Ei enää pelitä...

Seuraava tarina on fiktiota, eelei se ole sitten faktaa. Sinä päätät!

Tapahtui kerran, eräällä työpaikalla, kaukana kavalasta maailmasta.

Näytös 1
Henkilö A haluaa esittää eräässä julkisessa tapahtumassa kuulijoilleen erään dvd:lle poltetun, todella mielenkiintoisen, koneen toimintaperiaatteesta johtuvan työsuoritusta pahimmassa tapauksessa kuormittavan työmenetelmän. Wau! Muun muassa liikkuvien kuvien avulla tapahtumasta tulee sekä mielenkiintoinen että laadukas, keskustelua herättävä ja kuulijakuntaa aktivoiva.

Mutta voih, henkilö A:n älykkyysosamäärä ei korreloi hänen riskienottotapaansa, joten hän ei kokeile dvd:tä sillä tietokoneella, jota hän käyttää esityksessään. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun hän on kokeillut sitä toisella tietokoneella, mikä puolestaan jää jököttämään hänen työpöydälleen.

Niinpä tietokone, tykki (ilman panoksia), kannettava valkokangastaulu, opetusmateriaalit, mainoskynät, mainoskansiot, opetusmateriaali, tikku, dvd:t yms. yms. yms. mukanaan henkilö A lähtee toiveikkaana matkaan.

Näytös 2
Kuulijakunta kuuntelee esitystä mielenkiinnolla, ottaa aktiivisesti osaa keskusteluun, innostuu kyselemään ja peräämään perusteluita ja kaiken kukkuraksi, tässä vaiheessa, ei olla vielä esityksen siinä vaiheessa, että henkilö A räväyttänyt kuulijakunnan silmät pyöreiksi ihmetyksestä DVD:n avulla. Mutta hetki lähenee ja henkilö A lausahtaa maagiset sanat "Nytpä näytän teille todella mielenkiintoisen videopätkän aiheesta!" Kuulijakunta jähmettyy paikoilleen, kaikkien katseet kiinnittyvät kannettavaan valkokangastauluun ja seuraavat hengitystä pidätellen henkilö A:n vakaan hiirikäden klikkailua.

Muuta ei sitten tapahdukaan. DVD ei käynnisty, vaan näytölle ilmestyy tyly lause, josta jo vähemmänkin tietotekniikkaorientoitunut älyää, että DVD vaatii toimiakseen Media Real Plyerin -tai Whåtever! Henkilö A tsekkaa hämmästyttävää hermojenhallintaa vaativalla taidolla tietokoneen käynnistysvalikon kautta, että koneessa ON kyseinen ohjelma. On, on, on!

Mutta klik - klik - klik, "Ei enää pelitä, isäni vanhat neuvot, ei enää pelitä, äitini antamat ohjeet, voisin jopa luulla, että vika onkin minusssa..." Edellä mainittu biisi alkoi pyörimään henkilö A:n aivolohkossa ja ymmärtäessään biisin matalan laatutason, hän ymmärsi välittömästi ilmoittaa kuulikunnalleen, että jokin tässä nyt mättää, mutta katsotaan tämä pätkä sitten seuraavalla kerralla (jossain toisessa maassa, jossain toisessa ulottuvuudessa, tai jonkun toisen kouluttajan toimesta).

Näytös 3
Työpaikalle saavuttuaan henkilö A haluaa heti saada neuvon asiaan ja soittaa tietokonenörttiosaston koordinoijalle, jolla ei tietenkään ole nimeä, pelkkä Apupöytä vaan, moro! Se onkin ovela juoni, koska on vaikea antaa palautetta henkilölle, jonka kanssa et tiedä edes keskustelleesi. Selviää, että hyihyi, miksi on tullut otettua oma kotikone työkäyttöön, pitää olla työkone töissä. Kotikoneille ei nimittäin asenneta mitään mediaplayereita eikä muitakaan, ne pitää älytä asentaa itse, nimenomaan kotona.

Eikö voisi edes pikkuisen auttaa, kun ei kerkiä käydä kotona asentamassa. Mutta ei! Työpaikan verkkoon ei moista vaarallista viiruksia pullistelevaa rakkinetta saa kytkeä! Eikä auteta asentamisessakaan, em. syistä johtuen.

Loppusanat
Mitä opimme tästä tarinasta? Mitä sinä opit? Ehkä sen, että vain ääliö lähtee kouluttamaan tsekkaamatta kaikkien koneiden, tikkujenja DVD-levyjen yhteentoimivuutta. Ehkä sen, että kotikoneella saa tehdä töitä (ja se on jopa suotavaakin, koska kotikoneille sai ostettua alennuksella ohjelmia) erityisesti kotona, ei töissä. Ehkä sen, että kollegan koneen pölliminen on oikeutettua, jos itsellä ei ole kannettavaa TYÖtietokonetta. Ehkä sen, että pienen pientä palveluakaan ei voi saada, jos organisaatiossa ei olla oivallettu, kuka on asiakas. Sekö, joka mieluusti olisi halunnut nähdä koulutuksessa sen videopätkän, vai sekö, joka halusi sen niin kovasti esittää?

