Tänä kesänä on tullut pyörittyä melko vähän oikeastaan missään, vaikka aikaa olisikin ollut. Sen verran kuitenkin on vuosien varrella tullut kokemusta asiakkaana olemisesta, että voin vähän päivittää ja vertailla kokemuksia eri puolella Suomea saamastani asiakaspalvelusta.
Sellainen vaikutelma jäi, että edelleen on kassan toisella puolella opetettava asiakaspalvelun perussääntöjä, eli lähinnä ulkoiseen olemukseen liittyviä asioita. Silmiin katsominen, jonkinasteinen pieni hymynivähdys ja tervehtimiset ääneen ovat mielestäni perusta hyvälle asiakaspalvelulle.
Selvästi huomasi ne henkilöt, joilla em. asiat olivat luonnostaan hallussa. Palvelu oli iloista ja välitöntä ja tuntui, että työntekijä tykkäsi työstään. Ihan yhtä selvästi huomasi ne, joilla oli ihan totaalisia vaikeuksia olla tilanteessa. Ammatinvalinta ei mene kaikilla nappiin. Onko se sitten temperamenttia jälkeen kerran, että osalle avoin vuorovaikutus on luontevampaa kuin toiselle?! Että on pakko ottaa se kassan paikka, vaikka mieluummin ei ottaisi ja sen voi sitten näyttää asiakkaalle?
Onneksi suurin osa aspa-henkilöistä oli sellaisia, kuin kuuluukin olla; oli edes kohtuullisesti kontaktia tyyppiin, jonka raha vaihtaa omistajaa. Mutta nekin tietysti jäivät mieleen, joille oli ihan pakkopullaa yrittää sanoa edes ”Kiitos” tai ”Moi”. Mitenkähän sellaista voisi opetella?
Ite yritän olla jokaisessa tilanteessa tosi kohtelias ja ystävällinen. Joskus on silti tullut mieleen, että olisiko itekin vaan murahdettava naama peruslukemilla jotain epämääräistä, kun myyjältä ei saa edes katsekontaktia. No, tätähän se elämä on. Eihän sitä aina jaksa tuntemattomia tervehtiä.
