Lempeä Pieni Kaniini joulusadussa

Lukijoistani kaksi, eli 50 % jälkikasvustani muistaa varmasti Tuiman Tuhman Kaniinin ja Lempeän Pienen Kaniinin (nimet varastettu Beatrix Potterilta) seikkailut. Siihen aikaan, kun niitä heille sepittelin, tietotekniikka ei ollut vielä yhtä kehittynyttä ja niistäkään tarinoista ei ole enää kuin hatarat muistot jäljellä. Ainostaan Tuiman tuhman Kaniinin autokoulu on tallentunut jälkikasvulle. Harmi, sillä ne olivat meistä kaikista tosi hauskoja.

Kaniinit tulivat eilen mieleeni, kun kuulin eilen radiosta joululaulun, jonka nimi oli ”Joulupukki puree ja lyö”, esittäjänä M.A.Numminen. Tästä inspiroiduin kirjoittamaan  seuraavan tarinan:

Lempeä Pieni Kaniini odotti innoissaan Joulua. Se avasi joka aamu joulukalenterin luukun ja ihaili kauan karamellia, joka kiilsi kauniissa kääreessä luukun sisällä. Joka aamu se tarjosi karamellia ensin äidilleen ja kun äiti lempeästi kieltäytyi, se avasi kääreen hitaasti ja söi suklaanapin nautiskellen jokaisesta murusta. Lempeän Pienen Kaniinin pienet viiksikarvat värisivät onnesta, kun se laski aamuja  ja ajatteli jouluaattoa.

Tuima Tuhma Kaniini odotti myös innoissaan joulua. Sen sijaan, että se olisi avannut omalta äidiltään saadusta joulukalenterista luukun kerrallaan, se oli jo ensimmäisenä päivänä avannut kaikki luukut ja rohmunnut suklaat suuhunsa. Tuimalle Tuhmalle Kaniinille ei tullut mieleenkään tarjota joulukalenterin antimia muille. Päinvastoin, se oli saanut nirhattua pikkusiskonsakin  kalenterista yhden luukun auki kalenterin takapuolelta niin huomaamattomasti, että sen äitikään ei huomannut kolttosta. Siskon parkuessa pettymyksestä Tuima Tuhma Kaniini hykerteli tyytyväisenä ja pyyhki suklaanmurusia viiksikarvoistaan.

Molemmat kaniinit odottivat siis omalla tavallaan yhtä innokkaasti joulua ja etenkin jouluaattoa. Lempeä Pieni Kaniini oli kirjoittanut joulupukille kirjeen jo marraskuussa ja toivonut siinä itselleen pientä lahjaa. Sen lisäksi hän oli kirjoittanut samaan kirjeeseen myös pikkusiskonsa toiveen, koska sisko ei osannut vielä kirjoittaa. Silmät onnesta säihkyen Lempeä Pieni Kaniini  oli käynyt viemässä joulupukin kirjeen pieneen koriin, mistä äiti lupasi toimittaa sen postiin ja Joulupukille seuraavalla kauppareissullaan. Lempeä Pieni Kaniini nimittäin tiesi, että Joulupukki asui Korvatunturilla ja oli lukenut monta tarinaa sen ahkerista tontuista.

Tuima Tuhma Kaniini oli myös kirjoittanut pukille. Sen kirje olikin pitkä, pitempi kuin mitä se koskaan jaksoi kirjoittaa koulussa ainekirjoitustunnilla. Tuima Tuhma Kaniini oli luetellut kaikki lahjatoiveensa sellaisessa ritirimpsussa, että pukin tontut varmaan nääntyisivät toteuttaessaan sen toiveita. Tuima Tuhma Kaniini oli saanut jostain kuulla, että jos lahjat loppuvat, ilkeät tontut antavat onnettomille lapsiparoille lahjaksi pelkkiä hiiliä kauniisiin käärepapereihin käärittynä.  Niinpä se olikin kirjoittanut omat toiveensa ensiksi ja kirjeen loppuun sutaissut yhden lahjatoiveen pikkusiskolleen. Sen lisäksi Tuima Tuhma Kaniini oli kertonut Lempeälle Pienelle Kaniinille, että tänä jouluna hiililahjoja olisi runsain määrin jaossa.

