Ei enää pelitä...

Seuraava tarina on fiktiota, eelei se ole sitten faktaa. Sinä päätät!

Tapahtui kerran, eräällä työpaikalla, kaukana kavalasta maailmasta.

Näytös 1
Henkilö A haluaa esittää eräässä julkisessa tapahtumassa kuulijoilleen erään dvd:lle poltetun, todella mielenkiintoisen, koneen toimintaperiaatteesta johtuvan työsuoritusta pahimmassa tapauksessa kuormittavan työmenetelmän. Wau! Muun muassa liikkuvien kuvien avulla tapahtumasta tulee sekä mielenkiintoinen että laadukas, keskustelua herättävä ja kuulijakuntaa aktivoiva.

Mutta voih, henkilö A:n älykkyysosamäärä ei korreloi hänen riskienottotapaansa, joten hän ei kokeile dvd:tä sillä tietokoneella, jota hän käyttää esityksessään. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun hän on kokeillut sitä toisella tietokoneella, mikä puolestaan jää jököttämään hänen työpöydälleen.

Niinpä tietokone, tykki (ilman panoksia), kannettava valkokangastaulu, opetusmateriaalit, mainoskynät, mainoskansiot, opetusmateriaali, tikku, dvd:t yms. yms. yms. mukanaan henkilö A lähtee toiveikkaana matkaan.

Näytös 2
Kuulijakunta kuuntelee esitystä mielenkiinnolla, ottaa aktiivisesti osaa keskusteluun, innostuu kyselemään ja peräämään perusteluita ja kaiken kukkuraksi, tässä vaiheessa, ei olla vielä esityksen siinä vaiheessa, että henkilö A räväyttänyt kuulijakunnan silmät pyöreiksi ihmetyksestä DVD:n avulla. Mutta hetki lähenee ja henkilö A lausahtaa maagiset sanat "Nytpä näytän teille todella mielenkiintoisen videopätkän aiheesta!" Kuulijakunta jähmettyy paikoilleen, kaikkien katseet kiinnittyvät kannettavaan valkokangastauluun ja seuraavat hengitystä pidätellen henkilö A:n vakaan hiirikäden klikkailua.

Muuta ei sitten tapahdukaan. DVD ei käynnisty, vaan näytölle ilmestyy tyly lause, josta jo vähemmänkin tietotekniikkaorientoitunut älyää, että DVD vaatii toimiakseen Media Real Plyerin -tai Whåtever! Henkilö A tsekkaa hämmästyttävää hermojenhallintaa vaativalla taidolla tietokoneen käynnistysvalikon kautta, että koneessa ON kyseinen ohjelma. On, on, on!

Mutta klik - klik - klik, "Ei enää pelitä, isäni vanhat neuvot, ei enää pelitä, äitini antamat ohjeet, voisin jopa luulla, että vika onkin minusssa..." Edellä mainittu biisi alkoi pyörimään henkilö A:n aivolohkossa ja ymmärtäessään biisin matalan laatutason, hän ymmärsi välittömästi ilmoittaa kuulikunnalleen, että jokin tässä nyt mättää, mutta katsotaan tämä pätkä sitten seuraavalla kerralla (jossain toisessa maassa, jossain toisessa ulottuvuudessa, tai jonkun toisen kouluttajan toimesta).

Näytös 3
Työpaikalle saavuttuaan henkilö A haluaa heti saada neuvon asiaan ja soittaa tietokonenörttiosaston koordinoijalle, jolla ei tietenkään ole nimeä, pelkkä Apupöytä vaan, moro! Se onkin ovela juoni, koska on vaikea antaa palautetta henkilölle, jonka kanssa et tiedä edes keskustelleesi. Selviää, että hyihyi, miksi on tullut otettua oma kotikone työkäyttöön, pitää olla työkone töissä. Kotikoneille ei nimittäin asenneta mitään mediaplayereita eikä muitakaan, ne pitää älytä asentaa itse, nimenomaan kotona.

Eikö voisi edes pikkuisen auttaa, kun ei kerkiä käydä kotona asentamassa. Mutta ei! Työpaikan verkkoon ei moista vaarallista viiruksia pullistelevaa rakkinetta saa kytkeä! Eikä auteta asentamisessakaan, em. syistä johtuen.

Loppusanat
Mitä opimme tästä tarinasta? Mitä sinä opit? Ehkä sen, että vain ääliö lähtee kouluttamaan tsekkaamatta kaikkien koneiden, tikkujenja DVD-levyjen yhteentoimivuutta. Ehkä sen, että kotikoneella saa tehdä töitä (ja se on jopa suotavaakin, koska kotikoneille sai ostettua alennuksella ohjelmia) erityisesti kotona, ei töissä. Ehkä sen, että kollegan koneen pölliminen on oikeutettua, jos itsellä ei ole kannettavaa TYÖtietokonetta. Ehkä sen, että pienen pientä palveluakaan ei voi saada, jos organisaatiossa ei olla oivallettu, kuka on asiakas. Sekö, joka mieluusti olisi halunnut nähdä koulutuksessa sen videopätkän, vai sekö, joka halusi sen niin kovasti esittää?

Vai ehkä sen, että ei kannattaisi edes yrittää kouluttaa muita, ellei plakkarissa ole vähintään ABCDEF-korttia tietotekniikassa?