Kirjallisuuden innoittamana

Luin tuossa pari iltaa sitten Pirkko Heisken kirjaa Hyvinvointia työyhteisöön. Korostan jo tässä vaiheessa, että asialla ei ole mitään yhteyttä oman työyhteisöni mihinkään vointiin..

Kirjassa pohditaan mm. kiireen merkitystä nykytyöyhteisöissä. Kiire, sen kokeminen yksilötasolla ja kiireinen käyttäytyminen ovat hyvin mielenkiintoisia asioita. Joillakin  työpaikoilla touhukas käyttäytyminen, vaikka mitään ei oikeasti saataisikaan aikaiseksi, koettiin hyväksi työnteoksi. Silloin työn ajatellaan olevan jotain konkreettista, kuten kantamista, papereiden täyttämistä, puhelimessa asioimista.  Monesti tällaisissa työpaikoissa ajatteleminen, asioiden pohtiminen ja eri näkökulmista tarkastelu koettiin jopa laiskotteluksi.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että jos hankalia asioita ei pysähdytä pohtimaan eikä niille ei keksitä ratkaisuja ja vastaavasti suunnittelua ja kehittämistä ei koeta "oikeaksi työnteoksi", työyhteisössä tehdään samoja  virheitä vuodesta toiseen.  Työaikaa hukataan samojen virheiden korjaamiseen eikä kukaan tunnu ymmärtävän, että juuri se aiheuttaa kiirettä. Kyseessä on tavallaan paradoksi; olisi pystyttävä seisahtumaan tehostaakseen toimintaansa.

Monesti mietin, että jostain asiasta saatetaan valittaa kuukausikaupalla, mutta "kenelläkään ei ole aikaa" pysähtyä ja laittaa asiaa kuntoon. Jos kaikki se aika, mikä käytetään asiasta valittamiseen, käytettäisiin asian korjaamiseen, kiirekin vähenisi. Joskus taas isolla porukalla saatetaan pohtia jotain melko vähäpätöistä asiaa, jonka yksikin olisi saanut kuntoon, mutta tasavertaisuuden kaapuun verhoutuen asioista pitää päättää yhteisissä palavereissa. Se on tietenkin selvää, että jos joku sitten kehittää jonkin asian yhteiseksi hyväksi, niin kiitosta ei tietenkään kannata antaa. Tyyppihän voisi vaikka ylpistyä ja olisinhan minäkin sen voinut tehdä...

Kiire voi olla myös työntekijöiden keskinäisen kilpailun keino Heisken mukaan. Joku tekee saman työn kaksi kertaa nopeammin ja jopa laadukkaammin kuin toinen. Jos tasa-arvosta kiinni pitäen halutaan, että kaikki tekevät kaikkia töitä, työaikaa menee työnantajalta hukkaan. Joissakin yrityksissä työt on mitoitettu ja kaikkien työntekijöiden on päästävä samaan tulokseen samassa ajassa. Jopa omalla alallani olemme sitä mieltä, että on ihan oikein "kellottaa" työtehtävät ja jokaisen työntekijän on selviydyttävä niistä.

Asiakkaalle ei oikein voi sanoa, että avatkaa se ruokalanne puoli tuntia myöhempään ensi viikolla, kun meillä on hitaampi työntekijä (joka ei ole opetellut työtä kunnolla tai ei muuten vaan halua käyttää nykyaikaisia työmenetelmiä) töissä. Voiko kaikkia töitä mitoittaa? Voiko vaatia, että jokaisen on selvittävä samoista töistä samassa ajassa? Voiko ylipäätään joiltakin vaatia enempi kuin toisilta? Tai, voiko kaikilta samaa työtä tekeviltä vaatia ylipäätään samaa osaamista?

