Niittotrimmeri!

Nyt voin näin kauppiaan tyttärenä sanoa, että mainontaa ei kyllä ole liikaa. Ainakaan silloin, kun sitä kaipaisi.

Nimittäin ystäväni, tuo tynnyrisaunaepisodissa kauppiaisiin luottamuksensa menettänyt uudisraivaaja, kyllästyi niittämään mökkinsä pihapiiriä joka viikko raivaussahalla (elä vaan luulekaan, että ruohonleikkuria olisi kannattanut edes näyttää niillä kulmilla). No miksi sitä on sitten niitettävä, saattaa joku kysäistä (toinen teistä armaista lukijoistani - ehkä jopa molemmat). Vastauksia on lukuisia, mutta tärkein on tietenkin se, että punkkikanta pysyy ojennuksessa ja toiseksi tärkein se, että hän ei halua asua missään viidakossa, vaikka ex-maalaistalon tyttönen onkin.

Noihin kahteen vastaukseen on tiivistynyt se seikka, joskaan ei kovin mitätön, että mökkipahalle (retorinen ilmaisu) saavuttuaan hän on ensin laittanut uuniin tulen (aikaa menee n.tunti kaikkine kommervenkkeineen) ja sitten niittänyt pihapiirin, johon on tuhraantunut tunti jos toinenkin, yleensä kolme. Samalla hän on kantanut kahdesta eri kaivosta (älkää kysykö miksi!) vettä saunalle ja lämmittänyt saunan. Summa summarum, kuten me verbalistit sanomme, ystäväparka on aivan uupunut tuollaisen työrupeaman jälkeen eikä jaksa ollenkaan nauttia ihanasta itikoiden ininästä kauniissa kesäillassa.

Mutta kun tuota nyt lueskelee, niin siinähän se tiivistyy myös suomalaisen mökkielämän haaveet: lepo, rentoutuminen ja kiireisestä työelämästä palautumisen onni! Ei nimittäin noita edellä mainittuja hommia puuhastellessa työasiat ole pysyneet montakaan sadasosasekuntia mielessä. Ongelmaksi on muodostunut siis se, että pihapiiri on entistä peltoa ja heinänkasvu sellaista luokkaa, että tuo niittopuuha on ollut edessä joka kerta mökille saavuttua. Kyllähän mökillä on nyt muutakin kerittävä tekemään kuin niittämään heinää; kuten maalaamaan, pilkkomaan puita, kitkemään kukkapenkkejä, raivaamaan varastoja ja  tyhjentämään huussia, muutamia mainitakseni.

Ystävä kyllästyi siis niittämään pihaa raivaussahalla, jossa oli terä (siimaa ei voinut käyttää, sillä se takertui koko ajan kiinni heiniin). Terällä niittäessä kivet vaan kirskahtelivat ja kipinät sinkoilivat, kun oli melko vaikea olla osumatta kivenmurikoihin  tiheästä kasvillisuudesta johtuen. Lisäksi työ oli hidasta ja raskasta (erityisesti noin 180 asteen kääntöliike kuormitti selän lihaksia liikaa). Etsittiin tietoa, mikä avuksi pitkään heinään. Ei löyvy, ei. Niitto jatkui, kivet alkoivat madaltua ja pitkä pinna kiristyä.

Mutta sitten silmiin osui pieni ja vaatimaton ilmoitus jossain: NIITTOTRIMMERI. Hyvin suosittu muualla maailmassa. Niitä oli tilattu Kone-Jönneille peräti kaksi kappaletta! Toisen onnellinen omistaja asuu nyt Pupulassa.

Kyllä toivoisin, että tieto tästä koneesta saavuttaisi kaikki sellaiset, joilla on niitettävää kivikoissa, epätasailla mailla, pitkässä heinikossa. Nyt loppui bensankatkuiset perjantai-illat ja alkoi VAPAUS! Niittoon menee yli puolet vähemmän aikaa kuin ennen! Kerkiää vaikka kannella puita pinosta toiseen ja vaikka kolmanteekin tai aloittaa ihan uusia askareita vapautuneella ajalla! JES!

Ite tein - säästin!

Olen joskus kertonut, että olemme tehneet ystäväni kanssa sellaisen diilin, että vaihdamme työn työstä. Toinen auttaa toista ja kun molemmat on tavallaan velkaa koko ajan, niin teemme jatkuvasti apuja toisillemme. Elämme ns. oravanpyörässä, joka vaikuttaa siihen, että mitä enemmän autamme toisiamme, sen enemmän joudumme keksimään kaikkea tekemistä, jotta saa maksettua ns. potut pottuina. Tässä tapauksessa tarkennan, positiivisessa mielessä.

