Lumikenkäilemässä

Meikäläisestä tuli vakaa lumikenkäilyn harrastaja sen jälkeen, kun sukset lipsuivat ylämäessä ja pitivät alamäessä.Tätä ei tapahtunut vain kerran, vaan toistuvasti. Niinpä ostin lumikengät, joissa on kunnolliset lumipiikit eikä nousut sen paremmin kuin laskutkaan ole tuottaneet enää ongelmia.

Tällä kertaa olen vuoden ekalla reissulla jo tutuksi tulleella Puso-järvellä. Lunta on todella vähän ja se on ihan höttöä. Haaveilen siitä, mistä kertovat kaikki mainoskuvat; kivikova hanki loistaa upeassa auringonpaisteessa ja punaposkiset lumikenkäilijät viilettävät hangella naurusta puhkuen. Lumikengät eivät näytä uppoavan yhtään lumeen ja meno näyttää todella helpolta. Meikäläisen lumikenkäily on yleensä sellaista, että olen uponnut vähintään polveen asti höttöiseen lumeen, taivas on pilvessä ja lunta tupruttaa. Posket ovat minullakin punaiset ja oikeasti naurattaa ja on ihanaa. Silti; pääsisinpä joskus taivaltamaan kivikovalla hangella! Olisi se vähän helpompaa ja fyysisesti kevyempää. Ja nyt, arvoisa lukijan, kyse ei siis todellakaan ole siitä, että painaisin niin paljon, että uppoan lumeen jopa lumikengillä!

No tällä reissulla oli mukana myös eilinen Hesari. Siinä kerrottiin, että jos sairastuu kesken loman, niin voi hakea sairaslomaa ja saa lomalle jatkoa. Minä, joka olen ihan tavallinen palkkatyöläinen, pidän tätä kohtuuttomana etuutena. En voi ymmärtää, että jos vaikka sairastun ensimmäisellä viikolla tavalliseen flunssaan, niin voin mennä valittamaan asiasta työterveyslääkärille, joka määrää saikkua ja saan jatkettua lomaani vastaavalla päivien määrällä. Tähän asti tuo "omavastuu"sairastaminen on kestänyt 7 päivää ja sitten on voinut saada lomaan jatkoa.

Viime lomalla eli tuossa joulun seutuun selkä kipeytyi ensimmäisenä lomapäivänä niin kovasti, että jouduin makailemaan suurimman osan lomasta petissä ja loppuajan söin kavereilta pummimiani läääkkeitä, jotta sain kivun edes jotenkin kohtuulliseksi. Sitten vaan yritin parantua ja niinpä olinkin taas iskussa ensimmäisen työpäivän koittaessa. En tarkoita, että olisin toiminut oikein; minun olisi tietenkin pitänyt raahautua heti lääkärille ja pyytää tuplamäärä lääkkeitä. Minun pitää tilata tietenkin lääkäriaika, että saan maksettua pillerivelat takaisin.

Mutta jos oikeasti tämä tapahtuisi ensi huhtikuun jälkeen, niin mielestäni tilanne olisi katastrofi. Miten homma käytännössä järjestetään? Jatkuuko loma automaattisesti vai saako työnantaja mitenkään vaikuttaa ajankohtaan, minne nämä "pitämättömät" lomapäivät sitten siirretään? Ja tarkoitan siis tässä tavallisia flunssia ja nuhaa. Mietin, että kyllä tämä suomalainen yhteiskunta on rikas! Onko meillä todellakin varaa tällaiseen? Eikö yksilöllä ole enää mitään vastuuta elämästään? Luulen, että tätä etuoikeutta tulevat käyttämään tietyntyyppiset ihmiset, joilla sairaloman hakemisen raja on muutenkin ollut alhainen. Sitten on toisessa vaakakupissa meikäläisen tyyppiset ääliöt, jotka pyrkivät raahautumaan töihin siihen saakka, kun pää on pantava kainaloon. Voivoi. En tiedä, mutta jotain todella outoa tässä yhteiskunnassa kyllä mielestäni on.

Korostan väärinkäsitysten välttämiseksi, että ymmärrän täysin sellaisia sairauksia, jotka ovat vakavia. Mutta tavallista nuhaa ja pikkuflunssaa en. Sen lisäksi olen sitä mieltä, että lomalla tavalliseen ripuliin, nuhaan tai flunssaan sairastuessaan ei ole mitään syytä saada jatkaa lomaa. Kyllä jotain kohtuullisuutta tässä maailmassa pitäisi olla. Etenkin kun mietin, että suurella osalla maapallon ihmisistä se loma voi kestää muutaman päivän vuodessa; ei kuten meillä Suomessa, viikkokausia! UGH! Olen puhunut. Nyt sitten odotellaan woodoonuken pistoksia...

