Uintia, suolahuonetta, fysioterapiaa, hierontaa ja hotellimajoitusta

Mutta ei suinkaan Sinulle tai minulle, vaan ihmisen rakkaalle ystävälle, koiralle!

Näin pitkään piti elää, ennen kuin sain opiskelijoilta kuulla, että meillä täällä Suomessa on koirille oma koirakylpylä. Ehkä useampikin, mutta minulle riittää tämä yksikin. Pidän koirista, itsellänikin on sellainen. En ikinä veisi Viliä koirahotelliin. Olenko juntti - taidanpa olla. Jossain menee raja ja minulla se menee tässä.

Mielestäni tämä kertoo paljon suomalaisten elintasosta; meillä on varaa kustantaa koiralle jopa suolahuoneessa käynti. Se auttaa hengitystiesairauksiin ja iho-ongelmiin. Tokitoki! Mistähän nämä ihosairaudet ja hengityselinsairaudet sitten mahdollisesti johtuvat? Ettei vaan olisi joillakin roduilla peräti jalostuksen sivutuotteena tulleita vaivoja?

Tai kuinka suurta ihmisjoukkoa ja koiralaumaa tämä palvelu koskettaa?! Onko tosiaan kaikilla koiranomistajilla mahdollisuutta kuskata piskiään koirakylpylään, jossa se saa todella yksilöllistä ja hyvää hoitoa toiveiden mukaan. Vuorokausi maksaa n. 30 euroa, uinti 15 eroa, suolahuone 15 euroa, hieronta 25 euroa, turkin hoito 25 - 50 euroa. Fysioterapian hintoja en löytänyt. Siis tuollaiset rapiat 100 euroa em. setti.

Ymmärrän, että isännän / emännän poissa ollessa hurttaa ei voi jättää yksin kotiin. Tietenkin pitää olla jokin hoito. Koirakylpylä on varmasti hyvä ratkaisu niille, joilla on todella varaa maksaa palvelusta ja jotka arvostavat koiran korkealle arvomaailmassa. Eilisessä Hesarissa oli nimittäin artikkeli lasten hoitoon liittyen. Luulen, että muksut olisivat varmaan innoissaan päästessään päikkärin sijasta koirakylpylään...

Mutta mikäpä tässä; meillä on varaa tähän.

Minun koiralle riittää ihan perusjutut, ja kyllä niilläkin kelpaa kuten kuvasta näkyy...

Ei tippa tapa...

Mutta hermot voi mennä, jos yrittää ravintolassa saada ruuan seuraksi olutta. Nyt en puhu siis kaljasta, vaan oluesta. Ja siinä on vissi ero! Kävin juuri ruokailemassa hyvässä seurassa ihan tasokkaassa ruokaravintolassa ja muiden tilatessa sivistyneesti viiniä, minä yritin saada lasiini jotain hyvää olutta. Tarkoitus ei ollut kuitenkaan juoda erityisesti stoutia, bitteriä, portteria, bockia eikä ainakaan vehnäolutta. Ihan hyvin olisi kelvannut lagereista vaikkapa joku tsekkiläinen tai aleista joku belgialainen.

Tarjolla oli Karhua ja Koffia. Valinnanvaraa ei siis paljon ollut, joten otin aakkosjärjestyksen mukaan sitä Karhua. Pienen pullon, siis 33 cl. Se tuotiin 6 dl saavissa - eduksi voi laskea sen, että tuoppi ei ollut muovia ja eikä siinä lukenut Koff.

Pöydässämme oli kaunis liina, servettien väri sointui liinaan, aterimet olivat jykevät ja hienot. Koska kaikilla muilla pöytäseurueeni jäsenillä oli kauniit lasilliset viiniä tai vettä, pyysin minäkin vaihtamaan oluen johonkin kauniinpaan lasiin. Se jotekin sopisi paremmin pöydän muuhun rekvisiittaan... Ja lasin tarkoitus on oluenkin kohdalla tuoda esiin sen aromit ja ulkonäkö (vaikkapa väri, tummuus, vaahto, aromit) parhaalla mahdollisella tavalla. Oluen määrästä riippuen lasi voi olla vetoisuudeltaan 22 cl:sta ylöspäin, kuitenkin suhteessa juoman määrään. Tarjoilija oli ajan tasalla ja kävi vaihtamassa juomani. Varmaankin kaatoi sen vaan lasista toiseen, mutta Karhun kyseen ollessa - ihan sama!

Eipä tarvitse ihmetellä, että suomalainen olutkulttuuri on melkoisen alkukantainen. Jos hyvätasoisissa ruokaravintoloissa on tarjolla paria-kolmea lajia samaa oluttyyppiä, niin onhan se vähän sama, kun viinin tilaajalle sanottaisiin, että "On meillä tätä kotiviiniä laatikkoviininä, pannaako koko seurueelle sama tonkka?! Ai mitä väliä sillä nyt on, onko se punaista tai valkoista tai Merlotista tai Rieslingistä tehtyä...". Miltäs kuullostaisi saada tällaista palvelua, kun kysäiset sopivaa viiniä ruuallesi seuraavan kerran?

Oluen tilaajana koen olevani kakkosluokan asiakas, jolle oikeasti voidaan tarjoilla olut vaikka siiderilasista. Kerran kävi näinkin ja kun kysäisin tarjoilijalta, että minähän tilasin olutta, en Upsideria, niin viesti ei mennyt perille. Hän tyytyi toteamaan, että kyllä se on olutta.

Mutta onneksi on Suomessakin muutama paikka, mistä oluen saa pienen lasiin tai yleensä lasiin, mikä korostaa kyseisen oluen parhaita ominaisuuksia. Oluellakin on pitkät perinteet ja olisi syytä ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, joille olut on samanlainen nautinto ruokaillessa kuin vastaavasti viini toisille.

Minulla on yksi suosikki, Bass pale-ale, jonka valmistus on aloitettu Englannissa jo vuonna 1777. Sitä saa hanasta 2,2 dl lasiin ainakin Kuopiossa ja Jyväskylässä. Tulee siis harvoin nautittua, mutta kyllähän se olisikin jo melkoista, että ravintolassa saisi sekä hyvää ruokaa että juomaa, samanaikaisesti.

Käyn ahon laitaa, minä ilman paitaa...

Näin kesälomaa odotellessa on syytä uskoa yllä olevaan liikennemerkkiin!











Tarkennan heti tähän alkuun, että otsikossa kyse on siis Juha Watt Vainion laulusta, eikä suinkaan minun orastavista kesälomatunnelmista. Muutenkaan en ole harrastanut ilman paitaa kulkemista vuosikymmeniin, muuten kuin suihkun ja saunan tai saunan ja järven välillä. Kysessä on minun ikäisen ihmisen kyseen ollessa lisäksi esteettinen ympäristöteko.

