Irti välinesidonnaisuudesta

Meikäläisellä oli tänään ensimmäinen lomapäivä, mikä sujuikin oikein rattoisasti. Auto piti viedä korjaamolle jo ennen kasia ja samaan aikaan änkesi vielä nuohoojakin paikalle. Tätä ennen olin kerinnyt tyhjentää tuhkat uunista, mistä sainkin häneltä kiitoksen. Luulin kyllä, että ne pitääkin tyhjentää, mutta kuulemma moni nimenomaan jättää ne tyhjentämättä, kun nuohooja on tulossa.

No pointti ei ollut tuo eikä sekään, että tyttö ilmestyi aamupalalle (kunhan olin ensin hakenut hänet) tanskalais-ruotsalaisen pihakoiramme Vilin kanssa. Olenko jo maininnut, että Vili rakastaa jouluja.

Olen tosi kiltti!

Sillä ei ole koskaan ollut mitään hankaluuksia joulupukin kanssa ja niinpä Vili onkin saanut aina tosi monta joulupakettia. Etenkin jos asiaa vertaa siihen, miten tuhma se monesti on vuoden aikana ollut.

Kun olimme käyneet kaupungilla katsomassa, miten ihmiset ryntäilivät kaupasta toiseen, lähdin ruokakauppaan. Ostin kaksi heräteostosta ja sainkin heti rangaistuksen. Ensimmäinen oli kaunis joulukirkko, jossa oli led-valot ja toinen pieni kynttelikkö, jonka ajattelin laittavani autoon koristeeksi, kun lähdemme katsomaan Immanuel-joulunäytelmää Nurmekseen.

Koska "avattu pakkaus on ostopäätös" en avannut pakkauksia kuin vasta kotona. Todetakseni, että kirkossa ei ollut lattiaa eivätkä paristot pysyisi siinä ja kynttelikkö ei suostunut syttymään vaikka oli uudet paristot. Tavoistani poiketen lähdin palauttamaan mokomia romuja, koska en ollut ehtinyt kadottamaan kuittia niin lyhyellä ajalla.

Kaupassa myyjä toimi kuten voi olettaa; ei sanaakaan pahoittelua, että jouduitte ajamaan takaisin. Hän näytti peukalollaan suuntaan, mistä voisi käydä etsimässä uudet tilalle. Kirkot olivat loppuneet, mutta löytyi yksi kynttelikkö, missä kynttilät olivat vääntyneet. Tässä vaiheessa myyjä ymmärsi lykätä rahat lapaseen ja poistuimme paikalta sekavin tuntein.

Sen verran kohosi adrenaliini, mitä en tietenkään näyttänyt myyjälle, että kotiin päästyäni käärin kaikki matot rullalle ja kannoin ne ergonomisesti mutta vanhanaikaisesti narulle tuultumaan. Olin niin tohkeissani, että en muistanut edes imuroida niitä. Sen takia minun piti tampata matot. Rottinkinen mattopiiska oli hajonnut ja muovinen haljennut.

Ja nyt päästään asiaan. Mietin, mistä saisin kättä pitempää. Metallinen lehtiharava oli sopivasti jäänyt eräältä haravoijalta odottelemaan kevään koitoksia seinänviereen, joten otin lehtiharavan ja aloin paukuttamaan. Mattoja siis. Aivan mieletön innovaatio. Väline oli pitkän vartensa avulla kevyt enkä tarvinnut hommaan voimia ollenkaan. Niitä olisi toki ollut. Tavallinen mattopiiska on sen verran lyhyt, että olkavaret ovat kohoasennossa tampatessa. Nyt eivät olleet. Pitkä varsi mahdollisti sen, että pystyin pitämään olkavarret lähellä vartaloa koko ajan ja sain vielä kehitettyä iskuun voimaa todella helposti. Meikäläinen ei enää mattopiiskoja ostele! Kokeilkaahan!

Joulun odotusta

Mietin tuossa hetki sitten, että mistä asioista ihminen kehittää itselleen joulustressiä. Olen jouluihminen, eli haluan heti Itsenäisyyspäivän seutuun laitella kaikenlaista joulurekvisiittaa esille ja kuunnella joululauluja. Kuulen monen sanovan, että olisipa Joulu jo ohi, vaikka sinne on aikaa vielä viikkoja. Varmaan on niin, että jokaisella  Joulu löytyy sieltä omasta päästä, vaikka se olisi minkälainen kaupoissa ja muualla arjessa. Olisi vaan saatava asia itselle selväksi, ei tarvitsisi sitten ottaa pulttia muitten käytöksestä. Pyrin maksimoimaan onnellisuuden ja minimoimaan stressin, siinä välillä onnistumatta. Välillä nimittäin pystyn maksimoimaan stressin ja minimoimaan onnellisuuden. Tavallaan, saavutus sekin!

Joululaulujen kuunteleminen luo minulle välillä stressitilanteita kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että minulla ei ole sävelkorvaa enkä näin ollen pysty nauttimaan kaikista hienoista lauluista, joita kuulen. En saa mitään kiksejä nyansseista, joita en ymmärrä. Toinen on se, että minulle tulee voimakkaita mielikuvia vaikkapa siitä, kun kuulen Irwinin esittämän joululaulun. Mielikuva ei ole jouluinen, vaan näen Irwinin toikkaroimassa nahkahattu päässään eikä se näky ylennä minua joulutunnelmiin. Irwin ei ole ainoa muusikko, joka saa minut tuntemaan noin. Olenko siis suvaitsematon? Jouluna?

Joululahjojen hankkiminen luo välillä stressitilanteita useastakin syystä. Ensimmäinen on se, että en hoksaa laitella pitkin vuotta kuulemiani ihmisten "puutteita" muistiin. Olisipa helppo sitten vaan tsekata, joko on homma hallinnassa vai pitäisikö kääräistä pukinkonttiin pakettina. Toinen on se, että en keksi itse mitään ostettavaa kenellekään. Koska pyrin minimoimaan ostamisen yleensä, minusta on vaikeaa riehaantua shoppailemaan joulunkaan alla.

Isäni, joka nukkui ikiuneen kolme vuotta sitten, oli aivan uskomaton joululahjahankinnoissa. Olen ehkä tullut häneen. Voin siis olla jopa ylpeä tästä perimästä! Hyvin monesti kävi niin, että isä-paran lahjahankinnat jäivät aivan viime tippaan. Paras oli varmaan se, kun hän R-kioskilla teki viimehetken ostoksia eräänä jouluna. No eipä onnistuneet omatkaan lahjat aikoinaan isälle. Kun isä vielä poltti piippua, ostimme hänelle uuden piipun ja Clan-tai Caravelle piipputupakkaa. Niin isäpä teki tupakkalakon ja  jäi piipputupakat käyttämättä. Hienoahan se oli, se lakko siis! Muistan vieläkin Clan-tupakan peltirasian ja tupakan hajun. Eipä sitä silloin ymmärtänyt panna peltirasiaa talteen. Se olisikin ollut oiva lahja!

Jouluaaton jälkiruoka stressaa minua kaikkein eniten. Luulen, että olen yksi harvoista, joka saa jopa jäädykkeen epäonnistumaan. Vaikka otan sen sulamaan oikeaoppisesti, niin tympii hakata vuokaa tiskipöytää vasten tai valuttaa kuumaa vettä vuokan päälle ja kuunnella, kun jälkikasvusta 3/4 nauraa maha kippurassa, että taas tämmöinen jälkkäri, joka plötsähtää puoliksi sulaneena tai karahtaa umpijäässä lautaselle. Tai valittaa, että ei tykätä luumusta (jouluna!) tai ei tykätä taatelista (jouluna!) tai ei tykätä lakasta (!) tai ei tykätä puolukasta.

Nyt minimoin stressin laittamalla jälkkäriksi vaniljajäätelöä ja kiisseliä (no onpa arkista). Ehkä. Tai saatan laittaa kerroskiisseliä. Sitä uutta mallia, missä kerrokset sekoittuvat veikeästi keskenään...

Lempeä Pieni Kaniini joulusadussa

Lukijoistani kaksi, eli 50 % jälkikasvustani muistaa varmasti Tuiman Tuhman Kaniinin ja Lempeän Pienen Kaniinin (nimet varastettu Beatrix Potterilta) seikkailut. Siihen aikaan, kun niitä heille sepittelin, tietotekniikka ei ollut vielä yhtä kehittynyttä ja niistäkään tarinoista ei ole enää kuin hatarat muistot jäljellä. Ainostaan Tuiman tuhman Kaniinin autokoulu on tallentunut jälkikasvulle. Harmi, sillä ne olivat meistä kaikista tosi hauskoja.

Kaniinit tulivat eilen mieleeni, kun kuulin eilen radiosta joululaulun, jonka nimi oli ”Joulupukki puree ja lyö”, esittäjänä M.A.Numminen. Tästä inspiroiduin kirjoittamaan  seuraavan tarinan:

Lempeä Pieni Kaniini odotti innoissaan Joulua. Se avasi joka aamu joulukalenterin luukun ja ihaili kauan karamellia, joka kiilsi kauniissa kääreessä luukun sisällä. Joka aamu se tarjosi karamellia ensin äidilleen ja kun äiti lempeästi kieltäytyi, se avasi kääreen hitaasti ja söi suklaanapin nautiskellen jokaisesta murusta. Lempeän Pienen Kaniinin pienet viiksikarvat värisivät onnesta, kun se laski aamuja  ja ajatteli jouluaattoa.

Tuima Tuhma Kaniini odotti myös innoissaan joulua. Sen sijaan, että se olisi avannut omalta äidiltään saadusta joulukalenterista luukun kerrallaan, se oli jo ensimmäisenä päivänä avannut kaikki luukut ja rohmunnut suklaat suuhunsa. Tuimalle Tuhmalle Kaniinille ei tullut mieleenkään tarjota joulukalenterin antimia muille. Päinvastoin, se oli saanut nirhattua pikkusiskonsakin  kalenterista yhden luukun auki kalenterin takapuolelta niin huomaamattomasti, että sen äitikään ei huomannut kolttosta. Siskon parkuessa pettymyksestä Tuima Tuhma Kaniini hykerteli tyytyväisenä ja pyyhki suklaanmurusia viiksikarvoistaan.