Pekka Ruohotie on muokannut Tynjälän taulukon pohjalta muuttuvan työelämän edellyttämiä valmiuksia. Nämä asiantuntijavalmiudet ovat mielestäni sellaisia, että ne eivät säily tai ilmesty itsestään. Jokaisen työelämässä itseään asiantuntijana pitävän olisi pysähdyttävä pohtimaan tuota taulukkoa ja oikeasti mietittävä, missä tasolla on itse. Me opettajat olemme arvioinnin ammattilaisia; etenkin toisten arvioinnin. Mutta onko meillä kaikilla rohkeutta tai taitoa arvioida itseämme?!

Tieto-, viestintä- ja automaatiotekniikan kehitys vaatii tietokoneen ja-verkkojen käyttötaitoa, medianlukutaitoa, kriittistä ajattelua ja ongelmanratkaisutaitoja. Globalisaatio puolestaan edellyttää, että kulttuuriosaaminen, suvaitsevaisuus, eettisyys, sopeutuvuus ja kielitaito ovat sillä tasolla, että voimme kohdata vaikkapa maahanmuuttajaopiskelijan tasavertaisena yksilönä. Jatkuva muutos, kompleksisuus ja yleensä epävarmuus edellyttävät, että pidämme yllä oppimisen taitoja, reflektiivisyyttä, joustavuutta, aloitteellisuutta, yrittäjyyttä, monialaisuutta, rajanylitystaitoja ja kykyä sietää paineita. Verkostoituminen, tiimityö ja projektit vaativat, että jokaisella on yhteistyö-, esiintymis- ja kommunikaatiotaitoja. Symbolianalyyttinen työ edellyttää puolestaan korkean asteen ajattelua, innovatiivisuutta ja visiointikykyä. Rutiinipalvelut puolestaan perustuvat luotettavuudelle ja täsmällisyydelle.

Tuon taulukon sisäistettyään saattaa pukata hieman stressiäkin; ainakin jos haluaa olla siellä ammattilaisten kärkipäässä. Kyvyssä sietää stressiä on paljon yksilöllisiä eroja. Heisken mukaan stressinsietokykyiset ihmiset ovat vaan kyenneet jäsentämään työtehtävänsä tavallista paremmin. Tämähän olikin hauska tieto. Eli tekemällä työt jäsentyneesti, priorisoimalla ja organisoimalla asioita kiirekin vähenee, sillä aikaa ei mene samojen asioiden pyörittelyyn.

Summa summarum, kuten me entiset latinanlukijat sanomme, ollaksesi hyvä ammattilainen, sinun on ensiksi pystyttävä näkemään kehittämiskohteesi. Se tapahtuu reflektoimalla ja ottamalla vastaan palautetta. Ilman palautetta on vaikea nähdä kehittämiskohtia itsessään. Se lisäksi tarvitaan vielä halua kehittyä ja kehittää itseään. Ja se tapahtuu pitkälti normaalin työajan ulkopuolella eli omalla ajalla opiskelemalla, pohtimalla, ajattelemalla, lukemalla ja vertaistuen avulla.

Että tämmöstä tuli mieleen tällä kertaa.

"Karhunpoika sairastaa

häntä hellikäämme, lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme..." Näin armaasti laulettiin minun lapsuudessani mutta kuten olen huomannut, niin eipä punaposkiset palleroiset enää vastaavia värssyjä pahemmin luikauttele. 3-vuotiaat heiluvat jo Robinin keikalla ja ekaluokkalaiset pitävät nolona ns. perinteisiä lastenlauluja.

Sama meininki jatkuu aikuisten maailmassa. Viime kuussa Ranualla karkasi 4-vuotias karhunpoikanen aitauksestaan eläinpuistosta. Nalle yritti päästä takaisin aitaukseen, mutta tuolla ilmeisesti minuuttien karkumatkalla siitä oli tullut ensimmäisen asteen kriminaali ja ainut ratkaisu oli ampua sille kuula kalloon. Jutusta ei noussut edes hälyä.

