Juhlista jaloin, osa VI

Tuossa jokin aika kirjoittelin, että ammattitaitoa on jatkuvasti päivitettävä eikä suinkaan pidä tuudittua siihen ajatukseen, että kerran jonkin asian opeteltuaan hallitsisi sen täydellisesti hamaan loppuun saakka. Välineet muuttuvat, materiaalit muuttuvat, menetelmät muuttuvat; siksi on tärkeää aina välillä tsekata, mikä kompetenssi on tallella asiaan. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Olen opetellut kävelemään äitini todituksen mukaan tuossa vuoden ikäisenä, mikä lienee melko keskivertoikä 50-luvulla syntyneillä. Lisäksi olen pitänyt yllä taitoa ja kehittänyt itseäni siinä kävelemällä etuperin, takaperin (melko vähän kuitenkin, koska se ei ole ergonomian kannalta suositeltavaa), maastossa, asfaltilla, hitaasti, nopeasti, alamäkeen ja välillä erityisesti ylämäkeen. Olen kävellyt myös hyvin erityyppisillä kengillä, kuten maastokengillä, kumisaappailla, kävelykengillä, juhlakengillä, lenkkitossuilla, sandaaleilla, saappailla, varvastossuilla, ballerinoilla, tennareilla, Reino-tennareilla, huopatossuilla (etenkin lapsena), monoilla, työkengillä, turvakengillä, lumiknegillä, kangaskengillä, loaffareilla, nilkkureilla, pistokkailla, avokkailla ja bootseilla (huom! minulla ON siis tietenkin bootsit, vaikka en ole vielä liittynytkään siihen rivitanssikerhoon).

Tarkkaavaisista kavereistani vähintään sen toisen pitäisi hoksata tässä vaiheessa, että yhdet kengät puuttuvat! Aivan oikein, missä ovat KORKOkengät? Mutta nyt siis on; korkoa on peräti 5 cm... Voin kuulla säälittävää naurua, mutta minulle jopa 5 cm:n korko tarkoittaa korkkaria. Ja sitä, että pitää opetella kävelemään niillä.

Olisi tosi noloa, jos etenisin huojahtelemalla kukkakimppu kädessäni kohti tyttöä ja valkolakkia, juuri kriittisellä hetkellä kaatua plätsähtäisin mahalleni, mutta viimeisillä reflekseilläni saisin kuitenkin kiinni tytön hienosta juhlamekosta ja sen jälkeen kaatuisimme molemmat pitkin juhlasalin lattiaa. Sukkahousut olisivat riekaleina, tytön meikki levinnyt, minulla polvet mustana ja muilla digikamerat täynnä kuvia, joita emme koskaa haluaisi nähdä.

Tässä kuvassa vain toisella on lakki, eikä luntakaan satanut...

Juhlista jaloin, osa V

Pakkasin pajukoriin nopeasti ja helposti tehtävää ruokaa sekä pullon kuohuviiniä. Kuohuviini ihan vaan sitä varten, etä minun piti testata, voiko sitä tarjota tervetuliaismaljana tytön ylppäreillä. Sitten hurautin mökille.

Lossille pääsi suoraan odottelematta, aurinko paistoi, järvi oli tyyni, ei ollut yhtään itikkaa ja kielot olivat juuri avanneet kauniit ihanantuoksuiset kukkansa. Myös tuomet tuoksuivat, ruoho oli yhtä vihreää aidan molemmilla puolilla ja yllätyksenä vielä ailakit ja metsämansikat kukkivat. Kaiken kruunasi se, että härkälintu oli lähtenyt tsäppäilemään jonnekin toiseen lahukkaan, joten korviin kuului vain peippojen liverrystä.

Pidän savun tuoksusta, etenkin silloin, kun savu tulee saunan piipusta. Siinä samalla kun kantelin vedet lämpiämään - meillä on siis kantovesi ihan ympäristöystävällisistä syistä - päätin perehtyä illemmalla tekstiilien maailmaan ja heittää talviturkin menemään; suhteessa aika myöhään, sillä joskus olen tehnyt sen jopa maaliskuussa. No ylppärijärjestelyt ovat nyt syynä tähän myöhäiseen ajankohtaan.

