Yksin linkissä kaksin

Ja vähän muuallakin. Nimittäin, meikä palasi ensimmäisen lomaviikon jälkeen Lieksasta takaisin kotipuoleen. Ja heti ekana piti ängetä ostoksille. Vaikka  pyrin välttämään turhaa ostamista, niin välillä pitää silti shoppailla. Tällä kertaa valitsin kulkuneuvoksi linja-auton, millä porhalsin kohti keskustaa. Tavoitteena oli ostaa kummitytön häihin vaatekappale, mitä kukaan ei näkisi. Mutta ilman sitä kaikki huomaisivat, että taitaa puuttua jotain oleellista tuostakin kostyymistä. Siispä kohti sovituskoppeja!

Hinta yhteen suuntaan maksoi 3,20 euroa. Minusta se on paljon; sillä saisi jo 2 litraa bensaa ja posottelisi noin 40 km matkan tasaista vauhtia. Mietin, että ei ole ihme, kun autonomistajat valitsevat oman kyydin joukkoliikenteen sijaan. Edestakainen reissu maksaa 6,40 ja sillä saa sitä bensaa melkein 4 litraa ja ajelee meikäläisen rauhallisella tyylillä melkein Lieksaan. Kun ei laske veroja yms. kustannuksia, niin tuntuu se hieman kohtuuttomalta.

No pointti otsikonkin mukaan oli se, että meitä istui muutama matkustaja ja kuljettaja linkissä. Valistuneet menivät tietty fillarilla. Minullakin oli huono omatunto, että miksi en mennyt omalla sydänystävälläni, keltaisella Crescentillä, joka kolmisen vuotta sitten luotsasi minut sinne Kuusamoon. Mutta nyt siis istuin linkissä ja kuuntelin. Sitä ennen olin laittanut itse tekstarin kaverille, että menen kaupoille. Tyttö viereisellä penkkirivillä soitti kaverilleen ja kysyi, voiko tulla kylään. Varmaan ihan aiheellinen soitto siinä vaiheessa, kun istuu jo linkissä. Takana kuului kova pälätys, kun nainen lörpötteli jollekin, miten joku lapsi oli vierastanut häntä ensin ja nyt sitten tullut jo syliin. Ihan mielenkiintoista ja kiva meistä muistakin kuulla, että tyyppi ei ollu mikään pelottava olio vaan ihan potentiaalinen tätityyppi, vaikka meikkien perusteella vaikutti siltä, että hän oli menossa paremminkin johonkin goottikokoukseen kuin lapsenlikaksi. Kuskikin pälätti puhelimeen, mutta niin hiljaa ettemme kuulleet, oliko kyseessä työpuhelu vai peräti oma. Todennäköisesti oma, tai muussa tapauksessa Lehtosen liikenteessä on pomoilla todella paljon asiaa kuljettajille.

Meillä kaikilla oli siis tekemistä tylsän bussimatkan ajan. Tähän on tultu; emme voi olla hetkeäkään ilman kontakteja. Itse en ole yhtään kummempi. Yritin soittaa lapsenlapselle ja kertoa, miten isomummilla putosi linnunpesä maahan ja poikaset tujottivat isomummia mustat silmät tapillaan. Ja varmaan kuukauden päästä kostavat tapauksen syömällä kaikki viinimarjat! Pöh!

Sitten piti soittaa summeria ja vyöryä kohti kauppoja. Joista ei löytynyt sitä mitä piti.

Vilin itikankarkoitin

Tänä kesänä on ollut melkoisesti itikoita, mikä näkyy ainakin siinä, että kaikki pikkulinnut ovat pulskistuneet huomattavasti keskivertoa enemmän. Niiden ei nimittäin tarvitse lennellä kovinkaan paljon saalistaessaan, vaan parikymmentä itikkaan losahtaa hetkessä saldoon, kunhan vaan löytää riittävän sakean itikkaparven.

Tanskalaisruotsalainen pihakoiramme Vili ei tykkää itikoista, koska ne verenhimoisina iskevät Vilin kimppuun samalla innolla kuin meidän ihmistenkin. Vaikka Vilillä on neljä raajaa, sen on huomattavasti vaikeampaa läpsiä itikoita tai huitoa niitä muuten tiehensä. Ainoastaan silloin, kun itikan lentoreitti osuu Vilin alati heiluvan hännän tienoille, on karkotus mahdollinen.

Pysyykö tää varmasti?

Niinpä kehittelin Vilille ekologisen itikkakarkottimen. Se osoittautui oikein tehokkaaksi. Tarvitaan vaan märkä pyyhe ja nakataan se hurtan selkään! Vili tykkäsi kovasti eikä yrittänyt puistella peittoa pois selästä.

Melkein kuin Zorron viitta!

Kiva huivi...jou man!

Lamautus

Tapahtui kerran pahassa unessa, mitä myös painajaiseksi kutsutaan, paitsi että olin valveilla. Tai en ehkä ollut. Saatoin olla jonkinlaisessa horroksessa, tai peräti hibernaatiossa eli talvihorroksessa, mikä olisikin melko luonnollista kun miettii näitä alkukesän lämpötiloja. Se ainakin on selvää, että en ollut missään diapaussissa, vaikka jonkinlaista paussia tässä iässä naisihminen voikin viettää... Tuntui, kuin olisin istunut jossain tilassa tiimikavereiden keskellä ja irtautunut vähän kuin levitaatiossa. Tämä olisikin voinut olla täysin mahdollista, koska painoni on pudonnut niin paljon syksystä.

