Metsässä

Sain valmisteltua erään koulutuksen, joten päätin palkita itseni ja lähdin luontoon. En kuitenkaan luontoon.fi vaan ihan tänne Joensuun esikaupunkialueille, Tuupovaaraan. Ja siellä tarkennusta: Vekaruksen luontopolulle ja Myllykoskelle. Kilmetrejä huimat 2, paitsi me kävelimme hieman enemmän, tietty. Ja senkin tarkennan, kirpunnylkijän sukua kun olen, että sain sen luennon tehtyä vasta illalla valmiiksi, mutta koska tiesin, että teen sen, niin kävin jo etukäteen..

No maisemahan oli aivan mahtavaa! Ja se, että sain kävellä koko reitin niin, että ainut roska oli nuotiopaikalla, kun edelliset olivat yrittäneet polttaa alumiinifoliota siinä onnistumatta. Mikähän siinä on, että usko on niin kova mahdottomaankin?! Mutta - ei siis jätteitä! Hienoa!!!


Siinä tsäppäiltiin polulla ja alkoi pieni vaikeakulkuisempi osuus (lue:pari juurakkoa) tai sitten reittiä ylläpitävä Joensuun kaupunki oli päättänyt estää eroosion syntymistä vesirajaan. Niin olivat tyypit tehneet pitkospuut sellaisesta puolimetriä leveästä lankusta, 10cm paksusta! Tämä tarkoitti sitä, että eipä ole meikäläinen koskaan tuollaisilla pöytälankuilla kävellyt. Enkä kyllä haluaisi kävellä vastaisuudessakaan. On siis kaksi vaihtoehtoa; kestettävä tai vaihdettava maisemaa.

Sinänsä askel kulki kuin asfaltilla (mikä on tietty huono asia, metsässä kun oltiin), mutta minä en olisi mistään hinnasta raaskinut laittaa noin hienoja lankkuja pitkospuiksi. Ennemmin olisin tehnyt niistä vaikka pirtinpöytää tai lattialankkua. Ihan tuntui kurjalta lompsutella moisilla hienoilla lankuilla.

Ajattelin, että mitä lie sitten maksaneet kaupungille. Arvelin, että jos lähtisin ostamaan kotitarpeeksi, niin saattaisi olla aika arvokasta. Kuukkeloinkin, niin alla 15 euron hintaan ei taatusti noin leveä lankku lähde. Mutta voipihan se olla niin, etä kaupunki panostaa kaupunkilaisten hyvinvointiin ja siihen malliin on pitkospuut tehty, että kelpaa sitten ajatella, että ei olla missään kurjassa Karjalassa - pitkospuutkin on kuin ökyisännän tuvassa talsisit!

Muutenkin oli kaikki niin suurta. Tässä näkee myrskyn voiman - kertapuhalluksella peräti neljä puuta oli kaatua rumahtanut ja kun tarkkaan katsoo, niin isoja ovat alimmaiset.






Tässä on normipitkospuut. Kyllä näilläkin pärjää. Kun repussa on nokipannutarpeet ja makkaraa... Makkara on tietysti soijasta, mitä ei ole geenimuunneltu.

Oppia ikä kaikki

Nyt sitten keksimme, että teemme opetusvideon BC:sta. Opettavaista olisi se, että vaikka ei osaisi mitään, mutta uskoo itseensä, niin voi oppia. Ja jos ei opikaan, mutta motivaatio on korkealla, niin ainakin on hauskaa! Itselle nauramisen taito ja itsensä likoon laittamisen taito on yksi parhaita taitoja elämässä.

Kun osaa nauraa itselleen, niin silloin ei tarvitse nauraa niin paljon muille. Tämä puolestaan johtaa suoraan siihen, että ei tarvitse vertailla eikä arvioida toisten suorituksia omiinsa vaan voi keskittyä omaan tekemiseensä ja siinä kehittymiseen, tai paikalla polkemiseensa - ihan oman innostuksen mukaan.

Mielestäni em. taitoa voi soveltaa työelämässä yleensäkin. On tietty oltava realistinen ja arvioitava se, mihin tähtää. Sitten on analysoitava oma osaaminen ja vaadittavan pätevyyden vajaus. Jos haluaa vaikka tosi huipuksi BC:ssa, ei kannata ottaa mallia ainoastaan itsestä ja siinä vieressä takarivissä notkuvasta kollegasta, vaan Annikasta ekana. Siinäkin on jo haastetta. Tämä sopii myös työelämään yleensä. Jos haluaa huippuosaajaksi, on arvioitava omat taidot ja verrattava niitä vaadittaviin ammattitaitovaatimuksiin. Sen jälkeen alkaa ankara tie oman pätevyyden kasvattamiseen. Ei ole muuta vaihtoehtoa; on tehtävä töitä saavuttaakseen se mitä haluaa. Tai on tietty toinenkin; voihan sitä haikailla vuodesta toiseen, että tuotakaan en osaa, enkä tuota. Ne ovat omia valintoja ne!