Koirien oma hajuvesi

Tanskalaisruotsalaiset pihakoirat ovat yleensä, kuten olen joskus maininnut, erittäin älykkäitä ja hienotapaisia. Ne ovat iloisia, nokkelia, lapsirakkaita ja innokkaita harrastamaan erilaisia pihaleikkejä. Meidän pihiksemme Vili on erikoistunut jahtaamaan palloa. Mitä pitemmälle se lentää, sen innokkaamin se sitä etsii. Olen joutunut hankkimaan tennispallolingon, jolla saan pallon lentämään tosi kauas ja Vilin näkymättömiin (siis pallon, tai no, molemmat oikeastaan). Hyvässä lykyssä voin tehdä varttitunninn muita hommia Vilin etsiessä touhukkaana palloa ympäri mökkitonttia. Tämä on hyvä harrastus.

Vilillä on myös toinen harrastus, mutta se on huono. Se ei välttämättä hahmota, mikä on sen omaa reviiriä ja mahtavalla egolla omistettuna on sitä mieltä, että ilman hänen lupaansa kadulle on turha tulla autolla ajelemaan. Tämän mielipiteen Vili tuo esille haukkumalla (kyseessä on ns. haukkumaton rotu) erittäin selkeä-äänisesti. Haukkuun liittyy pahimmassa tapauksessa myös merkkaaminen, eli Vilin pyllyn alla olevista anaalirauhasista roiskahtaa pahanhajuista nestettä vaikkapa sängylle, mistä se on ponnahtanut ikkunan ääreen kajauttamaan haukkunsa. Ilmeisesti tämä ruiskaus ei ole ihan täysin suunniteltu, sillä Vili kääntyy yllättyneen näköisenä katsomaan peräpäänsä suuntaan ja ihmettelemääntapahtunutta. Luulen, että jopa haisunäätäkin olisi kateellinen moisesta!

Minä pieni parkako?!

Haukkumistapa paheni, kun hurtta muutti tytön mukana kerrostaloon. Se oli tietenkin itsetäänselvää kaikille muille paitsi tytölle, joka luotti Vilin sivistyneeseen käytökseen. Koska tyttö ei myöskään usko ketään muita (ainakaan minua), hän kerran kylään lähtiessään oli jättänyt tietokoneen nauhoituksen päälle ihan vaan varmistaakseen, että siellähän se Vili köllii äänettömänä kotisohvalla. Nerokasta, vaikka itse en asiaa olisi keksinytkään. Joko mainitsin, että tyttö on perinyt hyvin paljon ominaisuuksia erityisesti minulta? Nauhoitusta kuunnellessa selvisi, että Vili ei yksinomaan haukkunut. Se oli oppinut myös ulvomaan!

Niinpä tyttö, tuo lempeyden perikuva sille päälle sattuessaan, marssi eläinkauppaan ja osti laillisen koirien pahoinpitelylaitteen, eli sitruunapannan, mikä rajoittaa koiran haukkua. Sitruunapanta on paristokäyttöinen. Kun Vili haukahtaa, panta rekisteröi haukunnan värähtelyn liikkeen ja suihkauttaa hurtan nenään pienen määrän koiralle epämiellyttävää hajua. Melko äkkiä piski tajuaa, että haukahtaminen ja suihkaus kuuluvat yhteen ja siihenhän se loppuu, haukkuminen. Yleensä.

Koska kyseessä on tekninen laite, jokin voi välillä mennä vikaan. Nykyisin laite reagoi siihen, kun Vili kääntää kylkeään tai puksaisee. Kävin hakemassa koiran evakkoon, kun tytölle tuli hoitoon Kidi. Kun Vili hyppäsi etupenkille, tuntui kuin tyttö olisi tyhjentänyt kassillisen sitruunanhajuisia wunderbaumeja autooni... Olisikohan syytä ostaa uusi panta?!

Joulusta uuteen vuoteen lomaillen!

Joulu meni todella nopsaan, vaikka yritinkin pitkittää sitä. Tällä kertaa oli todella poikkeuksellista, että en väsynyt ruuanlaittopuuhissa; kiitos siitä kuuluu kyllä tytölle. Hän onkin selvästi tullut sukuun eli lähinnä minuun, kun sille päälle sattuu. Ennen joulua tein listaa, että miten monesta erillisestä tehtävästä syntyy meikäläisen perusjoulu. Sain 30 kohtaa eikä siihen mennessä oltu vielä purettu kuusta Loppiaisen jälkeen. On siinä yhdelle ihmiselle hommaa työn ohessa tehtäväksi.