Jaahas, näin kevyesti päästiin asiaan, eli auringon vaikutukseen ihmisiholla. Nyt kun meillä täällä Suomessakin on saatu nauttia helteistä ja auringon paahteesta, niin on todella surullista huomata, miten vähän ihmiset tuntuvat tiedostavan UV-säteilyn riskit ja vaarat. Kun kyseessä on jokin Muumimamman pääsiäismunasta löytynyt pieni ftalaattiesiintymä, niin se vedetään myynnistä hetkessä, mutta kukapa voi puuttu siihen, että suklaamunan pääsiäiseksi ostanut äiti ei sitten välitä pätkääkään, kun lapset kirmaavat auringonpaahteessa ilman päähinettä tai suojaavia vaatteita kaikkina niinä päivinä, jolloin Suomessa on keskimäärin kesä, ainakin allakan mukaan.

Ruskettumisella iho pyrkii suojaamaan meitä auringon haitalliselta säteilyvaikutukselta. Nykyisin ruskeasta ihosta on tullut kuitenkin jonkinlainen kauneuden ihanne - mitä ruskeampi olet, sen parempi. Puhutaan UVa ja UVb säteilystä, mutta on olemassa vielä UVc, mikä onkin näistä kolmesta kaikkein vaarallisin.

UVa tunkeutuu syvälle ihoon ja pahimmillaan aiheuttaa jopa kudosvaurioita, jotka edistävät ihon vanhenemista. Myös ihosyövän synty on pitkälle liiallisen UVa:n syytä. Otsonikerroksen määrä ei vaikuta UVa:n määrään.

UVb puolestaan pysähtyy ihon pintaosiin. Mitä ruskeampi olet, sitä emempi ihosi on pyrkinyt suojautumaan säteilyn haittoja vastaan. Aika järkkyä, eikös vaan?! Myös UVb voi altistaa syövälle. Osa UVb-säteilystä suodattuu pois otsonikerroksen ansiosta. Sekin on muistettava, että ihoon jää tavallaan rekisteriin palamiset ja vastaavat liiallisesta auringonotosta johtuvat vauriot ja ne voivat aktivoitua vasta vuosikausien jälkeen.

UVc on tehokas sinänsä, sitä käytetään apuna instrumenttien strelisoimisessa ja juomaveden puhdistamisessa, mutta auringon kautta sitä ei maahan toistaiseksi pääse, koska se suodattuu kokonaan pois otsonikerroksessa. Se onkin näistä kolmesta polttavin ja vaarallisin; siis suoraan auringon säteilynä.

Vasta viime vuosina Ilmatieteen laitos on alkanut varoittaa UV-säteilystä. Se on hieno asia. Nyt vaan olisi otettava tämä varoitus vakavasti ja suojattava paljaat ihon kohdat riittävästi tai pyrittävä käyttämään vaatetusta apuna. Mitä leveälierisempi hattu on päässä, sen paremmin se suojaa kasvoja. Syytä on myös muistaa, että myös pilvisellä säällä joutu UV-säteilyn altistukselle.

Moni saattaa ajatella, että täällä meillä Suomessa on niin vähän aurinkoisia päiviä, että vieläkö pitäisi nekin istua varjossa. Kyllä kannattaa, sillä varjossakin ruskettuu. Ei ihan niin nopeasti kuin miten ruskettuu menemällä ekana lomapäivänä makaamaan kolmeksi tunniksi laiturille ensin mahalleen ja sitten selälleen. Ja sitten illalla terassille tulipunaisena kuin vastakeitetty rapu... on siis monta tapaa hankkia D-vitamiinia.

Kannattaa tutustua Ilmatieteenlaitoksen sivuistoille!

Jännitystä kerrakseen...

Mietin tuossa äsken, että meidän opettajien työ on melkoista tietotekniikan hallintaa, jatkuvaa oman ammattitaidon ylläpitämistä, uusiin haasteisiin tarttumista, innostavalla tavalla ammattialamme esilletuomista / kouluttamista ja yhteistyötä työelämän kanssa. Kun on ollut poissa siitä työelämästä, mihin kuitenkin valmentaa opiskelijoita tai yritysasiakkaita, on pystyttävä olemaan uskottava. Kompetenssin on oltava korkealla. Esimiesten on pystyttävä luottamaan siihen, että me opettajat tiedämme ihan oikeasti, mitä työelämän vaatimukset ovat ja miten ne opitaan mahdollisimman nopeasti, helposti ja laadukkaasti.

Miten siis vakuutamme esimiehet siitä, että meihin voi luottaa, tiedämme tarkkaan, mitä teidän työntekijöiltänne edellytetään? Millainen on meidän asiakassuuntaisuutemme? Vai onko niin, että tiedämme tarkkaan vain sen, mitä tutkinnon perusteet heiltä edellyttävät? Miten siis vastaamme haasteeseen? Tutkinon perusteet kun eivät missään nimessä ole sellaiset, että kovinkaan monessa niiden vaatimuksia tarvittaisiin niin laajasti, kuin ne edellyttävät. Sen olemme huomanneet tutkintoja järjestettäessämme.

Minusta erityisesti yrityskoulutukset ovat niitä, joissa on tehtävä todella paljon yhteistyötä, jotta asiakas saa mistä hän maksaa. Silloin on oltava hyvä tuote, hyvä maine ja hyvä onnistumisprosentti - mielellään yli 100. Niinhän hyvästä palvelustakin sanotaan; kun saa jotain pientä extraa, niin se lisää entisestään onnistumisen tunnetta.

Millaiset ennakko-odotukset kuulijoilla on opettajan suhteen? Millainen maine on oppilaitoksellamme yleensä; millaista palvelua on totuttu saamaan? Millainen on varsinainen koulutustilanne; saako sieltä vastauksia kysymyksiin, miten vuorovaikutus sujuu, toimivatko videot ja onko kahvi ja pulla maukasta? Tuntuuko siltä, että työaika ei mennyt hukkaan, vaan koulutuksen aikana vahvistui tiettyjä asioita, tuli myös uutta tietoa, heräsi kiinnostus johonkin ja syttyi innostus omaa työtä kohtaan?

No miksi otsikko on "Jännitystä kerrakseen"? Koska jokainen yrityskoulutuspaikka on erilainen, jokainen kuulijakunta on erilainen, isossa ryhmässä on haastavaa kohdata jokainen yksilönä, on uskallettava muuttaa asiaa ja esitystapaa analysoimalla koko ajan koulutuksen aikana yleisön reaktioita, on uskallettava panna itsensä likoon. Ja mikä tärkeintä, on oltava luonnollisesti osa yleisöä itsekin. Silloi auttaa, että koulutus on suunniteltu asiakkaan kanssa; puhutaan niistä asioista, mitkä ovat tilaajalle tärkeitä.

Uraani halkeaa, julk. 31.3.2011

Tässä mietin taas kerran, miten vaikeaa on olla homo sapiens. Paljon helpompaa tämän ihmiskunnan olisi olla jotain muuta, vaikkapa homo bardus tai homo superbus, ainakin tekojen mukaan. Muutenkin tuntuu, että omat ajatukset kiertävät kehää kuin atomin ellipsillä; nimittäin toissa kerrallakin oli samat jorinat meikäläisellä uraanista ja sen haitoista.

