Miksi se on niin vaikeeta?!

Nimittäin lajittelu ja jätteiden kuljettaminen käytön jälkeen kierrätyspisteisiin. Olin Utranharjulla patikoimassa. Oli mahtava sää, aurinko paistoi ja oli hankiainen. Repussa kuumaa kaakaota ja croissantti. Nautin!

Kävelin aivan käsittämättömän kauniissa satumetsässä punatulkkujen lennellessä ympärillä. Ajattelin, miten onnellinen olen. Metsässä oleskelu tuo hyvän mielen ja kauneus lumoaa. Olipa kiva istuksia kannonnokassa ja katsella kevään edistymistä.

Mutta sitten iski todellisuus. Mie en vaan voi tajuta ihmisten käytöstä. Vai onko se tyhmyyttä? Välinpitämättömyyttä? Tai peräti vihaa koko muuta ihmiskuntaa kohtaan? Jonkinlaista kostoa jollekin jostakin?

Mitä liikkuu sellaisen ihmisen päässä, joka kuormaa peräkärrin täyteen trukkilavoja, ajaa pientä puhelinmastolle vievää tietä metsänreunaan ja viskoo lavat rinteeltä alas?

Tai semmoisen ihmisen päässä joka, nojatuoliinsa kyllästyneenä, raahaa sen peräkärriin, ajaa peräkärrin tienvarren pistotielle ja kippaa tuolin lähimpään pöpelikköön? Vastaan itse: ei mitään! Tämmöinen tyyppi näkee kyllä vaivaa kuljettamisessa. Hänellä on auto ja peräkärri eli hän voisi samalla vaivalla viedä tavarat jäteasemalle. Mutta ei! Mikä siinä on niin vaikeeta?! Loppuiko ehkä rahat eikä ne riitä jätemaksuun?

 Ja sitten nää pienjäteterroristit perässä! Metsästä päästyäni jouduin katselemaan tienpenkkoja. Sinne oli viskottu nuuskarasioita, kaljatölkkejä ja muovipusseihin sullottua koirankakkaa.
Ja paras kaikesta, jo toista vuotta vanhat koirankakkapussit, joiden eloa olen seurannut melko pienessä, mutta sitäkin intensiivisemmässä tutkimuksessani. Siellä ne pussit olivat yhä, nyt osittain jo maahan uponneina. Jos koira olisi vaan kakkinut puskaan eikä sen Mensan testeissä reputtanut omistaja olisi saalistanut pökäleitä maatumattomaan pussiin, olisi tämäkin vuodatus jäänyt tekemättä.

Koiranomistajissa on ihmeen paljon henkilöitä, joiden aivojen koko korreloi strutsin aivojen kanssa. Vai miten on selitettävissä se, että joku koiranomistaja, ehkä Bernhardinkoiran, on tunkenut piskinsä tuotokset muovipussiin ja nakannut pussin naapurin aidan viereen?!

Kirveelle töitä - päättymätön sarja?!

Yhä ja edelleen ja yhä edelleen niitä puita riittää halottavaksi. Nelonen, tuo pahnanpohjimmainen ja ainoa tyttöpuolinen lapsokainen, pesi isoveljet kertarytinällä! Nyt hänellä on jo kolme talkoopäivää plakkarissa! Hienoa! Kiitos eli tattista vaan! Lisäksi hän oli saanut  hommiin mukaan poikakaverinsa, jotta halkojen rahtaaminen ei tuntunut liian ikävältä puuhalta. Olipas kiva nähdä pinojen kasvavan!

Minullakin tuli jo 11 käyntikerta täyteen! Ei muuta kuin pölliä pinoon. Ja sitä ennen piti tietty halkoa, halkoa ja halkoa. Noista kerroista 9 on ollut todella kovaa työtä eli pelkkää halkomista ja kahdella vedin halkoja ja pinosin. Olen kuiteskin yli 60-vuotias pikkuinen mummi. Mutta pakko on! Ei voi jättää hommaa kesken. On vain pakko jaksaa.