Molemmat kaniinit odottivat siis omalla tavallaan yhtä innokkaasti joulua ja etenkin jouluaattoa. Lempeä Pieni Kaniini oli kirjoittanut joulupukille kirjeen jo marraskuussa ja toivonut siinä itselleen pientä lahjaa. Sen lisäksi hän oli kirjoittanut samaan kirjeeseen myös pikkusiskonsa toiveen, koska sisko ei osannut vielä kirjoittaa. Silmät onnesta säihkyen Lempeä Pieni Kaniini  oli käynyt viemässä joulupukin kirjeen pieneen koriin, mistä äiti lupasi toimittaa sen postiin ja Joulupukille seuraavalla kauppareissullaan. Lempeä Pieni Kaniini nimittäin tiesi, että Joulupukki asui Korvatunturilla ja oli lukenut monta tarinaa sen ahkerista tontuista.

Tuima Tuhma Kaniini oli myös kirjoittanut pukille. Sen kirje olikin pitkä, pitempi kuin mitä se koskaan jaksoi kirjoittaa koulussa ainekirjoitustunnilla. Tuima Tuhma Kaniini oli luetellut kaikki lahjatoiveensa sellaisessa ritirimpsussa, että pukin tontut varmaan nääntyisivät toteuttaessaan sen toiveita. Tuima Tuhma Kaniini oli saanut jostain kuulla, että jos lahjat loppuvat, ilkeät tontut antavat onnettomille lapsiparoille lahjaksi pelkkiä hiiliä kauniisiin käärepapereihin käärittynä.  Niinpä se olikin kirjoittanut omat toiveensa ensiksi ja kirjeen loppuun sutaissut yhden lahjatoiveen pikkusiskolleen. Sen lisäksi Tuima Tuhma Kaniini oli kertonut Lempeälle Pienelle Kaniinille, että tänä jouluna hiililahjoja olisi runsain määrin jaossa.

Tuimaa Tuhmaa Kaniinia ällötti, kun se katsoi Lempeän PienienKaniinin jouluvalmisteluja. Lempeä Pieni Kaniini oli entistäkin kiltimpi, sillä se oli saanut jostain kuulla, että tontut tarkkailevat kaikkien pienten kaniinien liikkeitä ja panevat merkille sellaiset, jotka ovat erityisen kilttejä. Se ei halunnut saada hiiliä lahjaksi. Niinpä se auttoi äitiä joulusiivouksessa, vahti pikkusiskoa, kun äiti kävi kaupassa, auttoi äitiä joululeivonnaisten tekemisessä parhaansa mukaan ja kävipä se vielä naapurin vanhan kaniinimummon luona luomassa lumia portilta. Itse asiassa, Lempeä Pieni Kaniini oli ihan samanlainen kuin kaikkina muinakin päivinä olipa kyseessä talvi tai kesä.

Tuima Tuhma Kaniini, arvaatkin varmaan, oli niin kiireinen, että äidin pyytäessä siltä apua, se ei joutanut auttamaan. Sillä oli aina jotain muuta puuhaa, kun sen olisi pitänyt vahtia pikkusiskoa tai hakea halkoja puuliiteristä.  Tuima Tuhma Kaniinikin oli kuulut uteliaista tontuista, joilla tuntui olevan aikaa vakoilla vielä pieniä kaniininpoikasia eikä se voinut käsittää, miksi ne eivät voineet käyttää sitäkin aikaa lahjojen tekemiseen.

Tuiman Tuhman Kaniinin ja Lempeän Pienen Kaniinin äidit  joivat monesti kahvit yhdessä ja miettivät, miten niiden lapsukaisista olikaan tullut niin erilaisia. Lempeän Pienen Kaniinin äidin silmät kostuivat onnenkyynelistä, kun se iltaisin mietti, miten erityisen kiltti Lempeä Pieni Kaniini olikaan. ”Minun täytyy yllättää hänet oikein kunnolla!”, äiti ajatteli hetkeä ennen nukahtamistaan. Seuraavana päivänä äidit taas juttelivat kiireidensä lomassa kahvikupposen ääressä ja Lempeän Pienen Kaniinin äiti kertoi suunnitelmastaan.  Tuima Tuhma Kaniini, joko norkoili keittiössä ja oli valmis nappaamaan tortun heti, kun äidin silmä vältti, keksi tästä oivan idean. ”Minäkin voin järjestää sille typerykselle oikein mojovan yllätyksen!”, se ajatteli.  Kauaa sen ei tarvinnutkaan miettiä, kun se keksi oivan suunnitelman. 

Tuima Tuhma Kaniini oli löytänyt koulun liikuntasalin varastosta komeron, jonka ovi oli ollut lukossa. Kun vahtimestari jätti avaimet pöydälleen, Tuima Tuhma Kaniini oli ”lainannut” niitä ja niinpä se oli löytänyt röykkiöittäin näytelmäasuja  koulun joulujuhlaan. Tuima Tuhma Kaniini lähti heti koululle ja avasi komeron oven helposti, koska se oli työntänyt avaimenreikään purukumia.  Se sulloi kassiin tarvitsemansa tavarat ja kiiruhti oikopäätä tiehensä. Paluumatkalla se käväisi Lempeän Pienen Kaniinin luona ja pyysi sitä kanssaan illalla ulos. ”Mutta en ehkä jouda, haluan auttaa äitiä pipareiden koristelussa. Tässä, maista sinäkin näitä pipareita!” sanoi Lempeä Pieni Kaniini. 

Tuima Tuhma Kaniini kuiskutti Lempeän Pienen Kaniinin korvaan, että asia olisi todella tärkeä. Se liittyisi Joulupukkiin! Ja se lasketteli luikuria päin Lempeän Pienen Kaniinin naamaa, että peräti itse Joulupukki oli lähettänyt tonttujen mukana kirjeen, että hän tarvitsisi kahta reipasta apulaista! Lempeä Pieni Kaniini hieman ihmetteli, kuinka juuri Tuimaa Tuhmaa Kaniinia oli pyydetty kiireapulaiseksi, mutta sitten se ajatteli, että ehkä tontut olivat nähneet  Tuiman Tuhman Kaniinin silloin, kun se juosta viipotti kylän raitilla touhukkaan näköisenä kyselemässä muita lapsia lumipallosotaan. Tietenkin Lempeä Pieni Kaniini lupautui auttamaan Joulupukkia. ”Ja muista, että asia on ehdottoman salainen. Siitä ei saa hiiskua kenellekään!!!”, komensi Tuima Tuhma Kaniini vielä lähtiessään. Oven taakse päästyään se oli tikahtua nauruun, niin helppoa oli Lempeän Pienen Kaniinin huijaaminen.

Illalla Lempeä Pieni Kaniini oli tikahtua jännityksestä eikä sen äidiltä jäänyt huomaamatta, että jotain salaperäistä oli tekeillä. Lempeä Pieni Kaniini kurkki ikkunoista, teki innokkaana pieni askareita äidilleen ja  tuntui tikahtuvan jännityksestä. ”Hmmm”, ajatteli Lempeän Pienen  Kaniinin äiti, ”taidanpa soittaa ystävälleni ja kysellä hieman Tuiman Tuhman Kaniinin kuulumisia.” Kun Lempeä Pieni Kaniini lopulta vilahti ulos, oli äidilläkin asiaa ystävättärensä luo.

Sillä aikaa Tuima Tuhma Kaniini  puki päälleen Joulupukin tamineet ja keikisteli peilin edessä katsellen tyytyväisenä itseään. Sitten se hiippaili ulos pellon laitaan, sillä se oli kertonut Lempeälle Pienelle Kaniinille, että  salainen tapaaminen  Joulupukin ja tonttujen kanssa on pellon laidassa olevassa ladossa. Sinne se oli jo päivällä vienyt tyhjiä peltikanistereita ja mustia hiiliä, jotka se oli ripustanut  narun avulla kiinni oven yläpuolelle säkkiin. Arvaat varmaan, mitä Tuimalla Tuhmalla Kaniinilla oli mielessään. 

Niinpä se ryömi latoon takakautta ja istuutui odottelemaan Lempeää Pientä Kaniinia heinäkasan päälle. Nyt huomaatkin, että tämä tarina on tapahtunut vuosia sitten, siihen aikaan kun kukaan ei tiennyt vielä muovisista rehupaaleista mitään. Sen olisikin ollut todella hankalaa istua liukkaalla paalipyöröllä. Tuima Tuhma Kaniini nauraa hekotteli, kun se kuvitteli miten arka Lempeä Pieni Kaniini raottaa ladonovea ja saa hiilisäkin päällensä. Mahtaa siinä olla selittelemistä äidille, se ajatteli ja nauroi maha kippurassa heinäsuovassa. Sitten se heristeli korviaan, sillä ulkoa kuului pieniä askelia. 

”Haloo, onko siellä ketään?” kuului Lempeän Pienen Kaniinin ääni ladon ulkopuolelta. Tuima Tuhma Kaniini oli revetä naurusta, mutta se sai kuitenkin pidettyä äänensä kurissa kun se matki Joulupukin ääntä. ”Kyllä vain, alapas vaan tulla tänne sisälle senkin, kröhöm,  alapas tulla vaan kiltti apulaiseni!” se sai lopulta sanottua. Samalla ovi aukenikin, mutta sisälle ei astunutkaan Lempeä Pieni Kaniini, vaan Tuiman Tuhman Kaniinin oma äiti. Tuiman Tuhman Kaniinin silmät suurenivat pyörylöiksi, kun  se näki, miten hiilikokkareet putosivat sen äidin päälle ja äiti muuttui mustaakin mustemmaksi. 

”Jaahas!”, sanoi Tuiman Tuhman Kaniinin äiti. Arvaat varmaan, mitä sitten tapahtui. Jos osaisin piirtää, näkisit miten Tuiman Tuhman Kaniinin äiti roikottaisi toisessa kädessään  Tuimaa Tuhmaa Kaniinia ja toisessa kädessä sillä olisi rottinkinen mattopiiska, jolla se olisi jo kerinnyt läimäyttää poikastaan pyllylle. Lempeää Pientä Kaniinia et näkisi, sillä se oli jo kävelemässä käsikkäin oman äitinsä kanssa kohti omaa kotia. Äiti kertoi, että oikeat Tontut ja oikea Joulupukki ei koskaan näyttäydy ennen Jouluaattoa. Se olisi Lempeän Pienen Kaniininkin hyvä muistaa, etenkin näin Joulun alla.

Jos ihmettelit, miksi tämä satu oli niin pitkä ja ehkä pitkästyttäväkin, niin tämä oli iltasatu.

Lehdestä luettua

Avasin toissapäivänä Karjalaisen ja siellähän komeili iso otsikko, jonka alla kerrottiin, että eräs nimeltä mainitsematon kuntayhtymä (nimi mainitaan siis Karjalaisessa) pitää kohtuuttomana sekä nuorten että aikuisten ammatilliseen peruskoulutukseen kohdistuvia leikkauksia. Meidän aluetta kohdellaan kovalla kädellä: kun leikkaus muilla on 3%, meillä se olisi 22%. Arvostan lausuntoa!