Nyt olen seurannut surullisena Japanin tapahtumia. Todella surullista! Maa, jonne amerikkalaiset posauttivat ydinpommin vuonna 1945, ovat uljaasti rakentaneet ydinvoimaloita meren rannalle, mannerlaattojen läheisyyteen. Olettamus on, että erityisesti he tietäisivät riskit. Miten on siis mahdollista, että näinkin lähellä mannerlaattoja ydinvoimaloiden kestävyys on alle turvatason?

Miten on mahdollista, että Kaliforniassa ydinvoimasta vastaavat viranomaiset raportoivat, että heidänkään rannikolle rakennetut voimalat eivät kestä kuin 7 richterin asteen järistyksiä. Alueella, mikä on erittäin järistysherkkää aluetta. Luinko väärin? Vai halutaanko Kaliforniassakin kokea "kiina-ilmiö" reaktorisydämen sulamisen muodossa?! Miten on mahdollista, että Suomessa ydinvoima on täysin turvallista, vailla mitään riskiä? Miten on mahdolista, että meillä täällä pikkuisessa valtiossa on sellaista tietotaitoa, että siinäpä olisi muille maillekin mitä jakaa (säteilyturvakeskuksen johtajaa mukaellen). Se, että Arevan ydinvoimalarakentamisessa on havaittu pieniä puutteita, kuten pohjalaattassa vesipitoisuus on normaalia korkeampi, mikä vaikuttaa betonin halkeamisriskin kohoamiseen ja teräspintojen saumojen fuskua, mikä vaikuttaa varmaankin - mietipä ite - ydinvoimala, minkä seinärakenteissa on fuskua?! No aliurakoijan puolalaistyövoiman kohtelu on kuin suoraan halpatuotantomaiden hikipajoista, se nyt on varmaankin valhetta tai tuskin totta ollenkaan, vai kuinka?!

Koska kaiken voi kääntää myös positiiviseksi, nin meillä on keksitty, että virheiden löytyminen kertoo toimivasta tarkastuksesta! Näinhän se menee! Mitä enempi virheitä, sen toimivampi on tarkastus ja valvonta. Käykö tämä kaikkeen? Voisiko myös ruuantuotannossa ajatella, että ei väliä vaikka jatkuvasti putkahteleekin tuotteita, joissa on lasinsiruja tai hiirenpäitä, kunha valvonta vaan toimii?! Voi pyhä Homo Simplex! Toivottavsti Antti Siimes ei lue tätä blogia - hänellä saattaisi olla sananen sanottavanaan latinankäännöksistäni.

Olen lukenut Risto Isomäen kirjoja ja olin kuuntelemassa häntä Lieksan (!) kirjastossa viime syksynä. Isomäkeä haastateltiin Japanin turman jälkeen lehtiin ja hän sanoi, että on surullista kun kävi kuten oli jo vuosia sitten varoitettu ja minkä tiedemiehet tiesivät käyvän toteen. Kirjassaan Sarasvatin hiekkaa hän kirjoittaa vastaavan tyyppisestä tuhosta, noin niin kuin dekkarissa. Isomäki onkin sanonut, että hän tavoittaa paljon laajemman lukijakunnan dekkareidensa välityksellä. Niissä on todella paljon faktaa kerrottuna fiktion sisällä. Lukijan ei tarvitse olla nobelisti saadakseen kiinni perusajatuksesta.

Miksi sitten ydinvoima tuntuu olevan yhä edelleen ainut ratkaisu energian tuottamisessa? Johtuuko se siitä, että lintuparkoja kuolisi niiden iskeytyessä hurjasti viuhuvien tuulimyllyjen lapoihin ja sitähän ei voi hyväksyä. Vai johtuuko se siitä, että maisema pilaantuu je esteettinen ympäristö tuhoutuu kun taivaanrantaa vasteen heijastaa tuulimyllyjen järeä rivistö? Vai johtuuko se siitä, että ainakaan Suomessa ei tuule kuulemma koskaan eikä ainakaan riittävästi? Vai johtuuko se siitä, että uusiutuvien energiamuotojen kehittäminen olisi nyt kallista, kun tähän asti on tuudittauduttu siihen, että ydinvoimalla tuotettu energia on kasvihuoneilmiötä tarkastellessa jopa suositeltavaa, kun se ei TUOTANTOvaiheessa aiheuta ilmakehän lämpenemistä. Mitä väliä sillä on, jos se jäte nyt sattuu sitten olemaan vaarallista... Siis ketä kiinnostaa tulevaisuuden ihmisten kohtalo?

Mitä tarkoittaa tulevaisuus? Jostain luin, että tulevaisuus on tässä ja nyt. Siltä tosiaan tuntuu, kun seuraa tätä elämän menoa.

Joulunaikaa, julk.8.12.2010

Olin ostamassa joulukortteja. Ostamassa? Eikäs ne pitäisi tehdä itse? Varmaan löytyisi nurkista vielä vanhoja pakkauskartonkeja, josta saisi kauniita kortteja leikkelemällä vaikka kierrätyslehdistä omintakeisia kuvioita ja tuunamalla ne vanhosta sukista purkamalla villalangalla. Liimankin voisi keittää vanhoista sianluista, mitkä olisi saatu kaivamalla ne naapurin koiran maakuopista hyvissä ajoin enen roudan tuloa. Pitäisi vaan toivoa, että naapuri ei olisi yrittänyt syöttää hurtalleen tanskalaista possua - hyihyi!

Tai siis miksi pitäisi ollenkaan lähettää Itellan kautta postikortteja, mitkä ensin Joensuusta rahdataan rekalla Kuopioon, pläjäytetään lajittelukoneeseen ja tungetaan postisäkissä Joensuuhun palaavaan rekkaan? Että onko oikeesti kummoinen ympäristöihminen, jos ei voi pyörällä sinkuttaa viemässä kortit tuttujen postilaatikoihin tuon turhan 280 km:n Kuopion keikan sijasta? Ei ole!

Mutta annetaan Itellan aivopesun vaikuttaa hetkellisesti ja uskotaan, että "Taloudellinen ajotapa, reittioptimointi, kuljetusten yhdistely, vaihtoehtoajoneuvojen osuuden kasvattaminen 40 %:iin vuoteen 2020 mennessä" on toteutunut. Tai toivotaan, että juuri ne minun lähettämäni kortit kuljetettaisiin Itellan hienoilla sähkömopoilla. Ladataankohan niihin sähkö muuten ydinvoimalasta vai tuulimyllytuotannosta... Tai olisiko kovin ympäristöteko, että laittaisinkin ne kortit NETpotin kautta. Mutta voih, mitenkäs se minun äitimuorini saisi joulukortin luettua, kun ei ole paralla edes nettiä?!

Takaisin korttiongelmaan siis. Koska minulla oli kuutonen piirustuksesta ja luovuuteni oli huipussaan vain raidallisten poppanatekstiilien suunnittelussa Kotiteollisuuskoulussa, niin eihän näiden tarpeiden varassa voi tehdä muuta, kuin suunnata kirjakauppaan.