Isoimmat pöllit kyllä yritetiin säästään Kakkoselle, oletettavasti vahvimmalle jälkeläiselle. Alku oli lupaava, Kakkonen ilmestyi kahdesti, nimensä mukaan, halkomaan. Sitten piti lähteä rapakon taa ja sieltä tultua karanteeniin. Se olisi sujunut toki raittiissa ulkoilmassa pöllejä halkoen, mutta ymmärrän täysin tämän epidemian tuoman muutoksen. Yrittäjällä on muitakin huolia kuin mökin pöllit. Niinpä oli siis itse tartuttava toimeen.

Loput pellolta

Onneksi Pupulan kirveskuningatar oli lopultakin toipunut noin vuosi sitten alkaneesta omasta savotastaan ( yksi koivu, mutta sitäkin järeämpi)! Hän on nyt halkonut kahdella kerralla  niitä Kakkoselle säästettyjä pöllejä. Ja itekin, mutta voimat ja tekniikka ei ihan kaikkeen ole taipunut. Alkoi viimeisillä iskuilla jo väsyttämään. Tunnustan.

Sen sijaan eräs nimeltä mainitsematon henkilö, joka halusi ite karsia ja pätkiä, on ollut muissa kiireellisissä töissä. Kuten pilkillä ja rempassa, jonka olisi voinut tehdä jo syksyllä. Mutta ymmärrän, ymmärrän. Tai ehkä en ymmärrä, miksi ymmärrän.

Nyt on enää muutama pölli halkomatta pellonreunassa. Ja niitäkin on aloitettu, mutta ei vaan saatu halottua loppuun. Sitten pellolla on enää risujen poltto ja loppujen halkopinojen rahtaaminen lavoille, joita ei ole vielä tehty.

Moottorikelkallako?

Sitten siirrytään pihan puolelle. Joko mainitsin, että siellä on vielä karsimatta jajajaja....

Puhtausala

Puhtausala on yleensä ollut ihmisten silmissä aliarvostettu ala. Yleiset mielikuvat alasta eivät kuitenkaan vastaa todellisuutta - työn vaatimuksia ja ammattitaidon laajuutta. Työtä pidetään esimerkiksi likaisena, vaikka ympärillä on todella paljon ammatteja, joissa työntekijään kohdistuva likaisuusaste on aivan eri luokkaa.

Työtä ei arvosteta ehkä senkään takia, että se mielletään samanlaiseksi kuin omassa pikku kodissa tehtävä puuhastelu: kaikkihan osaa siivota. Vai osaako? Onko tuo lian siirtely paikasta toiseen liian märillä "räteillä", miljoonakirjoisten ja liian voimakkaiden siivousaineiden käyttö (usein yliannosteltuna), koneista pelkkä pölynimuri apuna, aseptiikan alkeista tietämättä laadukasta siivousta? Lisäksi siivoustyötä pidetään lähinnä pakkopullana puhtauden  ja hyvän mielen tuottamisen sijasta. Lapsia saatetaan rankaista siten, että he joutuvat siivoamaan oman huoneensa. Tätä taustaa vasten ei ole lainkaan ihme, että alaa ei arvosteta. Sitä ei mielletä edelleenkään erityisosaamista vaativaksi ammatiksi.

Kannattaisi keskustella hetki sellaisen ihmisen kanssa, joka ei oikeasti tunne alaa. Silloin voisi kertoa, mitä osaamista työnteko ammatillisesti tuotettuna  vaatii.  Keskustelukumppania voisi pyytää miettimään, onko sillä oikeasti merkitystä, pyyhitäänkö vaikkapa lääkärin vastaanottohuoneen pinnat likaisesta puhtaaseen vai puhtaasta likaiseen  ja mitkä on huoneen kriittiset pisteet.  Tai kuinka monta kertaa pyyhkeen pinta olisi vaihdettava pyyhinnän aikana. Etenkin nyt, tämän uusimman epidemian aikana, näillä asioilla on todella merkitystä! Konkreettisten esimerkkien avulla ammatin merkitystä voidaan korostaa positiivisesti.

