Autoilu avartaa

Haluatko kuulla pari tarinaa siitä, mitä meille on sattunut työmatkoilla ja nimenomaan autoilla ajaessamme? Ehkä et, mutta kerron silti. Nämä ovat nimittäin opettavaisia tarinoita, jotka me kokemuksista rikastuneet muistamme vielä kiikkustuoli-iässäkin.

Tarina 1
Olemme kollegan kanssa ajamassa Turkkuseen erääseen Oph:n järjestämään tilaisuuteen ja kollega oli, tietty, ottanut iltajuhlaan parasta päälle. Niinpä olemme viritelleet hienon silkkisen puseron skodaladan takakonttiin matkalaukkujen päälle, ettei moinen juhlakostyymi pääsisi rypistymään. Ja sitten matkaan!

Siinä ajaessamme alkoi sataa vettä ja farkkumallisessa koslassamme takalasi tuppaantui likaantumaan; niinpä ruiskaisin aina välillä pissapojasta myös takalasille nestettä ja käytin takalasin pyyhintä. Aina edellä mainitun suorituksen jälkeen kuului kovaa ropinaa ja ajattelimme, että onko meillä takalasi auki, kun kuuluu niin kovasti tuo pissapojan ääni. Ei ollut. Mutta ääni vaan kuului ja lopulta päätimme ottaa asiasta selvää.

Kun seuraavan kerran roiskautin, niin vilkaisimme taakse ja huomasimme, miten pissapojan neste lensi upeassa kaaressa suoraan kollegan juhlakoltun päälle letkusta, mikä roikkui verhoilun ja takasivulasin välissä. Voi EI!!! Äkkiä jarrut päälle, kollega kolttua pelastamaan ja minä vastuuhenkilöille soittamaan, että missä mättää ja ettekö ole huomanneet, että pissapojan letkuhan on rikki!!!

Puhelimesta kuului hyyyyvin hitaasti ja rauhallisesti venyttäen, että on se huomattu. Huomattiin jo paljon ennen teitä, pari kuukautta sitten! Että siihen malliin, mutta ei ole keritty korjaamaan. Kun se autohan on koko ajan menossa.

Tarina 2

Kerran palasin Nurmeksesta skodaladalla ohjauskäynniltä, vai olisiko ollut peräti tunneilta. Se ei kuitenkaan ole oleellista tässä asiassa. Oleellista on se, että olin noin 2 kilometrin päässä päätepisteestä, kun ratin alta löi ihan odottamatta tulilieskat ja savua alkoi työntyä ohjaamoon. Äkkiä sitten jarrut päälle, virta-avain pois ja itse pientareelle! Huh - pelastuin!

Taas soittamaan vastuuhenkilölle, että auto syttyi tuleen, mitäs nyt tehdään? Ja käytiin sitten seuraavantyyppinen keskustelu: "No, palaakos se nyt? Eipä näyttäisi palavan. Ajatko tänne? En aja! No odottele, niin tulen sitten hakemaan."

Sen verran oli shokki, että oikeasti en muista vieläkään, millä keinoin se auto sitten koululle vietiin. Siinä sitten ihmeteltiin johtojen mustuneita riekaleita. Tuli ilmi, että viime talvena oli samalla tavalla syttynyt johdot palamaan, mutta eipä siinä sen pahemmin käynyt silloinkaan. Mikä lie kosketushäiriö. Ja vinkkinä vielä, että jos näet nämä johdot riippuvan tässä ratin alla, niin kannattaa tunkea ne sinne konsolin sisälle.

Naisen logiikalla varustettuna tuli mieleen, että eikös tätä kotteroa olisi hyvä käyttää korjaamolla! Kun huomenna olisi kollega lähdössä työmatkalle. Mutta vastaus oli, että mitäs turhia, eihän tuo enää pala. Oli varmaan kiva tunne kollegalla, kun aamulla starttasi...

Jo joutuu...

Olin kesäkuun alussa kaksissa lakkiaisissa. Molemmat juhlat olivat oikein viimeisen päälle suunniteltuja, ylioppilaslakit säihkyivät kilpaa kodin pintojen kanssa ja äitimuorit olivat leiponeet monenmoista herkkua tarjottavaksi. Myös ylioppilaat olivat onnellisia ja selvästi näki, miten oli saatu yksi iso urakka päätökseen ja elämä on edessä.

