Aika kultaa muistot

Nyt kun olen vuorotteluvapaalla, olen saanut paremmin tuntumaa myös lapsenlapsiin. Se on hieno asia! Olen todella iloinen. Olen muutaman kerran saanut myös ottaa hoitovastuu Ykkösen Kakkosesta, viimeksi tänään. Imuroin kaikki suurimmat pölypallerot lattioilta, mutta mitään erityistä siivousta ei tarvinnut tehdä, koska vauva ei vielä liiku kovin montaa senttiä. Muutenkin olen sitä mieltä, että liian hygieeninen koti altistaa lapsen herkemmin kaikenlaisille taudeille. Koiraperheessä kasvaa karaistuneita kakaroita!

Se on selvää, että lapsenlapsista ei ole samanlaista stressiä kuin omista. Etenkin Ykkönen, joka muutenkin oli aivan täysin ammattitaidottomien vanhempiensa ensimmäinen kokeilukappale, joutui kestämään kaikenlaista. Mielestäni pienen vauvan kasvatusvastuun ottaminen on niin iso asia, että jo neuvolassa pitäisi olla kursseja muustakin kuin siitä, miten palleahengitys toimii ponnistusvaiheessa. Perustan mielipiteeni tietenkin omiin kokemuksiini neljän yksilön kasvattajana ja äitinä!

No, ite opin, eli jokainen lapsi on opettanut myös vanhempia. Mutta opista ei välttämättä ole ollut kovinkaan suurta iloa, sillä lapset ovat olleet kaikki temperamenteiltaan erilaisia. Kun Ykkönen kaipasi sitä, että riidan jälkeen asia selvitettiin perinpohjin, niin Kakkonen ei moisesta välittänyt vaan jatkoi matkaansa kohti seuraavaa koitosta. Se mikä oli passelia toisen temperamentille, ei sopinut toiselle ollenkaan. Näitä asioita on vaikea ymmärtää, jos ei ole lukenut kasvatuspsykologiaa tai vähintään muutamaa Keltikangas-Järvistä.

En ollut lukenut mitään lastenkasvatuskirjoja ja siitä vaan piti lähteä kasvattamaan uutta sukupolvea! Mieletön vastuu! Ja vaativa tehtävä! Onneksi minulla oli kuitenkin aikaa kirjoittaa jokaisesta kakarasta "Kulta-aika lapsuuden" kirjaan. Sieltä on nyt helppo käydä tsekkaamassa, nukkuiko se jälkikasvu niin hyvin, kuin tällä hetkellä muistelen. Tai söikö jokainen napero kaikki uudet ruuat hyvällä mielihalulla ensimmäisestä lusikasta alkaen. Ja olivatko ne yöunet todellakin  kaikilla 10-tuntisia, kuten muistelen. Tai oliko niin, että kaikki parkuivat yöt läpeensä päivistä puhumattakaan!

Nimittäin, Ykkösen Kakkonen nukkui vaunuissa parvekkeella ja muistelin, että kaikki neljä lapsukaistani olivat nukkuneet päiväunensa melko rauhallisesti, joskin hyvin eripituisia unijaksoja vaunuissa. Ykkönen itse nukkui lyhyitä pätkiä ja olin kateellinen ystävälleni, jonka piti herättää (!) vauva yli 4-pituisilta päiväunilta. Tämän lisäksi hänen kakaransa nukkui kuin uppotuki myös kaikki yöt eikä herännyt imemään kertaakaan...

No tänään tapahtui jotain todella hassua (omasta mielestäni), sillä ensimmäistä kertaa elämässäni minulle tultiin kotiin sanomaan, että anteeksi vaan, mutta huomaatko että vauvasi parkuu vaunuissa! Hoidokkini oli juuri nukahtanut vaunuihin ja riensin kuorimaan perunoita ja luomuporkkanoita lounasta varten. Niin eikös mokoma alkanut parkumaan juuri kriittisellä hetkellä, kun minulla oli vielä yksi peruna kuorimatta ja lohkomatta kattilaan.