Peilin avulla aina selvittää, olisiko edes mahdollista osata ja kehittyä sille tasolle, mille haikailee vai onko turhaan vaan pahoittaa mielensä ja aiheuttaa harmitusta haikaillessaan tavoittamatonta. Silloin jää ehkä sekin saavuttamatta, mihin olisi mahdollisuus. Minulle riittää se, että BC:ssa on hauskaa ja haluan liikkua edes tuon tunnin viikossa ohjatusti. En haikaile ohjaajaksi, en mestaruuskisoihin.

Otetaanpa esimerkki BC:sta. Minulla on sellainen mielikuva, että en ole vielä kovin taitava, mutta olen ymmärtänyt harrastuksen jujun. Joudun keskittymään todella paljon, että pysyn rytmissä ja joudun seuraamaan myös toisten esimerkkiä (huom! en siis kollegojen, vaan niiden eturivissä olevien), jotta saisin liikkeet kulkemaan oikeassa rytmissä. Voihan harmitus! Mutta mitä teen sen eteen, että seuraavalla kerralla olisin huomattavasti taitavampi? En mitään!

Tuntien välillä en omaehtoisesti treenaa enkä tee liikesarjoja. Odotan vaan seuraavaa kertaa ja pyrin oppimaan asioita pikku hiljaa. Minulla on aikaa, koska kyseessä ei ola ammatti vaan harrastus, jossa minulle ei ole asetettu taitotasoja. Töissä en pystyisi tekemään näin, vaan minun olisi hillittömästi tehtävä töitä myös vapaa-aikana, jotta pääsisin sille levelille, millä on oltavakin. Tai itse asiassa teen niin, eli opiskelen uutta, päivitän ammattitaitoa, pyrin kasvamaan jatkuvasti työssäni. Enää ei kuitenkaan tarvitse lähteä ihan samalta tasolta, kuin nyt BC:ssa ja opettajan työssä 15 vuotta sitten.

Ostin muuten uudet kengätkin; niin paljon luotan itseeni. Nousee nimittäin potkut korkeammalle, kun kengät eivät paina...

Veri vetää...

Tykkään todella paljon pyöräilystä ja sen minulle todella suuren fillarireissuni tein silloin, kun itselle tuli mittariin 50 vuotta. Fillariin kertyi kuuden päivän aikana 530 km, mikä sekin oli hyvä saavutus. Kirjoitin siitä lokikirjaa, jota voin sitten lukea kiikkustuolissa ja ajatella, että eipä tuokaan jäänyt tekemättä.



Fillarin sarvista katsottuna, kaikki näyttää niin erilaiselta.





Nyt sitten olen miettinyt, että mikä voisi olla seuraava iso asia, joka pitäisi tehdä kun vielä pystyy. Ja se on se Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitti Santiago de Compostelaan. Itse asiassa paikkahan kuuluu maailmanperintökohteisiin, että ihan ympäristösyistäkin sinne voisin lähteä. Mutta mistä aika? Loma on liian lyhyt, siellä tietty kävelisin koko 840 km. Voisin jäädä vuorotteluvapaalle tai jollekin vastaavalle, mutta milloin olisi sopiva ajankohta? Työorientoituneena haluaisin tehdä kaikki omat akuutit työni siihen malliin, että muille ei tulisi paineita niistä. Se tarkoittaisi, että jo ensi vuonna -ehkä - voisin toteuttaa unelmani (tiedoksi tk:lle).

En halua sännätä matkaan suunnittelematta. Mikä olisi tavoitteeni; miksi jokin vetää minua tuolle reitille?! Haluanko vain todistaa itselleni, että pystyn olemaan 840km omissa ajatuksissani? Haluanko vain kokea sen tunnelman, minkä tuon reitin vaeltaneet kertovat kokeneensa? Haluanko löytää jonkin merkin, mikä johdattaisi minua loppuelämässäni? Haluanko päästä vain eroon tästä hektisestä elämänmenosta? Haluanko päästä olotilaan, missä aika ja paikka menettävät merkityksenä tai sitten nimenomaan vain ne merkitsevät ylipäätään mitään. Haluanko kokea lähtemisen riemun? Pelkäisinkö palata?

Partiolaisena tiedän, että kun laitan sormeni täyteen vesilasiin ja nostan sen siitä, veteen ei jää reikää. Aika alkaa olla kohta kypsä.

Lähtisinkö kävellen vai fillarilla? Jaksaisinko kävellä? Olisinko luuseri jos tekisinkin reissun fillarilla?

