Lehtien otsikot

Olen miettinyt, että minne on meikäläisen suht positiivinen elämänasenne liukunut. Kun olin vielä työelämässä, pään täytti mielenkiintoiset haasteet ihan viimeiseen työpäivään saakka; opettelin silloin tekemään liukukuvia ergonomiatunteja varten koska ajattelin, että jos minä en sitä tee, niin saattaa jäädä tekemättä. Ja kuten luotto- ja muutenkin ansioitunut kollegani sanoi, niinhän siinä olisi käynyt. Mutta tulipa opeteltua, oli tosi hauskaa. Voisin itse asiassa, nyt kun tuo tuli mieleen, kokeilla jotain vastaavaa vaikka uudestaan. Hyviä kohteita löytyisi  kesämökiltä; yksi voisi olla ainakin huussi ennen tyhjennystä - tyhjennyksen jälkeen. Siitä tulisi paras!

Mutta asiaan, elikkäs positiivinen asenne on katoamassa asteittain. Mielen täyttää, ei suinkaan uuden mielenkiintoisen opettelun ja tekemisen haasteet, vaan pelko kolmannen maailmansodan syttymisestä. Havahduin viime viikolla siihen, että joka kerta kun aamulla avaan kännykän ajattelen, onko se nyt tapahtunut. Kun olen siitä joillekin sanonut, he on olleet ihan ihmeissään, että älä nyt tuollaisia mieti. Ei ala! En vaan pääse tuosta irti. Olen synkällä mielellä. Uutisointi on muutenkin lehdissä muuttunut huomionhakuiseksi. 

Huomaan, että katson ihan kaiken kukkuraksi turhaan jotain älyttömiä asioita. Tästä esimerkki viime viikolta: En edes tiedä Jukka Hildenistä muuta kuin sen, että hän koheltaa niissä hulluissa Duudsoneissa. Yhtään heidän ohjelmaansa en ole katsonut. Huomasin otsikon "Jukka Hildenin perheessä suru-uutinen - riipaiseva päivitys julki" ja ajattelin, että onpa surullista, mitähän hänelle on tapahtunut ja klikkasin otsikkoa. Niin hänen koiransa oli kuollut?! No onhan se varmaan suuri suru. Muistan itsekin kun Vili kuoli, niin oli se todella surullista. En viittinyt lukea juttua ja ajattelin, että no, sentäs lapset elossa, jos hänellä niitä nyt onkaan. Itepä avasin, itepä olin utelias.

En silti ole lukenut vaikkapa otsikkoa "Myanmarissa suuri suru ja epätoivo jatkuu maanjäristyksen raivausten keskellä- juntta pommittaa siviilikohteita". Tarkennan, että olisin lukenut, jos tuontapainen otsikko olisi ollut. Mutta viimeinen uutinen lehdissä on huhtikuulta: Myanmarin maanjäristyksessä kuollut jo 3 300 ihmistä". Onhan se eri asia, kun tuo Jukan koira on niin paljon lähempänä, Suomessa? Koskettaahan sen kuolema enempi kuin jonkun myanmarilaisen jossain 5 000 kilsan päässä? Ehkä ihmisiä kiinnostaa enempi jukka Hilden kuin joku random-Pertsa toisella puolella maapalloa. Itteäkin kiinnosti, en ole piirun vertaa erilainen.

Nykyisin koirat ja muutkin lemmikit inhimillistetään ja suurin osa niiden omistajista käyttää pronominia "hän" pronominin "se" sijaan. Onko se sitten ihme, kun koirilla alkaa olla takkeja, hattuja, kenkiä, timanttikaulapantoja, viilennysmattoja ja kaiken maailman tavaroita, mitä kuluttajille syötetään "välttämättöminä" tuotteina?! Lemmikeistä on monelle tullut tärkeämpiä kuin ihmiskavereista ja ymmärrän kyllä silloin pointin. "Hän" sanalla nostetaan toisen arvoa ja eläimestä tulee silloin "samanvertainen" ihmisen rinnalla. Mitähän Vili tuumasi kun en hänitellyt sitä, vaan sanoin aina "se"?! "Nyt se ajaa tuolla sitä naapurin kissaa. Se pakeni puuhun." Olisiko pitänyt arvostaa Vilin kunniakasta tekoa pitää oma kotipiha esteettömänä naapurin kissasta sanomalla "Nyt hän ajaa tuolla naapurin kissaa. Hän pakeni puuhun." ??? Niin kuka pakeni ja mihin? Naapurin kissako "hän"?! Lisäksi Vili tiesi arvonsa ilman hän-sanaakin. Lipoi vaan huuliaan ja ajatteli, että voisit antaa silti namin.