Istuksin vielä laiturilla, nautin kauniista maisemasta. Koska SE-romujen etsintään perehtynyt koirammme Vili ei ollut mukana, sain nauttia hiljaisuudesta ja levollisesta olosta. Pieni tarkennus, että meidän tontiltamme ei siis löydy se-romua, mutta Vili on laajentanut osaamistaan metsästyskoirien puuhiin ja harjoittelee jäljittämistä ja etenkin linnun paikallaanpysäyttävää haukkumista ihan liiankin innokkaana. Mutta nyt ei siis tarvinnut kertaakaan komentaa hurttaa pysymään aisoissa.

Saunan ja uinnin (mikäli uinniksi lasketaan mahalleen plätsähtäminen jääkylmään veteen ja MM-ennätyskirmaisu takaisin vedestä lauteelle - peräti kaksi kertaa) jälkeen pääsinkin sitten testaaman sitä ylppäreiden tervetuliaismaljaa tumman suklaan kera. En olisi millään halunnut syödä suklaata, mutta ihan testimielessä oli pakko. Kaikkeen sitä pitääkin uhrautua, että juhlista tulisi kotikutoisen täydelliset.

Siis todella, voidaan tarjota!!! Lisäksi pöytään ilmestyi aivan mielettömän ihania vuohenjuusto-tomaatti-paprika-basilikaleipäsiä. Niitä ei tarjota; ne syödään itse. Ai miten juhlien järjestäminen sitten eteni tämän viikonlopun aikana?! Siis todella paljon; nythän sain kirjoitettu ostoslistaan yhden sanan lisää...

Kun kaikkea on liikaa

Tai ainakin it-romua. Tänään oli Hesarissa taas hyvä kirjoitus siitä, miten me länsimaalaiset suljemme silmämme totuudelta ja käytämme sumeilematta hyödyksi muiden; köyhempien, lukutaidottomien, alemmin koulutettujen asemaa.

Me emme halua maksaa käypää käsittelymaksua meille jätteeksi muuttuneista kännyköistä, tietokoneista, printtereistä, digikameroista, musiikkilaitteista, elektorinpeleistä ja muista härveleistä, missä nyt yleensä on elektoriniikkaa. Mutta onhan täällä 6,9 miljardin ihmisen joukossa vielä niitä, joille ei tarvitse maksaa kunnon palkkaa, jotka eivät tiedä työsuojelusta mitään, jotka eivät osaa lukea eivätkä ymmärrä, miten vaarallisia aineita he työssään käsittelevät.

Me vaadimme täällä Suomessa, että ylitöistä on saatava kunnon korvaus, jos niitä nyt joku hullu haluaa edes tehdä. Me vaadimme kunnon suojaimet työhön, joissa on minimaalinen riski tapaturmaan tai altistumiseen. Me vaadimme reilut loma-ajat, jotta jaksaisimme tehdä vain 8 tunnin työpäivää vain viitenä päivän viikossa. En tarkoita, ettäkö tämä olisi väärin. Mutta se ei ole reilua.

Samalla nimittäin suljemme silmämme siltä totuudelta, jonka jokainen vähänkin ympäristön tilaa ja maailman tilannetta seurannut on tiennyt jo vuosikymmeniä; meitä ei kiinnosta se, että jätteemme kuljetetaan Kiinaan, Intiaan, Brasiliaan ja muihin vastaaviin maihin, missä työntekijän palkka on naurettava suhteessa siihen, miten pitkää päivää hän tekee, millaisissa työoloissa hän on ja miten hänen tulevaisuutensa on turvattu. Se ei meitä liikuta, millaista elämää meidän jätteitämme käsittelevät ihmiset elävät; onko heillä aikaa perheelle, varaa ostaa ruokaa tai edes haaveilla muutamasta lomapäivästä vuodessa.

Kaikki minulle heti!!! Tämä on nykymeininki työelämässä! Kun seuraavan kerran purnaat työpaikalla (tällä siis tarkoitan yleensä meitä ihmisiä, en ketään erityisesti), niin kannattaa miettiä, millaisessa paratiisissa me suomalaiset oikeasti elämme. On oikeasti lottovoitto syntyä Suomeen. Jos et usko, niin googlaa Global rich list.

Ja jos ajattelet, niin tee jotain!