Ostanko joulukortin, mikä on valmistettu Suomessa alusta loppuun teollisesti? Vai ostanko kortin, mikä on tehty pieninä erinä käsityönä alusta loppuun asti Suomessa? Vai ostanko kortin, mikä on suunniteltu Suomessa mutta painettu Kiinassa ja tuotu konttikuljetuksena laivalla tänne? Vai ostanko kortin, mikä on Hollannista tuotetulle ekopaperille valmistettu? Myös Enkusta saisi 100%:sta kierrätysmateriaalista valmistettuja kortteja. Vai lähettäisinkö itse digikamerallani ottaman kuvan valokuvausliikeeseen sähköpostilla ja antaisin heidän painattaa upeat yksilölliset jouukorttini? Tai peräti, tulostaisin koulun (ei tietenkään meidän oman!) kopiokoneella illan pimetessä korttini aivan itse? Hah!

No, kortissa olisi tietysti hyvä olla joku kuvakin. Joku mielellään Jouluuun liittyvä. Minusta Jouluun liittyy Jeesus, kirkko, Betlehemin tähti yms. kirkolliseen juhlaan viittaavia elementtejä. Niin miten voi olla niin vaikeaa, että ei löydy?! On tonttua, on joulupukkia, on lahjoa, on joulukoiria, joulukissoja, jopa lanttulaatikosta kuva! Mitä sinä ajattelisit, jos lähettäisin sinulle Joulukortin, jossa olisi kuva kärähtäneestä joulukinkusta omena suussa? Olisiko se pieni vinkki, että ensi vuonna paremmalla menestyksellä...

Näitä kun pähkäilin, niin joulumieli oli laskenut sen verran alhaiselle tasolle, että ei tehnyt mieli lähettää yhtään joulukorttia. Jos leipoisin jouluppareita ja söisin ne sitten ite.

Ydinvoimaa, julk. 10.10.2010

Vaikuttaa aivan siltä, kuin ympäristöasiat eivät olisi kiinnostaneet minua pätkääkään muutamaan kuukauteen. Mutta ei, olen vaan säästänyt sähköä, vaikka läppäri kuluttaakin sitä huomattavasti vähemmän kuin perinteinen tietokone.

Olin viime viikolla ympäristömessuilla, junalla toki, vaikka pitikin matkustaa ihan Helsinkiin saakka. No messut olivat pettymys siinä mielessä, että en saanut sieltä ihan mitä hain. Olisin ollut kiinnostunut enempi kierrätykseen liittyvistä asioista, mutta eipä ollut sen tiimoilta kummoisia osastoja. Hain siis enempi kuin mitä sain, siksi oli otettava ilo irti siitä, mistä se oli mahdollista saada. Siispä Posivan osastolle!

Posiva oli varautunut kaikenlaisten ekoterroristien ja muuten vaan tympeitä asioista ydinvoimasta esittävien kysymyksiin järeällä osastolla. Siellä esiteltiin mm. video, missä esiteltiin ydinjätteen loppusijoitusjärjestelmää, turvallista ja ikiajoiksi kestävää. Paikalla oli pari tyyppiä, jotka olivat innoissaan esitellessään järjestelmän toimivuutta. Paikalle oli raahattu myös maasta kairattuja kallionäyteitä sekä muuta vaikuttavaa rekvisiittaa. Kun kuunteli selvitystä, niin tuli niiin turvallinen olo, että maanjäristyksetkään eivät voi meitä koskaan horjuttaa. Hyvä Suomi!!!

Kyllähän se panee miettimään, kun uraanin käyttäminen ei ollenkaan vaikuta ilmastonmuutokseen kiihdyttävästi, vaan päin vastoin jopa hillitsee sitä. Kas tässäpä meillä olisi oiva ratkaisu ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Se, että sivutuotteena syntyy nyt sitä ydinjätettä, on itse asiassa mitätön seikka, joka on hallinnassa, siis niihin kapseleihin säilöttynä kun siitä ei sen kummemmin ole vaaraa. Jaahas, paljonkohan sitä ydinjätettä sitten syntyykään yhtä uraanikiloa kohti?! Taitaa olla aika kestämättömiä lukuja!

Ja nyt kun yllätysyllätys, Talvivaarasta saadaankin ihan kotimaista uraania, niin eettisestikin asia alkaa olla hallinnasa, Posivan messuesittelijöiden mukaan. Tuossa 25 kilometrin päässä oleva Enon uraanikaivosvaltauskin saattaa joskus olla siinä vaiheessa, että voisimme heittää hyvästit kokonaan muista maista tuotetulle uraanille ja pysytellä kotimaisessa "eettisesti" oikeudenmukaisesti tuotetussa, Kolin kansallispuiston kupeesta louhitussa uraanissa. Nythän uraania haalitaan Suomeen ilmeisesti ainakin Uzbeksitanista, Australiasta, Kanadasta, Nigeristä... Ajatelkaa mitkä turistipotentiaalit olisi mahdollista saada tänne raukoille rajoille! Kiertoajelulla tutustuisimme ensin Enon uraanilouhokseen, sitten alajuoksulla kalastaisimme Louhiojasta tammukkaa ja lopuksi kipeäisimme Kolin vaaroille katselemaan oudosti hehkuvia vaaramaisemia.

Mutta olisihan se toki reilua, että nyt meidän ydinvoimaloihin tuotavan uraanin takia ei suomalaisena tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä, että tuottajamaissa uraanilouhosten ympäristöhaitat ovat kasvaneet sietämättömiksi. Olisi reilua, että Talvivaaran mahdolliset ympäristöongelmat ja eläimille ja ihmisille aiheutuneet haitat hoidettaisin vaan tällä omien kesken. Toteutuisi samalla kestävän kehityksen ideologiasta sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyyskin ekologisen ja taloudellisen lisäksi. Lisäksi, uskomme on vakaa, että nimenomaan Suomessa haittoja ei synny pohjavesiin eikä pölyhaittoihin. Voidaankohan uraania muute rikastaa Suomessa?! Tuskinpa.

Posivan esittelijät valistivat, että ei kuule muutamalla takapihalla pyörivällä tuulimyllyllä tuoteta Suomeen sähköä. Ei niin - mutta haluaisitko sinä takapihallesi ydinvoimalan tai uraanilouhoksen?

Tämä on niin vaikeaa! Kun se itse energiamuoto ei siis kiihdytä ilmastonmuutosta, vaan se jäte. Tässä on ajateltava sekä järjellä että tunteella. Että ketä kiinnostaa, mitä maapallolla tapahtuu joskus, jossain, jos joku maanjäristys, tsunami, terrorihyökkäys tai vastaava saa helvetin valloilleen ja ydinjätevarastot rikkoontuvat? Tai hyökkäys toimivaan ydinreaktoriin? Mutta ei Suomessa!!! Ei tietenkään. Missäsä se lähin voimala sitten ulkomailla sijaitsikaan....

Voiko oikeesti tulla nälkä, julk. 27.2.2010

Näihin aikoihin Suomessa on erityyppisiä kaupan alan lakkoja tai elintarvikealan työsulkuja, ainakin luulen niin. Lehdistä ja telkkarin uutisista sain tietää, että tavarat alkavat vähentyä kaupan hyllyiltä uhkaavasti, leipää ei riitä kaikille ja elintarviketeollisuus ei pysty tuottamaan kaikkea tarvittavaa tavaraa myytäväksi, ostettavaksi, kulutettavaksi ja hukkaan heitettäväksi. Kaiken kukkuraksi meillä suomalaisilla on edessä superjuhla, vappu! Kuinka kukaan voi tulla toimeen ilman perunasalaattia, patonkia ja nakkeja. Onneksi sentäs Alkon porukat eivät ole uhanneet lakolla...

