Blogini toimii osittain reflektiopäiväkirjanani ja osittain myös pienenä oppimisympäristönä, jonka tavoitteena on kannustaa ja innostaa mahdollisia lukijoita etsimään tietoa ja kyseenalaistamaan asioita.

27.5.2012

Vihertääkö?

Meikäläinen ei välttämättä pääse loistamaan noilla viherpeukalotaidoillaan, mutta ihan keskellä kämmentä se ei kuitenkaan ole. Siitä on todisteena mm. kasvulava, jonka nikkaroimme ihan tuosta vaan jätelaudasta. No,  viime viikonloppuna patikointireissun peruunnuttua sitten istuttelin lavat täyteeen erilaisia yrttejä. Lisäksi tykitin koko kasvinmaan täyteen perunaa, sipulia, pinaattia, porkkanaa, hernettä ja kesäkurpitsaa.

Nyt suurin haaste onkin se, miten saan hurtat pysymään poissa kasvimaalta. Erityisesti uroskoiramme tanskalaisruotsalaisen Vilin, joka on erikoistunut lannoittamaan jokaista pikkuisenkin ruohosta korkeammalle kasvavaa oksantynkää. Tämän huomasimme muun muassa viime vuonna, kun leipaisin mökillä rapaperipiirakkaa. Vaikka rapaperi oli vangittu kivimuurin taakse, niin eikös piski kerinnyt suihkauttaa sinnekin. Ei se piiras todellakaan maistunut miltään Vilin pissalta, mutta jotenkin vaan tuli tunne, että tänä kesänä raparperin suojaksi on laitettava jotain tehokkaampaa. Vaikka sähköaita.

Aita on luonnossa suorempi!
Koska sähköaita kuluttaa turhaa energiaa, päädyin ekologisempaan ratkaisuun ja lähdin puustonharvennuskeikalle naapurin maille. Naapurin maille tietenkin sen takia, että olen  jalosydäminen ihminen ja minusta naapuri-Maajussimme metsikössä kasvoi aikamoisena pöheikkönä pihlajaa, josta siis tekaisin oivan pihlaja-aidan kasvimaan laidalle. Samalla siitä hyötyi myös Maajussi, jonka metsä pääsee kasvamaan entistä ehompana pienen harvennushakkuun jäljiltä. Kirpunnylkijän äitinä varmistin vielä aidan profiilin sitomalla kepakot toisiinsa - juuttinarulla tietenkin.

Raekuuro olisi tuhoksi.
Kun kasvimaa oli vuorattu joka seinustalta jollain esteellä, kaivoimme vielä liiteristä Pirkko-rouvan vanhat ikkunanpokat. Asettelimme ne kasvulavojen päälle ja näin syntyi ihka aito kasvihuone, jossa ainut mikä pelaa varmasti, on tuuletus. Jätimme lasit tarkoituksella likaisiksi, koska silloin aurinko ei kuulemma pääse paahtamaan liikaa kasveille.

Loppupäivä sujuikin rattoisasti, kun ihastelimme kasvimaata puolelta jos toiseltakin. Siellä on neljä riviä perunoita. Kaksi riviä sipuleita. Kaksi riviä porkkanoita. Kaksi riviä pinaattia. Kaksi riviä herneitä. Kaksi kesäkurpitsan taimenta ja kolme siementä vastaavaa lajia. Rapaperi. Auringonkukkarivistö. Kaikki ovat siis lähtökuopissaan ja nyt sitten jännittää, että tuleeko satoa. Lisäksi kasvulaatikoissa on basilikaa, viirusalaattia, pillisipulia, persiljaa, ruohosipulia ja kahta erilaista lehtisalaattia. Olenko seonnut? Minulla ei ole koskaan ollut näin paljoa ja näin monenlaista kasvamassa. Esikoinen soitti juuri. Ja kertoi, että heidän pöhkö hurttansa oli pompannut ekana mökille päästyään kasvulavojen yli suoraan kateharsolla vuoratulle kasvimaalle... Mistä hemmetistä saan sitä sähköaitaa!!!!!
Kiviaita - kesken vielä.



29.4.2012

Pojasta polvi paranee, tai tytöstä

Eipä tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, että tyttö on perinyt kaikki positiiviset ominaisuutensa meikäläiseltä. Kerkisin tulla mökiltä kotiin, niin eikös tyttö jo ängennyt visiitille ja ompelukone alkoi surisemaan. Sitä ennen kerkisimme kuitenkin haravoida hieman, kerätä kaikki lumen alle omituisesti jääneet roskat (kuten uudenvuoden ilotulitusrakettien raadot) sekä levittää kalkin oikeaopisesti märkään maahan.

Tyttö ajatteli tekaista vanhasta pieneksi menneestä T-paidastaan boleron. Sehän olikin hyvä idea (paino sanalla idea), koska bolerot ovat hieman lyhyehköjä ja nimenomaan pienikokoisia vaatekappaleita. Tuumasta toimeen, ei tyttö mitään mittanauhaa tarvinnut! Siitä vaan leikkasi saksilla paidan oikeaan kuosiin ihan silmämääräisesti. Sitten ompelemaan. Minuakin tarvittiin, koska alaosan kääntäminen oli kuulemma hankalaa - minulta se sen sijaan sujui ihan näppärästi. Ja ei kuulkaas tarvitse luulla,että tyttö olisi saanut huijaamalla minut taittelemaan sen.

Huomaa terävä kärki!
Ennen alareunan taittelua tyttö oli ommella surauttanut sivusaumat. Paita oli musta, mutta hän oli valinnut valkoisen langan; efektiksi vissiin, koska tikit paistoivat kuin hiili hangella. Siitä huomasin, että olisikohan jo aika käyttää kone huollossa... Koska ompeleminen on hauskaa, vaadin saada ommella itse alareunan, olinhan nähnyt vaivaa sen kääntämisessä. Sivusauma näytti yksinäiseltä, joten ompelin sen viereen koristesauman ja viimeistelin sen hienosti.

Tytön mielestä tulos oli törkeä, joten peittelimme hienot terävät saumat ompelemalla molemmille puolille isot napit. Pöh! Joka tapauksessa, luovuutta ei siis puuttunut.


Lennokas alareuna!
Sitten vain sovittelemaan. Tässä tuli esille tyttären kauaskatseisuus ja äärimmäisen pitkälle viety kierrätysajattelu, mikä putkahtaa esille harvoin, mutta parempi niinkin kuin ei koskaan. Ensinnäkin tyttö sovitteli boleroa itselleen. Se näytti hieman pieneltä. Sen leikkaus olisi kaivannut ehkä hieman viimeistelyä. Mutta vain hieman.


Batmankin kadehtisi tätä!
Seuraavaksi kierrätimme boleron lapsenlapselle, jonka täti tyttö siis on. Nyt bolero näytti hieman liian isolta. Sen leikkaus kaipasi edelleen hieman viimeistelyä. Mutta vain hieman.



Vilillä on luisut olkapäät
Sen jälkeen oli vuorossa tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili. Nyt bolero näytti aivan liian isolta, lähinnä frakilta. Sen leikkaus kaipasi viimeistelyä, sillä se meinasi luiskahtaa pois Vilin kainaloista. Mutta kuten aina, Vili osaa olla tyylikäs. Tässäkin se kantaa uutta hienoa frakkitakkiaan nenä pystyssä, eikä välitä kaikenmaailman muotikotkotuksista.

Taas me tuunataan!

Alkoi pitkästyttää mökillä haravointi, niin mietittiin, että mitähän voisi tehdä piristykseksi. Olin lukenut lehdestä, että meikkiksen työpaikalla on menossa yt-neuvottelut, joten päätin testata, olisiko minulla ammattitaitoa jollekin muulle saralle kuin omalleni. Siitä tuli idea, että voisin tehdä portfoliotyyppisesti puisen viljelylaatikon. Jos homma onnistuu, niin voisin vaikka perustaa firman, missä ite tekisin ja myisin kierrätyslaudasta tekaistuja laatikoita tarpeeseen sekä poropeukaloille että muuten vaan nikkarointiin tympääntyneille. Tuumasta toimeen!

Ekana etsittiin mökiltä sopivia laudanpaloja ja mietittiin samalla, millainen laatikon pitäisi olla. Olin nähnyt kuvan sellaisesta, eli visio oli selkeä mielessä. Purettiin vanha kuormalava, liiteristä löytyi neliönmuotoista lankkua ja lautakasan alta vain hieman lahonneen näköisiä lautoja. Ainoastaan naulat olivat uusia.

Tuumat vai sentit...
Sen verran annettiin periksi, että mitattiin viivottimella laatikon korkeutta. Ekana korkeudeksi tuli 19! 19 mitä?? Vaikutti jotenkin kamalan matalalta, niin oli sitten Pirkko-rouvan vanha puuviivotin meillä väärin päin... Ensin meinattiin nostaa vaikeusastetta tekemällä mittaukset tuumissa, mutta sitten vaan taiteltiin mitta kiinni ja aloitettiin lautojen sahaaminen arviolta.


Kun laudat oli sahattu, niin vähän passailtiin mallia. Ongelmaksi tuli se, että meillä oli vähän lautoja, joten jouduimme jättämään rakoja niiden väliin. Se voi osoittautua ihan hyväksi ratkaisuksi loppupeleissä; pääsee nimittäin liika vesi valumaan pois. Tai sitten huonoksi, eli veden mukana valuu myös mullat pitkin pientareita.

Näyttää vähän kirstulta, mutta ei kapio sellaiselta kuitenkaan... Mutta tässä siis mielettömän upea, nopeasti tehty, tukeva, taatusti 99% kierrätysmateriaaleista ja ihan ite alusta loppuun tehty viljelylaatikko. Pointsit menee siinä, että ei ollut ruosteisia nauloja, jotta kaikki olisi ollut vanhaa. Mutta tälle saisi Avainlippu-merkin, koska suunnittelusta loppuun asti hökötys on suomalaista työtä, ihan Riäkkylässä tehty. Tästä voi aueta vaikka uusi ura meikäläiselle; jos ei ihan opettajaksi vielä rakennuspuolelle, niin yksityisyrittäjäksi sitten.

22.4.2012

Pökäleistä viis!

Viime päivinä lehdissä on taas riehunut tyypillinen kevätkauden keskustelu, eli kaikki koirankakittajat on julistettu alhaisimpaan manalaan. Hesarissa oli lisäksi artikkeli, missä oli laskeskeltu, miten suurelta osin eduskuntatalo hautautuisi koiranpökäleisiin, jos ne sinne koko Suomesta kerralla kuskattaisiin. Tällä artikkelilla saattoi olla myös sekä poliittista että symbolista merkitystä... Silti aihe siis kiinnostaa jopa valtakunnan päälehteä myöten.

Etsi koirankakkeli!

Itse tein jokakeväisen pyhiinvaellusekotekoni, eli tsekkailin hieman tarkemmin teiden vierustoja ja keräilin samalla löytämiäni roskia pussiin. Tulin siihen tulokseen, että eipä tarvitse puutelistaa kauppareissulla, jos sen tekee kävellen tai pyörällä. Tarvitsee vain tutkailla ojanpohjia ja eikös tulekin heti mieleen koko kirjo, mitä ihminen jokapäiväisessä elämässä tarvitsee. Ja se tärkein tuntuu olevan kahvi ja tupakka!
 Nimittäin ojassa lojui kyniä, tupakkatoppia, mällirasioita, karkkiaskeja, karkkipusseja, Take away-mukeja kansineen, kalkkipuristetabletteja (!), taas tupakkatoppia ja take away-kuppeja kansineen, banaaninkuoria, pika-ateriankuoria, muovihaarukoita ja -veitsiä, lääkepakkauksia, mehutetroja, muovipusseja.  Mutta vain yksi viini pullo ja kolme kaljatölkkiä. Kaikkein erikoisin löytö oli täpötäysi pussillinen alumiinisia tuikkukynttiläkuoria.

Etsi Take away-muki!
Kun syyllistetään kaikki koirankakittajat, ilman mitään omantunnonpistoa ohitetaan se tosi-asia, että ihmisten itsensä heittämät jätökset voittavat kertaheitolla roskaamiskisan. Koiran kakka maatuu nopeasti ja sulautuu hyvin maaperään muutenkin (nimimerkillä läjään juhlakengällä askeltanut), mitä ei voi sanoa muista jätteistä.

Sekä ruskeita että punaisia mukeja valkoisine kansineen lojui  todella paljon. Ei tarvinnut olla Hercule Poirot ymmärtääkseen, miltä huoltsikalta kupit olivat peräisin. Mietin, miten välinpitämättömiä ihmiset todella ovat. Millainen ihminen heittää roskia auton ikkunasta ulos? Mitä liikkuu päässä? Eikö todellakaan pälähdä pienissä aivoissa, että kyseessä on jonkinasteinen ympäristörikos, vähintäänkin typerääkin typerämpi teko? Ilmeisesti ei.
Ei hellytä edes kisojen alla!
Olisiko tässä wunderbaumissa oleva "raikaste" vaikuttanut aivotoimintaan siinä määrin, että ympäristövastuullisuus olisi liuennut taivaan tuuliin mahdollisen paradiklooribentseenin myötä. Paitsi sitähän näissä ei enää käytetä; muuten vaan alkaa päähän koskemaan....




Tämmöinen säkillinen roskia tuli pienellä tunnin reissulla. Minulla olisi pitänyt olla kolme kassia mukana; silloin olisin saanut ojanpätkät siistiksi. Toinen puoli jäi kokonaan keräämättä, sillä en ollut varautunut reissuun kunnolla. Kuulun "Roska päivässä"-ihmisiin; tällä menolla voisin levätä laakereillani koko toukokuun.

Arvoisa lukija, tai te molemmat! Tehdään yhdessä hyvää! Kerätän tulevalla viikolla joka päivä kadunvarresta jokin roska ja laitetaan se sinne, minne se kuuluukin. Se ei ole paljon se, mutta se on enempi kuin ei mitään!

6.4.2012

Hyvät käytöstavat

Luin vastottain koiran käytöskirjaa. Siinä oli selkeästi kerrottu, mitkä asiat jokaisen koiran on opittava ymmärtämään ja tottelemaan, jotta yhteiselo ihmisten kanssa luonnistuu. Olen lukenut vastaavia aiemminkin ja voin todeta, että kasvatusmenetelmät ovat muuttuneet huimasti niin ihmisten kuin koirienkin kasvatuksen suhteen.

Ostimme 70-luvulla perheeseen valkoisen länsiylämaanterrieri Nellyn. Se oli opetettu sisäsiistiksi kasvattajaperheessä, mutta vahinkojen varalta Nellylle oli opetettu, että yöllä voi pisut tehdä hätätapauksessa sanomalehdelle. Silloinen opetustapa oli, että koiran pissattua sisälle sen kuono painettiin nopeasti pissaan, sanottiin jotain hyihyi ja hurtta kannettiin pikaisesti ulos. Kun Nelly-parka lirautti eräänä yönä pissat eteisen lattialle laitetulle sanomalehdelle, toimimme aamulla ohjeen mukaan. Koiramme osoittautui keskimääräistä nopeammin oppivaksi ja seuraavana yönä pikkuinen pisulätäkkö oli ilmestynyt - sanomalehden viereen paljaalle lattialle.

Nyt meillä on tämä tanskalais-ruåtsalainen pihakoira Vili. Se onkin melkoinen pakkaus. Olemme epäonnistuneet kasvattajina, koska Vili ei ole ymmärtänyt vieläkään, että pihasta ei karata. Eikä räyhätä vastaantulville koirille, vaikka niiden naama ei sattuisikaan miellyttämään. Eikä tulla kerjäämään ruokaa. Eikä ainakaan jahdata pikkulintuja. Tässä nyt muutaman mainitakseni.

Ai mää vai???








Sen sijaan Vili osaa käskystä istua, seisoa, maata, pyöriä kahdella tassulla ympyrää, kävellä useita metrejä kahdella tassulla, odottaa, etsiä. Muutamia mainitakseni. Lisäksi se osaa lämmittää kylmiä varpaita peiton alla talvisaikaan. Se osaa saunoa ylälauteella. Se osaa tulla luokse kun napsautan sormia. Se osaa hypätä korkean voltin, kun se nappaa pallon ilmasta.

Niinpä! Pistäppä siihen joku muu kuin meikäläinen, niin ei taida kaikki temput luonnistua.





Ongelma on se, että minun olisi pitänyt alusta asti lahjoa se tottelemaan nameilla. Tätä en ymmärtänyt ja nyt sitten saan kärsiä työni tuloksista. Vai tiedettäkö kovin montaa koiraa, joilla on porttikielto agilityyn? Vili sai sellaisen, koska se heti hullunnopeasti ja hienosti radan kierrettyään ryntäsi muiden koirien luo. Ja sehän on agilityssä kiellettyä, se.

Pointti siis on, että valitettavasti kaikki nuo Vilin hallitsemat hienot temput eivät kompensoi sitä tosiasiaa, että Vili on huonokäytöksinen, koska se karkaa pihasta ja ryntää haukkumaan ihmisten perään.

Ai ei vai?!

Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä

Tässä pitkäperjantaina joutaa pohtimaan paljon asioita ja yksi niistä oli mitä parhain. Luin nimittäin jutun Risto Isomäestä, joka kertoi omistavansa vain lankapuhelimen. Nykyaikana! Hän on erittäin arvostettu ja tuottoisa tieteiskirjailija, joka vaikuttaa globaalisti. Silti hän pärjää pelkällä lankapuhelimella. Ja tietokoneella.

Isomäki haluaa viettää laatuaikaa itsensä kanssa ja hänen pohdintojaan ja mietiskelyjään häiritsee, jos hän vastailisi puhelimeen yhtenään. Isomäki ei koe olevansa itsekäs; hänet tavoittaa kyllä jos asia on tärkeä. Hienoa!

Kun hieman tarkailee ihmisten kännykkäkäyttäymistä, niin jotkut taitavat olla tavoitettavissa vuorokauden ympäri. Joskus tuntuu siltä, että kännykkään on pakko vastata. Olipa missä tahansa. Sinut on pakko tavoittaa juuri sillä hetkellä, kun soittaja haluaa. Onhan sinulla kännykkä - miksi et muka voi vastata?! Tuntuu, että ihmisestä on tullut kännykän vanki. Heti kun se kilahtaa, siihen vastataan vaikka kassajonossa ja unohdetaan se linjan toisella puolella oleva ihminen.

Meikäläinen kun on 50-luvun kasvatteja, niin on vielä hyvin muistissa se aika, kun meillä kotona oli lankapuhelin. Ja sekin aika, kun kotoa muutettua ei ollut vuosiin puhelinta lainkaan, koska olimme niin köyhiä opiskelijoita, ettei liittymää ollut varaa hankkia. Tungimme kolikkoja kadulla olevan puhelinkopin puhelimeen ja jos oli tarkoitus soittaa pitempi puhelu vanhemmille, niin menin oikein lennättimeen soittamaan, missä maksettiin puhelu vasta soiton jälkeen. Lennättimeen?! Mietippä sitä!

Sitten tuli mieletön uutuus; puhelinkortit. Niillä sai ostettua puheaikaa eri markkamäärän edestä - tuntui, että nyt ollaan kehityksen kärjessä. Lennättimet lakkautettiin ja kortteja aletiin myydä R-kioskeissa. Kun tuli aika synnyttää esikoinen, niin vyöryin kadun toisella puolella olevaan puhelinkoppiin ja soitin synnytysosastolle, että pitäisikö minun jo tulla kun supistusten väliä on niinjaniin monta minuuttia.

Ensimmäisen työkännykkäni sain tuossa 90-luvun alkupuolella. Kotikännykkää minulla ei ollut vielä 90-luvun puolivälissäkään, vaan soittelin puhelut edelleen kioskeista, jos en ollut kotona. Mietipä sitä; puhelinkioskia! Kyseessä ei siis ollut mikään nakkikioski, vaikka niin olisi voinut päätellä sinappi- ja ketsuppimäärästä, mikä niissä saattoi viikonlopun jälkeen olla...

Kun on tällainen tausta, ymmärrän hyvin Risto Isomäkeä. Ennen ei totisesti kirmattu puhelinkoppiin jonnekin muutaman kilometrin päähän tai ehkä jopa samalla kadulla olevaan vain sen takia, että olisi voinut kysyä jotain turhanpäiväistä. Silloin oli todellista asiaa. En tarkoita, ettäkö nykyisin kännykkäkulttuurissa ihmisillä ei olisi asiaa toisilleen. Sitä tuntuu olevan todella paljon.