Osa listan asioista oli myös osa melko aikaa vieviä; esimerkkinä otan tähän piirakanpaisto. Edellisenä iltana menee pelkkään puuronkeittoon jo pari tuntia aikaa. Seuraavana päivänä taikinan tekeminen, pyöryköitten pyörittely, ajeleminen, täyttö, rypytys (siis ei nypytys!), paisto, kastelu, jäähdytys ja pakkaaminen vievät oman aikansa. Tätä aikaa lyhentää se, että samalla sujuu myös uunilämmitys. Mutta stressikerrointa nostaa se, että halontyöntäjät ovat samoja kuin leipurit ja aina välillä on käytävä pesemässä käsiä kun kädet likaantuu haloissa.

Sitten on sellaisia pieniä juttuja, kuten joulukoristeiden esillelaitto. Ne löytyvät samasta paikasta minne ne edellisen joulun jälkeen laitoin ja on mukavaa pikkuhiljaa koristella kotia joulukuosiin. On myös ärsyttäviä juttuja, kuten joululiinojen mankelointi, koska minulla ei ole enää mankelia ja silittämällä liinoista ei tule siistejä. Nyt minut pelasti oivallinen opiskelija, jonka harjoitusmateriaaliksi kiikutin kaikki joululiinani. Voin sanoa, että liinat olivat mahtavassa kuosissa! Yleensä joulujärjestelyihin liittyy paljon pieniä asioita, joita ei huomaa kuin vasta niiden puuttuessa. Koska joku on ne yleensä tehnyt, jollekin toiselle saattaa jäädä vaikutelma,että joulun valmistelut sujuvat tuosta noin vaan. Silloin jotakin (ensimmäistä) saattaa ottaa aika pahasti pattiin ja jotakin (toista) vaan ihmetyttää, että mitä turhaan stressaamaan. Koska tämä oli sisäpiirin juttu, annetaan asian jäädä hautumaan mahdollisesti seuraavaan jouluun.

No, meikä ei tietenkään olisi meikä, jos yrittäisi mennä riman alta. Ajattelin nimittäin tehdä muutaman jäälyhdyn aattoillan iloksi. Koska ei ollut varmuutta, onnistuisiko veden jäädyttäminen sankossa pakkasten takia, niin ajattelin jäädyttää tyhjiä maitotölkkejä ja nikkaroida niistä komean jääteoksen. Tölkissä vesi nimittäin jäätyy helpommin. Aiempina vuosina olin saanut aikaiseksi muutaman jäätyneen tölkin, mutta nyt ajattelin panostaa tähän hommaan.

Aloitin jäädyttämisen jo joulukuun alussa ja sainkin yli 20 "jäätiiltä" aikaiseksi. Jäädytin tölkit lumelta suojassa ja sain kirkkaita tiiliä. Sitten keksin, että voisin myös jäädyttää mutaman havunoksan piristämään teosta.Olin nimittäin nähnyt jostain lehdestä kuvia, missä pihlajanoksia oli sullottu jäätymään vesisaaviin. Minulla sattui olemaan matala muovilaatikko ja siihen sitten laitoin kuusenoksia samalla idealla.

Oksat jäätyivätkin todella hyvin ja jäälohkare oli  upea kun jää kiilteli kirkkaana. Mietin, millaisen jääveistoksen voisinkaan loihtia! Sitten tyydyin raapustamaan pari selkeää kuvaa ruutupaperille ihan perusmatikalla, eli jaoin kaikki jäätyneet tiilet, lohkareet ja sankon symmetrisesti kahteen osaan ja annoin piirustuksen suorittavalle tasolle, eli miehelle ja pojalle.

Tietenkään he eivät noudattaneet matemaattisen tarkkaa suunnitelmaani, vaan ottivat omia vapauksia, mikä heille jouluaaton pikkupakkasessa suotakoon, koska itse sain sillä aikaa puuhailla sisällä lämpimässä. Jäälohkareiden taakse keksin vielä laitattaa ulkovalosarjan joka oli huomattavasti parempi vaihtoehto kuin aiempien vuosien kynttilät. Nimittäin, nyt lohkareet eivät sulaneet eivätkä mustuneet...

Tilataidetoksesta ilahtuneena mietin, että pitäisikö minun osallistua jäänveistokisohin. Olisi ehkä talenttia. Kun nyt katselen tätä kuvaa, niin saatan harkita vielä toistamiseen. Mutta summa summarum, kuten me entiset latinistit sanomme; omista joulusommitelmista paras ikinä!