Me puhtausalan ihmiset olemme tienneet aina sen, että ammatti vaatii koulutuksen tai vähintäänkin äärimmäisen hyvän perehdytyksen työhön ammatti-ihmiseltä. On selvää, että korkean hygienian kohteissa (vaikkapa leikkaussali, puhdastilat, elintarvikekohteet) ammattitaitovaatimus on syvällisempää kuin alemman hygienian kohteissa (vaikkapa asuinhuoneistojen rappukäytävät, tavalliset toimistokohteet). Työn voi oppia eri tavalla. Jos sen haluaa oppia laaja-alaisesti siten, että ymmärtää myös teoriassa asiat, niin silloin osaa kehittää työtään ja keksii siihen myös itse ratkaisuja (osaa siis soveltaa oppimaansa käytäntöön). Pelkän ulkoa oppimisen kautta suoriutuu tehtävistä niin kauan, kun ne toistuvat rutiiniluontoisesti. Opettajana korostan tietenkin hyvän teoriapohjan merkitystä - se tuo mahdollisuuden kehittyä työssä ja varmistaa työn korkean laadun.

Tiedämme myös sen, että kaikista ei ole alalle. Ei ainakaan tuottamaan sitä laatua, mitä monissa kriteereissä vaaditaan. Syynä voi olla vaikkapa ammattitaidottomuus, aseptisen omatunnon puute, asiakaspalveluasenne, kielitaitohaasteet, työpaikan ilmapiiri, asiakkaan asenne palvelun tuottajaan.

Emme ole saaneet alamme vetovoimaisuutta niin korkealle, että meillä olisi riittävästi hakijoita alan koulutuksiin. Emme pysty "tuottamaan" yrittäjille ammatitaitoisia henkilöitä, vaan he joutuvat palkkaamaan töihin kouluttamattomia ihmisiä. Suuri osa opiskelijoista on aikuisia alanvaihtajia, joiden työnantaja vaatii koulutuksen vakinaistaakseen työsuhteen. Nuoria alalle hakeutuu erittäin vähän, vaikka työpaikan saanti valmistumisen jälkeen olisi erittäin todennäköistä.

Sanoisitko SINÄ omalle lapsellesi, että hakeudupa puhtausalalle?! Kannattaisi sanoa. Ala tarjoaa monipuolisia työmahdollisuuksia. Palkka on kilpailulykyinen hoiva-alan ja kaupan alan palkkaan. Lisäksi voi itse vaikuttaa työympäristöönsä (voit valita lähdetkö sairaalaan, kouluun, tehtaaseen, kauppaa, toimistoihin jne). Työ on itsenäistä ja siinä näkee oman kätensä jäljen välittömästi, mikä on monelle iso motivointitekijä. Työtä tehdään usein myös moniammatillisissa tiimeissä mutta toki on paljon kohteita, joissa työtä tehdään täysin yksin ja itsenäisesti.

Moni pitää palkkaa liian pienenä. Palkkaus vaihtelee samasta työstä työnantajienkin kesken. Myös työntekijöiden kohtelu ja hyvinvoinnin huomioiminen on erilaista, valitettavasti. Näihin asioihin kannattaisi perehtyä, kun on valitsemassa työpaikkaa! Joidenkin yritysten rekryihin hakeudutaan, toiset kiinnostavat vain murto-osaa hakijoista. Kuinka yritykset voisivat tehdä itsestään haluttuja?!

