Mumbai vastaan Houston

Kuluvalla viikolla on uutisoitu erittäin laajasti hirmumyrsky Harveystä, joka iskeytyi Texasin alueelle Yhdysvalloissa ja nostatti siellä tuhotulvia. Myrskykeskus siirtyi kohti Lousianaa ja on sielläkin aiheuttanut tuhoa. Kaikkiaan myrkyn seurauksesta jopa 30 ihmistä on saanut surmansa ja taloudelliset tuhot on n. 35 miljardin luokkaa. Noin 1,7 miljoonaa ihmistä on evakuoitu.

Kuluvalla viikolla ei ole uutisoitu kovinkaan paljon monsuunisateiden tulvista, jotka ovat nousseet Etelä-Aasiassa etenkin Intian Mumbain sekä Nepalin ja Bangladeshin alueelle. Kaikkiaan 1200 ihmistä on saanut surmansa; taloudellisia tuhoja ei ole vielä ilmoitettu. Miljoonia ihmisiä on jäänyt kodittomiksi.

Nämä kaksi tuhotulvaa kertovat kaikesta kaiken! Siitä mitkä ovat arvomme ja miten eri tavalla reagoimme samoihin luonnonmullistuksen tuomiin ahdinkoihin ja ihmisten kärsimyksiin. Mumbaissa on 20 miljoonaa asukasta ja kaupunki on lamaantunut tulvasta täysin. Tuhansia kyliä on jäänyt tulvien alle, eikä apua ole saatavissa vaan eloon jääneet ihmiset ovat kärsineet nälästä ja puhtaan veden puutteesta jo päiväkausia. Mikä on tilanne Nepalissa ja Bangladeshissa? Siitä ei kerrota sen enempää lehdistössä. Paikalliset pelkäävät maavyöryjä ja saastuneen veden aiheuttamia sairauksia.

Houstonissa on puolestaan 6,6 miljoonaa ihmistä ja sekin on lamaantunut. Tiedämme tarkan tilanteen myös Lousianan tilanteesta. Lehdet välittävät reaaliaikaista tietoa ihmisten kärsimyksestä. Pelastajat hakevat ihmisiä turvaan vesiskoottereilla ja veneillä. Ihmisten lisäksi pelastetaan myös koiria; pahimmassa tapauksessa kissojakin.

Molemmat kärsimykset ovat ainutlaatuisia ja yhtä järkyttäviä ihmisille, jotka ovat noissa luonnonmullistusten keskipisteessä. Minä vaan toivoisin, että uutisointi olisi edes jollain tavalla tasa-arvoisempaa.

Kattia kanssa!!!

Otsikolla ei ole mitään tekemistä naapurin kissan kanssa, vaikka on toden totta myönnettävä, että kissojen omistajat eivät ole kaikissa asioissa yhtä pähkähulluja kuin koirien. En luonnollisestikaan viittaa tällä itseeni, vaan henkilöihin, joilla on lähtenyt luontokappaleiden kohtelu lapasesta jo aikoja sitten. Mutta ensin asian vierestä.

Olin oikein iloisella tuulella, kun tulin töistä kotiin. Tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili, joka oli taas kellotellut koko päivän, pomppasi innokkaana tervehtimään. Vaihdoin vaatteet ja keskityin Hesarin lukemiseen; se oli jäänyt aamulla kesken aikaisen työhönlähdön takia. Vili keskittyi ruokakupinsa tuijottamiseen.

Onneksi, sanon vaan! Hesarissa nimittäin oli revitelty parin sivun juttu aiheesta, miten koirien vaatteiden vienti (?!) on kasvanut valtavasti kymmenessä vuodessa. Suomalaisyritykset Hurtta ja Rukka ovat maailmanmarkkinoilla kärkikahinoissa, eikä kilpailijoiden määrä ole kovinkaan suuri. Yrityksillä on noin 10 varteenotettavaa kilpailijaa koko tällä maapallolla. Hienoa, yrityksille. Pöyristyttävää, ainakin minulle.

Mitenkäs turkin ominaisuus?

 Artikkelissa kerrottiin, että "Lapsellekin halutaan uutta ja hienoa - niin myös koiralle." Niinpä niin, kyllähän nyt ihmislapsonen ja koiranpentu ovat tässä länsimaisessa elintasoyhteiskunnassa täysin rinnastettavissa olevia yksilöitä. Kyllähän nyt koirallekin pitää ostaa jotain, jos lapsellekin ostetaan! Vai pitääkö? Oikeasti? Miksi eläin inhimillistetään näinkin korkealle? Olisiko koira kateellinen, jos sille ei ostettaisikaan mitään?

Ymmärrän kyllä, että eläinten merkitys eri ihmisille ja eri kulttuuriyhteisöissä eläville on erilainen. Eläimet voivat olla ihmisten omaisutta, joita voidaan jalostaa ruuaksi, käyttää tutkimuksissa, kasvattaa viihdyttämään, kouluttaa työhön tai harrastuksiin. Ne voivat olla myös sosiaalisen verkoston ainoita inhimillisiä olentoja. Kaikilla tuotantoeläimillä (mikä sana!) edes Suomessa ei ole olosuhteita, joissa niiden kärsimys olisi pyritty minimoimaan. Mietipä vaikka turkiseläinten häkkejä, parsinavettoja, akvaarioita...Kärsimyksen vähentäminen tai kokonaan kieltäminen olisi vähäisin ja ehdoton vaatimus, sillä millekään elolliselle olennolle (ei edes naapurin kissoille) ei saa mielestäni tuottaa kärsimystä.

Jotkut menevät vielä pitemmälle, eli eläimet halutaan huomioida oikeussubjekteina  ja moraaliyhteisön jäseninä. Tällöin toki naapurin kissan voisi viedä oikeuden eteen ja syyttää sitä kotirauhan rikkomisesta ja ilkivallasta. Kuka maksaisi korvaukset? Vietäisiinkä kissa vankilaan? 

Mutta onko eläimellä oikeus elämään ja millaiseen sitten (niilläkin kissanpoikasilla, joita syntyy kuin liukuhihnata välinpitämättömien kissanomistajien sterilisoimattomille emäparoille)? Miten ne voivat itse ottaa osaa päätöksentekoon ja jos eivät voi, niin voiko niillä olla oikeuksiakaan? Millainen on ihmisen vastuu ja velvollisuus eläimistä? Miksi hindulaisuus ei hyväksy lehmää ruuaksi eivätkä länsimaat koiraa?

Sitten asiaan. Hesarissa siis kerrottiin, miten eläimille ostetaan nykyisin eri vuodenaikoihin sopivia vaatteita. Ne ovat muodikkaita ja materiaalit ovat teknisiä kuten korkealaatuisissa urheilutekstiileissä.

Suomessa niin lämmintä?

Sekin tuli selväksi, että koirien vaatetrendit mukailevat omistajansa karderoopia. Jos omistaja pukeutuu tummiin vaatteisiin, niin piskillekin ostetaan kuulemma samansävyisiä vaatteita. Siinä ei anneta turvallisuutta tuovien heijastinvärien ja -nauhojen tuhota parivaljakon pukeutumiskoodia, jos se sattuisi olemaan vaikka casual.

Koiramuodin trendit?

 Hohhoijaa, sanon minä. Olenkin pudonnut kelkasta tai kasvanut tynnyrissä viimeiset 59 vuotta tämän asian suhteen. Ymmärrän, että koirien kylmänkestävyydessä on eroja. Turkin ominaisuuksilla, kuten alusvillalla ja tuuheudella,  on oma merkityksensä. Isot koirat kestävät paremmin kylmyyttä kuin pienet ja myös ikä vaikuttaa asiaan. Vanhat koirat, kuten tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili, kaivautuu talvella nukkumaan peiton alle. Kiitos, ei tarvitse muistuttaa, että tuolla vanhuksella on talvitakki - siis koirien vaate. Ostin takin tytön pyynnöstä (lue: käskystä), kun Vili-herra oli jo aika vanha. Se ei oikein tykkää takista; ehkä väri ei miellytä sen silmää.

Koirasivustojen mukaan monet rodut kestävät paremmin pakkasta kuin hellettä! Siinä sitä onkin miettimistä. Onko kukaan ajatellut, että vetäisee +20 asteen "helteellä" hurtalleen jäähdyttävän trendipalttoon päälle? No sanon vielä sen, että kyllähän minä ymmärrän, että ihmiset ostavat lemmikeilleen vaatteita. Osa sen takia, että se inhimillistää, osa sen takia, että se helpottaa vaikkapa rapaisen koiran pesua. Ja senkin ymmärrän, että jokainen saa käyttää rahansa mihin haluaa. 

Toivonkin, että kun seuraavan kerran voisi antaa pienen almun johonkin köyhien ihmisten hyväntekeväisyyskeräykseen, niin sieltä kukkaron pohjalta löytyisi vielä roponen ihmisten auttamiseen. Että ne kaikki pennoset eivät olisi menneet viimeisimpään, koiralle hankittuun trendikkääseen vaateostokseen - kun lapsellekin oli sitten ostettu jotain H&M:stä...

Vaikee juosta!

Vain yksi raita!

Liian lyhyt!

Minä EN TAHO olla muotitietoinen!

Pronominioppia...

Taasen luki lehdessä, että jotain ihmistä ärsyttää, kun toinen puhuu eläimestä "hän" muodossa. Itsekin olen huomannut saman, eli kun juttelen vaikka koiraihmisten kanssa, niin aika moni puhuu lemmikistään "Hän on tosi kiltti." Silloin on itselle tullut vähän vaivaantunut olo, että olenko sivistymätön juntti, kun sanonkin koirasta "se".

Niinpä olen miettinyt asiaa. Meille kansakoulun käyneille opetettiin, että persoonapronomineja käytetään ihmisistä ja demonstratiivipronomineja (juu, en muistanut tuota täsmäsanaa ja se piti googlata) puolestaan eläimistä. Elikkäs tarkennetaan ryhmät: minä sinä hän me te he ja vastaavasti tämä tuo se nämä nuo ne.

Puhekielessä on tyypillistä korvata persoonapronomini demonstratiivipronominilla tyyliin "Nyt se tuli kotiin!", kun tarkoitetaan vaikka omaa lapsosta. Sanonta ei millään tapaa halvenna eikä alenna kyseistä henkilöä, vaikka hän olisi ilmestynyt koulusta jälki-istuntolappu kourassaan, takki riekaleena ja pari tuntia myöhässä. Suomenkieli on siinä mielessä melko neutraali, että "hän" ei kerro mitään siitä, onko kyseessä nais- vai miespuolinen henkilö. Sitä ei kerro myöskään "se", mutta antaa siis viitteen, että kyseessä ei pääsääntöisesti ole ihminen vaan eläin tai asia. Paitsi vakiintuneessa puhekielessä. Yleensä asiayhteydestä helposti ymmärtää, mistä puhutaan. Hohhoijaa!

Ite en sano koskaan "hän" eläimestä. Se tuntuu jotenkin teennäiseltä ja kun muut sanat samassa lauseessa ovat puhekieltä tai peräti murretta, niin sehän soisi kuin hajuvesi lihapullaan. Ymmärrän kyllä, että joku käyttää rakkaasta lemmikistään, vaikkapa pienestä hamsterista hän-muotoa. Tyyliin "Hän kuoli heti sen jälkeen kun naapurin kissa oli purrut häneltä pään poikki!" Mutta mahtaisiko tuo lause jatkua: "En pidä lainkaan naapurin kissasta. Hän on niin brutaali ja murhanhimoinen." vai "Vihaan naapurin kissaa. Se on niin ilkeä!".

No totta kai piti vielä tarkistaa, niin wikipedian mukaan suomenkielessä persoonapronominien käyttöä ei ole rajattu pelkästään ihmisiin, vaan niitä voi käyttää myös jumalolennoista uskonnollisessa kielenkäytössä?! Wikipediaan ei voi luottaa, joten tsekkasin myös kielitoimiston sivuilta ja kyllä se selkeästi siellä määritellään, että "hän" kuuluu ihmisen määrittelyyn. Eläin, laite ja asia kuuluu "se" kategoriaan.

Voin hyvällä omatunnolla jatkossakin sanoa Vilistä, tuosta herttaisesta tanskalais-ruotsalaisesta (mainitsinko jo hyvätapaisesta) koirastani SE.


Ihan sama- kroohpyyh

Ekologinen keulamerkki

Meikäläinen on varsinainen fariseus etenkin autoon liittyvissä asioissa. Muistathan nuo muinaiset fariseukset, jotka näkivät rikan toisen silmässä, mutta eivät malkaa omassaan?! Jos vielä tarkennan nykyteineille, että malka tarkoittaa painavaa parrua, jonka avulla kevyet tuohet ovat pysyneet hyvin paikoilla (tuohikatolla nääs nääs). Rikka puolestaan on tarkoittanut hyvin pientä roskaa ja tarkoittaa edelleenkin; ainakin jos on ostanut rikka-imurin, niin asia käy selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun yrittää imuroida vähänkin isompaa murusta...

No olipa niin tai vaikkapa näin, niin autoil on meitsille vaikea asia. Minullahan on oma auto. Se ei ole sähköauto niin pitkään, kun sähköä tuotetaan Suomeen hiilivoimalla. Se ei ole myöskään mikään ökyauto vaan sellainen, mihin olen laitattanut myös vetokoukun. Se oli virhe! Joudun lainaamaan autoa aina muille, joiden omat autot ovat niin hienoja, ettei niihin kuulemma vaan yksinkertaisesti voi laittaa vetokoukkua. Se olisi nolon näköistä. Toisaalta se, että autollani on monta käyttäjää tuon vetokoukun ansiosta, pienentää hieman sen ympäristökuormaa. Mutta vain hieman.

Hienoissa autoissa on hienot keulamerkit. Todellakin! Eräässä on oikein jaguaari korostamassa sitä, että pirssillä pääsee ylinopeutta jos vaan omatunto sallii. Eräässä toisessa puolestaan tähti kertomassa herruudesta maalla, merellä ja ilmassa, mutta tosiasiassa merkki onkin ollut entisajan kartta, missä Daimlerin perustaja ilmoitti talonsa sijainnin postikortissa vaimolleen. No, molemmilla kotteroilla pääsee siis kiihdyttämään nollasta sataan kymmenen kertaa nopeammin kuin omallani. Mutta kun tulee tarve hyötyajoon, esimerkiksi remonttitarvikkeiden hakemiseen kaupasta, niin jopas tulee mammaa ikävä!

Mutta nyt minäkin olen hankkinut omaan autooni keulamerkin. Sattumalta toki, mutta se oli jotenkin niin teemaan sopivaa. Sniif!

Emberitza Citrinella

Vispilät käyttöön

Olen aikoinaan leiponut niin paljon, että vispilätkin ovat menneet kieroon. Olin laittanut ne kuuliaisena keräykseen, mutta olisi pitänyt vaan muistella isä-papan neuvona, eli "Tarkan talo tarvitsee!" ja laittaa vispilät odottamaan uutta elämään. Mutta en ollut, en.

Minulla on kesämökillä kolme erilaista hellehattua eri tilaisuuksia varten. Yksi on hieman parempiin hetkiin, toinen arkeen ja kolmas raadantaan. Paitsi arki ja raadanta mökillä merkitsevät kyllä aivan samaa; siellä on aina jotain puurtamista. Miksi, saattaisi joku ihmetellä. Siis miksi on oltava eri hattuja, että eikö voi olla ihan samassa lätsässä koko kesää?! Niin en voi, koska olen luonteeltani pikkutarkka. Minulla on myös oma hattu paljua varten (se on lämpöinen). Ja oma hattu veneilyä varten (se pysyy päässä kovassa vauhdissa). Ja oma hattu Paksunimen pizzalla-käyntiä varten (siihen on integroituna radio, jotta aika kuluu rattoisammin pizzaa odotellessa - no ei vaiskaan). Lisäksi minulla on vielä erityinen Mökki-hattu, joka muistuttaa irwingoodmanin valkoista seilorihattua, mutta minun on ruskea.

Ongelmaksi muodostui se, että tänä kesänä eritysesti hellehattuja on joutunut pyörittelemään vaikka missä, mutta yleensä ei päässä. Mietin, että voisin tuunata niille kuistille jonkinlaisen naulakon, niin niistä ei olisi harmia kenellekään. Mutta eipä löytynyt vanhoja vispilöitä, ei. Niinpä piti raahautua kierrätyskeskukseen ja käydä ostamassa omansa takaisin, 50 sentin hintaan kolme kappaletta. Ei paha hinta, mutta eipä olisi maksanut sitäkään...

No tuumasta toimeen vaan! Poralla porata hurautettiin kolme reikää ja kiinnitettiin vispilät paikoilleen. Tuli tarpeeseen! Siinä on hatut kiltisti nököttäneet suurimman osan lomasta.

Kierrätysvispilä

Ihan kiva!

Pallohullun päiväkirjasta: Pupu varasti palloni!

Minä tässä taas, Vili, tanskalais-ruotsalainen pihakoiravanhus. Vaikka oikeasti en ole vanhus, niin välillä kyllä tuntuu siltä. Kuten tänään, kun Mamma raahasi minut lenkille, joka ei siis ollut sininen vaan rapainen ja tylsä. Ei tullut kuin yksi lampaan näköinen piski vastaan, eikä siitä ollut minulle mitään vastusta. Se vaan heilutti töpöhäntäänsä enkä kerinnyt esittelemään sille kuin kolme katkennutta hammastani.

Mamma valitti, että enkö voi ikinä muuttua, niin mietin, että miksi? Mamman mielestä minun pitäisi kulkea koirien ohi sivistyneesti! Niin että sivistyneesti, sitähän minä juuri teenkin. Sanon jokaiselle vastaantulevalle hurtalle, että päivää, mutta Mamma, joka ei ymmärrä meitä koiria, luulee, että räyhään ja murisin niille. Niin ottaa pattiin, että se jaksaakin jankuttaa samasta asiasta koko ajan.

No en minä siitä välitä! Minulla on paljon muutakin kestettävää. Niin kuin se ärsyttävä Pupulan Pupu. Että se osaakin olla tosi ärsyttävä! Sanoinko jo, että ärsyttävä? En aina muista, kun minulla on alkanut muisti huononemaan. En esimerkiksi muista, olenko jo syönyt ja yleensä luulen, että en ole, vaikka Mamma väittää, että söin minuutti sitten koko kipollisen ihan tyhjäksi.

MINUN pallot!

No minä olen opetellut hautomaan, vaikka se onkin tosi noloa, kun Mamma ei raski ostaa minulle uusia palloja. Niin se hautominen on noloa, minulle. Kun viimeksi lähdettiin Pupulasta, niin Mamma oli piilottanut kolme palloa ja tiesin, että loput pallot olivat vertaassa, sillä siellä haisi ihanalle pallolle. Mamma väitti, että olin ite hävittänyt kaikki palloni, kun minulla on jo kuulemma niin huono vainu. Mutta kun se Pupulan heinä on niin pitkää, että minä en näe niitä palloja kunnolla. ja ne eivät enää haisekaan, kun ne on niin kuluneita. Niin se on Mamman syy, että ne häviää, eikä minun. sanon minä.

No viimeksi kun mentiin Pupulaan, niin se ärsyttävä Pupu oli etsinyt kaikki hemmetin pallot ja yritti piilotella niitä itsellään. Mutta minä kyllä näytin sille, kenen palloja ne on!

Kenellä on pitempi häntä!

Nikkari-Mummi iski jälleen!

Meikäläinen leipoi ja paistoi aikoinaan paljonkin, silloin kun omat lapsoset, nuo silkkihapsoset, olivat pieniä. Silloin leijui pullantuoksu ympärilläni ja kaardemummahattarat vaan pölähtelivät esiliinan taskuista. Ellei sitten sattuneet leivät kärähtämään uuniin. Mutta nyt kaikki on muuttunut. Minua ei enää kiinnosta leipominen!

Mietin, olenko huono mummi, kun paistan lastenlasten kanssa lähinnä vain  lettuja. No Ykkösen tytöt ovat toki Piirakka-Akatemian pienimmät jäsenet, mutta silti... Sitten päätin, että miehän olen juuri sellainen mummi, mikä tuntuu itselle luontevimmalta; olen Nikkari-Mummi!

Kokemustakin on karttunut. Olen kerinnyt nikkaroimaan kaikenlaista; muutamana esimerkkinä voinen vaatimattomasti mainita huussin sisustuksen, puulaatikon, terassin, halkovajan, kukkalaatikoita, kasvulavoja, jääkaapinalustan (!), kaivonkannen ja  mielettömän määrän linnunpönttöjä.

Pikkutytöt, nuo Ykkösen hienoimmat saavutukset (yhteistuumin miniäni kanssa) olivat tulossa kylään. Sain idean, että pitäähän mummilassa nyt nukketeatteri olla. Tuumasta toimeen siis!

Tästä se lähtee.

Pummasin ystävältäni muutaman puukapulan ja keksin nukketeatterin mallin ns. omasta päästäni. Tällä kertaa päätin, että mikäli ristimittaa tarvitaan, panostan siihen todella huolella. Itselläni ei ole oikeastaan mitään teknisiä vempaimia, mutta ystävälläni niitä löytyy joka lähtöön, viimeisimpänä kuviosaha. Ajattelin, että nyt annan periksi, käännän takkia ja myönnän, että kaikenlaiset härvelit, kuten porat ja kuviosahat ja hiomalaitteet ovat todella tarpeellisia myös Nikkari-Mummin pajassa.

Ensin sahasin laudat sopivan mittaisiksi ja sitten aloin hifistelemään. Muotoilin kuviosahalla sekä pystypuut että kannatinpuut (huomaathan ammattisanaston) ja sitten innostuin sahaamaan myös auringon, pilven tatin ja kalan; vaikeusjärjestyksessä. Olipa kiva, kyllä tykkäsin. Olen myöskin taitava, etenkin kun itse sanon. Mutta se on myös faktaa; turha sitä on miettiä, että kylläpäs sitä nyt kehutaan itseään. Kun on monitaitoinen, niin sitä vaan on! Ja mikäpäs on ollessa; tuntuu ihan kivalta.

Kuviosahalla

Runko muotoutuu

Kohta valmis

No kun olin sitten saanut kasattua rungon, niin keksin myös patentin, mistä isäkin olisi iloinnut. Isällä oli aina kaikenlaisia patentteja eri haasteiden ratkaisuun. Miekin keksin, että saan rungon pysymään tukevasti paikallaan ja irrotettua helposti pienen kikan avulla; nimittäin kulmaraudan ja tukipuun. Tästä oivalluksesta iloisena sain idean, että maalaan nukketeatterin rungon tyyliin sopivasti. Ystäväni, tuo kivi-leppäkerttujen äiti, osasi neuvoa minut hankkimaan akryylimaaleja tuubeissa. Halpaa ja kätevää! Tässä vaiheessa minuun iski sekä luovuus että kirpunnylkijämäinen tarkkuus. Onneksi luovuus tuli ensin ja vasta sitten tarkkuus. Lopputulos tässä järjestyksessä tehtynä olikin huippu!

Ilo tehdä!

Detaljit

Ite tein - säästin!

On kyllä kiva olla mummi! Kyllä tällä nukketeatterilla muutaman pullanpaiston korvaa.

Vaarallinen saalis

Meitsihän on hyvä ja melkein paras kaikessa, mihin vaan ryhtyy. Se on nyt tullut varmasti selväksi erityisesti itselle, mutta myös kaikille teille kolmelle uskolliselle lukijalleni. Syykin on selvä; temperamenttityylit ovat vaan loksahtaneet kohdalleen sopivassa suhteessa meikäläisessä ja kun on rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta eikä pelkää epäonnistumisia, niin uskaltaa ottaa riskejä.

Riskien ottaminen kannattaa, mutta voin kyllä tunnustaa, että tässä nimenomaisessa tapauksessa mennään hieman äärirajoilla. Nimittäin, miltei rikollisissa puuhissa. Olin tässä pitkän kesälomani aikana mökillä päivän jos toisenkin. Mietin, että olisihan se kiva vähän kalastella; mitään kalastuslupia siihen tarvita!!!

Tuumasta toimeen vaan. Moottoripyörällä vaihdettu uusi paatti kohti avoselkää ja virveliä uittamaan. Vähän katselin ympärilleni, josko kalastuksenvalvojia näkyisi mutta ei näkynyt. En ollut  heitellyt virvelillä yli vuoteen enkä kokeillut jigi-kalastustakaan kuin muutaman kerran, mutta sellaisilla taidoilla lähdin kokeilemaan kala-onnea. Oli vaan sellainen fiilis, että kohta jysähtää.