Luulen, että asian suhteen ollaan kuitenkin myöhässä. Missä ovat alueemme kansanedustajat? Kiinnostaako heitä koulutuksen alasajaminen ja tulevien työntekijöiden osaaminen. Jos tämä olisi julkinen blogi, kysyisinkin asiaa suoraan Kokolta, Mylleriltä, Mäkisalo-Ropposelta, Ravilta, Reijoselta ja Vehviläiseltä. Luulen, että tämä ei heitä kiinnosta kovinkaan paljon.

Mikäli leikkaukset on pakko toteuttaa, olisi puututtava niihin aloihin, joilla ei ole työllistymismahdolllisuuksia eikä tasaisesti kaikkiin aloihin. Oma alani ei tunnetusti ole kovin trendikäs nuorten keskuudessa; puhtausala on selkeästi aikuisten ala.Voin antaa lausunnon jo nyt, että eteläisessä Suomessa nuoret eivät hakeudu sankoin joukoin uusille alamme aloituspaikoille.

Näin ollen leikkauksia olisi kohdistettava niihin aloihin, jotka työllistävät erittäin vähän. Itselle tulee mieleen esimerkiksi maanmitausalan perustutkinnosta Kartoittaja. Käsittääkseni tätä opetusta on jatkuvasti kadun toisella puolella meilläkin, mutta työllistyminen alalle taitaa olla aika minimalistista. Haluaisinkin tietää, montako kartoittajaa paikallinen julkinen sektori ja yksityiset yritykset ovat työllistäneet viimeisen 10 vuoden aikana täällä kurjassa Karjalassa. Sitä voisi sitten verrata jonkin muun alan (vaikkapa meikäläisen) työllistävään vaikutukseen ja sitä kautta alkaa miettimään, kenelle leikkaksia tehdään. Reilua, eikö vain? Julmaakin, toki.

Em. koulutuksen laitteet ja ohjelmat ovat kalliita. Luulen, että tuossakin koulutuksessa yhden koneen hinta on sama kuin meillä koko koulutuksen käsityövälineet. Ne pitäisi tietenkin saada käyttöön, mutta millä hinnalla! Mielestäni ei ainakaan muiden kustannuksella. Kun aikuisten oikeesti eli meillä jokainen tiimi budjetoi koulutuksen kustannukset ja niistä sitten saadaan katetavoitteet ja vastaavat, niin onkohan sama tilanne junnujen puolella? Vastaan tähän itse: eipä taida olla.

Tiedot kirjoitukseeni olen saanut julkisista lähteistä, kuten lehdistä ja www-selaimista. Vaikka nostinkin ihan konkreettisesti nyt yhden koulutusalan ihan nimellä esille, niin toivottavsti en joudu tästä Hammaslahteen. Jos joudun, niiin tykkään sitten taatelikakusta. Leipokaa se sellaiseen pitkulaiseen kakkuvuokaan, you know...

Äidit ovat julmia!

Olen lukenut Elina Lappalaisen kirjaa "Syötäväksi kasvatetut - Miten ruokasi eli elämänsä". Se on tosi hyvä kirja, suosittelen kaikille. Lappalainen kirjoittaa asioista sen kummemmin kiihtymättä, kertoen faktat selkeästi ja jättää samalla lukijalle myös mahdolllisuuden omien johtopäätösten tekoon. Tämä kirja ei todellakaan saanut turhaan Tieto-Finlandiaa.

Taas tuli vahvistus siihen, että pienillä teoilla on iso merkitys. Paremman ympäristön tavoittelun voi aloittaa pienistä asioista. Minulle se on seuraavalla kauppareisulla selkeä: nyt loppui "äitien tekemän" ruuan ostaminen, tai lähinnä broilerin. Syy on se, että Saarioisten broileriteurastamolla broilerit tapetaan sähköllä hiilidioksiditainnutuksen sijasta. Broilerit ripustetaan ensin elävinä roikkumaan jaloistaan kuljettimelle, joka vie ne vesialtaan päälle. Vesialtaaseen on johdettu sähköä ja lintujen päät kastetaan altaaseen, jolloin ne saavat kuolettavan sähköiskun. Sitä ennen osa räpiköi paniikissa epätyypillisessä asennossa kuljettimella ja niiden siivet ovat voineet osua veteen (saaden sähköiskuja) useita kertoja ennen lopullista sähköiskua. Osa linnuista on niin pieniä, että niiden pää ei yllä veteen ja pahimmassa tapauksessa ne kulkeutuvat elävinä seuraavaan pisteeseen, missä ne vapautetaan maallisesta helvetistä onneksi vetämällä puukolla kaula auki.

Tässäpä meikäläiselle yksi kestävän kehityksen teemaan kuuluva asia, eli eettisyyden korostaminen eläinten tuotantoprosessissa. Se lienee kaikille lihansyöjille selvää, että eläimet tapetaan tavalla tai toisella ennen kuin niistä voidaan valmistaa meille kuluttajille teollisia tuotteita.

Näin Kariniemellä, missä käytetään hiilidioksiditainnutusta. Suomessa on kyllä oikeastikin maailman terveimmät broilerit ja niille annetaan vähiten antibiootteja!

Ja näin asiasta kertovat gangsterit, jotka ovat tunkeutuneet kanaloihin ilman lupaa ja ovat tehneet videon tunteella. Totta on, että broilereita kuolee videolla kerrotusta syistä. Tuotantoaikana oi kuolla n. 3% linnuista. Mitä enempi lintuja, sen enempi niitä löytyy kuolleena päivittäin.

Muistutan, että mikäli haluamme syödä teollisesti tuotettua lihaa, meidän on hyväksyttävä, että eläimet eivät ole kotieläimiä vaan tuotantoeläimiä.Tältä asialta ei kannata sulkea silmiään.

Ja nyt syömään!!!

Ja nyt saarnataan!

En kuitenkaan itse, vaan otan suoran lainauksen näin Joulun seutuun Raamatusta ja sieltä Saarnaajan kirjasta. Siellä nimittäin on pistämätön lause "Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta." Koska nykyihmiset tulkitsevat Raamattua jokainen omasta pienestä näkökulmastaan (mm. naisen asemasta seurakunnassa Paavalin opettamana 1.Kor.14:34-38), niin minäkin tulkitsen tuon Saarnaajan tekstin itselleni soveliaalla tavalla. Sitä ennen kuitenkin vielä pieni ote korinttolaiskirjeestä "Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään...) ja tähän vedotenhan sitä ei naispppeutta voi hyväksyä, ei sitten millään. Tulkinta on naispappeutta vastustavilla tiukka, eli vaikeaa on olla sanajulistajana kun ei saa puhua. Ehkä tässä olisi kuitenkin tuhannen tonnin paikka viittomakielisellä naispapilla.

Ja sitten asiaan. Nimittäin, meikäläisen viimeiset kolme päivää ovat olleet todella tehokkaat ja sain aikamoisen harppauksen jouluvalmisteluissa. Kunnia kuuluu myös jälkikasvulleni, eli lähinnä tytölle, joka todellakin on tullut meikäläiseen, mitä tulee leipomispuuhiin. Ekana tyttö pyöräytti piparitaikinan ja se sujuikin huomattavasti levollisemmissa merkeissä, kuin edellisenä vuonna. Sen jälkeen aloitimme kokeilevan keittiön ja tekaisimme glögijuustotortun. Siihen menikin aikaa pari päivää, jotta vasikanaivoista uutetut liivatelehdet ehtivät hyytymään kunnolla. Paitsi, sen verran pitää tarkentaa, että nykyisin liivate keitetään vain luista, jänteistä ja nahkasta...

Hyytymistä odotellessa tyttö paistoi piparit lapsenlapsen (ei kuitenkaan omansa) kanssa ja niinpä meikäläisellä oli ihan lokoisat oltavat kun ei tarvinnut tehdä sen kummempia. Veimme iso-mummin 85-vuotissynttäreille valmista glögitorttua ja palautteesta innostuneena ajattelimme tekaista moisen tortun jouluksikin. Synttäreiltä toivuttuani aloin valmistella suur-urakkaa, eli karjalanpiirakoiden riisitäytteen keittämistä. Se on todella stressaavaa, koska koko ajan pitää vahtia, että puuro ei pala pohjaan. Tällä kertaa se onnistui täydellisesti siihen asti, kunnes itse pilasin sen. Luin kirjaa ja kävin hämmentelemässä puuroa. Ei palanut pohjaan! Siten laitoin suolan. Tapahtui jokin omituinen sekaannus ja laitoinkin puuroon tuplasuolat. Sen lisäksi, koska olen aiempina jouluina kuullut valitusta, että puurossa ei ole tarpeeksi suolaa, tuikkasin kattilaan vielä kolme teelusikallista lisää suolaa, yhteensä 55 ml:aa 20 ml:n sijasta. Kun tajusin asian, olin jo saanut täydellisesti sekoitettua suolan puuroon.

Ei auttanut. Kun illalla koristelin pipareita, oli keitettävä vielä litra lisää puuroa; tällä kertaa ilman suolaa. Näin saimme hieman laimennettua puuron suolaisuutta.


Ja sitten varsinaiseen asiaan. Kun olimme saaneet paistettua 121 piirakkaa, niin piti vielä raahautua illaksi kauppaan. Ei suinkaan ostoksille, vaan katselemaan jouluvilinää. Sitä ei tietenkään ollut, vaan kaikki olivat piirakanpaistossa kotonaan.

Meikäläisellä kun on tapana osua ammattia lähellä oleville hyllyille, niin tällä kertaa meinasin saada sydänkohtauksen. Myynnissä oli nimittäin roskapusseja, jotka oli hajustettu sitrunalla ja männyntuoksulla!!! Siis mieti! Muovipussit oli valmistettu Espanjassa ja niiden hinta oli kolme kertaa kovempi kuin tavallisten muovisten roskapussien. Hajusteen alkuperästä ei tietenkään ollut mitään hajua. Tuntui, että ei tässä kulutusyhteiskunnassa ole enää mitään rajaa. Kyllä hyvin sopii tuo Saarnaajan teksti muovipusseillekin!

Elämme kyllä edelleen todella rikkaassaa ja etuoikeutetussa yhteiskunnassa. Meillä on varaa ostaa jopa hajustettuja muovipuseja, jos siihen tulee tarve. Tuleeko? Mielestäni ei tule! Mikäli lajittelemme jätteet oikein, ei sinne roskapussiin kovinkaa montaa jätettä joudu. Ei ainakaan sen jälkeen, kun saamme myös muovin hyödynnettyä energiajakeena. Tässäpä olisi taas oiva vuoden turhake-kilpaan osallistuja: hajustettu roskapussi.