Olen teettänyt hänellä kaikenlaista pihahommaa ja jotenkin olen joutunut sellaiseen velkakierteeseen, että eipä pahemmasta väliä. En ole viime aikoina ite kerinnyt auttamaan häntä, joten olin siis reilusti miinuksen puolella auttamissaldoa katsellessa. Mietin itse, että joudun varmaan pilkkomaan puita tai silittämään paitoja haman loppuikäni. Mutta ei! Tänään sain makseltua työvelkoja ihan roppakaupalla. Tuli nimittäin tarve kotitiloissa pidettävistä sisäpöksyistä. Kuin ihmeen kaupalla (mitenkähän sattuikaan?!), hän oli ostanut palan trikookangasta, josta minun piti loihtia moinen asuste. No äkkiäkös se minulta käy - tuumasta toimeen vaan! Mitään kaavoja tarvita!!!

Uhraus!

Sen verran pitkä aika oli kuitenkin edellisestä housujen ompelusta (jotain 25 vuotta), että päätin uhrata vanhat ja kuluneet Ykkösen bokserit, joista ajattelin tekaista mallikappaleen, noin niin kuin summamutikassa. Ekana siis leikkasin pöksyt siten, että sain takaosan ja etuosan muodot esiin. Oli hieman haastetta, sillä Ykkösen pöksyissä oli sepaluskohta, jota ei näihin uusiin tekeleisiin todellakaan tarvittu. 

Vastakappaleet!

Leikkasin uusiin pöksyihin vähän kasvunvaraa, eli jouduin laajentamaan kaavaa. Se oli kuitenkiin helppoa, sillä leikkasin uuden kankaan vain noin pari senttiä suuremmaksi kuin Ykkösen mallihousut olivat. Seuraava haaste olikin se, miten saan leikattua osat siten, että kaikki osat ovat lopullisessa muodossaan oikein päin. Vaarana oli, että kun alan kokoamaan etu- ja takaosaa, niin toisesta puolesta olisikin laitettava nurja puoli päälle, että saumat täsmäisivät. Mutta ihan vaan naisen logiikalla tämäkin haaste selvisi.

 

Tässä vaiheessa kannattaa tarkentaa, että kyseessä oli siis ystäväni aivan itse keksimä idea, että nimenomaan juuri minä ompelen ne housut korvaukseksi kaikesta siitä työmäärästä, mitä hän on tiluksillani  tehnyt tämän kevään aikana. Olin jotenkin luonut itsestäni mielikuvan, että olen aika taitava myös ompelemaan kaikenlaista. Tähän saakka olen lähinnä pilkkonut puita, tehnyt puulaatikoita, leiponut pipareita, luonut lunta. Mutta, tosiaan, myös ommellut Pupulaan verhot ja tyynyt - suoraa saumaa siis (oma huomautus). Verhojen ompelua ja housujen tekoa ei voi mielestäni verrata vaativuustasoltaan toisiinsa. Tai voi toki, ja silloin housut vastaavat ainakin sataa verhoa. Että siihen malliin tarvittiin talenttia ompelussa!

Mitään soviteta ennen ompelua!

 Niinpä heti kun olin leikannut trikoosta kaksi ja kaksi, yhteensä neljä kutakuinkin toisiaan muistuttavaa osaa, ommella surautin ne kasaan. Leikkausvaiheessa oli tullut jonkinlaista pientä epätarkkuutta, mutta kyllä sen nyt voi ymmärtää; mittanauha oli erittäin tiukalla kierteellä eikä oiennut kunnolla.  Sitten vaan sovittamaan!

Näyttää...!

Sovitusvaiheessa nauroimme niin paljon, että perikunta  joutunee odottelemaan kakkukahveja keskimääräistä pitempään. Toki me ompelijat ymmärrämme, että tuote ei ole suinkaan valmiin näköinen vielä silloin, kun sitä ensimmäistä kertaa sovitetaan. Ällistyin silti itsekin, miten hienoilta pöksyt näyttivät jo tässä vaiheessa. Toki, vaatimattomana, sen olin arvannut, mutta rehellisesti voin myöntää, että olin odottanut hieman suurempaa ns.teknistä kaavavirhettä.

Ei muuta kuin vyötärösaumaa ompelemaan ja lahkeiden pituutta tasaamaan.  Se olikin helpoin vaihe tässä housuhommelissa. Kaiken kaikkiaan aikaa kului tasan kaksi tuntia aloituksesta lopetukseen! Mielestäni se on kelpo suoritus kun ottaa huomioon, että edellisen kerran olen tehnyt yhtä vaativia vaatekappaleita Neloselle hänen ollessaan jotain 1-vuotias. Eli tuollaiset neljännesvuosisata sitten. Ompeukonekin on sama. Tuli taas todistettua, että kun uskoo itseensä, niin saa aikaiseksi vaikka mitä, tai ainakin tuollaiset kivat  kotipöksyt.