Tuimaa Tuhmaa Kaniinia ällötti, kun se katsoi Lempeän PienienKaniinin jouluvalmisteluja. Lempeä Pieni Kaniini oli entistäkin kiltimpi, sillä se oli saanut jostain kuulla, että tontut tarkkailevat kaikkien pienten kaniinien liikkeitä ja panevat merkille sellaiset, jotka ovat erityisen kilttejä. Se ei halunnut saada hiiliä lahjaksi. Niinpä se auttoi äitiä joulusiivouksessa, vahti pikkusiskoa, kun äiti kävi kaupassa, auttoi äitiä joululeivonnaisten tekemisessä parhaansa mukaan ja kävipä se vielä naapurin vanhan kaniinimummon luona luomassa lumia portilta. Itse asiassa, Lempeä Pieni Kaniini oli ihan samanlainen kuin kaikkina muinakin päivinä olipa kyseessä talvi tai kesä.

Tuima Tuhma Kaniini, arvaatkin varmaan, oli niin kiireinen, että äidin pyytäessä siltä apua, se ei joutanut auttamaan. Sillä oli aina jotain muuta puuhaa, kun sen olisi pitänyt vahtia pikkusiskoa tai hakea halkoja puuliiteristä.  Tuima Tuhma Kaniinikin oli kuulut uteliaista tontuista, joilla tuntui olevan aikaa vakoilla vielä pieniä kaniininpoikasia eikä se voinut käsittää, miksi ne eivät voineet käyttää sitäkin aikaa lahjojen tekemiseen.

Tuiman Tuhman Kaniinin ja Lempeän Pienen Kaniinin äidit  joivat monesti kahvit yhdessä ja miettivät, miten niiden lapsukaisista olikaan tullut niin erilaisia. Lempeän Pienen Kaniinin äidin silmät kostuivat onnenkyynelistä, kun se iltaisin mietti, miten erityisen kiltti Lempeä Pieni Kaniini olikaan. ”Minun täytyy yllättää hänet oikein kunnolla!”, äiti ajatteli hetkeä ennen nukahtamistaan. Seuraavana päivänä äidit taas juttelivat kiireidensä lomassa kahvikupposen ääressä ja Lempeän Pienen Kaniinin äiti kertoi suunnitelmastaan.  Tuima Tuhma Kaniini, joko norkoili keittiössä ja oli valmis nappaamaan tortun heti, kun äidin silmä vältti, keksi tästä oivan idean. ”Minäkin voin järjestää sille typerykselle oikein mojovan yllätyksen!”, se ajatteli.  Kauaa sen ei tarvinnutkaan miettiä, kun se keksi oivan suunnitelman. 

Tuima Tuhma Kaniini oli löytänyt koulun liikuntasalin varastosta komeron, jonka ovi oli ollut lukossa. Kun vahtimestari jätti avaimet pöydälleen, Tuima Tuhma Kaniini oli ”lainannut” niitä ja niinpä se oli löytänyt röykkiöittäin näytelmäasuja  koulun joulujuhlaan. Tuima Tuhma Kaniini lähti heti koululle ja avasi komeron oven helposti, koska se oli työntänyt avaimenreikään purukumia.  Se sulloi kassiin tarvitsemansa tavarat ja kiiruhti oikopäätä tiehensä. Paluumatkalla se käväisi Lempeän Pienen Kaniinin luona ja pyysi sitä kanssaan illalla ulos. ”Mutta en ehkä jouda, haluan auttaa äitiä pipareiden koristelussa. Tässä, maista sinäkin näitä pipareita!” sanoi Lempeä Pieni Kaniini. 

Tuima Tuhma Kaniini kuiskutti Lempeän Pienen Kaniinin korvaan, että asia olisi todella tärkeä. Se liittyisi Joulupukkiin! Ja se lasketteli luikuria päin Lempeän Pienen Kaniinin naamaa, että peräti itse Joulupukki oli lähettänyt tonttujen mukana kirjeen, että hän tarvitsisi kahta reipasta apulaista! Lempeä Pieni Kaniini hieman ihmetteli, kuinka juuri Tuimaa Tuhmaa Kaniinia oli pyydetty kiireapulaiseksi, mutta sitten se ajatteli, että ehkä tontut olivat nähneet  Tuiman Tuhman Kaniinin silloin, kun se juosta viipotti kylän raitilla touhukkaan näköisenä kyselemässä muita lapsia lumipallosotaan. Tietenkin Lempeä Pieni Kaniini lupautui auttamaan Joulupukkia. ”Ja muista, että asia on ehdottoman salainen. Siitä ei saa hiiskua kenellekään!!!”, komensi Tuima Tuhma Kaniini vielä lähtiessään. Oven taakse päästyään se oli tikahtua nauruun, niin helppoa oli Lempeän Pienen Kaniinin huijaaminen.