Ajattelen niin, että elämässä on hyvä olla haaveita. Olen jo aikaihminen - tämä tiedoksi äidille :) - ja minulla luulisi olevan rohkeutta niin paljon, että voisin toteuttaa unelmiani ja haaveitani. Tiedän, että ihan vielä en ole valmis lähtemään, sittenkään.


Aion valmistautua hyvin. Haluan pohtia asioita rauhassa. Elämään liittyviä isoja asiota. Olen alkanut lukemaan Raamattua. Luin sen vuosia sitten ja minusta se oli silloin tosi sekava opus - anteeksi vaan. Nyt vaikuttaa vähän seesteisemältä; varmaan yksi syy on selkokielisempi teksti ja sekin, että itse on vanhempi. Sitä en tajua, että sieltä voidaan ottaa jotain yksittäisiä lauseita ja iskeä toista ns. Raamatulla päähän ja sanoa, että Raamatussa sanotaan näin... Siellähän on valtavasti toinen toisensa kumoavia asiota. Jotenkin tuntuu, että Vanhan ja Uuden Testamentin sekoittaminen tai yhdistäminen tekee asioista liian monimutkaisia ymmärtää nykyajan ihmiselle. Näitä asioita haluaisin pohtia, kun raahustaisin kävellä tuota vanhaa reittiä.

Toki pohtisin ihan varmasti maallisempiakin asioita. Kuten ruokaa. Laihtuisinkohan?

Saisikohan siellä yhtä herkullisia räsikäleitä kuin fillarireissuilla - vai olisinko jo niin valaistunut, että en moisista maallisista pöperöistä paljon perustaisi...

Hei taas me tuunataan!

Nyt on sitten tullut todistettua sekin, että Joensuun levittäydyttyä lähipitäjiin, myös kaupungin tuomat ongelmat ovat kohdanneet nämä ennen niin auvoisat syrjäseutujen pitäjät. Nykyisin siis esikaupunkialueita, nämä Kiihtelysvaara, Eno, Uimaharju....

Kun törmäsin Kiihtelysvaaran kupeessa patikoidessani kaikenlaiseen romuun, niin ajattelin, että ehkä se on vain sattumaa. Vihaa sattumaa, opetti Lars Martin Johansson. Hän oli oikeassa, vaikka fiktiivinen hahmo onkin - tai ehkä juuri siitä syystä.

Ajattelin, että tämäkin uuni kertoo siitä, että kiihtelysvaaralaisilla on millä mällätä. Uuneja voidaan ostella tuosta vaan, mutta bensa loppui kun piti ajaa jäteasemalle...






Sitten alkoi tulla vastaan kaikenlaista, ei mitään logiikkaa. Yksi torvelo oli raahannut levysoittimensa keskelle metsää ja varmaan oli tarkoitus pistää pystyyn reivit mutta ei sitten tullut mieleen, että sähköt uupuu...





Toinen oli lähtenyt kakaransa kanssa fillaroimaan metsään ja eikä tajunnut, että apupyörillä voi olla vähän vaikeeta tuo maastossa polkeminen. Siinä on sitten kaksi vaihtoehtoa, eli joko kakara oppi ensimmäiseen muurahaispesään kaaduttuaan, että ilman apupyöriä pääsee paljon sukkelampaan tai sitten tyyppi päätti, että apupyöristä on päästävä muuten vaan eroon eikä sitten sattunut jakoavainta mukaan...



Kiihtelysvaaran vauraus tuli siis nähtyä. Suuntasin kulkuni kohti Enoa, koska siellä kuulemma on sieniä. Tai oli ollut.



Kun nousin autosta, niin kävelin tasan kymmenen metriä ja vastaan tuli ensimmäinen sivistyksen merkki; nimittäin ihka oikea barelli elikkäs öljytynnyri. Ja mikä siitä tekee sivistyneen, niin ei mikään. Paitsi se, että sehän on öljyntuotannon ikoni - maapallolla kulutettiin vuonna 1997 peräti 23 miljardia barrelia öljyä. Vuonna 2006 käyttö arvioitiin 31 miljardiksi barreliksi ja kulutuksen uskotaan kasvavan 10 miljardilla barrelilla vuodessa - niin kauan kunnes ei ole enää varaa ostaa kallista, vaikeista ja haavoittuvista öljykentistä pumpattua öljyä.

Tämänkin surkean barrelin paikka olisi ollut jäteaseman metallikeräyslavalla!









No, juttu jatkuu ja voisi jo sanoa, että ei savua ilman tulta! Ja nyt päästiin sitten viralliseen otsikon aiheeseen. Kun olin kävelyt seuraavat 10 metriä, niin löytyi oikea auto; kaapparimallin ovet ja kaikki. Olet varmaan jo lukenut, että meikäläinen on aika näppärä käsistään, joten visioin, että saisikohan tästä tuunattua Joensuun wanhojen autojen vappumarssille oivan yksilön. Vai soittaisiko suoraan metalliliikkeeseen, että hakija saa pitää.