Vai ehkä sen, että ei kannattaisi edes yrittää kouluttaa muita, ellei plakkarissa ole vähintään ABCDEF-korttia tietotekniikassa?

Remontissa ryytyneet

Ihan tähän kärkeen kannattaa tarkentaa, että tässä jutussa kaikki asiat on keksitty omasta päästä ja sellaisilla keksinnöillähän ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Eikä varsinkaan tällä. Eikä tämä juttu siis kerro meistä. Eikä ainakaan siitä, mitä meidän työpaikalla tapahtuu remontin keskellä. Ja vaikka kertoisikin, niin eihän sinun tarvitse tätä uskoa. Etenkään, kun tämä ei siis ollut edes totta.

Olemme eläneet remontin keskellä nyt reilusti yli 9 kuukautta. Siitä kun laskee loma-ajat pois, niin mitättömän pienen ajan. Jotenkin naisihmiselle tuttu luku tuo 9 kuukautta; sinä aika yhdelle jos toisellekin on saattanut sattua kaikenlaista elämän aikana. Ja jos niistä ajoista on selvinnyt, niin mitä nyt yksi pieni remontti siinä hetkauttaa. Nyt esimerkiksi kenelläkään ei ollut pahaa oloa aamuisin...

Itse asiassa meillä on ollut remppa-asiat melko hyvin, sillä kun toimistojamme remontoitiin, niin saimme aivan hulppeat tilat evakkotaipaleellemme. Meillä oli mielettömän lojakka maisemakonttori, kylläkin ilman maisemaa, mutta eipähän tuota olisi näkynyt muutenkaan, kun valot sammuivat toimistosta kesken työajan. Tai kesken ja kesken, mutta tuossa 17 jälkeen kuitenkin. Ne oli ohjelmoitu niin. Siinä vaiheessa viimeistään piintyneinkin työnarmomaani sai tarpeensa tyydytettyä ja älysi hilautua kotiin odottamaan seuraavaa aamua. Ei tietenkään aina. Kun sattui olemaan iltatunnit, niin kyllähän sitä aina käsikopelolla jo työpöydän nurkkansa löysi.

Lämpötila laski toimistossamme välillä alle sisätyötä tekevien suositusrajojen. Vastaavasti taas desibelitaso kohosi huomattavasti sallittua korkeammalle, joten näitten keskiarvoksi jäi plus miinus nolla. Tällä tavalla jos osaisimme ajatella positiivisesti kaikesta, niin eikös elämä olisi muutenkin suhteellisen balanssissa?

Tuli siinä samalla tutustuttua sitten muidenkin työntekijöidemme työhön, kun porukkaa lappasi mennen ja tullen toimistossamme. Osa etsi tusseja, osa auton avaimia. Osa oli muuten vaan eksynyt. Osa meistä oppi myös sen, että kun ovikello soi, niin kannattaa vähän aikaa pohtia, että soiko se siis OIKEESTI, vai kuullostiko vain siltä. Tätä pohdintaa kun vähän aikaa pyöritteli mielessään, niin jo joku superaktiivinen kollega olikin kiiruhtanut avaamaan ovea, sanoakseen vain, että "Ei, täällä ei todellakaan ole enää materiaalikeskus. Ei ole ollut itse asiassa enää viiteen kuukauteen, eikä tule ehkä koskaan olemaankaan."

Hei oikeesti, minä olisin avannut sen oven, jos joku muu ei olisi kerennyt...

Työpaikkaliikuntakin oli saatu kerralla kuntoon, sillä monistamo oli muuttanut myöskin väliaikaisiin tiloihin ja tulihan siinä kilometrejä juostua päivän aikana sitäkin väliä. Etenkin, kun laittoi itselle tärkeän paperin monistumaan, mutta monistuskone oli saikulla ja odotettiin sille huoltoa. Sitten pitikin kipaista laittamaan moniste tulemaan viereiselle koneelle, jolle joku oli juuri ohjelmoinut sillä aikaa omalta koneeltaan tulemaan 3000 kappaleen erän äärimmäisen tärkeitä ja kiireellisiä monisteita.

Pari kertaa koneella käytiin tiukkaa taistoa siitä, kenen monisteet ovat kiireellisimpiä; sisäisten vai ulkoisten asiakkaidemme! Ja aina voitti se, jolla oli vähemmän joustamis- ja sopeutumiskykyä.

Sekin oli ihan hyvä, että tuli testattua erilaisia kuulosuojaimia tuon evakkoretken aikana. Yksi malli oli todella hyvä; aamulla kun turautti nappulat korviin, niin eipä pahemmin kukaan häirinnyt puhelinsoitoillaan, vaan sai keskittyä ihan vaan konkreettiseen työntekoon...

No huoh! Kun lopulta päästiin omiin upeisiin tiloihin takaisin, niin olimme tosi iloisia. Tuli tyhjennettyä kaapeista kaikenlaista turhaa sälää, mitä sinne oli vuosien varrella kertynyt. Lisäksi saimme laitettua ensimmäistä kertaa koko työhistoriassa kansiot ja mapit lattialta ja kaappien päältä uusiin, tilaviin kaappeihin. Hienoa!!! Kyllä kannatti elää tämäkin jakso!!