Tuon johdatuksen jälkeen uskolliset lukijani, te kaksi, voitte päätellä, että en ole ihan täysin vastuussa kirjoittelemisestani tämän kertaisessa jutussa. Se onkin hyvä, koska juttu liittyy työelämään. Ei välttämättä minun, mutta kuitenkin. Otsikkokin liittyy; nimenomaan noin kirjoitettuna. Ja jos joku saa toisenlaisen käsityksen, niin sehän on vaan omaa tulkintaa. Ja tulkinnalla ei ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Näin siis unta, missä meikäläinen teki pitkää työpäivää, sain jatkuvasti hyvää palautetta sekä asiakkailta että kollegoilta ja tunsin itsekin, että todellakin! homma on hallinnassa. Tuntui siltä, että oma asiantuntijuus on jo todella hyvällä levelillä. Sekä substanssin hallinta, pedagoginen osaaminen, työyhteisöosaaminen että  kehittämisosaaminen ovat vuosien myötä ja reflektion kautta kehittyneet sellaiseksi, että tunsin olevani haluttu kouluttajana ja opettajana. Vaikka käänsin kylkeäni, tunne pysyi samana. Vaikka pikkuinen vesinoro valui suupielestä tyynylle, tunne pysyi samana. Tässä vaiheessa kyse ei ollut painajaisesta.

Sitten unessa alkoi tapahtua. Olin luullut kuuluvani suureen yhteisöön, jossa äitiaurinkoinen pitää huolen omistaan, yhdessä toistellen yhteistä mantraamme. Aluksi olin pullikoinut yhteisyyttä vastaan ja kokenut, että kuulun vain pienempään ryhmään, en suureen ja kasvottomaan yhteisöön, missä johtaja ei tunne alaistaan. Kun lopulta opin ulkoa yhteisen strategiamme keskeiset periaatteet (tähän meni siis vuosia, jopa vuosisatoja), tunsin sulautuvani joukkoon ja tajusin, että nimenomaan iso on kaunista. En ollutkaan kasvoton yksilö isossa organisaatiossa, vaan yksilö, jonka mielipiteitä kuunneltiin. Tarkkaavainen lukijani, huomaat, että emme ole vieläkään painajaisvaiheessa, vaikka tummat pilvet ovat ilmestyneet ruusunpunaisen uneni reunamille.

Uni jatkui ja yhtäkkiä kuulin (unessahan tilanteet vaihtuvat nopeasti), että olinkin epäonnistunut täysin omassa työssäni. En ollut päässyt tavoitteisiin, joita isäaurinkoinen oli meille asettanut. Yritin selittää, että sekä minä että kollegani olimme päässeet selkeästi tavoitteeseen, jopa ylittäneet sen, mutta ääneni puuroutui eikä kurkustani tullut kuin pientä pihinää. Se saattoikin olla hyvä, koska olimme muutaman viikon aikana muutaman kollegan kanssa oppineet kiroilemaan karseasti.

Koska olimme siis huonoja ja kurjia työntekijöitä, meidät oli eheytettävä. Se onnistuisi vain siten, että meidät jokainen, myös tulokseen päässeet (tasapuolisuuden vuoksi), lamautetaan. Lamautettu yksilö tajuaa totaalisesti, että tämän alemmaksi ei voi enää vajota ja hänen henkilökohtainen tehokkuutensa kasvaa räjähdysmäisesti. Tehokkuuden kasvua tarvitaankin, koska meidän opettajien on tehtävä todella paljon töitä, että myös tukipalveluiden henkilöille riittäisi tekemistä.

Niinpä meillä oli kokous, missä päätettiin lamauttamisen ajoista. Jokainen sai ehdottoman kiellon hakeutua muuhun hoitoon, koska silloin lamauttaminen ei olisi niin tehokasta kuin sen oli tarkoitus olla. Katsoin unessa valkoista paperilappua ja päivämääriä, milloin minut oli tarkoitus eheyttää ja saattaa lamautettavaksi, aivoihini tunkeutui jostain kuin pientä helinää, mikä voimistui voimistumistaan. Painoin käteni korvilleni, että en olisi kuullut räminää, mikä sai minut melkein voimaan pahoin. Lopulta heräsin siihen, että joku ravisteli minut hereille.

No huhhuh! Onneksi en ollut enää Amsterdamissa. Niinpä keskityin taas reippain ottein ja täysillä työhöni; meikäläisellä, kuten ei kenelläkään tiimistämme, ei ole ollut koskaan aikaa jaaritella joutavia. Aloin tekemään lukkareita syksylle kollegan kanssa. Huomasin, että meiltä on hävinnyt muutaman viikon työpanos syksyn koulutuspäivistä. Mietin, miten saan selitettyä asiakkaalle, että emme tarjoakan heille sataa päivää, vaan vai 80, mutta emme silti alenna hintojamme. Vai joudummeko alentamaan? Nukahdin pystyyn ja näin painajaisen, missä olemme joutuneet kierteeseen, mistä ei ole poispääsyä. Aloin lamaantua! Jo etuajassa, koska oma lamaantymisjaksoni alkaa vasta ensi kuussa.