Nostan vielä esiin asiakkaan vastuun. Palvelun tuottaja ei voi tarjota muuta kuin sen, mitä asiakas ostaa. Tämä lienee selvää: ostat ravintolassa halvimman pizzan ja eteesi ei todellakaan tuoda viinissä haudutettua kyyhkynrintaa. Tämä olisi ymmärettävä myös silloin, kun ostetaan aineeton palvelu. Asiakas päättää, kuinka puhdasta hän haluaa tiloissaan olevan. On palvelun tuottajan vastuulla, että työn tekee motivoitunut ammattilainen ja työn laatu vastaa sille asetettuja kriteereitä.

Toivottavasti en vaikuttanut liian pessimistiseltä. Nuo ovat faktoja, joihin olisi löydettävä ratkaisuja. Nyt puhtauden tuottaminen on noussut isoon rooliin. Olisiko tässä meillä ammattilaisilla yksi mahdollisuus tuoda ala esille merkityksellisenä yhteiskunnallisena ammattina. Puhtausala on oikeasti hieno ammatti!

Joensuu - rytöläjien luvattu maa

Olet varmaan kuullut sananlaskun "Ei kettukaan likaa omaa pesäänsä."? Yritin sitä googlettaa, mutta en löytänyt. Oli kaikkea korpin silmän nokkimisesta mutta tuota ei. Ehkä sanonta oli käytössä vain alkuaikojen lieksalaisten keskuudessa, niiden jotka yrittivät epätoivoisesti pitää Lieksan mainetta Nurmesta parempana. No idea on se, että joensuulaisena en voisi morkata oman kaupungin mainetta. Mutta nyt on pakko antaa palautetta ja ihan asiasta.

Kävin taas kävelyllä tuon Joensuun helmen, Pielisjoen rantapoluilla. Eli joki oli jossain, lähellä mutta silti niin kaukana. Muutaman kerran se tulikin näkyviin, uimarannalla ja uudella mattolaiturin kupeeseen rakennetun omakotitaloalueen kohdilla.

Utran saaren virkistysalue on yksi Joensuun kivimpia paikkoja. Porukkaa lappaa sinne fillareilla, kävellen, autoilla ja linkillä. Etenkin viikonloppuisin laavuille on tungosta. On lapsiperheitä, nuoria, vaihto-opiskelijoita, ihan kaikenlaist porukkaa. Minusta olisi hienoa, jos saareen johtava rantaraitti olisi suht asiallisessa kunnossa. Mutta Lasitehtaantien ja saaren välinen rantaosuus on todella surkea, lukuunottamatta tuota uimarannan kohtaa.

Vaikka matka on lyhyt, se pilaa koko kauniin maiseman. Joelle ei näe kuin tirkistelemällä ja Utrantien puoleinen pöpelikkö on täynnä rytöpuuta ja etenkin syksyllä erittäin pelottava. Laitoin ehdotuksen kaupungin edustajalle pöpelikön raivaamiseksi ja tämän loppupätkänkin siistimiseksi. Sain vastauksen, että aleella halutaan suojella pesiviä pikkulintuja. Liitetiedostoon oli liitetty kuva Linnunlahdelta...

Olen tutustunut alueen lintuihin. Kuten varpuseen, harakkaan, varikseen ja naakkaan.  Kyllä, ne olivat oikein tyytyväisiä, että joelle ei näy. Lisäksi ne olivat tyytyväisiä siihen, että saaren parkkipaikasta oli tehty ihan liian pieni. Näin niiden pesimäolosuhteet eivät vahingoittuneet liiaksi. Niiden mielestä oli myös tosi järkevää, että pöpeliköstä kaadetut noin viisi koivu- ja mäntytukkia oli jätetty lahoamaan sen sijaan, että ne olisi pilkottu saaren laavujen polttopuutarpeiksi.

Lihapiirakka maksikoossa

Meikäläisellä jäi joulun seutuun torttujen paisto minimiin. Ajattelin leipaista torttulevyistä hieman terveellisemmän paistoksen. Eipä muuta kuin kananmunia keittämään, jauheliha ruskistumaan ja riisi kiehumaan.

Edellä mainittujen raaka-aineiden kypsyessä torttulevyt sulivat sopivasti. Kyllä se on nykyaikana helppoa. Muistan, kun rakas äiti teki aikoinaan lihapiirakkaa. Raaka-aineet olivat samoja, paitsi kuoritaikina tehtiin itse. Ja kun nyt vertasin äitin leipomaa piirakkaa uunista tupsahtaneen nykyversioon, niin kyllä äitin piirakka oli parempaa.

Tuo taikinakuori sen tekee. Entisajan taikinassa oli varmaan voita. Lisäksi se oli tiiviimpi. Ehkä ripaus sitäkin, miten ihana oli päästä maistamaan tuollaista harvinaista herkkua.

Mutta, kuten isä olisi sanonut "Syöpihän tuota ennemmin kuin selekkäänsä ottaa!".

Saunan lämpömittari, osa 2

Kyllä oli haastetta löytää Pupulan saunan lämpömittariin bimetallijousi!  Lopulta oli turvauduttava järeisiin keinoihin, sillä Joensuun putiikeista sitä ei löytynyt.

Kirppareille siis! Mutta kun jotain sieltä vartavasten etsii, niin ei meinaa löytyä. Kaikkea muuta olisi ollut, mutta pidettiin pää kylmänä. Ja lopulta onnisti. Joku möi 3 eurolla ihan uuden näköistä lämpömittaria. Ei muuta kuin rahat kouraan ja verstaalle töihin.

Ekana piti irrottaa tuo himoittu jousi sydämen muotoisesta mittarista. Sitten porattiin varovasti reikä suunnilleen pupu-mittarin nenän kohtaan. Arvioitiin, mille korkeudelle jousi nousee kun saunassa on noin 60 astetta lämpöä. Ja lopuksi kiinnitettiin jousi liiman avulla paikoilleen.

Vaikuttaa siltä, että mittarista tuli tosi hieno. Se, näyttäätkö se oikean lämpötilan, on selvitettävä kesällä. Sekin hieman pelottaa, kestääkö vanha ladonlauta saunan kuumuutta vääntymättä. Kiva oli tehdä pupu-mittari!

Va-la-mis!

Tunnissa tehtyä!

Kevät alkaa pikku hiljaa hivuttautua tänne pohjoisen perukoille. Jos nämä kelit tästä lämpenevät, niin puutarhureille koittaa kiivastempoinen kausi. Auringon ei tarvitse sulattaa lumia (jota on vain muutama sentti), vaan se pääsee miltei suoraan lämmittämään routaista maata.

Tästäkös ystäväni, tuo Pupulan ahkera uudisraivaaja, innostui. Tuli pakottava tarve ja hirvittävä kiire tekemään kasvulavoja. Pupulan entiset asukkaat (asutusta ollut vissiin 1920-luvun alusta) eivät piitanneet tuon taivaallista jätehuollosta. Monesta kivenkolosta löytyi särkyneitä pullonsirpaleita ja rikkoutuneita Arabian tosi vanhoja kahvikuppeja muusta roinasta puhumattakaan. Joku asukkaista oli perustanut yksityisen kaatopaikan yhteen tontinkulmaan;  sieltä löytyi muun muassa ruohonleikkuri, maitopeelareita, rikkonaisia alumiinivateja ja kaikkea mahdotonta. Kasvimaata kaivaessa esiin tuli jatkuvasti sirpaleita ja oli selvää, että riski on olemassa. Tuollainen pieni lasinsirpale voisi jäädä vaikka perunan sisään.

Tuumasta toimeen siis. Sahattiin kahdeksan metrin pituista ja kahdeksan 40 senttistä lautaa. Lisäksi nurkkiin sahattiin ns. Kakkosneloset. Siitä sitten ristimittoja ottamaan. Ristimitat ovat haastellisia, mutta hyvässä lykyssä mittojen onnistuessa tekeleestä tulee suht asiallisen näköinen.

Siispä ristimitoille. Ja kyllä niitä otettiinkin hartaasti kulmasta jos toisestakin. Naputeltiin ja koputeltiin lautoja useaan kertaan ja kun mitta osui, ruuvattiin nopeasti laudat paikoilleen.

Eipä aikaakaan, kun laatikko alkoi muotoutua. Itse asiassa laatikon tekemiseen meni aikaa tunti. Ei hassumpaa! Nyt on pahin kasvulavakuume taltutettu ja kevättä voi odottaa rauhallisemmalla mielellä.

Eikö tää ikinä lopu?

Korona-viruksen takia moni on joutunut rajoittamaan harrastuksissa käyntejä. Esimerkiksi Nelonen ei pääse tanssitunneille, sillä tunnit on peruttu viruksen leviämisen pelossa. No tästäpä oli iloa meikäläiselle, sillä Nelonen pääsi mökille harrastamaan halkojen kuskaamista pellon kasoista tienvarsipinoihin.

Talven turhake

Ei saatu kelkkaa käyntiin. Akku oli edelleen ihan tyhjä eikä naisvoimin jaksettu kiskoa narusta. Lisäksi suoraan kelkan telin alla oli iso terävä kivi, johon rottelo olisi karahtunut mikäli olisimme onnistuneet käynnistymisyrityksissämme. Että semmosta se on noiden koneiden kanssa. Piti turvautua ekologiseen ratkaisuun! Mikäs siinä, meiltähän se käy.

Yksi veti  halkoja pulkassa, toinen työnsi niitä kottikärryllä ja kolmas eli minä kiskoin niitä maitokärryllä. Hyvää oli se, että meillä oli määräysten mukaiset metrin välit, sää oli aurinkoinen ja lämmin ja lihaskuntoharjoitukset maksimissaan.

3. Pino kasvaa

Saatiin taas halkoja pinoihin. Pellolle jäi vielä kolme isoa halottua kasaa. Lisäksi siellä on yli 30 pölliä odottamassa kirvestä.

4. Pino kasvaa

Mökin puolella odottaa yhä monta runkoa karsimista ja pätkimistä. Olenko sanonut, että taas säästettiin ja metsurille sanottiin, että ite karsitaan ja pätkitään puut siitä alkaen, mistä sahan laippa yltää rungon halki?! Tai eräs, tiedämme kyllä kuka, sanoi. Vastuu siirtyi kollektiiviseksi...

Entisenä latinan opiskelijana tulee yhä mieleen lausahdus Errare humanum est elikkäs erehtyminen on inhimillistä. Mutta Confiteri errorem prudentis eli erehdyksen tunnustaminen on viisautta on kyllä liian myöhäistä. Nimittäin, vahinko on jo tapahtunut ja sen takia puusavotta etenee kuin eläkkeellä olevien etanoitten sunnuntaikävely.

14.3.2020 missä lumi?!

Kirveelle töitä 7x jatkuu

Talviloma sujui rattoisasti puita halkoessa. Ei viiti joka kerrasta erikseen kirjoitella. Toisaalta jälkipolvet näkisivät, että halot eivät synny itsestään vaan vaatii itse asiassa melkoisen työn, että saadaan kaikki turvaan kuivumaan. Luulen, että eipä se paljoa muuttaisi tilannetta, eli vapaaehtoisen määrää työmaalla.

