Olen miettinyt, että minne on meikäläisen suht positiivinen elämänasenne liukunut. Kun olin vielä työelämässä, pään täytti mielenkiintoiset haasteet ihan viimeiseen työpäivään saakka; opettelin silloin tekemään liukukuvia ergonomiatunteja varten koska ajattelin, että jos minä en sitä tee, niin saattaa jäädä tekemättä. Ja kuten luotto- ja muutenkin ansioitunut kollegani sanoi, niinhän siinä olisi käynyt. Mutta tulipa opeteltua, oli tosi hauskaa. Voisin itse asiassa, nyt kun tuo tuli mieleen, kokeilla jotain vastaavaa vaikka uudestaan. Hyviä kohteita löytyisi kesämökiltä; yksi voisi olla ainakin huussi ennen tyhjennystä - tyhjennyksen jälkeen. Siitä tulisi paras!
Mutta asiaan, elikkäs positiivinen asenne on katoamassa asteittain. Mielen täyttää, ei suinkaan uuden mielenkiintoisen opettelun ja tekemisen haasteet, vaan pelko kolmannen maailmansodan syttymisestä. Havahduin viime viikolla siihen, että joka kerta kun aamulla avaan kännykän ajattelen, onko se nyt tapahtunut. Kun olen siitä joillekin sanonut, he on olleet ihan ihmeissään, että älä nyt tuollaisia mieti. Ei ala! En vaan pääse tuosta irti. Olen synkällä mielellä. Uutisointi on muutenkin lehdissä muuttunut huomionhakuiseksi.
Huomaan, että katson ihan kaiken kukkuraksi turhaan jotain älyttömiä asioita. Tästä esimerkki viime viikolta: En edes tiedä Jukka Hildenistä muuta kuin sen, että hän koheltaa niissä hulluissa Duudsoneissa. Yhtään heidän ohjelmaansa en ole katsonut. Huomasin otsikon "Jukka Hildenin perheessä suru-uutinen - riipaiseva päivitys julki" ja ajattelin, että onpa surullista, mitähän hänelle on tapahtunut ja klikkasin otsikkoa. Niin hänen koiransa oli kuollut?! No onhan se varmaan suuri suru. Muistan itsekin kun Vili kuoli, niin oli se todella surullista. En viittinyt lukea juttua ja ajattelin, että no, sentäs lapset elossa, jos hänellä niitä nyt onkaan. Itepä avasin, itepä olin utelias.
En silti ole lukenut vaikkapa otsikkoa "Myanmarissa suuri suru ja epätoivo jatkuu maanjäristyksen raivausten keskellä- juntta pommittaa siviilikohteita". Tarkennan, että olisin lukenut, jos tuontapainen otsikko olisi ollut. Mutta viimeinen uutinen lehdissä on huhtikuulta: Myanmarin maanjäristyksessä kuollut jo 3 300 ihmistä". Onhan se eri asia, kun tuo Jukan koira on niin paljon lähempänä, Suomessa? Koskettaahan sen kuolema enempi kuin jonkun myanmarilaisen jossain 5 000 kilsan päässä? Ehkä ihmisiä kiinnostaa enempi jukka Hilden kuin joku random-Pertsa toisella puolella maapalloa. Itteäkin kiinnosti, en ole piirun vertaa erilainen.
Nykyisin koirat ja muutkin lemmikit inhimillistetään ja suurin osa niiden omistajista käyttää pronominia "hän" pronominin "se" sijaan. Onko se sitten ihme, kun koirilla alkaa olla takkeja, hattuja, kenkiä, timanttikaulapantoja, viilennysmattoja ja kaiken maailman tavaroita, mitä kuluttajille syötetään "välttämättöminä" tuotteina?! Lemmikeistä on monelle tullut tärkeämpiä kuin ihmiskavereista ja ymmärrän kyllä silloin pointin. "Hän" sanalla nostetaan toisen arvoa ja eläimestä tulee silloin "samanvertainen" ihmisen rinnalla. Mitähän Vili tuumasi kun en hänitellyt sitä, vaan sanoin aina "se"?! "Nyt se ajaa tuolla sitä naapurin kissaa. Se pakeni puuhun." Olisiko pitänyt arvostaa Vilin kunniakasta tekoa pitää oma kotipiha esteettömänä naapurin kissasta sanomalla "Nyt hän ajaa tuolla naapurin kissaa. Hän pakeni puuhun." ??? Niin kuka pakeni ja mihin? Naapurin kissako "hän"?! Lisäksi Vili tiesi arvonsa ilman hän-sanaakin. Lipoi vaan huuliaan ja ajatteli, että voisit antaa silti namin.
Jos tätä nyt vielä jauhaa, niin moni käyttää "se" pronomia ihmisistä, eikä se ole mikään alentava muoto, vaan enemmän puhekielessä vallalla oleva tapa. Voiko yksi syy olla se, että "hän" voi olla kuka tahansa, mies, nainen eikä se kovinkaan paljon poikkea tuosta "se" pronominista. Paras vitsi on tietysti se, että jotkut ihmiset käyttävät Kielikello.fi:n mukaan eläimestä sanotaan "hän" ja ihmisestä "se" eikä siinä nähdä mitään ristiriitaa. Onko se sitten täällä itäisessä Suomessa jopa jotain fennomaniaa? "Hän" viittaa liiaksi ruotsinkielen "han / hon" sanoihin ja siksikään ei sitä ole haluttu puhekielessä viljellä. Prkl mitään ruåttia aleta puhumaan.
En ole kyllä kuullut kenenkään sanovan "Paistoin meille broileria. Hän oli uunissa vajaan tunnin." Eläin on siis "se" silloin kun se siltä tuntuu ja "hän" silloin, kun hänestä on tullut todella merkityksellinen tai aspa vaatii sitä. Veli tulee vastaa, kumpaakohan sanaa käytän kun kerron siitä kotona?
No niin, ei lähtenyt lapasesta, mutta ihan poskelleen kuitenkin tuosta alkuperäisestä aiheesta. Mutta nyt vedän sen johtopäätöksen, että minulla pitäisi olla jotain järkevää puuhaa ja miettimistä (siis tuo pohdintako oli sitä?), jotta en ajattelisi liikaa tulevaisuuden uhkakuvia. Tankki on täynnä aina, pääsen Tornioon saakka. Jospa se riittäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti