Vertailuja

Edellisessä tekstissä pohdin ammattilaisen olemusta ja jokin aika sitten tärähti aika mielenkiintoinen juttu mieleen kentällä käydessä. Nimittäin, millä tasolla asioita olisi sitten hallittava erottuakseen edukseen muista alan työntekijöistä, jotta se ammattilaisen viitta jotenkin näkyisi?! Siis muillekin kuin meille ammatti-ihmisille.

Verrataanpa meidän työssä olevaa laitoshuoltajaa jonkin toisen ammatin vastaavaan edustajaan. Voiko esimerkiksi ravintokeskuksessa työskentelevä ammattilainen hallita asiat sellaisella tasolla, mikä monesti riittää meidän ammattilaisellemme? Otetaan esimerkki. Tyyppi on leipomassa myyntiin pullaa ja homma etenee tähän malliin:

"Ohoh pitäs alkaa leipomaan pullaa, mutta mitähän tekis. Voisin tehä vaikka rahkapullaa, vaikka onkin just vappu. En viiti tehdä tippaleipiä, koska niitten teko on niin hankalaa. Ei ole aikaakaan semmoseen näpräämiseen. Missäs on jauhoja, mitäs siihen nyt tulikaan. Teen vaikka 50 pullaa, kyllä ne menee. Vai pitäskö tehdä vähemmän, kai se nyt riittää, en tässä nyt kerkiä kaikkia ohjeita tarkistamaan, että montako minäkin päivänä tehtävä.

Eikun aineet kulhoon ja vatkaamaan. Ai mittaanko? Kuule, tässä on jo oltu niin kauan alalla, että kyllä lähtee näppituntumalla eri ainesuhteet ihan puolen litran taikinasta 10 litran taikinaan!! Ja minähän en mitään yleiskoneita käytä, tää menee ihan hyvin käsin tässä ja on mennyt viimeiset 20 vuotta muutenkin. Ei tässä mitään koneita aleta opettelemaan, kohta eläkkeelle pääsen (12 vuotta, toim. huom.). Hyvä, kun on tälleen näppituntuma tähän suolankäyttöönkin säilynyt, ei tässä ole aikaa ruveta pelleilemään ja jollain mitalla mittailemaan. Uups, vähän meni liikaa, mutta kyllä se sinne sekottuu. Onhan tää vähän erilaista tää nykyajan suola, mutta hyvin on pullat kaupaksi menneet. Jaa tulikohan vetoiseen paikkaan tuo taikina, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa kohoaa, miepä tempasen vaikka kahvit sillä aikaa.

Ohoh, ei tainnut tulla ihan kaikista pullista samankokoisia, mikä on että ei nää nykyajan jauhot enää ole samanlaisia kuin ennen; tuokin pulla tursottaa kun mikäkin, mutta pannaan siihen vähän tomusokeria päälle. No huh, vai ei meikäläinen muka keksi uusia innovaatioita, justkin keksin peitellä vähän tuota näköä tomusokerilla. Ai mitä rouva, eikö teille kelpaa nämä pullat; mitä se nyt haittaa, vaikka onkin vähän erikokoisia, samaan mahaanhan ne menevät HAHAHH! Kuulkaa ei tässä mitää alennusta voi antaa pienemmistä pullista, samaa taikinaa se sekin on; tässä on kustannukset saatava pysymään kurissa kun on kaikenlaista menoa muutenkin; kurssilla koko ajan juostava, on tää niin vaativa ammatti..". Vai vielä olisi taikina pitänyt mitata, jotta saisi tasakokoisia; kuule aina voi ostaa muualta jos ei tämä kelpaa!

Voisiko mennä näin? Voi mennä.

"Kauneus on katoavaista"

Tämä vanha sanonta on tullut mieleeni, ei suinkaan sen takia, että olisin saanut hankittua uudet silmälasit ja näin päässyt tarkastelemaan profiiliani teräpiirtoisempien lasien takaa, vaan sen takia, että olen hengannut työpaikoilla ja kuunnellut tarkasti ihmisten puhetta ja palautetta. Omasta roolistani ajatellen, palaute ei aina ole ollut pelkästään mairittelevaa.

Minulle on ihmetelty, että miten jotkut meiltä valmistuneet ja tutkinnon suorittaneet ovat tuntuneet unohtaneen kaikki oppimansa ammattitaitoalueet hetkessä työelämään siirryttyään. Osa hulauttelee puhdistusaineita miten sattuu, osa ei piittaa suojautumisesta, osa ei tunnista edes alkeellisimpia pintamateriaaleja. Korostan, että kyse on siis yksittäisitä tapauksista, mutta silti! Hienoa, että asioista halutaan puhua! Arvostan sitä, että meille kouluttajille halutaan kertoa huoli siitä, minne ammattitaito katoaa. Onko siis oppimme kaatanut osan ex-opiskelijoistamme ojaan?!