Onnellinen!

Mietin tuossa illalla, että elämä on melkoista turbulenssia ja töissäkin niin kiirettä, että hyvä jos kahvit kerkiää työpäivän aikana juoda. Minulla on sellainen periaate, että keskityn tunneilla opiskelijoiden kanssa yhteiseloon enkä räplää puhelinta tai sähköpostia. Se tarkoittaa sitten sitä, että ne hommat ovat hoidettava kahvi- ja ruokatauolla, jolloin ei kerkiä elpymään ja kierre on valmis. Tuntien jälkeenkään ei saisi jäädä niitä sähköposteja lukemaan ja vastaamaan viesteihin, koska sehän on jo ylitöitä. Niinpä olen ratkaissut asian niin, että teen salatöitä. On harmitus, kun työt laahaavat viikkoja jäljessä syystä, joihin ei ole itse voinut vaikuttaa. Karjalaisessahan näistä kerrotaan sitten tarkemmin... Välillä alkaa ahdistaa.

Mutta silti voi olla onnellinen. Lueskelin juuri erään toimittajan, Pirkko Lindbergin, kirjaa hänen maailmanympärysmatkastaan 90-luvun alussa. Hänellä oli vahva ympäristöote ja huoli maapallon tilasta jo tuolloin. Nyt noista samoista asioista kerrotaan "uutisina" sanomalehdissä. Ympäristöihmisenä on opittava  hyväksymään. Esimerkiksi se, että asia joka oli ympäristöpiireissä tiedossa jo 20 vuotta sitten, tulee suurelle yleisölle "uutisena" tänään. Kurjinta asiassa on se, että päättäjät, nuo järjenjättiläiset joita olemme valinneet hoitamaan etuuksiamme, kuuluvat siihen enemmistöön, joka kuulee asioista suuren yleisön kanssa samaan aikaan. Ihanko totta? En nimittäin usko sitä. Silti monesti saa lukea, kuinka joku kansanedustaja kertoo silmät pyöreinä, "Jos olisimme tienneet asiasta aiemmin, olisimme päättäneet toisin.". Niin varmaan.

Ajattelin, että olisi hienoa joskus päästä lähtemään. Kulkea vapaasti ja miettiä rauhassa ja ajan kanssa näitä asioita. Ehkä sitten, kun pääsen sille vuorotteluvapaalle, ilmeisesti aikaisintaan vuonna 2015. Jos olemme enää silloin olemassa.

Onnellisuuteen ei tarvita paljon. Tanskalaisruotsalainen pihakoiramme Vili on mestari onnellisuuden maksimoimisessa. Tässä Vili nukkuu selällään niin onnellisena kuin vain voi koira, jolla on maha täynnä ja pikkulintuja pihapiirissä. Kuva on siitä erikoinen, että Vili nukkuu ilman täkkiä.



Koska tanskalaisruotsalaisilla pihakoirilla ei ole alusvillaa (niiden älykkyys kompensoi sen), Vili kömpii heti vilun yllättäessä peiton alle. Arvostan tätä ominaisuutta, koska sen ansiosta makuuhuoneen lämpötilla voi alentaa vähintään yhden asteen verran Vilin tuodessa lisälämpöä meitsin varpaille.

Vili osaa myös torkahtaa aina silloin, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Se onkin oiva taito, jota kannattaisi kehittää. Minulla oli kerran ope-koulutuksessa kurssikaveri, joka osasi nukkua silmät puoliksi auki. Talentti oli aivan lyömätön. Minä osaan nukkua vain suu auki ja tämän takia esimerkiksi työpaikkanokoset palavereiden aikana eivät ole onnistuneet.

Vili osaa nukkua myös peppu pystyssä. Sen lisäksi se nukkuu mahallaan, selällään, oikealla ja vasemmalla kyljellään. Joskus se kuorsaa. Joskus sen hännän alta kuuluu suhahdus, johon se saattaa itse herätä ja katsella ympärilleen syyllistä etsien tyyliin "Kuka herätti minut?!".

Niinpä. Ei tarvita isoja asioita onneen. Kun osaa elää hetkessä ja maksimoida kaiken sen pienenkin onnellisuuden, minkä ympäriltään löytää, on jo hyvä olla.

Tavaramerkkinä kolme raitaa

Adidas, jolla on tavaramerkkioikeus kolmeen raitaan, saa isomman oikeudella tehdä melkein mitä tahansa. Etenkin, jos se valittaa suomalaiseen tuomioistuimeen. Helsinkiläinen perheyritys yritti myydä brasilialaisia neliraitaisia kenkiä, mutta joutuu nyt korvaamaan melkein 300 000 euroa Adidakselle, sillä neliraitakengät loukkaavat Adidaksen tavaramerkkiä, tuota kolmea raitaa. Loukkaavat? Lisäksi yrityksen on tuhottava (!) 3500 kenkäparia, joissa nuo neljä raitaa komeilevat. En tiedä, miten yrityksen muille jälleenmyyjille on käynyt muissa maissa, vai onko tämä neliraitakenkä suunniteltu ainostaan suomalaisille markkinoille. Tuskin.

Kävin tsekkaamassa kyseisen neliraitakengän. Edes minä, joka en todellakaan ole mikään muotitetoinen, huomasin heti, että kengissä ei ollut kolmea, vaan nimenomaan neljä raitaa. Olen varma, että ihminen, jolle Adidaksen kolme raitaa ovat tärkeä trenditietoisuuden huipentuma, osaa laske kolmeen, tai ainakin neljään. Sekoittumisen vaaraa ei ole! Mutta Adidas varjelee raitojaan agressiivisesti; jos joku valmistaja yrittääkin vaan käyttää raitoja jossain Adidaksen tuotteita vastaavissa tuotteissa, niin raastuvassa tavataan.

Mielestäni tämä on melko pelottavaa. Iso jättiyritys voi manipuloida jopa designia. Kolme raitaa saa näkyä vain Adidaksen omissa takeissa, paidoissa, verkkahousuissa ja kengissä. Jotenkin sen vielä käsittäisi, mutta nyt siis on kielletty NELJÄN raidan käyttö ihan oikeuden päätöksellä, ainakin Suomessa. Mielestäni Adidas halveksii ja aliarvioi ostajiaan, koska se pitää heitä niin tyhminä, että he eivät erota aitoa kolmiraitatuotetta "väärästä" neliraitatuotteesta.

Milloin syytettyjen penkille joutuvat kahta raitaa tuotteissaan käyttävät valmistajat? Minullakin on ollut verkkarit, joiden lahkeissa komeili kaksi raitaa. Eipä tullut mieleen, että moni varmaan kateellisena katsoi, että siinä se menee hienoissa Abidas-verkkareissaan. Vai oliko se Adibas... Yrittääkö Adidas häivyttää tavaramerkkikohun alle sen, että sillä ei ole luonnollisestikaan omia tehtaita, vaan sen alihankkijoilla on listoillaan yli 39 000 työläistä 68 maassa eri puolilla maapalloa. Näistä tehtaista 69% sijaitsee Aasian halpatuotantomaissa. Kiinan tehtailla Adidakselle tuotteita tekevät työläiset tekevät 70-tuntisia työviikkoja (Kiinassa lakisääteinen tuntimäärä on 49/vko),

Tsekkailin tuolta FinnWatch:in sivuilta muutamia asioita; Indonesiassa keskipalkka kuukaudessa oli n. 75 euroa, jolloin tuntipalkaksi jäi 47 senttiä. Vaikka hintataso on huomattavasti alhaisempi Indonesian tyyppisissä maissa, alhainen palkkataso johtaa siihen, että tuolla palkalla ei elä edes Indonesiassa. Tämän tietää myös Adidas, jonka alihankkijioden tehtailla palkat eivät koreile yhtään paremmissa lukemissa. Kannattaa muistaa, että Adidas on brändiyritys, jolla ei ole vastuuta alihankkijoiden toimista, kuten se pahoittelee itsekin. Voivoi...

Adidas Suomi on selkeästi suurin urheilukauppojen tavarantoimittaja meillä. FinnWatch:in selvityksen mukaan 100 euroa maksavan lenkkitossuparin hinta jakautuu seuraavasti:
Työntekijän palkkakulut 0,50 euroa
Tuotantokulut 1,5 euroa
Jälleenmyyjän mainoskulut 2,5 euroa
Alihankkijan voitto 3 euroa
Rahti ja verot 5 euroa
Brändimainonta 8 euroa
Materiaalikulut 8,5 euroa
Tuotekehitys 11 euroa
Jälleenmyyjän varasto- ja myymälävuokrat 12 euroa
Brändinimen käyttö 13 euroa
ALV 17 euroa
Jälleenmyyjän palkkakulut 18 euroa

Voisiko sen selkeämmin kertoa. Johan se nyt olisi mahdottomuus korottaa mokoman työläisen palkkaa; ei sitä nyt ainakaan voisi pienentää brändinimen käytöstä. Adidaksen brändinimi kun on niin heikko, että yritys  pelkää jopa ihmisten erehtyvän luulemaan neljää raitaa kolmeksi... No nyt alkaa ottaa pattiin tosi pahasti meikäläistä.

Kaiken kukkuraksi tutkimusten mukaan kansainväliset vaatebrändit (myös Adidas) käyttävät tuotteissaan nonyylifenoli-etyksolaatteja, jotka hajoavat myrkyllisiksi yhdisteiksi. Ne häiritsevät hormonitoimintaa, rikastuvat ravintoketjussa ja ovat vaarallisia jo ihan pieninä määrinä. Aineiden vesistöön joutumisesta  vastaavat kuluttajat, jotka pesevät ostamiaan hienoja brändituotteita eri puolilla maapalloa. Vuonna 2011 Adidas ei ollut vielä sitoutunut (kuten Puma ja Nike) eliminoimaan näitä kemikaaleja tuotteistaan.


Ja sehän oli varmaan kaikille selvää, että suomalainen Karhu möi aikoinaan tuon kolmen raidan tavaramerkin Adidakselle kahdesta viskipullosta ja noin 1600 nykyeurosta - kyllä meillä suomalaisilla on varaa!!!

Olisiko argeologiksi?