Niinpä moni päätti, että meidän perheessä ei näännytä nälkään, jos lakko vaikka kestäisi pitkäänkin. Siis oikeasti, kuka uskoo että tuollainen lakko voisi kestää viikkoja?! Kyseessä ovat pienipalkkaiset työntekijät, joilla ei luullakseni ole edes vara lakkoilla. Mutta suomalainenhan varautuu kaikkeen huolella, ainakin siihen, että ruokaa riittää seuraavalle parille viikolle. Kyllähän tulevaisuudesta on huolehdittava!

Nimittäin, suomalaisten keskimääräinen tulevaisuus ulottuu nimenomaan tuohon parin viikon päähän, mikäli sen voi päätellä siitä, miten huolestuneita elämästä ylipäänsä ollaan. Ydinvoimalapäätöksistä ei kannata olla huolissaan, koska ydinjätteiden puoliintuminen ja muut vaivalloisilta tuntuvat asiat tapahtuvat vasta silloin, kun meitä vastuullisia päätöksentekijöitä ei ole enää hengissä. Löyhät sukulaisuussuhteemme ja oman suvun tuntemus rajoittuvat kolmeen, ehkä neljään lähimpään sukupolveen, joten syyllisten etsiminen olisikin turhaa ja merkityksetöntä. Mutta kaikki muistaisivat nälkäVIIKON; siis ei nälkävuosia, mitkä nekin on koettu Suomessa tuossa 1800-luvun puolivälin kieppeissä.

Kaikki siis kauppaan hamstraamaan! Paitsi, kukaan ei tietenkään myönnä sitä, kunhan tässä nyt ostetaan vaan kerralla enempi, niin ei tarvitse jatkuvaan olla kaupassa shoppailemassa. Menin itsekin ostoksille varautuneena siihen mielikuvaan, minkä uutiset minulle välittivät. Tyhjiä hyllyjä, ihmisiä haahuilemassa tyhjien korien kanssa silmät tapillaan, perheenäidit tuskissaan, mistä ruokaa pienille lapsille; että eikö näihin kärreihin olekaan mitää laitettavaa. Voi tätä kurjuutta!

Tottahan se oli; voi minua parkaa! Ruokavalikoimani supistui aivan valtavasti!!! Juuri se suosikkileipäni, jonka nimeä en kylläkään juuri nyt muista, loisti poissa olollaan leipähyllyssä. Tarjolla oli kyllä kymmeniä lajeja vaaleaa leipää, tummaa leipää, sekaleipää, paahtoleipää, sämpylöitä, reikäleipiä, rieskoja, näkkileipää, hapankorppuja... Mutta tunsin olevani lakon sijaiskärsijä niitten työntekijöiden ohella, joiden edusta siinä oli kysymys. Onneksi ei sentäs tarvinnut itse ruveta paistamaan leipää.. No oikeestiko!

Varmaan joutuisin myös juomaan pelkkää vettä seuraavat pari viikkoa, mutta yllätysyllätys maitohyllyilläkin. Hyllyt suorastaan notkuivat maitoa, jogurtteja, piimää, kermaviilejä.. Ai jaa, eikös se lakko näitä koskenut lainkaan?!

No makkarahyllyllä viimeistään kurjuus iskee, eikun sinne seuraavaksi kärrien kanssa. Ja toden totta, eipä löydy HK:n nakkeja täältä! Kyllä nyt meni vappu pilalle, miten kestän tämän?! Camping-makkaraa sentäs löytyy, mutta peruskämppärikin valmistetaan näköjään Ruåtsissa, ilmankos sitä löytyy niin, että ihan tarjoukseen asti on riittänyt. Meikäläiselle ei ole ongelma ruåtsalainen tuote muuten, kuin elinkaareen liittyvien kuljetusten osalta. Mutta sinne heilahtikärriin näin tuskaisen lakkouhkan alla pari pakettia ruotsalaisten tekemää "korvia". No perunasalaatit on ainakin loppu, jos uutisiin on uskominen. MITÄ, täydellä laidalla perunsalaattia, italiansalaattia, punajuurisalaattia... Mistähän niidenkin "salaatti"-nimi muuten juontaa?

Mihin tulokseen siis tulinkaan. Meillä suomalaisilla on niin paljon ruokaa kaupoissa jokaisena arkipäivänä, että se ei ihan heti lopu ja jos loppuisikin, niin varmasti riittäisi niitä perustarvikkeita, joista sitten voisi vaikkapa muistin virkistämiseksi itse kotona väsätä entisaikojen tyyliin (lue 70-luku) ruokaa. Esimerkiksi jos saisi taistelemalla vaikka viimeisen jauhokilon hyllystä omaan kärriinsä, kotona sattuisi olemaan puoli desiä öljyä jossain pullonpohjalla, suolaa ripaus, kuivahiivapaketti (se muuten saattaisi olla jo melkoinen haaste) sekä tulisi puhdasta vettä hanasta, niitä siitäpä ehtoisa emäntä pyöräyttäisi perheelleen jo melkoisen satsin sämpylöitä purtavaksi.

Olisiko myöskän vaikeaa siirtyä vaikkapa vain viikoksi kasvissyöjäksi? Keittelisi perunavelliä, kasvissosekeittoja, liuottaisi herneistä kunnon hernekeiton. Tulisinko toimeen ilman liharuokaa, ilman leikeleitä, ilman makkaroita? Tulisin! Tulisitko sinä?

Niin pitkään, kun tässä valtakunnassa riittää kissoille ja koirille hyllymetreittäin ruokia myytäväksi, niin minulle on turha tulla valittamaan siitä, että meillä on täällä ruokapula jonkin lakon tai työsulun takia. Kiitos ja antteeks!

Koira sairastaa, julk. 25.2.2010

Älykäs tanskalais-ruåtsalainen pihakoiramme Vili on sairastunut. Meni pitkään, ennen kuin suostuin viemään sen lääkäriin, enkä vienyt sittenkään. Muut veivät ja tulivat takaisin diagnoosin kanssa, että koiralle on ostettava erikoisruokaa ja annettava kaiken varalta jokin lääkekuuri. Lasku oli mielestäni pöyristyttävä, 130 euroa! En maksanut!



Minulla on huono omatunto siitä, että meillä on varaa käyttää jopa koiraa lääkärissä! Tunnen siitä häpeää. Miljoonilla ihmisillä maapallolla ei ole varaa lääkäriin, ei lääkkeisiin, ei edes alkeelliseen hyvinvointiin. Mutta meillä on! Onko se sitten väärin, että käytämme yhteiskunnan varoja myös lemmikkieläinten hyvinvoinnin tukemiseen, kun näitä palveluita meillä täällä Suomessa on tarjolla?!