Juhlista jaloin, osa IV

Nyt lähti mopo käsistä, sillä meikäläinen löysi pienen sisäisen leipurinsa! Minullahan oli aluksi vakaa aikomus, että en kovinkaan paljon jaksa tuunata juhlia, mutta jotain kuitenkin. Työkaverit yllyttävät ostamaan mahdollisimman paljon palveluita, mutta jotenkin minulle on tullut sellainen olo, että meikä handlaa aika paljon itsekin. On nimittäin kompetenssia...

Itse asiassa olenkin melkoinen pitokokki! Kun isäni piti 50-vuotisjuhliaan, olin juuri päässyt Kouvolan Talouskoulusta. Äitini luotti niin suuresti minun taitoihini, että leivoin kaikki juhlissa tarjotut täytekakut ja minähän en hetkeäkään epäillyt, ettenkö onnistuisi. Vieraita oli yli sata. Tässä näkee sen, miten oppilaitoksessa saatiin luotua oikea asenne ja itseluottamus osaamiseen! HAH!

Sen jälkeen olen tietty pyöritellyt näitä omia perhejuhlia, joita onkin kertynyt melkoinen määrä suhteessa suoraan jälkikasvun lukumäärään; pikaisesti laskettuna ristiäiset, rippijuhlat ja koulun päätösjuhlat, se tekee 12 perusjuhlaa. Sitten kaikki muut härdellit päälle... Kokemusta siis on.

Mutta nyt alkoi jo tuntua siltä, että yhdenkin kakun väsääminen olisi ylivoimaista. Silti ylpeyteni on tallella Kouvolan Talouskoulun perinteistä: meillä ei leivota mitään KUIVAkakkuja, vaan KAHVIkakkuja, kuten lemppariopettajani Vappu jo aikoinaan opetti. Ja sitten pyöräytin ne tiikerikakut.

Mutta nyt lopulta asiaan: tein nimittäin elämäni ensimäisen hyytelökakun ystäväni suosiollisella opastuksella. Liivatetta ei enää tehdä vasikanaivoista, vaan siannahkasta - siinäpä oiva syy innostua liivatteen käytöstä! Nyt sitten aion tehdä kaksi hyytelökakkua vähän niin kuin varakakuiksi...

Tyttökin sai tietää tulokset tänään!!! Jihuu!!!

Juhlista jaloin, osa III

Ikkunanpesukeikan jälkeen siis rynnistimme ostamaan verhoja, ensimmäiseen kauppaa ja sieltä valittiin ensimmäiset, mitkä näyttivät jokseenkin asiallisilta. Mitään verhokaupoissa kierteleyä ei meikäläisen pinna kestä; en ole sillä tavalla shoppailuihminen.

Ainut takaisku verhoissa siis oli (sain tilattua samalla myös olohuoneen verhot), että niihin joutui ompelemaan sivusauman. Kyseessä oli kuitenkin kappa, joten ompelusuoritus vaatisi vain n. 60 cm pituisen rupeaman suoraa saumaa. Jos muistat, miten taitava kierrätyskassien ompelija olenkaan, saatat ihmetellä, miksi moinen negatiivinen asenne. Niin minäkin ihmettelen. Minulla on sentäsä ompelukone!

No, sain suostuteltua myyjän leikkaamaan molemmat verhoni sieltä pakan sisäpäästä, joten sain niihin jo toisen sauman ommeltuna!!! Mikä mainio kikka! Minulle jäi siis vain kahden sivusauman tuunaaminen. Toiseen silitin sellaisen silitysnauhan, mitä olen käyttänyt melko epäonnistuneesti housunlahkeiden lyhennyksessä, mutta nyt saumasta tuli ihan siedettävä. Tästä innostuneena ilmoitin tytölle, että hänen huoneensa kappaan ei tarvitse tehdä mitään sivusaumaa. Tyttö ripusti oitis kapan ikkunaan ja eipä arvaisi, että ei ole saumaa, ei nuppineulaa, ei silitysnauhaa, ei harsintaa eikä mitään muutakaan ylimääräistä kommervenkkiä verhossa. Kuka onkaan keksinyt sivusaumat ja niiden ompelun, kysyn vaan?!

Muutenkin juhlien valmistelut kulkevat todella vauhdikkaasti. Leivoimme tänään kaksi tiikerikakkuakin. Tyttö hioi ja maalasi ulkoterassin pöydän ja yhden tuolin poikakaverinsa kanssa. Siitä se lähtee. Listassa on kohta vain yliviivauksia tehtyjen asioiden kohdalla!

Kaiken kukkuraksi minulla oli aikaa käydä kaupungilla. Siellä oli kaikenlaista härdelliä menossa; villisikoja, kaloja, maailmankauppaa, aurinkoa ja paljon ihmisiä. Notkuin taas kerran Greenpeacen kojulla ja mietin, että milloin toteutuu se pitkäaikainen haaveeni, että vielä joskus osallistun johonkin väkivallattomaan mielenosoitukseen itselleni kokeman tärkeän asian puolesta. Ehkä ei ainakaan ennen ylppäreitä...

Äitien päivää!

Pohdin tuossa männä viikolla sitä, miltä äideistä tuntuu viettää virallista Äitienpäivää toukokuun toinen sunnuntai. Mistä tulee oikeutus juhlia sitä, olla päivä sankarina? Riittääkö, että on vain äiti, ilman sen kummempia kommervenkkejä?

Vai onko oltava jotenkin ansioitunut urallaan äitinä? Onko mietittävä, montako pellillistä pullaa on tullut ihan itse leivottua tai montako karjalanpiirakkaa on tullut pyöräytettyä vuosien saatossa?

Vai onko yritettävä unohtaa kaikki ne tuokiot, kun jälkikasvun kasvattamisessa on mopo lähtenyt käsistä ja rauhallisen keskustelun sijasta onkin päästänyt sisäisen leijonansa valloilleen ja suorittanutkin kasvatusoperaation naama punaisena huutaen? Vai onko tunnettava syyllisyyttä siitä, että ei ehkä olekaan jaksanut välittää lapsesta tai on joutunut tilanteeseen, jolloin ei edes olisi halunnut äidiksi mutta ei ole ollut vaihtoehtoja?

No, vietetäänhän syntymäpäivääkin vain siitä syystä, että sankari on tulla tupsahtanut maailmaan juuri tiettynä päivänä (nimenomaan ÄITINSÄ ansiosta), sen kummemmin pohtimatta, onko sen viettämiseen sen erityisempää syytä. Tästä johtuen osa ei juhlikaan aikuisikään päästyään syntympäiväänsä; selkeää merkkiä tasaisesta vanhenemisesta. Olisiko päivän nimeksi muutettava vaikka kasvunpäivä?

Voisiko pohtia, että nimenomaan lapsen syntymän päivä olisikin yhdistetty äitin ja lapsen juhlapäivä? Sankareita olisi yhden sijasta kaksi; pakettien osto tuplaantuisi, mikä kiihdyttäisi työllisyyttä, lisäisi kaupan voittoa ja suhteessa korreloisi jätemäärän kasvun kanssa?! Mitä enempi lapsia, sen enempi juhlia! Ei vain yhtä päivää toukokuun toisena sunnuntaina. Itse monien muiden äitien tapaan joskus vuosia sitten meuhkasin, että minulle äitienpäivä ei ole vain kerran vuodessa, vaan se on joka päivä. Nyt kun lapsista enää yksi on kotona, päivän merktiys on selkeästi muuttunut.

Kumpi sitten olisi tärkeämpi näistä kahdesta juhlasta? Tai merkityksellisempi vai voiko niitä mitenkään rinnastaa? Kaikki eivät tietty saa, vaika haluaisivatkin, koskaa viettää äitienpäivää itse äitinä, mutta jokaisella on äiti - missä, sitä eivät kaikki saa koskaan tietää. Jotenkin tuntuu, että ihmisen ikääntyessä syntymäpäivät ovat erityisiä paalupaikkoja, joissa tsekkaillaan saavutuksia ja onnistumista omassa elämässä. Miten tämä toimisi äitienpäivänä? Olisiko syytää laittaa jälkikasvu jonoon ja arvioida, miten kukin äiti on onnistunut kasvattamaan lapsistaan menestyneitä yksilöitä työelämään ja onnellisuuden maksimoijia elämässään yleensä? Mikä osuus äidillä siihen on?

Kaikkeen ei voi vaikuttaa, vaikka olisi miten äiti! Lapsen vielä kotona ollessa voit antaa hänelle ne elämän avaimet, joita itse pidät tärkeänä. Mutta jossain vaiheessa on pystyttävä luottamaan lapseen, annettava hänen aikuistua ja rakentaa oma elämänsä, vaikka miten tekisi mieli puuttua siihen; ohjata, neuvoa tai tehdä kuten itsestä tuntuisi parhaalta. Se on monelle äitille liian vaikeaa ja he jäävät elämään elämäänsä lastensa kautta.