Illalla Lempeä Pieni Kaniini oli tikahtua jännityksestä eikä sen äidiltä jäänyt huomaamatta, että jotain salaperäistä oli tekeillä. Lempeä Pieni Kaniini kurkki ikkunoista, teki innokkaana pieni askareita äidilleen ja  tuntui tikahtuvan jännityksestä. ”Hmmm”, ajatteli Lempeän Pienen  Kaniinin äiti, ”taidanpa soittaa ystävälleni ja kysellä hieman Tuiman Tuhman Kaniinin kuulumisia.” Kun Lempeä Pieni Kaniini lopulta vilahti ulos, oli äidilläkin asiaa ystävättärensä luo.

Sillä aikaa Tuima Tuhma Kaniini  puki päälleen Joulupukin tamineet ja keikisteli peilin edessä katsellen tyytyväisenä itseään. Sitten se hiippaili ulos pellon laitaan, sillä se oli kertonut Lempeälle Pienelle Kaniinille, että  salainen tapaaminen  Joulupukin ja tonttujen kanssa on pellon laidassa olevassa ladossa. Sinne se oli jo päivällä vienyt tyhjiä peltikanistereita ja mustia hiiliä, jotka se oli ripustanut  narun avulla kiinni oven yläpuolelle säkkiin. Arvaat varmaan, mitä Tuimalla Tuhmalla Kaniinilla oli mielessään. 

Niinpä se ryömi latoon takakautta ja istuutui odottelemaan Lempeää Pientä Kaniinia heinäkasan päälle. Nyt huomaatkin, että tämä tarina on tapahtunut vuosia sitten, siihen aikaan kun kukaan ei tiennyt vielä muovisista rehupaaleista mitään. Sen olisikin ollut todella hankalaa istua liukkaalla paalipyöröllä. Tuima Tuhma Kaniini nauraa hekotteli, kun se kuvitteli miten arka Lempeä Pieni Kaniini raottaa ladonovea ja saa hiilisäkin päällensä. Mahtaa siinä olla selittelemistä äidille, se ajatteli ja nauroi maha kippurassa heinäsuovassa. Sitten se heristeli korviaan, sillä ulkoa kuului pieniä askelia. 

”Haloo, onko siellä ketään?” kuului Lempeän Pienen Kaniinin ääni ladon ulkopuolelta. Tuima Tuhma Kaniini oli revetä naurusta, mutta se sai kuitenkin pidettyä äänensä kurissa kun se matki Joulupukin ääntä. ”Kyllä vain, alapas vaan tulla tänne sisälle senkin, kröhöm,  alapas tulla vaan kiltti apulaiseni!” se sai lopulta sanottua. Samalla ovi aukenikin, mutta sisälle ei astunutkaan Lempeä Pieni Kaniini, vaan Tuiman Tuhman Kaniinin oma äiti. Tuiman Tuhman Kaniinin silmät suurenivat pyörylöiksi, kun  se näki, miten hiilikokkareet putosivat sen äidin päälle ja äiti muuttui mustaakin mustemmaksi. 

”Jaahas!”, sanoi Tuiman Tuhman Kaniinin äiti. Arvaat varmaan, mitä sitten tapahtui. Jos osaisin piirtää, näkisit miten Tuiman Tuhman Kaniinin äiti roikottaisi toisessa kädessään  Tuimaa Tuhmaa Kaniinia ja toisessa kädessä sillä olisi rottinkinen mattopiiska, jolla se olisi jo kerinnyt läimäyttää poikastaan pyllylle. Lempeää Pientä Kaniinia et näkisi, sillä se oli jo kävelemässä käsikkäin oman äitinsä kanssa kohti omaa kotia. Äiti kertoi, että oikeat Tontut ja oikea Joulupukki ei koskaan näyttäydy ennen Jouluaattoa. Se olisi Lempeän Pienen Kaniininkin hyvä muistaa, etenkin näin Joulun alla.

Jos ihmettelit, miksi tämä satu oli niin pitkä ja ehkä pitkästyttäväkin, niin tämä oli iltasatu.