Olen seurannut telkkarista muiden maiden eläinpuistojen karkulaisten kohellusta ja niissä ensisijaisesti karkulaiset tainnutetaan nukutusnuolella ja hiissataan sen jälkeen takaisin häkkiin. Olipa kyseessä kuinka vaarallinen elikko hyvänsä! Tässä meikäläisten murhassa sen sijaan otettiin henki pois karhulta, joka yritti tunkea takaisin aitaukseensa. Huhhuh, sanonpa vaan. Ikinä en enää osta lippua Ranuan eläinpuistoon.

Nallesta puheen ollen, itsekin sairastelin viime viikolla. Olin yhden päivän sairaana töissä ja sen jälkeen makasin muutaman päivän kuumeessa ja äänettömänä petissä. Sain oikein ihastuttavasti huolenpitoa ja hoivaa, että tattista vaan!

Äänen menettäminen tämmöiselle verbaaliakrobaatille ja puhetyöläiselle, kuten meikäläinenkin sattuu olemaan, on iso juttu. Ehkä vielä isompi lähipiirille? Koin miltä tuntuu, kun ei voi sanoa mitään, vaikka päässä risteilisi miljoonia ainutlaatuisen tasokkaita ajatuksia. Totuuden nimessä, olin suurimman osan ajasta niin sairas, että hohdokkaita ajatuksia ei kuitenkaan ollut tungokseen asti.

Silti kun jotain kysyttiin, tai puhuttiin, niin oli vain oltava hiljaa ja toivottava, että vastapuoli on tunteiden tulkki ja osaa melko pienimuotoisesta elekielestäni muodostaa oikeita tulkintoja ja tämän jälkeen toimintoja. Kuten "Voisitko oikeesti nyt lämmittää sitä viinimarjamehua termoskannuun, ettei koko ajan tartte ruinata lisää?!" selvisi sillä, että osoitin sormella täyttä mehukuppia. Tai "Ei, en jaksa lähteä nyt saunan pesuhuoneeseen istumaan vaan minulle riittää, jos keität vaan kulhollisen kuumaa vettä sitä höyryhengitystä varten, kiitos."selvisi sillä, että osoitin sormella vesikulhoa.  Ja "Kyllä, vaikka olen ottanut jo kolme kuussatasta burnaa, parasetamonin ja pari ruokalusikallista kolmioyskänlääkettä, niin voin ottaa vielä nenäsuihkeet, mielellään molempiin sieraimiin..." selvisi sillä, että osoitin sormella lähimmän aa-kerhon puhelinnumeroa... No ei ollut hauska. Ei ollutkaan.

Kun olo alkoi hieman parantua, ajattelin, että voisinko olla omassa työssäni ja muussa elämässäni vaan äänetön, ns. hiljainen yhtiömies elikkäs meikäläisen tapauksessa tietenkin - nainen. Kuuntelisin ja katselisin lempeillä silmilläni, kun muut tekisivät päätöksiä, jotka vaikuttaisivat myös omaan elämäni. Istuisin hiljaa, en sanoisi omia mielipiteitäni ja korkeintaan kokousten jälkeen kuiskuttelisin niitä nurkan takana jollekin luottokamulle, joka vuotaisi kuitenkin  asiat välittömästi muille.Olisiko hienoa? Ei tarvitsisi ottaa vastuuta päätöksistä, joita ei tekisi. Istuksisi vaan ja nyökyttelisi ja kun tulisi vastuunoton hetki, niin pyörittelisi silmiään ja antaisi ymmärtää, että ei edes ymmärrä mistä puhutaan.

Mutta ei se minulta onnistuisi. Olen vastuunkantaja, ideoija ja toteuttaja. Teen nopeasti asioita, joita osa ei ole vielä keksinytkään.  Menisi tieto, taito ja osaaminen hukkaan, jos alkaisin vaan komppaamaan. Silti ajattelen niin, että alan nyt tietoisesti välillä olla hiljaa; taktikoin. Saa nähdä, miten se onnistuu.