Tunnelma tiivistyy, kun lukee Karjalaista. Viimeksi oli taas juttua, että Itä-Suomi ja Lappi ovat niitä alueita, joilta siirretään koulutuksen rahoituksia eteläisen Suomen tarpeisiin. Tarpeita olisi koulutukselle täälläkin. Ainakin meidän alalla on jatkuva työvoimapula ammattitaitoisista ja ammatillisen tutkinnon suorittaneista osaajista. Mutta kaikkeen kannattaa varautua. Tällä kertaa kokeilin, aukenisiko minulle uusi ura argeologina, jos kävisi niin köpelösti, että juuri meidän koulutusalalla tulisi niitä pakonomaisia siirtoja.

Kyseinen osaamisala juolahti mieleen, kun samoilin eräällä kesämökillä. Argeologiassahan tutkitaan ihmisen menneisyyttä etsimällä ja tarkastelemalla niitä jälkiä tai esineitä, mitä ihminen on aikojen saatossa jättänyt maaperään tai vesistöön. Minua kiinnosti erityisesti esinelöydöt, joita me argeologit kutsumme ammattitermillä artefaktit. Päätin myös rajata tutkimukseni melko lyhyeen historianjaksoon, eli noin 70 vuoden sisälle. Tämäkin aikajana tuntuu varmasti monesta nykyihmisestä käsittämättömältä. Ainakin öljyntuotantoon liittyvissä artikkeleissa povataan öljyn riittävän "pitkälle tulevaisuuteen - jopa 40 vuoden päähän". Päätin rajata tutkimustani edelleen, enhän ole vielä kouluja käynyt argeologi vaan lähinnä kotikutoinen amatööri, josta saattaa kuitenkin jalostua aikaa myöten varsinainen helmi lähihistorian tutkimuksessa, painopistealueena kaatopaikkojen muodostuminen pihapiiriin ja kulutustottumusten vaikutukset artefaktien määrään. 

Tuumasta toimeen siis!

Sopiva maa-alue löytyi eräältä mökkitilalta. Olin jo aiemmin siellä käydessäni kiinnittänyt huomiota, että mökin asukkaat olivat perustaneet hehtaarin tiluksilleen useita kaatopaikkoja. Ne sijoittuivat notkelmiin tai isojen puuryteikköjen reunamille, missä ne olivat melko näkymättömissä kauempaa katsottuna. 

Esineistö vaikutti todella lupaavalta! Jo ensisilmäyksellä näki, että tiedossa oli valtava löytö, mikä sisälsi erilaisia tarvetavaroita vähintään 1930-luvulta aivan 2000-luvulle saakka. Esineet näyttivät olevan pääasiassa metallia, mutta kokeneena ympäristön tonkijana tiesin, että löytäisin myös muoveja. Ne kiinnostavat minua aina, koska vihaan niitä.

Kun olin rajannut kaivausalueeni kiinnostavalta näyttävään paikkaan, aloitin urakan. Meidän nykyargeologien ei tarvitse olla yhtä varovaisia kuin egyptologit; kaivaus sujui siis rivakasti ja ensimmäisen sammalkerroksen jälkeen sain näkyviini mielenkiintoisen metalliastian kulman. Aprikoin, olisiko se pontikkapannun vai vesisaavin reuna. Kyseessä saatoi olla myös lehmien juottoaltaan kulma. Nykykaivauksissa on sekin etu, että tuloksia saadaan nopeasti aikaan pienellä budjetilla.

 Lisää sammalkunttaa siirrettyäni huomasin, että vanhan metalliastian suojaksi oli asenneltu suojaavia metallilevyjä, jotka edustivat selvästi nuorempaa artefaktisarjaa. Nopeasti arvioin, että kyseessä saattoi olla mökin peltikaton ylimääräiset levyt, joiden avulla arvokas, vielä maakerrosten uumenissa lymyävä, metalliastia, oli peitetty.

Huomasin, että metalli oli säilynyt erittäin hyväkuntoisena ilmeisesti melko hapettomassa tilassa. Metalli oli kiiltävää eikä se ollut edes ruostunut. Kun olin aiemmin löytänyt puhkiruostuneita pieniä metallipurkkeja, oivalsin, että nyt kyseessä oli korkeintaan 30 vuotta sitten maaperään sijoitettua esineistöä. Hieman epäilytti, koska päällimmäinen metalliastia vaikutti öljytynnyriltä - mutta toisaalta se oli maaliton, joten kyseessä saattoi ollakin jokin kasvinsuojelumyrkkyastia 70-luvulta...

Jatkoin edelleen kaivamista. Kun olin edennyt päällimmäisestä sammalkerroksesta noin 10 cm:n syvyyteen ja saanut nostettua astian reunaa, koin jälleen yllätyksen! Oivalsin heti, että olin törmännyt erittäin arvokkaaseen ja harvinaiseen leniniläis-sosialistiskommunistiseen maatuskanukketyyliseen sisäkkäin sijoiteltuun artefaktihautaan. Alkuperäisen maatuskatyylin mukaan, kaivauksistani löytyi pariton määrä esineitä, jotka symboloivat elämän jatkumista. Parillinen määrä olisi tarkoittanut elämän päättymistä. 

Tästä innostuneena pohdin, mikä oli saanut ihmispolon piilottamaan maaäidin helmoihin kyseisiä, ihan käyttökelpoisia tavaroita. Ehkä muuutto Ruotsiin paremman leivän toivossa (koska tönö oli saatava myydyksi, kaikki turha roina tungettiin lähimpään suonsilmään)? Ehkä liian pitkältä tuntuva matka kierrätyspisteeseen (mopolla)? Ehkä laiskuus? Ehkä tietämättömyys siitä, että metaliromua jopa ostetaan (nykyisin) tai vähintäänkin sen voi viedä ilmaiseksi kierrätyspisteelle (toistaiseksi)?

 Kolmas esine oli säilynyt uskomattoman hyvin ja oivalsin, että kyseessä oli erittäin arvokas löytö. Miltei ymmärsin, miltä 1920-luvulla Howard Carterista on tuntunut, kun hän löysi Tutankhamonin haudan. En tietenkään rinnasta omaa löytöäni hänen löytöönsä, mutta tunne oli varmaan sama.Kädet innosta täristen kaivoin metallivaasin esille. Se oli aivan ehjä! Mahtavaa!!! Sieluni silmillä näin jo, mihin kaikkeen sitä voisi käyttää; kukka-astiaksi, halkotelineeksi, tuohiastiaksi, kumisaappaiden puhdistusvaasiksi, tuhka-astiaksi...

Kiinnostaako? Kyllä! Lisäksi löysin sen pahamaineisen muovini, eli sankoista viis, mutta samassa sammalmättäässä oli säilynyt tuiki tavallinen karkkipussi ihan hyväkuntoisena. Siitä seuraavalla kerralla...

Säilöttyjä unelmia katsomassa

Nyt se lopultakin sitten toteutui - pääsin katsomaan kauan odottamaani Katja Gauriloffin "Säilöttyjä unelmia". Dokumentti kertoo nimensä mukaisesti sekä teollisesti tuotetun säilykeruuan eri vaiheista, mutta myös niiden työläisten unelmista, jotka ovat tässä prosessissa mukana. Odotin anarkisempaa otetta; nyt kotona tuntuu kuitenkin siltä, että dokumentti oli oikealla tavalla rakennettu. Se ei mässännyt (paitsi vähän), vaan antoi aihetta ajattelulle. Loppuunmyytyä elokuvasalia katsellessa kyllä ymmärsi, että ihmiset jotka olivat tulleet paikalle, ajattelevat näitä asioita muutenkin.

Dokumentti kuvasi italialaisen säilykepurkin tuotantovaiheita; joitakin melko löyhästi ja joitakin hyvinkin tarkasti. Mietin elokuvaa katsoessa, että eläinten kärsimyksellä saa toki ravistettua ja shokeerattua, mutta kyllä täytyy olla todella tynnyrikin tappi kiinni, jos ei lihansyöjänä tiedä, että isojen tehtaiden tuotantoon myytävät eläimet ovat pelkkiä tuotantoeläimiä, vailla inhimillistä kohtelua. Toisaalta, tanskalaisen sikalan kohdalla oli jollain tavalla ihmisten kautta saatu myös inhimillisyyttä mukaan. Eläimet eivät olleet heille tässä tuotantovaiheessa pelkkiä tuotteita, vaan oikeasti eläimiä.

Silti minusta oli surullista katsoa etenkin sikojen tappamista; selvästi näki miten kauhuissaan eläimet olivat. Kuolema tulee tietty hetkessä, mutta sitä ennen näki, mitä kipua sähköpiiskalla ajaminen aiheutti hännät typistetyillä sioilla (kun sian häntä katkaistaan, sen kohtalotoveri ei pääse puremaan siitä - herää kysymys, miksi sika purisi toista hännästä). Olen nähnyt 60-luvulla lehmän teurastamista ja siihen verrattuna tästäkin toimenpiteestä on tullut todella tekniikan riemuvoitto.

Ihmiset tuotannon takana kertoivat omista unelmistaan ja elämästään. Pieneltä tuntuu Talvivaaran saastuttaminen, kun sitä suhteuttaa Brasilian avomineraalikaivoksiin ja sieltä ruokansa repiviin ihmisiin. Meillä Suomessa on asiat hyvin; katsoipa sitä mistä näkökulmasta athansa. Se, että maksamme reilusti veroja, mahdollistaa hyvän elämän tasapuolisesti kansalaisille. Tätä kannattaisi arvostaa!


Katja Gauriloffin säilyketölkille tuli matkaa 30 000km; ilman mausteita. Yritin laskeskella, monenko maan työläisiä dokumentissa kuvattiin; ainakin Brasilia, Tanska, Portugali, Puola, Romania Ranska, Valko-Venäjä tai vastaava ja Italia. Se on melkoinen matka, kun kyseessä on jokseenkin tavallinen nautaa ja sikaa sisältävä ravioli (elikkäs pasta sisällä nautasika-tomaattimössö). Se, että sikala on Tanskassa ja teurastamo Romanissa, kertoo paljon. Mieti!

Loppuun olisin kaivannut kohtauksen, missä suomalainen kuluttaja, ostettuaan tuotteen kaupasta, heittää loput siitä roskikseen. Silloin siihen olisi tullut vielä lisää särmää; mutta upea dokumentti se oli ilman ehdotustanikin. Me kaikki olemme kosketuksissa toisiimme tässäglobaalissa maailmassa. Mikään teko ei ole itsestäänselvyys ja vain minua koskettava. Perhosefekti on tullut jäädäkseen.

Käykää ihmeessä katsomassa; ja sehän on selvää, että kaikkien hömppäelokuvien sijasta tämän dokumentin näkeminen on vaikeampaa kuin lottovoitto.