Mitäpä vastaan? Mitä Sinä vastaisit?

Olen miettinyt asioita monelta eri taholta, katsonut peiliin ja yrittänyt löytää perusteluja moiselle käytökselle kaikista eri osapuolista. Ihan helpoin selitys lienee se, että harva autolla inssiajoa ajaessaan ottaa riskin ja ajaa "vanhoilla vihreillä". Voisiko yksi syy siis olla se, että tutkintotilaisuuksiin sparrataan ja panostetaan, mutta asiat eivät olekaan sisäistyneet ja ne unohtuvat sitten työelämään siirryttyä?

Voisiko yksi syy olla se, että työelämässä kaikki työkaverit eivät pidä tärkeinä annosteluja, vähättelevät eri kosteusasteiden tuntemusta ja pitävät esimerkiksi työvauhtia tärkeimpänä ammattitaitovaatimuksena? Sitten sitä vaan lähtee sutimaan mukaan, sen kummemmin ajattelematta työn laatua vaikkapa pitkässä juoksussa.

Voisiko yksi syy olla se, että henkilön sitoutuminen ei ole niin syvää, kuin alan ammattilaiselta edellytetään? Kun ei kiinnosta, ei pidä asioita tärkeinä ja sitten vaan luisuu tekemään asioita siten, kuin ne helpoimmalta sillä hetkellä itselle tuntuvat.

Voisiko yksi syy olla se, että meillä opiskelija pääsee / joutuu kohtaamaan valtavan tietomäärän ja soveltamaan teoriaa käytäntöön suhteellisen lyhyessä ajassa, ilman että automatisoitumista kuitenkaan kerkiää tapahtumaan? Ehkä tämä johtaa siihen, että yksin työtä tehdessään sitä vaan mennä painattaa ajattelematta sen kummemmin, mitä tekee ja miksi.

Olemme nyt sopineet, että aina kun meidän exämme tulee vastaan ja toimii vastoin ammattilaisen periaatteita, niin työelämäihmiset ja me kouluttajat kannustamme häntä löytämään oman sisäisen ammatti-ihmisensä. Yritämme saada hänet arvostamaan tutkintoa, minkä hän on suorittanut! Senhän pitäisi näkyä jollain tavalla, ammattilaisella olisi oltava jonkinlainen karma ympärillään. Korostan, että ammattilainen voi olla myös, ilman tutkinnon suorittamista. Miten se sitten näkyy?

Minä näin upean tyypin ihan vasta. Hänestä hehkui into ja motivaatio työhön. Hän keskusteli ammattimaisesti, kyseenalaisti, pohti ja sovelsi. Hän tiesi paljon teoria-asioista ja mikä tärkeintä, osasi soveltaa tietoaa käytäntöön. Aattelin, että WAU! Tämmöisiä tyyppejä me kaipaamme alalle! Haluatko sinä olla tällainen?

Sisäpiirin juttu

Meillä pupakoilla on hyvä itsetunto ja siksi osaamme nauraa myös itsellemme. Hyvä itsetunto on senkin takia tarpeen, että huumorimme saattaa toisten korvissa kuullostaa aika alkeelliselta. Mutta tärkeintä toki on, että kohdejoukko, eli me itse ja opiskelijamme ymmärtävät pointin.

Tilannekomiikka on yksi tyypillinen piristyskeinomme arkipäiviin. Keksimme huumoria kaikesta mahdollisesta ja mielestäni myös tiimin mimiikka on kehittynyt valtavasti. Saattaisimme päästä jonkinasteisella stand up- klubilla ainakin takahuoneeseen saakka, ellemme olisi menneet kipsiin ennen sitä. kahvipöydässä saattaa olla muitten tiimien jäsenillä kestämistä, koska kaikki jutut eivät taatusti aukene heille..

Tässä yksi melko pitkälle verbaliikaltaan kehittynyt pupakkovitsi: Meille tuli kerran opiskelijaksi kondiittori, joka oli leipääntynyt ammattiinsa. Niinpä hän aloitti meillä laitoshuoltajakoulutuksen ja alkoi harjaantua ammattiin. Pian hänelle kuitenkin alkoi muodostua pinttyneitä tapoja työmenetelmiin... HAHHAHHAHHAAA! Ai ei naurattanut?