Ehdotan, että jokainen (tarkoitan erityisesti tässä jälkikasvua) voisi miettiä, onko juuri seuraavaksi aikomani puhelu turhake. Aivan kuin Suomen Luonnonsuojeluliitto valitsee vuoden turhakkeen. Sieltä löytyy lehtipuhallinta, ulkomaista pullovettä, juotavaa jogurttia ja viimeisimpänä tämä älytön vessapaperirullan hylsy, mikä huuhdotaan tuotoksen kanssa viemäriin. Jos tuntuu, että kerkiääpä tuon kysymään myöhemminkin tai itse asiassa, osaan ratkaista asian itsekin, niin voisiko puhelun jättää väliin?

Ja tällä tekstillähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että ostin pari viikkoa sitten käytetyn kännykän, jota en todellakaan taida oppia käyttämään.

Haloo? Miksi kukaan ei ole soittanut minulle viikkoon?!

5.4.2012

Pääsiäistä!

Kulunut viikko on ollut ns. hiljainen viikko eli piinaviikko. Pääsiäistä kohti mennään. Sitä ei ole kovin huomannut töissä, koska luterilaisessa yhteiskunnassa pääsiäisen vieton merkitys on mielestäni kaventunut ja maallistunut. Tätä en sano missään nimessä hurskastellakseni; itse olen maan matosista alhaisin.

Vanha äitini sanoi kerran, että me luterilaiset taidamme ottaa pääsiäisestä kaiken ilon irti ja nautimme täysin siemauksin lähinnä paastonajan päättävistä herkuista, ilman paastoa. Tämä on varmaan totta. Tuntuu, että välillä olen käynyt joka ilta kuuntelemassa ahtisaarnat ja välillä taas en ole olevinaan joutanut kirkkoon kertaakaan koko pääsiäisviikolla. Kun luin Karjalaisesta ihmisten pääsiäisenvietosta, tuli väistämättä mieleen, että emme ole mikään vahvasti uskonnollinen kansa. Meitä suomalaisia ei saa vaahtomaan uskonnon puolesta.

Nykyisin on trendikästä paastota muullakin tavalla, kuin syömisellä. Se sopii hyvin nyky-yhteiskuntaan, missä löytyy pakastinta ja jääkaappia joka lähtöön ja tietyistä raaka-aineista kieltäytyminen ei ole samalla tavalla tarpeellista kuin ennen vanhaan. Minäkin osallistuin luterilaisten omaan paastojuttuun ja paastosin sellaisista asioista, mitkä kuormittavat ympäristöä ihan turhaan. Jotkut välttävät kiroilua, jotkut toisten mustamaalaamista, jotkut tupakkaa, jotkut suklaata. Ja jotkut vaan katuvat syntejään ja rukoilevat armahdusta.

Mutta sitten siihen pääsiäisen riemusanomaan, kun Kristus on noussut ylös ja armahtaa meidät maan matoset! Itse uskon kyllä tähän.

Juhlan kunniaksi paasto loppuu ja saa taas syödä normaalisti. Ensin on kuitenkin juhla! No, meikäläinen kun on kunnostautunut tällä ravitsemuksen saralla, niin laitanpa tässä vielä todisteeksi kuvia siitä, miten todella makoisa pääsiäispäivän kakkutarjoilu voi olla.

Ekana paistetaan kääretorttu. Väliin laitetaan rahka-kermamössöä ja hilloa. Tämä on helppoa ja todella hauskaa puuhaa.



Sitten kaulitaan marsipaanikuori. Vinkki: tomusokeria pohjalle! Tätä en tiennyt aiemmin, mutta nyt kaulitseminen sujuu helposti.



Sitten sulatellaan suklaa ja vaahdotetaan valkuainen. Ja eikun pajunkissoja väsäämään. Tässä auttaa, että paras kaveri on kondiittori ex-ammatiltaan...



Loppuhuipennus! Marsipaanista muotoillut puput. Tähän pystyy jo ala-ikäinen lapsikin.





Tässä on pääsiäiskakku melko finaalissa.







Toivotan teille kaikille oikein hyvää Pääsiäistä! Jokainen elää vain kerran täällä elämässä ja jokainen hetki on ainutlaatuinen. Tavoitteena on elää maksimaalisen hyvä elämä, kun siihen on vielä mahdollisuus! Ei kannata seurata muitten touhuja, vaan kannattaa keskittyä omaan ja niiden läheisten elämään, joille on itselläkin jotain annettavaa.