Kyllä on maailma muuttunut. Ja paljon tapahtumia on ollut tässä alkuvuodesta. Ekanakin minusta tuli mummi, toistamiseen. Hienoa! Siis hienoa olla mummi, vaikka en olekaan mikään perinteinen mummi siinä mielessä, millaisia itse arvelen perinteisten mummien olevan. Perinteiset mummit neulovat koko ajan sukkia lapsenlapsilleen ja kun eivät neulo, niin paistavat pullaa, mielellään korvapuusteja ja kun korvapuustit on vedetty uunista, niin perinteiset mummit tunkevat sinne jo isoja lihapullia, joita tarjoilevat alinomaan lapsenlapsilleen. Kiisselin kera. Minulla ei ole ollut kylläkäään perinteisiä mummeja. Toinen antoi sulanutta jäätelöä, toinen puolestaa syötti piparminttupastilleja. Silti äidinäitini muisto on minulle rakas ja olen niin surullinen, että olin vasta 6 vuotias, kun hän kuoli.
Minäkin olen lapsenlapsilleni erilainen mummi, avia differentia (kuten me latinistit sanoisimme), mutta en kuitenkaan avia difficilis, mikä on tietenkin hyvä asia etenkin vauvan vanhempien kannalta. Ajattelen niin, että tarjoan apuani ja neuvojani (consilium) silloin, kun niitä kysytään. Hyvin paljon on nimittäin muuttunut lastenhoidossa siitä ajasta, kun minä loin uraani (ei uranium) äitinä. Tässä suurin muutos: vauvaa ei tarvitse röyhtäyttää. Ällistyin ensin tästä ohjeesta, sillä kaikki neljä (quattor) kakaraani on aina röyhtäytetty heti imetyksen jälkeen ja nimenomaan nevolan ohjeen mukaan.Sanoin kyllä heti, että eikö todellakaan ja näin ollen heitin epäilyn varjon uusille hoito-ohjeille, mutta sitten aloin pohtimaan asiaa tarkemmin.
Lapsen röyhtäyttäminen (mikä sana!) on tärkeää, sillä imetyksen aikana vatsaan joutuu ylimääräistä ilmaa ja tämä ylimääräinen ilma saadaa poistumaan nostamalla vauva olkapäälle heti syömisen jälkeen. No, jälkikasvustani kaksi röyhtäilee edelleen, vaikka kummallekin on kertynyt ikää jo niin paljon, että siihen ei löydy perustetta ainakaan perinteisestä röyhtäytysteoriasta. Samoin heidän ruokailutapansa ovat muuttuneet oleellisesti vauvaiästä. Niinpä päädyin siihen lopputulokseen, että olenko jollain tavoin osasyyllinen siihen, että röyhtäilystä on tullut heille päivittäistä toimintaa, jota muut (sisko, tyttöystävä, äiti - joka tapauksessa yleensä naispuoliset henkilöt) paheksuvat. Onko näissä kahdessa keskimmäisessä yksilössä maksimoitunut sanalaskuistakin tuttu hokema "Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa."? Onko heidän röyhtäyttämisensä poikennut jotenkin esikoisen ja kuopuksen tavoista?
Miksi siis esikoinen ja kuopus eivät ole säilyttäneet tätä jo nuorena opittua taitoa? Onko heillä ollut oppimivaikeuksia vauvaiässä?Tuskinpa. Ehkä he ovat vaan oppineet kulttuurisidonnaisesti paremmin sen asian, että aikuisiässä röyhtäily ei täällä Suomessa, edes äidin ruokapöydässä, ole suotavaa. Ja nämä kaksi muuta sitten eivät. Toinen kakaroista jopa vetosi siihen, että Kiinassa on kokille kunniaksi, että syöjä röyhtäisee ruokailun jälkeen. No, tiedän sen, että Japanissa keiton ryystäminen on merkki siitä, että se on maukasta. Olisiko minun pitänyt tehdä vastaisku ja vaatia, että jos minä sallin röyhtäilyn ja pidän sitä jopa osoituksena siitä, että olen keitellyt kunnon pöperöitä, niin sitten voimme ottaa minun toiveestani myös pari muuta tapaa, vaikkapa romanikulttuurista. Erityisesti sellainen tapa, että vanhempia ihmisiä ja heidän mielipiteitään kuunnellaan ja heidän läsnäollessa käyttäydytään asiallisesti. Luulen, että vaihtokauppoja ei olisi tullut.
Kaiken tuon pohtimisen jälkeen kuukkeloin netissä ja heti selvisi, että ainakin HUS:in ohjeissa
neuvotaan edelleen röyhtäyttämään vauvat imetyksen jälkeen. Eli se siitä ja ave!
Tanskalaisruotsalainen pihakoiramme Vili näyttää, että selällään nukkuminen on turvallista, jos pitää hieman suuta auki. Näin ylimääräinen ilma pääsee poistumaan mahalaukusta suun kautta, eikä muualta...