Kärpäsenä katossa

Mietin tuossa aamusella, kun soittelin äitimuorille päivystysaikaa Joensuun terveysjärjestelmästä, että miltähän tuntuisi olla kärpäsenä katossa seuraamassa vastaanotossa olevan työntekijän ilmeitä ja eleitä, kun asiakkaat soittavat ja puhelu ei menekään kummankaan odotusten mukaisesti.

Tarina on tässä: Melkein 85-vuotiaan äitini hoito-ohjeessa luki selvällä suomenkielellä, että ottakaa yhteyttä ensiapupkl:n numeroon, jos tarve ilmenee vuorokauden sisällä operaatiosta. Tarve ilmeni vuorokauden sisällä ja kaiken kukkuraksi se oli vielä sellainen tarve, mikä  oli hoito-ohjeessa jo ennakkoon mainittu mahdolliseksi tarpeeksi. Homma hanskassa; siispä pirautin ensiapupkl:lle.

Puhelimeen vastasi joku tittelitön ihminen, jolle ei kastelahjana oltu annettu edes nimeä, tai sitten hänellä oli kurkku hetkellisesti niin kipeä, että siinä vaiheessa kun oletus oli, että hän kertoo nimensä, niin ääni häipyi kuulumattomiin. Minun oli tietekin kerrottava, kuka olen. Kerroin asian mahdollisimman selkeästi, jaarittelematta ja painottaen, että kysessää on hoito-ohjeenne mukainen toiminta ja mielellään tulisimme kuluvan päivän aikan käymään.

Tämän jälkeen alkoi mielenkiintoinen keskustelu, josta osan tämä henkilö, sanotaan vaikka Pirkko, kävi joidenkin muiden hoitajien tai peräti laitoshuoltajien kanssa. No, ei kuitenkaan laitoshuoltajien, koska sieltä löytyy niin tervejärkistä porukkaa, että konsultoituaan jotain työvuorossa olevaa laitoshuoltajaa, meidät olisi oitis pyydetty vastaanotolle.

Pirkko ilmoitti, että asia ei kuulu heille, vaikka operaatiosta ei olekaan vielä kuulunut vuorokautta. Tiedusteltuani, että kenelle sitten, hän kertoi auliisti, että sinne kotipaikkakunnan terveyskeskuksellehan se kuuluu. Tämän olin tiennyt jo ennen Pirkolle pirauttamista, ongelma oli vain siinä, että muori sattu olemaan meikäläisen luona Joensuussa eikä kotipakkakunnallaan. Ja jos hän olisi sattunut olemaankin siellä, niin kyseisessä tk:ssa ei ollut päivystysvastaanottoa, vaan se sattui olemaan Nurmeksessa (Lieksan ja Nurmeksen tk:t ovat tehostaneet toimintaansa ja toinen päivystää parillisena, toinen parittomana viikonloppuna ja potilaat ajavat tuon 100 km sitten joko omalla tai valtion kustannuksella). Pirkko pysyi tiukkana ja sanoi, että lieksalaiset eivät kuulu heille; ainostaan Lieksan kolilaiset kuuluvat?! Ymmärsin olla hiljaa siitä asiasta, että äitini on melkein kolilainen, koska hän oli ollut evakon alkuajan Kolilla.

Tunsin , miten Pirkon stressikäyrä kipusi yhtä korkealle kuin omani. Mutta tässä tilanteessa minä olin se, joka käyttäytyi nöyrästi, koska todellakin meidän oli pakko päästä vastaanotolle. Sen todisti jo hoito-ohje, joka tässä tilanteessa tuntui olevan ainut turvamme. Yritin siis puhua rauhallisesti, perustelin toivettani, esitin pahoitteluni, että joudun vaivaamaan mutta pysyin kuitenkin tiukkana, että hoitoon on päästävä. Siinä vaiheessa, kun Pirkko ehdotti, että ajaa kurautan muorin kanssa 100 km Lieksaan (ilmeisesti repimään sitä lukossa olevaan päivystyksen ovea) ja sieltä sitten takaisin, tarkensin, että onko hän aivan varmasti sitä mieltä, että neuvo on ihan järkevä. Samalla pelkäsin, että hän täräyttää meidät alimpaan hoitoluokkaa ihan vaan sen takia, että en arvostanut hänen neuvoaan.

Tässä vaiheessa Pirkolle valkeni, että en soita Lieksasta, vaikka olinkin jo useamman kerran maininnut, että lähden viemään äitiäni kyseiseen kyläpahaseen vasta seuraavana päivänä. On myönnettävä, että en huomannut sanoa soittavani Joensuusta, joskin se kävi selvästi ilmi keskustelussa; tuskin muualta olisin luvannut olla päivystyksessä varttitunnin sisällä. Ja tuskin Lieksassa ollessani olisin vienyt äitini takaisin  Lieksaan; hmm... mitenkähän oli Pirkon loogisen ajattelun laita.

Keskustelu päättyi, Pirkon yläpaineen ollessa 200 ja minun 160 (mitä on monesti ihan normaalistikin), siihen, että Pirkko käski minun soittamaan terveyskeskuksen päivystykseen Tikkarinteelle. Ystävällisesti hän antoi sinne numeron ja roikuin linjalla 10 minuttiia, minkä jälkeen homma lähti rullaamaan. Siellä ystävällinen naisääni ilmoitti, että ilman muuta hoito tehdään. Niinpä päräytin äitimuorin kanssa Tikkarinteelle ja takaisin Utrassa olimme 55 minuutin päästä! Koskaan aiemmin en ole sieltä niin nopeaa hoitoa saanut.

Mikäli Pirkko olisi hahmottanut kokonaisuuksia, hän olisi ohjannut meidät suoraan Tikkarinteen päivystykseen miettimättä, onko apua tarvitseva "asiakas" lieksalainen vai sotkamolainen. Mutta iso kiitos Tikkarinteen päivystykseen; siellä ymmärretään hoitotarpeen päälle.

Näkisinpä Pirkon...

Olisiko ompelijaksi?

Kun nuo aiemmat omaehtoiset työkokeilut eivät ole oikein onnistuneet, niin minulla on yhä haku päällä. Tuumailin, että jos jätän ulkotyöt näin talvea vasten sikseen ja päätän keskittyä enempi sisähommiin. Enpä pitkää kerinnyt miettiä, kun sana oli kiirinyt laajasta osaamisrepertuaaristani ja huomasin, että olin lupautunut lyhentämään olohuoneen verhoja. En kuitenkaan omiani, sillä ne ovat roikkuneet jo yli 20 vuotta olohuoneen ikkunoissa aina talvisaikaan ja ihan oikeassa pituudessa.

Ympäristöihmisenä en ole alkanut hötkyilemään ja ostamaan uusia verhoja, vaan olen ihan tyytyväisenä viritellyt verhot aina ensilumien aikaan olkkariin. Ihan kuin olisi viimeiset 10 vuotta kuullut jotain valitusta, että aina samat verhot, mutta minusta syytä uusien hankkimiseen ei ole. Tein nimittäin vuonna 1991 erittäin kauaskantoisen ostoksen ja huomaan, että myös makuni on pysynyt samana. On kiva seurata, että asiat ja maailma muuttuu, mutta olkkarin verhot ne vaan pysyvät!

Samaa ei voi sitten sanoa ystävieni verhoista; ne vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Minulla on ompelukone, joka samalla nostaa statukseni sukulais- ja ystäväpiirissä huomattavan korkealle. Osaan jopa käyttää sitä, ainakin aiemmin. Nyt olen keskittynyt ekokassien tekemiseen ja tarkemmin sanottu lähinnä suoran sauman ompelemiseen. Myös muita pyyntöjä suorastaan satelee; eilenkin yksi jälkeläisistä yritti ottaa haltuunsa melkein 30 vuotta vanhasta lakanakankaasta ompelemani norsukassin, mutta en raskinut luopua siitä.

Koska ompelijanmaineeni alkaa olla jo laajalle levinnyttä faktaa, ei siis ollut ihme, että eteeni kannettiin peräti kolmet lyhennystä kaipaavat juhlaverhot. Tällä kertaa haastetta toi se, että verhot olivat tekokuitua, minkä ompelussa suoran sauman saatuaan voi suunnistaa suoraan lottokioskille...

Huomaa mittanauha!

Varustauduin ihan oikealla mittanauhalla, koska ajattelin todistaa, että meitsiltä sujuu myös pikkutarkka nypertäminen. Kun sain kuulla valmispituuden, niin helppoakos oli sitten lyhentää kangasta haluttuun pituuteen. Olisi saattanut mennä silmämääräisestikin, mutta annoin ammattimaisemman vaikutelma metrimitta kaulassa.

Ei lankasuorassa...

Ensimmäisen verhon jälkeen kehityin ja merkkasin sekä leikkauskohdan että taitteen kohdan yhtä aikaa.

Sormet ergonomisesti.

Sitten ei muuta kuin ompelemaan! Se olikin hauskaa hommaa, kun pohjatyöt oli tehty huolella. Kolmen verhon lyhennys vei aikaa alle tunnin. Ei mikään huono aika 2-vuotisen kudontakoulun käyneelle! Etenkin kun tuosta koulusta on aikaa 31 vuotta ja keskityin siellä pelkästään kangaspuilla kutomiseen!

Meikäläisen työolosuhteet olivat miljoonakertaisesti paremmat kuin niiden ompelimojen työläisillä, joista edellä mainut verhot suomalaiseen kauppaan myytäviksi olivat tulleet. Tai ainakin luulen, että ne oli tuotettu jostain Aasian hikipajasta. Kahleet pois- on järjestö, jonka tarkoitus on parantaa ompelijoiden työoloja. Kun Puhtaat vaatteet-kampanjat organisoivat kuluttajajärjestöt, tämä kampanjan taustalla ovat argentiinalainen ja thaimaalainen ompeluosuuskunta. Hienoa!

Mitä sitten pitäisi tehdä, että ei syyllistyisi omalta osaltaan riistämään työntekijöiden oikeuksia?! Olisiko parasta jättää ikkunat ilman verhoja? Vai olisiko parempi ostaa vain kotimaisia verhoja (kotimaisella puuvillapellolla tuotetusta puuvillasta...hah)? Vai olisiko siirryttävä kokonaan muihin materiaaleihin? Kuten tiiliskiveen, jota muuraamalla poistuisi kerralla sekä verhojen vaihtamisen vaikeus. Toki haitta syntyisi valaistuksen kannalta.