Meillä on veneessä nykyisin kaikuluotain. Se on muuttanut kalastussessiota radikaalisti! Aiemmin vaan hurautettiin vene johonkin sopivalta näyttävään paikkaa ja alettiin heittelemään. Kaloja joko tuli tai ei tullut. Jos ei tullut, vaihdettiin ensin vieheen väriä ja jos ei tullut vieläkään, veneen paikkaa. Kun ostettiin kaikuluotain, niin hurautettiin veneellä järvelle johonkin sopivalta näyttävään paikkaan ja hiljennettiin vauhti etanamaiseen etenemiseen, sitten kytkettiin kaikuluotain päälle ja alettiin töllöttämään luotaimen näyttöä. Alla näytti olevan kaloja tai ei näyttänyt olevan kaloja. Tai näytti olevan pieniä kaloja tai isoja kaloja tai kalaparvi tai vain yksi kala. Mutta ei koskaan riittävästi, tai ne olivat väärässä syvyydessä tai oltiin itse niin syvällä, ettei ankkuri yltäisi pohjaan. Hohhoijaa, kun oltiin siis ajeltu noin kaksi tuntia, ei keritty heittelemään kuin kaksi minuuttia, kun syönti olisi muutenkin loppunut. Että semmoista se on se kaikuluotaimen kanssa kalastus.

Tällä kertaa teimme poikkeuksen. Ajaa hurautimme kohtaan, mikä näytti hyvältä. Laskettiin ankkuri pohjaan ja heitin virvelillä jigin menemään. Kysyin (ihme kyllä - äkkiäkös tuon oppisi kysymättäkin) pari vinkkiä jigin heittotekniikasta. Heti jysähti iso kala kiinni ja ajattelin, että no jopas, itsellenikin, miltei ammattikalastajalle, melkoinen yllätys. Se oli iso! Mutta ei riittävän iso. Nimittäin, sain 44 cm kokoisen kuhan veneeseen mutta mies väitti (varmaan kateellisena), että se on alamittainen. Niinpä laskettiin se takaisin kasvamaan. Googlasin myöhemmin, niin Pielisellä kuhan alamitta on 40 cm mutta Orivedellä 45 cm! Olimme Jänisselällä, joten se on siinä ja siinä...

Ei muuta kuin toinen heitto. Taas jysähti. Ja nyt oli ISO! No meikäläiselle, jiginheiton mestarille, oli yllätys se, että kelaaminen oli todella raskasta. Tuntui, että kampi ei kierry millään. Eräs nimeltä määrittelemätön henkilö jopa epäili, että kyseessä voisi olla uppotukki. Todella törkeää. .

Sillä ei ollut! Se oli 72 cm:n KUHA, paino n. 4 kg 300 gr. Ite sain! Olin vaan niin taitava!

Jes!

Repo rankana

Tiukille ottaa, nimittäin toipuminen. Oli itselle yllätys, miten piippuun voi vetää tuollainen sydäri. En ole vieläkään kunnossa, vaikka takana on jo muutama kuukausi töissä, lomalla ja lomautettunakin kaksi viikkoa. Ei auta, pitää vaan yrittää pinnistää.

Mietin sitä, että miltei joka päivä olen ajatellut rakasta äitimuoria. En taida päästä reaaliaikaan tuosta surusta, vaan se ympäröi minut sekä ulkoa että sisältä. Luulen nyt ymmärtäväni syyn siihen, miksi reagoin niin voimakkaasti, yhä. Kun pitää omaa rakasta äitiä kädestä kiinni, silittää otsasta ja kuiskaa korvaan pieniä lohdutuksen sanoja ja sitten tajuaa tuon pienen, mutta loppuelämäksi erottavan pienen hengähdyksen merkityksen. Kun kaikki pysähtyy. Siinä on vaan niin herkillä, siinä hetkessä. Se jättää jäljen, sitä syvemmälle, mitä rakkaammasta ihmisestä on kysymys.

Se on vaan käytävä läpi, päivä päivältä uudestaan. Niin pitkään, että kaikki on lopulta varmaa. Että voi varmasti sanoa, että en olisi riittänyt enempään.