En voi mitään sille, että minusta ei ole reilua, että meillä on varaa jopa lemmikkieläinten korkeatasoiseen hoitoon. Arvotan ihmisen korkeammalle kuin eläimen. Olenko eläinrääkkääjä, kun pitkitin koiran lääkäriin vientiä? Ansaitsenko edes lemmikkieläintä, jos en ole valmis hoitamaan sitä parhaalla mahdollisella tavalla? Luulen, että minut erotetaan Animaliasta...

Olisiko minun pitänyt lähettää tuo 130 euroa kehitysmaa-apuun? Olen lähettänytkin. Minulla on kummilapsi Keniassa, yritän tehdä edes pienen osuuden, edes pienenpienen osuuden siitä, että tämä maailma olisi vähän reilumpi paikka elää. Osuuteni ei ole paljon, ei oikeastaan mitään. Mutta se on yritys! Joskus silläkin on merkitystä, että edes ajattelee ja pyrkii tekemän jotain toisen hyväksi.

Toivottavasti kukaan ei tule yöllä kuvaamaan kotiini, kun koira nukkuu selällään täkin alla ja kuorsaa, koska se on vilustunut. Koirallani on nuha - voinko jäädä töistä kotiin hoitamaan sitä; onhan se sentäs vai viisivuotias...

Vettä kengässä, julk. 21.2.2010

Tsekkailin tuossa vesijalanjälkiäni ja tulin siihen tulokseen, että olisi syytä kiristää saapasta. Olen miettinyt paljon tuotteiden elinkaarta ja pyrkinyt tekemään sellaisia kompromisseja, että en itse ahdistuisi enkä olisi riistäjä. Se on länsimaiselle vaikeaa. Riittääkö, että edes yritän? Riittääkö, että pyrin välttämään suurimmat kuopat ja karttelemaan isoimmat karikot?

Olisi oltava todella valistunut kauppareissulla, että osaisi ostaa järkevimmän vaihtoehdon vaikkapa appelsiineista. Algerialaisilla (onko niitä edes myynnissä?) näytti olevan suurin vesijalanjälki, vastaavasti Israelista lennätetyillä pienin kiloa kohti. Mutta sitten tulee nämä muut intressit, eli haluanko oikeasti ostaa israelilaisia appelsiineja? Olen jo luopunut israelilaisista paprikoista, ihan vaan omana pienenä poliittisena kannanottonani. Taidan jättää appelsiinit kauppaan ja napata yhden Multitabsin; hmm... missähän nekin on valmistettu.

Uusi tieto minulle on se, että Espanjassakin viljellään jo riisiä - no huh! Riisin viljely vie valtavasti vettä ja täällä Suomessakin on sitten alettu harrastaa yhä enemän kaikenlaisia riisiruokia, vaikka siinä ei ole mitään tolkkua. Nimenomaan se, onko vesi vihreää vai sinistä, tekee riisistä joko siedettävän tai sietämättömän valinnan. Mielestäni meidän olisi hyvä pitäytyä kotimaisessa lähiperunassa, niiden kasvattamiseen tarvittava vesimäärä on suhteessa riisiin huomattavasti pienempi.

Itse asiassa ostan todella harvoin riisiä. Nyt kaapille: Rainbowin riisin valmistusmaa on Saksa?!, Myllyn parhaan Hyvinkää -ihanko totta?!, Pirkan Intia - tämä tuntuu todelliselta ja sitten löytyi vielä avaamaton 2 kg:n pussi, jossa ei mainittu mitään tietoja sen paremmin valmistusmaasta kuin yhtiöstäkään, joka on pussin kauppaan toimittanut. Aivan uskomatonta; ensinnäkin, miksi ihmeessä meillä on neljää eri lajia riisiä ja miksi sitä on n. 4 kg täyttämässä hyllyjä? Kuka meillä edes ostaa riisejä, saatikka keittää niitä ruuaksi? Milloin meillä on viimeksi ollut riisiä? Keitin riisipuuron jouluaattona Hyvinkäällä viljellystä riisistä... Jotenkin kalskahtaa oudolta, joten ei muuta kuin Myllyn Parhaan sivuille.

Löysin tiedon, että Myllyn Paras on Suomen neljänneksi ympäristövastuullisin brändi! Nimenomaan brändi, ei esimerkiksi neljänneksi ympäristövastuullisin yritys! Millaisiahan ne muut ovat, sillä normaalilla etsimisellä en saanut selville, missä tämä meikäläisen kaapista löytämä riisi on Suomeen tuotettu. Vai onko meilläkin jo ilmastonmuutoksen myötä alettu kasvattamaan riisiä...HAH! Jos olisin ihan normaali keskivertokuluttaja, en olisi vaivautunut edes etsimään moista tietoa. Seuraavalla kerralla (ehkä vuoden päästä) valinta on sitten sellainen riisi, mistä jo kaupassa saa helposti selville, mistä se tulee. Moikka vaan Myllyn Paras!

Siinäpä tuli kolme opetusta kerralla! Se, että eipä taida meikäläinen hallita edes omien keittiönkaappiensa sisältöä. Se, että miten yhä myynnissä voi olla tuotteita, joiden valmistusmaata ei ole merkitty pakkaukseen. Ja sekin, että perheessäni asustaa vielä kuluttajia, jotka eivät edelleenkään ole pätkänkään vertaan kiinnostuneita siitä, missä meille ostetut tuotteet on valmistettu.

Ei muuta kuin kyntämään - ei riisipeltoa, vaan perheenjäsenten ajattelumalleja.

Jokapäiväinen leipämme, julk. 8.2.2010

Meillä on varaa! Meillä on varaa ostaa ja heittää menemään! Meillä on varaa valita!

Nyttenkin meillä on viittä erilaista leipää laatikossa, joista jokaisessa avatussa pussissa kantapalaset on jätetty syömättä. Ne hoitelee elävä biohenkilömme, eli minä. En yksinkertaisesti raski heittää menemään leipää. Mutta joskus minuakin kyllästyttää, että miksi joudun niin usein syömään toisilta tähteiksi jääneitä palasia.

Ja miksi meillä ei ole toimivaa kompostiastiaa, jolloin voisin edes kuvitella, että ruuat, joita heitämme menemään, tuottavat edes mädäntyessään metaanikaasua, josta Joensuun jäteasema saa hyödynnettyä yhteistyössä Fortumin kanssa melkein 700 talouteen kaukolämpöä. Tai onhan meillä komposti. Sen rakensi eräs ahkera naapurimme ja sinne laitoimme kesäsin puutarhajätteet maatumaan. Kunnes kukaan ei jaksanut enää pissiä sinne keväisin, eikä kukaan jaksanut enää kääntää sitä. Kunnes eräänä kesänä mustaherukkapensas oli päättänyt kasvaa sen sisällä. Se on naapureidemme olohuoneen ikkunan näköpiirissä. Mahtavatkohan he ilahtua, kun kompostimme naamioituu kesäksi nokkosten ja viinimarjapensaan sisään.