Pitäisin itsekin!

Koska olen puoliammattilainen (olenhan sentään käynyt 2-vuotisen kudontalinjan, siis kangaspuujuttuja eikä mitään ompelukonehommeleita, tuossa 38 vuotta sitten), niin ymmärsin toki tekaista paperikaavat, jos sattuisi tulemaan tilauksia jatkossa. Että siihen malliin odotellaan tässä puhelimen pirahduksia.

Mustia pussissa

Nyt alkaa taas ympristömeuhkaaminen, vaikka en ole näköjään täällä blogilla kirjoitellut mitään pariin kuukauteen muutenkaan. Tämä menee fiilispohjalla ja ilmeisesti olen ollut niin uupunut, että en ole jaksanut kirjoitella iltaisin sen kummempia. Sen sijaan olen tehnyt kaikenlaista, pientä ja suurta ja enimmäkseen, minut tuntien, luonnollisesti suurta.

Mutta sitten asiaan, eli mustin kakkapusseihin! Aiemmin jo mainitsin hienovaraisesti, että ei ole järjenjättiläinen sellainen henkilö, joka ostaa upouuden muovipussin vain sitä varten, että saa sujauttaa siihen oman piskinsä kakkelit  - metsässä. Mutta niinpä vaan sellainen on siunaantunut tänne Törölän perukoille asti.

Määritelmät kehiin:
1)Järjestyslain 14§ kohta 3: "Koiran omistajan on pidettävä huolta siitä, että koiran uloste ei jää ympäristöön hoidetulla alueella taajamassa."

2)Taajama puolestaan on asutuskeskittymä, jossa asuu vähintään 200 asukasta ja asuinrakennusten etäisyys on enintään 200 metriä.

3)Järjestyslaki ei kiellä roskaamista, mutta roskaamiskielto löytyy sen sijaan jätelaista. "Ympäristöön ei saa jättää jätettä, hylätä konetta, laitetta, ajoneuvoa, alusta tai muuta esinettä eikä päästää ainetta siten, että siitä voi aiheutua epäsiisteyttä, maiseman rumentumista, viihtyisyyden vähentymistä, ihmisen tai eläimen loukkaantumisen vaaraa tai muuta niihin rinnastettavaa vaaraa tai haittaa."

Tein pienimuotoisen kvalitatiivisen tutkimuksen aiheesta. Halusin saada faktaa ja niinpä otin pari valokuvaa, joista ensimmäinen on tässä.'

Pussi maassa 4 vko:a.

Olen ihan vaan silmiäni auki pitämällä havainnut, että isojen saksanpaimenkoirien naispuolinen omistaja, joka asustelee jossain parin kilsan säteellä, ajattelee varmaan omasta mielestään tosi nätisti ja pitää itseään kunnon kaupunkilaisena keräämällä koiriensa SUURET jätökset muovipusseihin. Hän kuitenkin tulkitsee järjestyslakia melko avokätisesti, mitä tulee hänen konkreettiseen toimintaansa piskejä ulkoiluttaessa.

Näin ollen tämä tyyppi siis kerää koirien peräpäästä putkahtelevat tuotokset talteen, mutta mustiin, öljynvalmistusjalostuksessa tuotetuista polymeereistä valmistettuihin muovipusseihin. Kun hän kerta käyttää maatumattomia muovipusseja kyseisenä ulosteen keräysastiana, hänen olisi toimitettava pussit oman asuntonsa tai kaupungin järjestämään kakkapussijäteastiaan. Mutta tämä ympäristöään terrorisoiva mummonketale viskaa huolettomasti kyseiset pussit suoraan metsään. Siis toistan, metsään!

Toistetaan se nyt tässä taasen kerran, sillä repetitio mater studiorum est (kuten te kaksi uskollista lukijaani olette varmaan jo oppineetkin): metsä ei ole taajama, maatunut koirankakkeli ei aiheuta epäsiisteyttä metsässä ja koirankakkansa muovipussiin keräävän ihmisen, joka heittää em. maatumattoman muovipussin metsään, ei kannata mennä älykkyystestiin.

Vilin kakka maassa 2vko:a.

UGH!

Jos koirasi kakkii julkiselle paikalle, niin kerää tuotos  käytettyyn paperipussiin / itse askartelemaasi sanomalehtipussukkaan ja laita se biojäteastiaan. Jos sinulla on vain muovipussi (grrrr...) niin laita se poltettavan (!) jätteen astiaan. Sama koskee myös kissoja! Etenkin naapurin terrostikissaa, joka pissii ja kakkii leikkipuiston hiekkalaatikon hiekkaan. Sellaista pöyristyttävä törkeyttä en ole kenenkään koiran nähnyt koskaan tekevän. Että sen pituinen se!