Siinä sitten tsuumailin kotteroa vähän tarkempaan ja ajattelin, että MINUNKAAN taitoni eivät ehkä riitä, että vapuksi saisi sen kuntoon.

Niinpä sitten päätin vähän vaan fiilistellä, miltä tuntuisi ajaa jollain Wauxhall Vivalla, ylppärilakki päässä ja heilutella porukoille Joensuun torilla... Ei ehkä miltään! Paremmat fiilikset saisi, jos tämänkin koslan saisi kierrätykseen.

Hirvee kärpänen

Nimittäin HIRVIKÄRPÄNEN!
Tunnetko sinä sen? Jos tunnet, niin melkein veikkaan, että kumpikaan meistä ei tykkää siitä. Ja haluat nähdä sen mieluummin kuolleena kuin elävänä! Ja todella; vaikka olenkin ympäristöihminen, niin hirvikärpäsen ainut oikea muoto on maata kuolleena.

Miksi tuo surkea rääpäle voi tehdä ihanista sieni- ja puolukkareissuista niin järkyttävän kokemuksen, että olo on kuin Hitchcock:n Linnut - jännärissä?! Toisaalta jo pelkkä Hitchcock:n nimen kirjoittaminen - oikein - saa tukan nousemaan pystyyn.

Kyseessä on siis rotevahko kärpänen, joka onkin täi; tai ainakin täikärpänen. Lähempi tarkastelu osoittaa, että se on ihan hämähäkin oloinen. Siinä kaksi ominaisuutta, jotka tekevät siitä meikäläiselle inhokin. Sen lisäksi se on joko sokea tai tyhmä - todennäköisesti molempia- koska se ei erota ihmistä hirvestä, jonka verta se tarvitsee ravinnokseen. Oikeasti se menee sekaisin siksi, että se suunnistaa lämpöaistin perusteella; mitä kuumempi tyyppi kyseessä, sen todennäköisempää on, että korvanjuuresta kuuluu kova pörinä ja hirvikärpänen on tehnyt onnistuneen välilaskun tavoitteenaan lisääntyä ja täyttää maa...

Jos jonkin kilpailevan oppilaitoksen tyypit kidnappaisivat minut tavoitteenaan puristaa meikäläisestä pari huippuideaa oman toimintansa kehittämiseen, niin eipä tarvitsisi kuin päästää pari hirvikärpästä pörräämään ympärilleni, ja ideoiden lisäksi lupautuisin tekemään powerpoint-materiaalia ja acp-lähetyksiä...

Ensimmäinen kosketukseni hirvikärpäseen oli, kun menimme yli 10 vuotta sitten yrittäjäkoulutukseen Kuopioon ja matkalla tuntui, että päässä vipelsi jotain. Ensin ajattelin, että hyvä, ideoita tuntuu olevan ihan tungokseen asti, mutta sitten paikansin liikkeen tulevan pääkopan ulkopuolelta. Kun lopulta saimme kollegan kanssa jahdattua örkin kiinni, emme meinanneet saada sitä hengiltä millään. Sen kuori on kitiiniä ja sen takia sitä on erittäin vaikea saada nuijittua hengiltä.

Nyt olen kuitenkin havainnut, että hirvikärpäsen saa tapettua paljon helpommin kuin vuosia sitten. Koska olen vanhentunut, voimani eivät ole voineet kasvaa eikä edes BC-harrastukseni ole kerinnyt vaikuttamaan siihen, että hirvikärpäsen tappaminen olisi pelkästään omista kehittyneistä ominaisuuksistani johtuvaa. Hirvikärpäsen saa siis nykyisin tapettua yhdellä puristuksella, kun ennen ei riittänyt vasaraniskutkaan.

Ystäväni keksi kuningasajatuksen: koska populaatio on kasvanut, hirvikärpäsen ei tarvitse enää kasvattaa kovaa kitiinikuorta pitääkseen porukka hengissä. Uskon tämän olevan oikeaan suuntaan menevä logiikka.

On minullakin idea; ihan vapaaseen käyttöön: kitiiniä voi poistaa kemikaalikäsittelyn avulla. Jospa siis valelisi vaatteensa voimakkaalla emäksellä, niin hirvikärpänen saattaisi "sulaa" vaatteiden pinnalle. Se, että joutuisi kulkemaan metsässä likomärissä vaatteissa ja pelätä, että iho syöpyisi jonkin hydroksidin vaikutuksesta, niin olisihan se kuitenkin pieni uhraus sille, että eipä ainakaan hirvikärpäset enää tunkisi iholle - siellä sairaalassa...

Tässä kuvassa ei ole hirvikärpänen, vaan ihan vaan fillarireissulla bongattu mehiläinen. Maija taisi olla nimeltään...