Tiistain saalis

Nelonen oli siis auttamassa maanantaina, tiistaina jatkoin urakkaa Pupulan puunhaakkuhommissa osittain terveytensä menettäneen jääräpään kanssa ja lauantaina meidän lisäksi myös mies ilmestyi tontille pariksi tunniksi. Kevät on tulossa! Lunta tontilla on ehkä 10 senttiä, maksimissaan. Kelkka ei ole vieläkään toiminnassa. Vielä puuttuu joku jakoavain, millä reen saisi siihen kiinni. Nyt on kuitenkin rautajalakset (niitä nyt aleta hiomaan, kuulemma) vaihdettu muovisiin. Niiden pitäisi luistaa. Jos nyt saan sanoa henkilökohtaisen mielipiteeni, niin hiomalla ruosteen pois, olisimme päässeet samaan lopputulokseen ehkä noin 100 kertaa helpommin ja nopeammin. Mutta paha mennä sanomaan...  Etenkin kun emme siis ole vieläkään päässeet testaamaan kelkkaa.

Säälittävä pulkka

Eilen siis mie haloin, toinen raahasi halkoja pinoon ja kolmas kiinnitteli reen jalaksia. Hidasta on! Pupulan omistaja pyysi ystävällisesti huomauttamaan, että häntä ottaa pattiin todella paljon. Nimittäin se, että hän joutuu alentumaan vetämään halkoja kirpunkokoisella lelukelkalla sen sijaan, että voisi siirellä halot kertarysäyksellä traktorin peräkärryllä. Sellaisiin järeisiin vehkeisiin hän on kuulemma tottunut. Meikäläisellä ei nyt todellakaan satu olemaan traktoria saatikka peräkärryä. Mutta, Pupulassa ei myöskään ollut käytössä traktoria! Kelkka oli kyllä neljä kertaa suurempi, se myönnetään auliisti.

Myös Pupulassa halottiin

Aivan todella ärsyttävää on se, että en osaa käynnistää moottorikelkkaa! Mutta nyt olen tullut siihen päätelmään, että sekin taito minun on vielä opeteltava - ihan ite. Ensi lauantaina olisi taas talkoopäivä. Mutta kuulin sivukorvalla, että ainakin yksi talkoolainen ei pääse paikalle. Kun on tärkeempää eli ampumahiihtokisat.

Siitä se vaan pino kasvaa

Jos saan kelkan käyntiin, niin siitä ne vaan pinot kasvaa. Pellolla odottelee 5 halkopinoa siirtoa lavalle. Jokainen halottu pölli on voitto! Jokainen lavaan raahattu halko on turvassa!

Kirveelle töitä jatkuu, jatkuu, jatkuu, jatkuu ja jatkuu

Lomaviikko pyörähti rattoisasti käyntiin, missäs muussa kuin puusavotassa! Siinä tulee yhdistettyä samalla kaikki lomaviikon toiveet: raitis ulkoilma, luonto, fyysinen kuntoilu ja ajatukset on täysin muualla kuin työasioissa. Kuten esimerkiksi: saammeko pellon puut halottua, saammeko mahdollisesti halotut puut kannettua pellolta lavoille, onko meillä tarpeeksi lavoja, saammeko kuskattua kauempana olevat puut moottorikelkalla, milloin saamme liian lyhyiden ja liian pitkien ruuvien tilalle sopivat kelkan jalasten kiinnittämiseen, saammeko kelkan käyntiin, jos saamme niin onko silloin enää lunta?????

Mutta se oli kiva, että Nelonen ilmestyi talkoisiin isänsä noin 30 vuotta vanhassa pilkkihaalarissa. Siinä ei ole enää lämpöäarvoa, joten ainut tapa pysyä lämpimänä oli laittaa niin sanotusti hihat heilumaan. Nelonen, Pupulan pöllisavotasta osittain toipunut ystävä ja mie saimme vajaassa viidessä tunnissa aikaan melkoisesti. Siitä se taas, jokainen halottu pölli on voitto! Jokainen lavalle kannettu halko on ihme!

Nyt pitää toivoa, että tontille ilmestyy hyväselkäinen, vahva ja ahkera halkoja. Minun voimilla ihan paksuimpia pöllejä ei nimittäin halota. Ei vaikka miten olisi motivaatio kohillaan.

Eka pino plakkarissa