Olen viime aikoina joutunut pohtimaan paljon työssä jaksamista, mutta en suinkaan omaani, vaikka kevytyrittäjä olenkin eläkeläis-statuksen lisäksi.
Huomautan jo tässä vaiheessa, että kirjoitan yleisellä tasolla omia kokemuksia lukuun ottamatta.
Tämä "Minä olen me!" tuli mieleen, kun seuraa läheltä ja kauempaakin erilaisissa työelämätilanteissa olevia yksilöitä. Sitä, onko se työ kuitenkin kaikista korulauseista huolimatta sitä, että jokainen pakertaa vain oman osuutensa ja esimiehen taidoista tai lähinnä taidottomuudesta (tai pelosta "alaisia" kohtaan) epätasa-arvoisessa työyhteisössä?!
Ensimmäisenä tulee mieleen yhteiset sopimukset, joihin työntekijät sitoutuvat enkä tarkoita tässä nyt palkkaan tai muuhun juridiseen liittyviä, vaan ihan omia työpaikkakohtaisia vaikkapa tiimisopimuksia. Muistan itsekin niitä sopineeni. Kerran kirjasimme esimerkiksi sellaisen asian, että työkaveria pitää tervehtiä. Tämä kertoo todella paljon tasosta, jolla liikuttiin. Yhdessä näitä sovittavia kohtia keksittiin ja omalla allekirjoituksella jokainen todensi, että sitoutuu sopimukseen. Voi vaan arvata, että sopimusrikkomukset olivat kuta kuinkin liikennesääntörikkomusten luokkaa. Onko koskaan tullut ajettua ylinopeutta, vaikka inssiajossa vakaasti kunnioitettiin jokaista liikennemerkkiä ja vähän varalta vielä ennakoitiin, ettei vaan tulisi tehtyä mitään määräysten vastaista. Kun esimies ei tiennyt tai ei ollut huomaavinaan, voitiin sooloilla sopparia kunnioittamatta, osa enemmän, osa vähemmän. Kontrollin puuttuessa, yksilöön luottaen, kävi toteen se vanhan sananlaskun sanonta tilaisuudesta jne. Tätähän on ihan tutkittu Suomessa tieteellisellä tasolla.
Sopimukset ovat sopimuksia. Niitä voidaan allekirjoittaa jopa hyvässä hengessä ja kirkasotsaisesti uskoa, että ne toteutuvat. Mutta ihminen on moraalinen olento ja ihmisten moraalinen kehitys tai ajattelu on erilaista. Osa kehittyy moraalisella tasolla, osa ei koskaan pääse irti oman edun tavoittelusta ja kokee, että häntä ei koske yhteiskunnan säädökset samalla tavalla kuin muita. Jos näin ajattelee, ei esimerkiksi ymmärrä sitä, minkä takia on ajettava 40 km nopeusrajoitusalueella määräysten mukaisesti, vaikka kokisi olevansa miten hyvä kuski tahansa.
Mietin, miten erilaisilla luonteilla varustetut ihmiset suhtautuvat "Minä olen me!" -ajatteluun. Esimerkiksi sellainen tyyppi, joka kokee olevansa vähän parempi kuin muut. Kun hän tiimiläisenä keksii jonkin idean, miten hanakasti hän sanoo, että me (tiimissä) keksimme tämän? Melkeinpä väittäisin, että nämä tyypit kertovat auliisti keksineensä asian itse, etenkin ulkopuolisille. Harmillinen piirre näissä samoissa on se, että jos hän mokaa, niin silloin on helpompi vierittää syy "meille". Syyllinen on löydettävä vaikka kiven alta, koska eihän näille "paremmille" ihmisille tule virheitä, eihän?! Vähintään syy on aina pomossa, joka ei välttämättä edes tiedä, mistä on kysymys.
Entä sellaiset, joilla ei niitä omia ideoita tai aloitteellisuutta ole paljon, koska he eivät viitsisi opetella uutta kovinkaan tiuhaan ja tykkäävät siitä, että asiat ei muutu?! Voisiko nämä tyypit sanoa pokkana, että "me keksimme" tämä huippuidean, vaikka olisivat kuulleet siitä tiimikaveriltaan eivätkä edes innostuisi saatikka haluaisi lähteä kokeilemaan mokomaa? Riskinä on se, että heillä ei olisikaan sitten tietoa tarkemmista yksityiskohdista ja riski "mokaamiseen" kasvaisi.
Mitenkäs tyypit, jotka haluavat määrätä ja organisoida kaiken itse, koska se heiltä onnistuu käden käänteessä, ainakin omasta mielestään. Onko heillä niin hyvä itsetunto, että he pystyvät sanomaan "me saimme aikaan", vaikka itsellä ei asiaan olisi osaa eikä arpaa? Ehkäpä, etenkin silloin, jos he kuuluvat vähintään jonkinlaiseen esihenkilöasemaan. Silloin on luontevaa, että voi puhua tiimistä "me" -muodossa, koska omaa roolia ei yksilönä tarvitse korostaa.
Miten sitten ne ideanikkarit, joilla kyllä sattuu ja tapahtuu, mutta osa hommista leviää käsiin innostuksen loputtua? Miten helposti he solahtavat tuohon yhteiseen "en minä vaan me" -muottiin? Monesti kun pelkkä idean heitto ilmoille ei riitä, vaan se vaatii monipuolista tarkastelua plussista ja miinuksista, organisointia, epäonnistumisten hyväksymistä, jäntevää työtä tavoitteen saavuttamiseksi ja erityisesti, kauaskantoista visiointia ja tulevaisuusajattelua.
Minä puhuin yleensä omista ideoista ulkopuolisille "me olemme", koska koin niin vahvasti olevani tiimisidonnainen. Ajatteliko joku silloin, että onko tuolla niin vääristynyt ego, että hän puhuu itsestään jo "me" -muodossa.
Mutta onhan se niinkin, että sitoutuminen ja yhteinen me-henki näkyy yksilöstä ulospäin. Jos se on vaan paperilappuselle raapustettu asia vaikkapa muiden auttamisesta, se on helppo ohittaa.
Näennäisesti voi olla huolissaan toisesta, mutta jos ei pysty tekemään mitään konkreettista, olisi se pysähdyksen paikka. Mitä minä voin tehdä eri tavalla, että me kaikki jaksamme? MITÄ minä voin tehdä eri tavalla? Mitä MINÄ voin tehdä eri tavalla? Mitä minä VOIN TEHDÄ eri tavalla? Mitä minä voin tehdä ERI TAVALLA? Että me kaikki jaksamme!
Siinäpä sitä onkin miettimistä.