Jos ajattelen ympäristöä, niin säästääkseni lämmityksessä, minun olisi laitettava sälekaihtimet ja verhot ikkunan eteen yöksi. Vaikutus on sama, kuin yksi lasikerros lisää lämpöhukan esteenä. Jospa näppäränä ompelijana ompelisin verhoihini vuoret, kuten Englanissa on tapana? Taidan sittenkin olla ihan onnellinen, kun roikotan niitä yli kaksikymppisiä edelleen ikkunassa. Ajattelepa, ainokainen lukijani - harvoille verhoille voi pitää 30-vuotissynttäreitä, kuten meikäläisen verhoille muutaman vuoden päästä!

Rentona

Tuon vihanvimmaisen kirjoituksen jälkeen pitänee palata normaaliin mielentilaan, mikä tarkoittaa sitä, että en todellakaan aio kirjoittaa Talvivaarasta yhtään mitään. En edes sitä, että ei tarvinnut olla Einstain ennustaessaan, miten siellä tulisi käymään. Minäkin, tälläinen kotikutoinen ympäristöihminen, oivalsin jo vuosia sitten, että tilanne ei ole hallinnassa.

Taisi käydä niin, että uusien jäteasemien pohjarakenne on tarkemmin määritelty kuin Talvivaaran ylitäyttöaltaiden pohjarakenne. Jos en väärin muista, niin samoihin aikoihin kun täällä Joensuussa piti jo käyttää bentoniittia uuden jätteenläjitysalueen pohjaan, Talvivaaran mineraalikaivoksessa selvittiin kivituhkakerroksella. Jäteaseman pohjarakenne on yli metrin paksuisen, erilaista kerroksista koostuva tukeva pohja, jonka läpi ei mikään valuma pääse hallitsemattomasti ympäristöön. Myös pohjamuovi, mikä kattaa koko kerroksen, on paksu ja tiukkaan hitsattu; reiän syntyminen on mahdollista, mutta ei muutamassa vuodessa eikä valumat olisi satoja litroja minutissa - korkeintaan millilitroja. Jäteasemalla ei ole nestealtaita, joten pohjarakenne on mitoitettu kestämään aikamoista painetta; on siis maksimoitu mahdollinen haitan estäminen.

Samoin ei voi sanoa Kainuun korpimaille kyhätystä kaivosteollisuuden jätteitä keräävistä altaista. Niissä jo veden paine on niin suuri, että pöhkömpikin tajuaa, että perustusten olisi oltava todella järeät. Mielenkiintoista siis on, että  Euroopan suurin nikkelikaivos, jossa käsitellään  nikkeliä, kuparia, sinkkiä, kobolttia ja jopa uraania, tarvitsi muutama vuosi sitten vain  15 cm:n kivituhkan ja 1½ cm bentoniittikerroksen jätealtaan pohjalle?!

Mielestäni tämä kuvastaa hyvin suomalaista ympäristöpolitiikkaa. Pakotteet ja tiukat määräykset koskevat lähinnä niitä, joita on helppo hallita. Lasketaanpa! Keskivertoihminen pissailee vuorokaudessa 1-2 litraa. Tästä määrästä 95 % on vettä ja 2,5 %  varsinaista ureaa, joka suurina määrinä on myrkyllistä.  Millä tavalla? Juotunako? Urean lisäksi pissassa on loput 2,5 % magnesiumia ja kalsiumia, fosforihappoa, rikkihappoa ja jopa hippuurihappoa, mitä se sitten liekään. Joka tapauksessa, päivässä tuota vaarallista ureaa syntyy ihmisparasta vaivaiset puoli desiä. No huhhuh! Silti kesämökillä viikonloppuja viettävä Reiska, joka pissaa sen 2 litraa päivässä mökkinsä ulkohuussiin, onkin joutunut tarkan syynin alle ympäristön saastuttajana.

Maanviljelijät saavat kerätä karjanlantaa säiliöihin ja levittää ne sitten pelloille lannoitteeksi. Rajoituksia on, tietenkin, eli routaiseen ja lumipeitteiseen maahan sitäkään ei saa levittää. Rajoituksia on myös sen mukaan, mitä pellolla aiotaan viljellä ja mistä eläimestä virtsa ja lanta on peräisin. Mutta onkohan lehmänkin pissassa ureaa? Ja paljonkohan Mansikki pissaa (!) päivässä. Tarkistin, niin jokainen lehmä tuottaa 23 kiloa (!) lantaa vuorokaudessa.

Kuvittele syksyinen poutapäivä siellä Reiskan kesämökillä. Juuri on saatu haravoitua pienen tontin piha syyskuntoon ja sitten pitääkin jo mennä pissalle. Jos mökillä on kantovesi ja ulkohuussi, niin toivottavasti Reiska kuitenkin noudattaa lainsäädäntöä ja erottelee virtsan huussin muusta tuotoksesta erilliseen astiaan. Virtsa pitää sitten jälkikäsitellä kompostissa, josta on matkaa järvelle toistakymmentä metriä ja maapohja ei saa olla liian viettävä.

Kun Reiska rakentaa uutta ulkohuussia, mikä täyttää kaikkien direktiivien määräykset, kuuluu pellolta räminää ja eikös sinne olekin jo ilmestynyt naapurin Jussi lantatankkinsa kanssa. Suihkis vaan, ja sinnehän se söhähti, naudan lietelanta pellon kynnöksiin. Sitä saa levittä 20 tn (tonnia) / ha (hehtaari eli 10 000 m2) syyskuussa! Mieti!!! Naudan lietelanta sisältää ½ kg fosforia m3 ja 1,8 kg typpä m3.

Itse asiassa maanviljelijä saa vielä tukea levittäessään lietelantaa peltoon. Reiska sitä vastoin saa saakkoa ympäristörikoksesta, jos hän ei ole tehnyt asianmukaisia jätevedenkäsittelytoimenpiteitä (mm. saostussäiliö, harmaavesisuodatin, maapuhdistamo) mökille, jossa hän saattaa viettää kesäkuukausina jokaisen viikonlopun, eli tuollaiset 30 vuorokautta. Sehän tekee yhteensä 1,5 litraa kesän aikana sitä pahamaineista ureaa!

Vähän tämmöinen fiilis tulee, kun lukee noita Talvivaaran touhuja. Siellä iso yritys päättää, mitä se tekee. Sen päästöt, vaikka ovatkin miljoona kertaa suuremmat ja kuormittavammat ympäristölle kuin yhdenkään yksittäisen kansalaisen, saavat mennä ihan omia reittejään. Lainsäädännössä ei ole vielä riittävästi ohjeita ja määräyksiä, sillä Suomessa ei ole ollut riittävästi kaivostoimintaa, että niitä lakeja olisi tullut tehtyä. Lisäksi sinisilmäisinä hölmöinä uskotaan, että kyllä me suomalaiset olemme rehellisiä ja ympäristön arvoja kunniottavia ihmisiä. ELY:n porukat eivät saa yritystä kuriin  - onhan Talvivaara iso työllistäjä kurjassa Kainussa. Onkohan siellä samanlaista mafiaa kuin Italiassa; siltä alkaa tuntua. En hämmästyisi, vaikka vuosien päästä selviäisi, että virkamiehiä on lahjottu ja näin saatu heidän ummistamaan silmät tai ainakaa olemaan huomaamatta epäkohtia ja vaatimatta tiukasti lain pykälien noudattamista.

No, tämmöistä tuli pohdittua tänään. Ihan kiva, että oli aikaa pohtia pitkästä aikaa näitäkin asioita. Rennosti ja kiihtymättä.

Vihan vallassa!

Meikäläisen sisäpiiri tuntee pimeän puoleni, eli saatan purkautua kuin tulivuori ja viilipyttymäinen rauhallisuuteni, mikä kuuluu ammatilliseen rooliini, on hetkessä haihtunut ruudinkatkuisena savuna lähiympäristöön. Pidän tätä ominaisuutta ihan kivana, sillä se todistaa, että sisäinen leijonani on valppaana ja sivistystä on kuitenkin sen verran, että en näytä tätä alkukantaista luonteenpurkausta muualla, kuin neljän seinän sisällä, jotka yleensä vielä omistan itse. Kuten Liisa Keltikangas-Järvinen sen muotoilee, jokainen saa näyttää tunteensa, mutta silti pitää olla hyvät käytöstavat ja sen perusteellahan sitä keskivertoihminen ymmärtää, miten missäkin tilanteessa käyttäytyy.

Toisaalta olen huomannut, että käytöstavat eivät sittenkään kuulu kaikkien ihmisten perusosaamiseen. Tässäpä olisikin oivallinen kasvun paikka tarkastella omaa käyttäytymistään ulkopuolisen silmin. Itse en tietenkään tätä tarkastelua enää tarvitse, sillä pystyn helposti huomaamaan, milloin en olisi selvinnyt käytöksen kultaisen kirjan tentistä ihan puhtailla papereilla. Näin kävi mm. viime keskiviikkona.

Olin erittäin hyvin ansaitsemallani vapaalla ja tarkoitukseni oli ylittää katu suojatietä pitkin 84-vuotiaan äitini kanssa. Olimme juuri poistuneet tyhjin käsin eräästä tavaratalosta ja toiveikkaana suunnistimme kohti toista kauppaa.  Lähdimme siis ylittämään katua Tori- ja Koskikadun risteyksessä, mutta sitä ennen olin  jo luikauttanut lapsuudesta tutun lorun "Katso ensin vasemmalle, siten vasta oikealle, vielä kerran vasemmalle, sitten vasta auton alle". Valitettavasti tällä kertaa loru meinasi loppua lyhyeen.

Olimme ottaneet muutaman askeleen suojatiellä, kun huomasin, että vasemmalta ajoi auto meitä kohti kovaa vauhtia. Oli selvää, että kaveri ei väistäisi. Me väistimme. Tilanne meni nopeasti ohi, mutta kun sinistä bemaria ajanut noin kolmikymppinen melkein kaljupäinen mies kaahasi muutaman sentin päästä ohitsemme, minuun iski ennalta arvaamaton primitiivireaktio ja iskin täysillä bemarin takaluukkua nyrkilläni. Se, että pystyin yleensä näin tekemään, todistaa, että onnettomuus oli todella lähellä.

Iskusta kuului  kova pamaus, mitä itsekin ihmettelin. Kaveri ei kyllä pysähtynyt kysymään, kävikö meille mitenkään, vaan jatkoi matkaansa kohti Rantakadun liikennevaloja. Hän tajusi aivan varmasti, mitä tein ja pani ehkä naaman muistiin... Mietin, miksi reagoin noin voimakkaasti; yllätyin itsekin. Sitten ajattelin, että koin ehkä olevani jonkinasteinen naarasleijona, joka suojeli pesuettaan eli tässä tapauksessa äitimuoria, joka ei todellakaan olisi ikikuunapäivänä voinut kuvitellakaan tekevänsä moista sivistymätöntä tekosta, vaikka vaarassa oli jopa henkikulta.