Jos laittaisin vaikkapa vain viikon ajalta talteen kaiken sen ruuan, mitä tämä perhe heittää menemään! Jos kirjoittaisin vaikka paperille jokaisen hukkaan heitetyn ruuan nimen ja määrän, niin olisiko sillä vaikutusta? Korkeintaan minuun, niin luulen. Raivostuisin, mitä teen toki jatkuvasti muutenkin. Mutta minua on alkanut suututtaa, miten paljon myös rahaa menee hukkaan, kun tuhlaamme kuin olisimme jotain aivottomia hölmöläisiä. En jaksaisi ostaa uutta, kun entistäkin on vielä jäljellä.

Minun olisi piiloteltava kaupasta ostetut leipäpussit pakasteeseen, otettava sulamaan ne juuri paria leipäpalasta ennen, kuin viimeistä syödään. Ja sitten joku tulee ja nostelee kauppakassista tuoreita leipä kaappiin; kuka silloin enää haluaa syödä pakastettua leipää?! Eikä leivän pakastamisessa ole muutenkaan järkeä sähkökulutuksen kannalta. Tuntuu pahalta, kun en ole saanut edes tällaista pientä asiaa kuntoon ja tuntuu, että päivä päivältä tilanne riistäytyy käsistä entistä enemmän.

Autoilu saastuttaa, julk. 3.2.2010

Vili innostui niin tuosta SE-romun löytämisestä, että haluaa aina välillä lähteä heittämään rundia ja tarkkailee samalla tosi tarkasti, josko löytäisi muutakin mielenkiintoista. Kyllä tiedän, että autolla ajaminen on todella haitallista ympäristön kannalta ja Suomessa kun ollaan, niin metsään pääsisi ihan kävelemälläkin. Edes se, että raahaisimme jonkin aiemmilta reissuilta löytämämme hetekan, Jaamankankaalta keräämämme Suomen armeijan harjoitusammunnoissa käytetyt hylsyt, tyhjät metallikanisterit, jne. ei riitä sovittamaan autolla patikoimaan lähtemistä.



Tämä on varmaankin kaikkein kovin paikka minulle ja autoilu peittoaa monet pienet ekotekoni eikä siis tee minusta keskivertokansalaista kummempaa; toteuttajana. Vai olenko liian ankara itselleni ja vaadin liikaa? Olisiko vaan myönnettävä, että Suomessa välimatkat ovat pitkiä, julkinen liikenne liian harvaa ja omat työajat kaikkea muuta kuin säännölliset? Vai olenko sittenkin löysäilijä, joka tekee tiukkoja ekovalintoja silloin, kun se itselle sopii, mutta menee aidan alta heti, kun siihen tarjoutuu tilaisuus, eli lähtee patikoimaan 15 km päähän Jaamalle, kun voisi siirtyä omalta pihalta harjulle? Mutta matkailu avartaa, eikös?

Töissä tarvitsen autoa, en tietenkään aina, mutta usein. Voisin toki lähteä Nurmekseen opettamaan julkisilla, mutta se koneiden kuljetus olisi melko kohtuutonta. Toki voisin lähteä kotoa jo 6.15 linja-autolla, keritäkseni 8.00 alkaville tunneille. Tai voisin pummia kyydit työkaverilta, joka asuu parin kilometrin päässä, mutta olisi varmistettava, etten joutuisi Nurmekseen, Kiteelle, Ilomantsiin tai muihin lähikuntiin Joensuun sijasta. Toki voisin kulkea matkan pyörälläkin. Matka on kuitenkin huomattavasti pitempi, kuin se suositeltava "helposti kuljettava pyörämatka", mille ei edes kannata ottaa autoa, koska se ei kerkiä tasata edes bensankulutusta. No, bensankulutus kyllä tasaantuu silloin, kun annan autoni kimppakäyttöön, eli jotain ekologista käyttöä sillekin kotterolle löytyy.

Miksi - koska! julk. 3.2.2010

Tavoitteenani on havainnoida, raivostua, syyllistää, neutraloitua, kannustaa, rohkaista, selittää, hakata reikää isommaksi tynnyriin..! Ja saada edes pienenpieniä muutoksia positiiviseen suuntaan elinympäristöämme ajatellen. Ehkä tavoittelen kuuta taivaalta; pelkästään oman esimerkkini avulla voisin saada positiivista muutosta aikaiseksi, mutta vain itsessäni. En ole esimerkillinen itsekään, mutta ainakin yritän. Sekin on jo paljon - onhan!

Ympäristöherännäisyyteni koin 1990-luvun puolivälissä. Siitä alkaen olen tietoisesti pyrkinyt laajentamaan ymmärräystäni, etsinyt tietoa maapallon tilanteesta eri maiden osalta, yrittänyt ymmärtää, mitä on ylipäätään tapahtumassa. Se ei ole helppoa, mutta erittäin mielenkiintoista. Olen huomannut, että tieto ei lisä tuskaa vaan saa ajattelemaan laajemmin; emme voi ajatella asioita vain suomalaisuuden näkökulmasta. Tai toki voimme, mutta se ei ole viisasta.

Viime vuosina ympäristöasioista on tullut tietoa tuutin täydeltä. Olen viidentoista vuoden ajan kerännyt mielenkiintoisia lehtiartikkeleita ympäristöasioista ja nyt alkaa tuntua siltä, että aamulla lehteen jää vain raamit, kun kaikki mielenkiintoiset artikkelit leikkaa siitä irti. Meissä ihmisissä on tyypillinen piirre, että jos asia ei kiinnosta, niin käännäme sivua, vaihdamme kanavaa, suljemme silmät... Tämän takia löytyy yhä ihmisiä, jotka eivät todellakaan ole kuulleet mitään ilmastonmuutoksen vaikutuksesta, ainakaan Suomea koskevaa. Ajattelu noudattelee pitkälti seuraavanlaista suoraviivaista polkua: "Ja pyh; jos jossin vinkuintiassa nyt muutamalta miljoonalta loppuukin puhdas juomavesi, niin tuskin ne tänne kylmään pohjolaan asti selviytyvät. Rautaa rajalle!" Näin se menee, harmillista.

Olen etuoikeutettu, sillä Maija Vilkkumaan sanoin "mulla on valtaa mä koulutan muita" ja pääsen siis keskustelemaan ja innostamaan ihmisiä huomaamaan muutokset elinympäristössämme eri puolella maailmaa ja jopa täällä kotimaassa. Ei tarvitse opettaa, riittää kun saa sytytettyä kipinän, valtavan tiedonjanona ja hingun etsiä totuutta. Aivan mahtavaa!!!

Koirakin sen tietää, julk. 3.2.2010

Tanskalais-ruotsalaiset pihakoirat ovat keskimääräistä älykkäämpiä koiria ja niiden kasvuympäristöllä on suuri vaikutus siihen, millaisista asioista koira kiinnostuu aikuisena. Vili on kasvanut olosuhteissa, joissa sen ympäristötaidot ovat kehittyneet huimaavaasti verrattuna keskiverto-piskeihin.