Jos kyseessä olisi ollut Ykkönen vauvana, olisin oitis nakannut kuorimaveitsen käsistäni ja rynnännyt hyssyttämään lapsukaista. Kakkosen, Kolmosen ja Nelosen kohdalla olisin vain jatkanut puuhiani, kuten tein nytkin. MUTTA minuutin kuluttua parkaisusta, eli samalla hetkellä kun itsekin lähdin kohti parveketta, ovikello soi ja siellä oli nuori naapurini (siis en ollut kyllä nähnyt häntä kertaakaan sen viiden vuoden ajan, jonka hän oli asunut parin talon päässä), joka tuli tiedustelemaan, olenko kenties pyörtynyt, kun en kuule vauvaparan itkua...

Tein pika-analyyysin itsestäni mummina ja tulin siihen tulokseen, että olen ihan hyvä mummi. Itseasiassa ihan erinomainen, luomuporkkanat ja kaikki. Kun survaisin ipanalle tutin suuhun, parku loppui oitis ja rupattelimme pitkän tovin mummeista ja anopeista ja lastenhoitoavusta yleensä naapurin kanssa. Itsekin kolmen lapsen äiti totesi, että kun hän oli vihjaillut omalle äitilleen, että täällä koko perhe makaa sairaana, niin yhdistetty äiti-anoppi-mummi oli todennut, että hän nyt ei ainakaan aio tulla sairastuttamaan itseään...

Ite tein

Palmusunnuntai lähestyi ja ykkösen ja kakkosen perilliset olivat tulossa virpomismatkalle mummolaan! Myös muita potentiaalisia suklaamunan metsästäjiä oli tulossa vierailulle. Mietin, että pitää vissiin olla jotain tarjottavaa ja meikäläisen keittiötaidot tietäen (eli ei ole intoa taidosta puhumattakaan) päätin tutustua ensin erilaisiin leipomisblogeihin.

On kyllä nostettava hattua. Siellä vaan lapsiperheiden työssäkäyvät äidit väsäävät herkkuja katraalleen illat pitkät ja lisäksi vielä ottavat huippuhienoja kuvia tekosistaan. Tsekkailin sivuja ja päädyin kokeilemaan Kakkuviikarin vispailuja - blogistin kääretorttureseptiä. Toki vähän muuntelin, kun olen nyt kuitenkin muutaman kakun ja kääretortun väsännyt itsekin vuosien saatossa.

Kääretorttu kääreessä

Paistoin kääretortun perusreseptillä ja sitten levitin ensin ohuen kerroksen vauvoille tarkoitettua persikka-aprikoosisosetta. Sehän passasi hyvin, sillä virpomaan oli tulossa ykkösen kuopus, joka on ihan vauva vielä. Sitten viipaloin ohuelti banaaneja ja itse tehtyä omenhilloa. Totuuden nimessä en sentäs sitä omenhilloa ole itse keittänyt, vaan sen teosta vastasi ystäväni, jolla on kondiittorin tausta. Mutta eipä sekään ammattitaito auttanut, sillä omenahillo olisi kannattanut levittää suoraan soseen päälle ja vasta sitten banaaninviipaleet - ihan teknisen toteutuksen kannalta.

Mutta hyvin se kuitenkin saatiin tasoittumaan ja laitoin päälle vielä kermaa, jossa oli hieman kaupasta ostettua vaniljarahkaa. Sitten kääretorttu nimensä mukaan käärölle ja tiukkaan kelmuun odottamaan parempia aikoja.

Palmusunnuntai-aamuna, eli tuossa muutama tunti sitten,  heräsin viimeistelemään torttua. Oli siirrytty kesäaikaa, joten olo tuntui heti tosi iloiselta! Koska suvussa on muutama nirppanokkainen yksilö, niin armeliaasti heitä ajatellen vaihdoin perinteisen marsipaanin sokerimassaan. Se olikin minulle uusi tuttavuus, mutta helppo työstää.

Tipukääre

Olin itsekin yllättynyt, koska kauliminen oli helpompaa kuin marsipaanin kanssa. Jos nyt joku innokas päättäisi leipoa samalla idealla, niin sen verran voin vielä kertoa, että sivelin tuon kääretortun kermavaahdolla ohuelti ennen sokerimassan asettelua.

Ja sitten koristeita tekemään. Ne tulivat helposti sulatetusta suklaasta. Kyllä olin iloinen! Ja nyt eikun syömään!!!