Mietin näitä meidän opiskelijoitamme ja heidän tutkintojuhliaan tai koulutusten päätöstilaisuuksia. Aikuisena ammattiin valmistuminen ja virallisen dokumentin, tutkintotodistuksen saaminen, on monelle tärkeä ja liikuttavakin hetki. Aiemmin meillä oli nämä todistustenantamistilaisuudet pieniä ja intiimejä oman ryhmän tapahtumia. Kaikki eivät päässet juhliin, koska olivat jo töissä. Niinpä ehkä juhlana tärkeämmäksi muodostui koulutuksen päätöstilaisuus, jossa kaikki opiskelijat ovat olleet paikalla, pidetään juhlapuheita ja tavallaan pannaan piste siinä vaiheessa opiskelulle.

Varsinainen tutkintojuhla meillä järjestetään nykyisin kaksi kertaa vuodessa. Silloin tutkintotodistus on voinut olla jo melkein puoli vuotta hyppysissä ja entistä harvempi saapuu oppilaitoksemme tutkintojuhlaa viettämään. Mielestäni tutkintojuhlia on liian harvoin. Kun on joulukuussa päättänyt koulutuksen ja tammikuussa saanut todistuksen, niin harva enää kytkee kesäkuun tutkintojuhlaa sellaiseksi, että sinne tulisi lähdettyä. Toki on ollut myös ryhmiä, jotka ovat sopineet jo koulutuksen päätöstilaisuudessa, että sitten tavataan puolen vuoden päästä. Ja sitten ihmetelleet, kun kaikki eivät lupauksista huolimatta olekaan paikalla.

Mietin myös meidän kouluttajien roolia. Milloin meillä on aikaa pysähtyä, saattaa koulutus päätökseen ja sitten vetäytyä latautumaan uutta koitosta varten? Eipä ole koskaan. Opiskelijat ovatkin valittaneet, että "Heti kun tulee uusi ryhmä, te ette enää välitä meistä vanhoista.". Se kuullostaa kamalalta, koska se on niin totta. Tai ei niin, etteikö välitettäisi, mutta ajankäyttö on selkeästi suunnattu uusille opiskelijoille.

Olisi hienoa, jos joskus saisi todellakin huokaista, kun ryhmä on valmistunut ja lähtenyt työelämään. Jäisimme, koko pupakkoparvi, nyyhkyttämään ja vilkuttamaan oppilaitoksemme portaille, kun opiskleijalaumamme hajoaisi ilosta hihkuen kuka minnekin. Voisimme sitten pupakoitten kesken jutella, mitä kaikkea kehitettävää huomasimme opetuksessamme, mitä hauskoja tapahtumia ja kommelluksia sattui, miten mieleenpainuvia kokemuksia saimme taas ryhmältä ja millaisen jäljen jokainen yksittäin opiskelija jätti meihin kuhunkin. Takki olisi tyhjä, olisi hetki aikaa vetää henkeä ja panostaa uuden ryhmän aloitukseen.

Mutta ei se näin mene. Meille tulee jatkuvasti uusia opiskelijoita, mikä on tietenkin kokonaisuutta ajatellen hyvä asia; jokainen pääsee opetukseen kun sille tulee tarve. Ryhmämme ovat kasvaneet ja olemme tehostaneet opetustamme siten, että jokaisella on tavallaan oma päävastuuaihe opetettavana kaikille ryhmille (vaikka kaikki hallitsevatkin pääsääntöisesti kaikki aiheet). Tämä tarkoittaa, että pahimmassa tapauksessa kohtaat opiskelijan vuoden aikana tunneilla pari kertaa, ehkä tutkintotilaisuudessa seuraavan kerran! Miten siinä voi eläytyä opiskelijan oppimisprosessiin, miten voi iloita hänen kanssaan oppimisen onnistumisista? Kun oikeasti, ennen ohjauskäyntiä pitää muistuttaa, että laittakaa sitten nimikyltit, että tunnistamme teidät nimenomaan meidän omiksi opiskelijoiksemme... Voi meitä! Joskus olemme jopa tosissamme vitsailleet, että jokaisesta ryhmästä on heti alussa otettava kuva; nimenomaan tunnistetietoja varten. Sitten voi luokkaan menneessää hieman tiirailla, että ai jaa tämän näköisiä tyyppejä. Ettei nyt ihan väärän ryhmän kanssa aloita.

No nythän morkkasin tätä järjestelmäämme oikein olan takaa. Vai morkkasinko? En, kyllä, en kyllä, en. Silti voimme iloita siitä, että jokainen saa oppimispolkunsa tiettyyn vaiheeseen meidän kanssamme kulkiessaan ja suuntaa sitten omille poluillen. Ja jossain vaiheessa, kohtaamme taas! Me olemme itse asiassa todella joustavia ja sopeutuvaisia, luovimme eri ryhmien keskellä kuin kalat vedessä (ei kuitenkaan kuten Meksikonlahdella), otamme osaa iloihin ja suruihin aina kun vaan kohdalle sattuu. Olemme tottuneet siihen, että meillä on koko ajan vauhti päällä.