Tänään on kuitenkin ihan sama, millainen äiti olet; sankari-äiti, uhrautuja-äiti, huolehtija-äiti, vaatija-äiti, kynnysmatto-äiti, organisaattori-äiti, määräilijä-äiti, huoleton-äiti, joka tapauksessa - olet ÄITI! Tai sitten et.

Subway - eat fresh

Otsikko viittaa siihen, että ainakin eines on tuoretta, mahdollisesti myös syöjäkin!

Tänään tuli todistettua sekin, että omena voi pudota todella kauas puusta. Syntymäjärjestyksessä toinen pojistani avasi nimittäin jo toisen Subway-ravintolansa. Vaikka meikäläinen on yrittäjäperheen vesa jo kolmannessa polvessa, niin minun kohdalla tuo yrittäjyys jotenkin ei vaan näy siinä mielessä, miten se perinteisesti ymmärretään. En ole oikein koskaan onnistunut edes tinkimään kauppahinnasta. Minun yrittäjyyteni on enempi sitä sisäistä sitoutumista työhön, ihan kun tekisin itselleni. Siinä mielessä voisin pitää itseäni oman työni yrittäjänä, että tunteja ei lasketa ja työ on alinomaan mielessä, koska se on niin kivaa ja haastavaa.

Mutta lapseni ovat selvästi kauppiassukua. Esikoinen sai lahjaksi ensimmäisen kännykkänsä 14-vuotiaana (se oli isänsä käytetty kännykkä) ja myydä suikautti sen jo parin viikon sisällä ja vaihtoi voittorahoilla uudempaan versioon. Nyt hän on yrittäjänä isänsä kanssa.

Kolmas poikani on aina halunnut kaupan alalle ja hän on erikoistunut tekemään kauppaa netissä. Myös opinnot suuntautuvat osittain kaupalliselle alalle. Hän on pohtinut paljon sitä, miten hyvällä perehdytyksellä työntekijä saadaan sitoutumaan työhön ja tekemään asiakaspalvelutyötä hyvin.

Tytärkin on todella kiinnostunut kaupan alasta, mutta enempi asiakkaan roolissa - hah! Toki hän tekee yötöitä veljensä yrityksessä työaikoina, joihin ihan kaikki eivät sitoutuisi. Se kertoo sinnikkyydestä ja kiinnostuksesta työhön yleensäkin.

Mutta sitten asiaan, eli nostan hattua nuorille ihmisille, jotka uskaltavat toteuttaa haaveensa, jotka ovat valmiita ottamaan haasteita vastaan ja jotka ovat valmiita tekemään töitä rakentaessaan itselleen sellaita elämää, mitä itse haluavat.

Juhlista jaloin, osa II

Eipä menneet meikäläisen synkät ennusteet toteen juhlien järjestämisen suhteen. Eilen aloitimme ikkunoiden pesemisen ja tänään saimme sen loppuun. Pestäviä pintoja oli siis kaikkiaan 6x26 eli 156 lasia. Tarkennan vielä, että väliin mahtui yö ja työpäivä; ettei nyt ihan niin hitaita...

Ystäväni päätti, että ne pestään nyt, niin sekin on sitten hoidettu. Olin varustautunut odottamaan häntä imurin, mikrokuituisen ikkunapesimen, suorakumisen kuivaimen, astianpesuaineliuoksen ja mikrkuitupyyhkeiden kanssa. Kaiken kruunasi ikkunanavaaja, mikä löytyi aivan ällistyttävän helposti kynttilöiden alta pärekorista, jonka olin tunkenut siivouskomeron alahyllylle.

Heti alkuun selvisi, että minun kannattaa ottaa peesaajan rooli ja antaa ystäväni tehdä päätökset etenemisestä ja muista tiimityön haasteisiin liittyvistä asioista, mikäli en halua pestä ikkunoita täysin itsenäisesti... Ensitöikseen hän nimittäin vaati, että vaihdamme mikrokuitupyyhkeet froteepyyhkeisiin, koska ne ovat niin tehokkaat eikä niistä jää jälkiä. Ihanko totta, ajattelin, mutta samalla lähdin hakemaan froteepyyhkeitä komerosta.