NAM!

Pallohullun päiväkirjasta: Dieetit vaihtoon, osa 2

No minähän ehdotin mammalle sitä dieettien vaihtoa. Mutta mamma sanoi, että muuten se suostuisi heti, mutta kun se ei halua opetella kerjäämään. Minä kyllä luulen, että se ei vaan olisi tykännyt niistä raksuista, mutta mamma väitti, että minun ruokavalioon kuuluu lenkkimakkaraa ja pullaa ja juustoa ja leipää ja kaikkien ruuantähteitä ja se vaan lihoisi entisestään kun sen olisi syötävä niitä minun ruokia raejuuston sijasta.

Ja sitten se luki taas nettia ja sanoi, että nyt muuttuu kuri tässä huushollissa. Minä kun tunnen sen niin hyvin, niin arvasin heti, että hullummaksi tämä vaan menee. No eikös mamma seuraavana aamuna repinyt minut hereille kesken unien ja sanoi, että nyt lenkille! Se oli lukenut, että aamulla on juotava kolme desiä vettä tyhjään mahaan. Niin oliko sille yllätys, että maha on aamulla tyhjä? Ei minulle ainakaan, sillä minun maha on aina tyhjä, koska saan niin vähän ruokaa. Minäkään en saanut muuta kuin vettä, sillä mamma sanoi, että kalorit kuluu parhaiten, kun käy lenkillä ennen aamupalaa.

Niin sitten lähdettiin kävelemään ja oli kiva, kun joka paikassa haisi tosi paljon pissalle. Mutta mamma sanoi, että nyt mennään aerobisesti ja heti kun sain väännettyä aamukakkelit, se ei antanut minun pysähtyä kertaakaan. Kyllä otti pattiin!

Kotona mamma keitti aamupuuron ja minulla oli hirmu nälkä, mutta sain vaan raksuja pikkukipollisen. Minun pitäisi opetella lukemaan, niin voisin sitten tarkistaa sen raksumäärän.

Nyt on sitten kävelty jo viikko niin, että juodaan vaan lämmintä vettä ja lähdetään lenkille. Eilen mamma kävi taas vaakalla. Niin se oli lihonut kilon.

Pallohullun päiväkirjasta: Dieetit vaihtoon

Nyt alkaa meikäläistäkin jo ottamaan pattiin, vaikka äärimmäisen rauhallinen tanskalaisruotsalainen pihakoira olenkin. Ja sivistynytkin vielä! Nimittäin mamma veivaa joka päivä samaa virttä tuosta painostaan. Se ei vaan laihdu, mikä ei nyt minun mielestä ole mikään ihme. Semmoisen määrän kun mammakin mättää suuhunsa joka päivä, niin ei luulisi olevan mikään yllätys sillekään.

Niin sitten keksin, että koska me koirat saadaan ruokaa vain kaksi kertaa päivässä, niin siinähän olisi mammallekin oiva keino laihtua. Minä voisi syödä mamman pullukat ja muut ruuat ja mamma siirtyisi minun ruokakupille. Mamma väittää, että sen pitää syödä viisi kertaa päivässä. Ekana aamupala, sitten lounas, sitten välipala, sitten päivällinen ja sitten iltapala. Ja minä saan vain aamupalan ja päivällisen.

Mutta jatkossa mamma syö aamupalalla ekana desin raksuja, niihin voi laittaa vettä kostukkeeksi. Ja juo kipollisen vettä. Sillä aikaa minä syön puuroa ja ehkä sämpylää tai leipää. Ja sitten mamma katsoo vaan vierestä, kun minä syön kaikenlaista pientä siinä päivän mittaan ja sitten illalla taas syödään yhdessä. Mamma syö niitä raksuja. Ja juo vettä.

Mutta vähän huolettaa, että saako se parka tarpeeksi vettä. Mulla itellä on monesti kippo tyhjänä. Niin aamulla laitetaan mammalle kolmen litran sankkoon vettä ja siinä se voi lipittää siitä sankosta aina silloin, jos on nälkä. Niin minä voin sitten sille sanoa, että et sinä tartte enempää! Saa nahdä, oppiiko mammakin kerjäämään...