Tässäpä on oivallinen esimerkki todisteeksi ympäristötietoisesta koirasta. Olin nimittäin patikoimassa Vilin kanssa Jaamankankaalla. Koira nuuhki ja touhusi innoissaan, kuten aina silloin, kun se tietää saavansa nuotiolla eväspalaset, lenkkimakkaraa (jaahas- olisko ollut soijasta, siis ei kuitenkaan gm-soijasta) ja kupillisen maitoa. Yhtäkkiä Vili jäykistyi, lähti jalat jäykkänä ja säkä pystyssä etenemään varovasti kohti lähintä männikköä. Ja eikös sieltä löytynytkin SER eli joku ääliö oli kantanut tietokoneen keskusyksikön noin kolme kilometriä lähimmältä tieltä keskelle metsikköä! Koira ymmärsi hetkessä, mikä ei kuulu joukkoon!

Mietin, miksi tämä tyyppi oli nähnyt vaivaa raahatessaan keskusyksikköä pitkin männikköä, kun hän olisi voinut helpommin viedä sen lähimpään kierrätyskeskukseen. Tai jäteaseman kierrätyspisteeseen. Ehkä hän halusi jännitystä elämään; kyseessähän oli selkeä ympäristörikos, josta voi jäädä kiinni. Ehkä hän oli piilottamssa yksikköä, mutta joku yllätti hänet kesken operaation. Oliko hän tarjonnut keskusyksikköä kierrätystorille, mutta siellä olikin sanonttu, että emme ota rikkinäisiä yksiköitä vastaan ja hän joutui jatkamaan matkaansa jäteasemalle! Ehkä hän oli tullut jäteaseman portille juuri aseman sulkeuduttua! Ehkä hän olisi suivaantunut tästä niin paljon, että oli päättänyt perustaa yksityisen jätaseman, mutta kunto olikin pettänyt kesken kaivamisurakan! Ehkä minun ja Vilin olisi pitänyt ottaa keskusyksikkö mukaan?! Ehkä Vili ei jaksanut kantaa sitä! Voih!!!

Ja nyt huudetaan!

Mutta ei kuitenkaan "Ihanaa Leijonat ihanaa!!!" vaan "Ihanaa - ylppärit juhlittu - ihanaa!". Juhlat onnistuivat HUIPUSTI! Ja se tunne, kun viimeinen vieras kolauttaa oven jälkeensä kiinni, on samalla sekä haikea että vapauttava.

Kaikki meni nappiin; aurinko paistoi, ylppärilakki hohti valkoisena, tyttö loisti kilpaa auringon kanssa, sukulaisia parveili isoissa laumoissa juhlissa, tarjottavat olivat makoisia ja riittivät hyvin kaikille, kukat olivat valtavan upeita, Vili käyttäytyi hienosti, iloinen puheesorina täytti matalan majamme muutaman tunnin ajan!

Ja mikä oleellisinta, olin onnistunut treenaamaan kävelyni niillä korkkareilla noin 5 minuutin harjoituksella siihen malliin, että näytin vähintään telkkarin muotiohjelman CATWALK:lla astelevalta - no, en nyt ihan mallilta, mutta ainakin varttuneelta naishenkilöltä. Tai ainakin minusta tuntui siltä ja jos kerta tuntui, niin silloin se on aito tunne, eikös vaan. Ja sinänsä oikea! Siis tarkennan, että ei se, että olisin näyttänyt varttuneelta, vaan se, että kävely oli yhtä hienoa kuin meillä malleilla catwalk:lla yleensä on. Tytönkään ei tarvinnut hävetä, että mamma olisi pyllähtänyt keskelle juhlasalia.

Kommelluksilta ei kuitenkaan vältytty; nehän ovat kaiken suola. Kummisetälle ei sopinutkaan musta puvuntakki päälle, sillä hänen vaimonsa eli kummitäti oli pakannut vahingossa mukaan heidän poikansa takin. Housut olivat kuitenkin omat ja sopivat!

Isoveli asteli juhlasaliin hienossa puvussa ja lenkkareissa, koska juhlakenkiä ei sitten ollutkaan löytynyt kaapin perukoilta. reitti kulki koulun juhlasalista kaupan kautta kotiimme ja kengät löytyivät ennätysajassa.

Toinen hyytelökakuista ei ollutkaan hyytynyt riittävästi, mutta puolen tunnin vierailu pakastimessa (siis sen kakun) korjasi asian.

Lapsille varatut jätskit ja Trip-mehut jäivät tarjoamatta, kun emme muistaneet edes ostaneemme niitä.

Mutta nyt, paluu arkeen ja voi olla, että meikäläisellä ei ihan heti ole juhlia järjestettävänä. Ellei joku runsaista lukijoistani ole tullut siihen johtopäätökseen, että siinäpä osaava organisaattori ja monitaituri, jota ilman omat juhlat eivät todellakaan onnistu! Tässä vaiheessa voin kuitenkin jo ilmoittaa, että varausaika on meikäläisellä huomattavasti pitempi kuin mitä tuppaavat olemaan nuo kirkkohäiden varausajat, eli jotain kaksi - kolme vuotta ennen H-hetkeä. ja sittenkään ei meikäläinen varmaankaan jouda, koska lähden ajamaan fillarilla Suomen ympäri. Tämä samalla tiedoksi tiimikoordinaattorillemme...

Juhlista jaloin, loppuhuipennus

Todella upeeta! Meikäläisen organisaatiotaito, lähisukulaisiin kohdistuva lievä painostus ja eilinen Helatorstai mahdollistivat sen, että meikäläinen pystyi viettämään tänään ihan rennon vapaapäivän.

No eilen siivosin 2 ½ tuntia, kävin ostamassa vielä yhden yrtin Liperin kukkapuutarhasta ja loppuillan vahdin, kun mies ja tytär pesivät ja kuivasivat kuohuviinilaseja ja tekivät muitakin pieniä juhla-askareita. Aika helppoa, eikös vain! Sitä ennen olin kyllä luennoinut aiheesta "Yhdessä tekemisen lyhyt oppimäärä - hetki ennen alkuräjähdystä". Ilmeisesti esitelmästä innostuneena auttamistaso koheni huomattavasti...

Tänään sitten olin assistenttina, kun tytär leipoi ystävänsä kanssa kaksi hyytelökakkua. Lisäksi kävimme ostamassa Kontista kauniin pellavaliinan, hintaan 2 euroa 30 senttiä. Ei mitään stressiä, ei paineita huomisesta, vaan joimme torilla kahvit, valitsimme kukat kahvipöytään, kävin maksamassa pojan paitaostoksen, hain piirakat ystävän pakastimesta. Kauppareissun jälkeen katoin noutopöydän astiat valmiiksi ja hain vielä metsästä kauniit koivunoksat kuistille. Ihan kiireettä!

Sain kuppeja lainaan poikien morsmaikuilta eli potentiaalisilta miniäehdokkailta. Ja yksi heistä esittelee taitojaan tekemällä voileipäkakut! Hienoa! Onneksi aloitin kaiken ajoissa. Onneksi tein tarkan suunnitelman tehtävistä. Onneksi olen saanut apua töihin. Juhlat eivät synny ihan itsestään, vaikka miten kotikutoista yrittäisi tehdä.

Tyttö kritisoi, että meillä on liian puhdasta! Miten 21 vuotta vanhoista puulattioista, missä ei ole lakkaa enää jäljellä, saa siistit?! No, levittämällä mattoja kriittisiin pisteisiin. HAH!

Nyt unta palloon ja huomenna juhlimaan!!!