Seuraavaksi ystäväni kritisoi sitä, miksi ikkunoista on pestävä uloin pinta ensin,koska siinähän pesin menee heti likaiseksi. No, eihän se ehdoton vaatimus olekaan, ajattelin; kaikista ikkunoista ei pääse pesemäänkään ulkopintaa, mutta suosittelin kuitenkin vaihtamaan pesimen puolta, jos asia tuntui häntä vaivaavan. Samalla mietin, miten voisin todistaa, että ikkunanpesussa tärkein työväline on kuitenkin kuivain, ei pesin.

En kerinnyt ajatella sopivaa selvitysstrategiaa, kun ystäväni sai minut todella järkyttymään. Hän nimittäin kertoi tyytyväisenä, että on aina muistanut sen opin, minkä olin vuosia sitten opettanut; nimittäin aineen pitää vaahdota kunnolla. Siitä lähtien hän onkin aina yrittänyt saada aineeseen hyvän vaahdon. MITÄ?! SIIS TODELLAKAAN EN OLE OPETTANUT SELLAISTA!! VIHAAN VAAHTOA!!!

Yritin selvittää, mistä em. täydellinen väärinkäsitys olisi voinut tulla. Jospa olimmekin puhuneet astioiden käsin pesemisestä, missä vaahdolla on tietty rooli. Vai olimmeko puhuneet kylpyammeesta; minä vaahtokylvystä ja ystäni ammeen pesusta. Asia jäi hämärän peittoon, mutta totesin, että jos on riittävä auktoriteetti, niin siitä voi olla näköjään myös haittaa.

No näin mukavasti rupatellessa saimme ikkunat pestyä ja aikaa jäi ekana iltana vielä uuni lämmittämiseen ja työlistan kirjoittamiseen. Toisen iltana kävimme ostamassa vielä verhot tytön huoneeseen. Niihin pitäisi ommella sauma. Mietin, näkyykö nuppineulat, jos ne ovat verhokankaan väriset...

Juhlista jaloin, osa I

Minulla on pieni ongelma, eli nykykielellä haaste. Nimittäin kuopus on saavuttanut suuren etapin elämässään ja aikoo painaa valkolakin kutreillensa. Mummi haluaisi tietää, minkä väriset ne olivat alunperin (siis hiukset). Minäkin haluaisin, koska itse olen selvinyt tähän ikään ilman yhtään hiustenvärjäystä. Siis todellako; voin kuvitella tyttäreni ilmeen tässä kohtaan..! Olenko siis kalkkis? Vai olenko itsestäni piittaamaton tyyppi, joka ei ole käsittänyt vieläkään, että hiusten värjääminen, meikkaaminen ja muukin itsensä tuunaaminen on jokaisen nykynaisen etuoikeus, ei siis suinkaan ikävä velvollisuus?! Vai olenko pelkästään realisti, joka ymmärtää, että näillä tuloilla tuunaamiseen kuluisi niin paljon rahaa, että mieluummin sijoittaa sen johonkin muuhun? Mutta ei, vastaus on, että olen tutustunut hiusvärien ja muiden kemikaalien haittoihin ympäristölle ja ihmisen iholle ja siitä seurati aivan selkeä johtopäätös: olenkin siis luomutyyppi.

Mutta sitten sanotaan kuin entinen keskustalainen (mikä en siis ole, enkä nykyinenkään enkä tulevaisuudenkaan keskustalainen, koska olen täysin poliittisesti sitoutumaton), että asiaan! Nimittäin, pitäisi tuunata koti sellaiseen kuntoon, että vieraat tuntisivat itsensä tervetulleiksi juhlaan, eivät pelkästään arkisille kahvikekkereille. Tämä tarkoittaa seuraavia asioita: koko talo siivottava, verhot vaihdettava jouluverhoista kesäisempiin, matot pestävä, kuisteille istutettava kukkia, hommattava joitakin hienoja ja trendikkäitä tarjottavia, laihdutettava, ostettava juhlakostyyymit. Tuo laihduttaminen on haastavin askare, joka pitää tehdä täysin yksin.