Kun poljin muutama vuosi sitten fillarilla Kuusamoon, niin suunnittelin kyllä fillarin tarakalle telineen, missä olisi puukko, mikä vetäisi viirut liian läheltä kahaavien autojen kylkiin. Mutta vain suunnittelin. En toteuttanut. Olenko ottanut ensimmäisen askeleen kohti väkivaltaista anarkismia, jonka tavoitteena on antaa lapasesta öykkärikuskeille?!

Koirastako kasvissyöjä?

Olen miettinyt jo pitkään, pitäisikö minun muuttaa ruokailutapojani ja lopettaa lihansyönti kokonaan. Ihan vaan ympäristösyistä.Pyrin kaikessa mahdollisessa ajattelemaan ympäristön kannalta ja minimoimaan yleistä kulutustani, ostamaan vain harkiten, vähentämään matkustamista, pienentämään energiakulutusta, tekemään järkeviä päätöksiä, kierrättämällä. Silti on alkanut tuntua, että jotain olisi syytä tehdä myös ruuan puolella. Tässä korostuu minun kohdallani myös eläinten tuotantotavat ja niiden eettisyys. Tällaisen hyvinvointivaltion edustajana ajatukset voivat tuntua hurskastelulta.  Ja mitäs lihan tilalle? Käsittääkseni lihasta saadaan valkuaisaineita eli proteiineja. Ilmeisesti perusjuttu olisi lisätä soijan ja muiden erilaisten papujen käyttöä.

Olen toki vähentänyt lihansyöntiä, niin paljon kuin se on ollut helposti mahdollista. Valitsen yleensä aina kalaruuan, olen vähentänyt tietoisesti liharuokien määrää viikossa ja suosin naudanlihan sijaan broileria. Tämä siitä syystä, että märehtijöiden kuormitus on huomattavasti suurempi, kuin muiden eläinten. Väitetään, että metaanintuotanto on 1/4 sioilla ja broilerilla, kun sitä vertaan nautojen metaanintuotantoon. Ruokintamuodolla on myös iso merkitys. Naudat pystyvät syömään ihmisille kelpaamatonta ruohoa, kun sioille ja broilereille syötetään pääasiassa rehua, mikä koostuu soijasta ja viljoista ja joiden kasvattamisessa käytetään enempi kemikaaleja. Rehu tuodaan myös pitkälti ulkomailta. Kotimainen nurmirehu puolestaan pakataan muovisiin paalehin ja kyllä naudoille on syötettävä myös kivennäisiä. Käsittääkseni naudat syövät myös soijaa, eivät kuitenkaan siinä määrin kuin siat ja kanat.

Kaloissa suosin aina lähialueen villikalaa, tai miksi sitä nyt voisi kutsua. Jossain vaiheessa Norjan kassilohikasvattamojen rehuna käytettiin jopa 1½ kertaa painokiloa kohti merestä pyydettyjä villikaloja, joiden määrä onkin rajusti vähentymässä ja kalaa löytyy entistä kauempaa rannikoilta. Aika älytöntä sekin! Viljellyn kalan ympäristökuormitus on iso. Halpojen merikuljetusten ja halpatyövoiman käytön takia lohi saattaa matkata tuhansia kilometrejä ensin fileoitavaksi ja sitten takaisin jatkokäsittelyyn. Evirakin antaa luvan pakastaa myyntiin tulevan kalan kahdesti, mutta kotona sitä ei saisi enää pakastaa. Hmmm. Kerran kysyin ruokalassa, että mistähän tämä kala on peräsin. Vastaus kuulu "Vedestä", joten ajattelin, että ei ainakaan meikäläisen peruskuppilassa paljonkaan taideta tuohon ruokatuotantoon kiinnittää huomiota.

Joidenkin tutkimusten mukaan kasvihuonekaasujen määrästä 1/5 osa on peräisin nimenomaan lihantuotannosta. Lihansyönti on kuitenkin kasvussa, meillä Suomessakin. Köyhissä maissa se mielletään pitkälti vaurauteen; köyhillä ihmisillä ei oikeasti olekaan varaa lihansyöntiin. Meillä rikkaissa maissa kasvaneilla ei ole samanlaista suhtautumista lihaan; melkein uskallan väittää, että jokainen suomalainen voi syödä lihaa halutessaan. Kun köyhien maiden ihmiset rikastuvat, he haluavat papujen tilalle proteiinipitoista lihaa. Rikkaissa maissa rikkaat haluvat trendikkäästi vaihtaa lihan köyhisä maissa tuotettuihin papuihin. Näin karkeasti sanottuna.

 Nyt olen siis jättänyt leikkeleiden käytön pois, pyrin suosimaan kalaa (milloin se on tullut lähialueelta), jos on "pakko" syödä lihaa, otan broileria (voi Ross 508-parkaa). Mutta eipä se juuston syöminenkään minua kummemmaksi tee; korkeintaan voitan tuotannon eettisyydessä. Voivoi! Jos ihminen voi kuitenkin pohtia tällaisia asioita, niin sekin on jo jotain se. Voimme miettiä, kumpi on kuormittavampaa, sekö että juon suomalaisella lähitilalla tuotetua maitoa, joka pyörähtää Jyväskylässä pastörtointikäsittelyssä vai sekö, että ostan soijamaitoa, joka tulee Suomeen jostain muualta. Mitä painotan? Sitäkö, että soijan kohdalla minun ei tarvitse ajatella eläinten kohtelua? Vai sitäkö, että kotimaisuusasteen korkeus on tärkeä asia nykytalouden ja maailman levottoman tilanteen takia.

Mutta entäs tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili sitten! Koirahan on lihansyöjä ja tuottaa päästöjä saman verran kuin citymaasturi. Mitäs minä sitten Vilille syötän, jos emme syö enää lihaa? Kas tässä ekologinen ja ympäristötietoinen (mainitsinko jo keskimääräistä älykkäämpi) tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili on keksinyt keinon tulevia aikoja ajatellen...

Ja tästä linkistä sitten katsomaan youtubeen, jos ei muuten näy.

Risu savotassa!

Kirjoitin tuon otsikon ihan tarkoituksella juuri noin, korostaakseni sitä, että meikäläisen puusavotat loppuivat melko lyhyeen. Nimittäin siihen edellisen reissun haavan kaatoon. Ja edellä mainitsemallani mökillä. Siellä, missä taitojani ei tunneta (todellakaan!), saatan päästä vielä kokeilemaan, josko se puu sittenkin kaatuisi suuntaan tai toiseen. Mielellään joka tapauksessa kaatuisi.

Tuossa risusavotassa kävi sitten niin, että ystävän mökille saapasteli sukulaismetsuri etuajassa (talvellahan sen piti vasta tulla!) ja aloitti hallitun puunkaatamisen. No, jokainen meistä ex-metsureistakin tietää, että kaatamisen jälkeen pitää karsia oksat. Oksia on hieman hankala poltella uunissa, joten yksi tapa on polttaa ne heti karsimisen jälkeen avotulella ja näin tuoda hetkittäistä lämpöä metsäneläinten kylmään ja karuun arkeen. Osa risuista tietenkin jätetään maatumaan ja samalla tuottamaan hyvää luontaista lannoitetta sekä kaikenlaista askaretta mahdollisille runkohaapsasille, joiden ei tietankään toivota näyttäytyvän haavikossa eikä muuallakaan.

Tontilla koitti aamulla talkoolaisille työnjako, enkä oikeastaan ällistynyt, että sain vastuulleni juuri em. risujen raahaamisen polttopaikalle. Sitä ihmettelin, että sain myös päävastuun risujen polttamisesta. Mietin, että johtuiko se siitä, että maassa oli jo lunta ja oletus oli, että meikäläinen ei saa edes syttymään nuotiota märistä risuista, joten hommaan ei varsinaiseti sisältynyt riskiä...

Homma hoidossa!

Mutta partiolaisena sain tietenkin tulen syttymään yhdellä tikulla. Tai kahdella, mutta vähemmällä kuitenkin kuin puntilla. Kaikki ihmettelivät, että ihanko totta märkä puu palaa: minullehan siinä ei nyt ollut mitään ihmettelemistä. On tullut poltettua ennenkin risuja puusavotan jälkeen...


Kun olin sitten raahannut tasan kuusi tuntia risuja ja huolehtinut samalla niiden poltosta, alkoi tuntua ihan siltä, että valetta on sekin väite, että raitis ulkoilma virkistää. Väsytti ihan himputista, mutta sisulla tein vielä puoli tuntia pitempään hommia kuin muut, ettei tulisi sanomista laiskottelusta.

Kun sitten sattui sekä moottorisaha että metsuri olemaan paikalla, niin pyysin, että hän sahaisi sen edellisellä kerralla kirveellä hakkaamani puunkannon siistimmäksi. En sitä varten, että minua se olisi hävettänyt. Mutta  sitä varten, että sain kuulla, että jos joku työmies käy mökillä arvioimassa vaikka urakkahintaa työlle (esim. kaivon poraamiselle), niin nähtyään jyrsimäni (!) kannon, hän laittaa hetkessä tuplahinnan urakalle. Miksi ihmeessä?! Siksi, että jos joku on niin pöhkö, että hakkaa nykyaikana puita kirveellä, niin kyllä sellainen maksaa tuplahinnankin ihan kyselemättä. Etenkin, kun kanto on niin järkyttävän näköinen, että ei kuulemma ihan tavan talliainenkaan sellaiseen kuntoon sitä saisi, vaikka samalla kirveellä olisikin puu kaatanut. Ymmärsin tästä hienovaraisesta vihjauksesta, että mökin budjetti olisi takiani vaarassa.

Kun Eino tuli kannon luo, hän kyllä näytti ällistyvän.Oletin sen johtuvan siitä, että olin sentäs saanut kaadettua niinkin ison puun, enkä suinkaan siitä, että työn jälki ei sitten ollut ihan yhtä siloista kuin moottorisahalla sahatessa. Otin kuvan kannosta sahauksen jälkeen. Mutta se hävisi?! Ihanpa totta! Siinä näkyi, että kirveellä hakkaamalla kannosta tuli pitempi ja jälki on todellakin hieman erilainen (sanoisinko luovempi) kuin moottorisahalla. Jos löydän kuvan, niin voitte todeta omin silmin. Nimittäin sen, että olipa kanto minkä näköinen tahansa, niin tärkeintä on aina ajatus! Ei tule aina mietittyä niin laajasti, kun rynnistää auttamaan, parhaansa mukaan!

No tässä kuva, joka puhuu kyllä puolestaan...valitettavasti.

Hieman hiomista...