Yksin pitää tehdä toki muutakin, koska kuka auttaa? Ei kukaan. Tai ehkä tyttö, pikkuisen. Ehkä mies, pikkuisen. Ehkä ystäväni, tosi paljon. Ehkä ostan palveluita leipomosta. Ehkä teen itse todella paljon, eikä mitään ehkä, vaan todella teenkin. Kun lasketaan yhteen kaksi kertaa pikkuisen, kerran tosi paljon, kerran palveluiden ostaminen ja kerran todella paljon, saadaan aikaan pienet perhejuhlat, joihin kaikki ovat saaneet (lue: joutuneet) osallistua.

Pitäisi siis pestä kaikki ikkunat, joita on yhteensä 26 kappaletta (kolmelasiset eli jokaisessa on kuusi pestävää pintaa!). Se on kaikkein uuvuttavin työ. Mistä saan siihen ajan? Taidankin ruveta tekemään virastotyöaikaa! Lakkiaiset ovatkin nyt minulle tärkeintä ja asetan sen etusijalle; viis siitä, jos jokin homma jää töissä hoitamatta! Hah! Teen ne sitten joskus myöhemmin, jahka aikaa löytyy. Siis tervetuloa kotikutoisiin, itse tuunattuihin lakkiaisiin!

Vappuhumua!

Vappusää tänäkin vuonna on erittäin tyypillinen meille suomalaisille. Tai siltä ainakin tuntuu, kun kyselee satunnaisotannalta niiltä molemmilta kavereilta, millaisina he muistavat vappusäät. Tässä kohdassa minun pitää korostaa, että kavereiden muistissa ei siis ole mitään vikaa yleensä, eikä myöskään vappumuisteloissa (voitte laittaa nyt sen lasertikunne kiinni).

Tiesitkö, että vuonna 1993, 1998, 2002, 2006, 2008 ja 2009 ilma on ollut Vappupäivänä +15 astetta tai sitä korkeampi! Sen sijaan 1980-luvulla vain vuosina 1984 ja 1987 se ylsi samaan +15 asteeseen. Pienellä laskutoimituksella tekee havainnon, että Vappuhelteet ovat siis yleistyneet. Kun jaksaa jauhaa, niin heti tulee mieleen, että tässä voisi olla taas yksi herkullinen viittaus ilmastonmuutoksen mukanaan tuomaan yleiseen lämpenemiseen; siis pitemmällä aikavälillä.

Helsingissä lunta on ollut Vappuna peräti 27cm vuonna 1941, mutta vuoden 1957 jälkeen sielläkään ei ole päässyt hiihtelemään Vappuna, muilla kuin rullasuksilla. Mielenkiintoista on sekin, miten me itse kukin siis muistamme vappusäät. Nimittäin Ilmtieteen laitoksen sivustoilta löytyy tieto, että viimeisten 40 vuoden aikana on Joensuussa ollut 19 poutapäiväistä Vappua ja 21 sateista Vappupäivää. Näistä sadepäivistä 10 oli sellaista, että tuli räntää taivaan täydeltä. Siis meikäläisenkin pitäisi muistaa yhtä paljon kivoja vappusäitä, mutta jostain syystä vaan mieleen tunkee ne muistot, kun lunta satoi, tuuli, sormet kohmettuivat ensimmäistä kevätjäätelöä syödessä, ilmapallo roikkui maassa lumen painosta. Yhden kerran minulla oli lämmin, mutta muilla kylmä, koska olin varustautunut vappumarssia katsomaan toppahousuissa ja -takissa.

Vappusää on siis pitkälle asennetta! Onko asenteeni siis perusnegatiivinen? Kuvittelin olevani peruspositiivinen; yritän löytää kaikesta aina sen positiivisenkin asian. Mutta tämä on vaikeaa; olisi se vaan niin kiva, kun Vappupäivänä olisi oikeasti lämmintä!

Minua ärsyttää, kun joka kesä saa kuulla, että sehän on vaan asennekysymys, esimerkiksi kesälomasäät. Että kun sinulla on hyvät kumisaappaat ja sadetakki, ei haittaa vaikka sataisikin koko loman. Ja jos sinulla on hanskat ja toppatakki ja pipo, ei haittaa vaikka olisi +5 astetta juhannusaattona. Just joo! Minua haittaa!!!

Mutta nyt ei muuta kuin lakki päähän, villapaita poplaritakin alle, 40 denierin sukkahousut jalkaan ja torille! Tästä se lähtee, tämän vuoden vappupäivä taas käyntiin!