Jos tätä nyt vielä jauhaa, niin moni käyttää "se" pronomia ihmisistä, eikä se ole mikään alentava muoto, vaan enemmän puhekielessä vallalla oleva tapa. Voiko yksi syy olla se, että "hän" voi olla kuka tahansa, mies, nainen eikä se kovinkaan paljon poikkea tuosta "se" pronominista. Paras vitsi on tietysti se, että jotkut ihmiset käyttävät Kielikello.fi:n mukaan eläimestä sanotaan "hän" ja ihmisestä "se" eikä siinä nähdä mitään ristiriitaa. Onko se sitten täällä itäisessä Suomessa jopa jotain fennomaniaa? "Hän" viittaa liiaksi ruotsinkielen "han / hon" sanoihin ja siksikään ei sitä ole haluttu puhekielessä viljellä. Prkl mitään ruåttia aleta puhumaan.

En ole kyllä kuullut kenenkään sanovan "Paistoin meille broileria. Hän oli uunissa vajaan tunnin." Eläin on siis "se" silloin kun se siltä tuntuu ja "hän" silloin, kun hänestä on tullut todella merkityksellinen tai aspa vaatii sitä. Veli tulee vastaa, kumpaakohan sanaa käytän kun kerron siitä kotona? 

No niin, ei lähtenyt lapasesta, mutta ihan poskelleen kuitenkin tuosta alkuperäisestä aiheesta. Mutta nyt vedän sen johtopäätöksen, että minulla pitäisi olla jotain järkevää puuhaa ja miettimistä (siis tuo pohdintako oli sitä?), jotta en ajattelisi liikaa tulevaisuuden uhkakuvia. Tankki on täynnä aina, pääsen Tornioon saakka. Jospa se riittäisi. 

Kyllä pitäisi saada uusi alter ego

 Vili, tuo älykäs ja hyvätapainen tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme, oli tavallaan alter egoni. Tai minä olin sen, mistäs tuonkin tietää. Vilin ajatukset vaan soljuivat päähäni ja oli hauska seurata sen tuumailuja kaikista maailmaa syleilevistä asioista. Toki Vili ajatteli kuten niin moni muukin; itseä lähinnä olevat tapahtumat olivat kiinnostavimpia ja herättivät eniten tunteita. Ei siis ollut ihme, että naapurin kissa - tuo yhä elossa oleva ketale - vaikutti niin paljon Vilin elämään. Nyt kissakin on vanhentunut ja köpöttelee lähinnä omalla pihallaan, mikä on suurella riemulla havaittu naapurustossa. Ehkä joku päivä saamme vielä kuulla suruviestin sen yllättävän pitkän elämän viimeisestä hengenvedosta. Sitä odotellessa!

No ei auta! Onhan minulla lemmikki, nimeltään Tilda von Pupunen. Suhteeni siihen on hieman kaksijakoinen ja pikku hiljaa alkaa huolestuttamaan, miksi Tilda von Pupunen yhä seikkailee elämässäni vaikka Ykkösen lapset, erityisesti Ykkönen heistä, alkaa suhtautua von Pupuseen kuten lapset yleensä siinä iässä, kun ei oikein tiedä, viitsiikö leikkiä leluilla vaiko ei. Toisaalta hän ratsastaa keppihevosella aamukoitteeseen, joten ehkä sinne mukaan mahtuu yksi pupukin vielä. Ykkösen Kakkonen on vielä ihan juonessa mukana ja muistelee mielellään, miten Tilda sai potkut Ilomatsin pizzeriasta vain kaksi tuntia sopparin alkamisesta.

Tilda von Pupunen osaa siis puhua ja ottaa kantaa hyvin kaiken maailman asioihin. On tullut ilmi, että sillä on kokemusta erittäin monenlaisista puuhista. Osa niistä on sellaisia, että onkin parempi ettei Ykkösen jälkikasvu aina muista koko pupua. Tilda von Pupusessa on vähän samaa kuin siinä, että ihmiset kirjoittavat somessa toisilleen kaikkea sellaista, mitä he eivät ikikuuna päivänä sanoisi suoraan toiselle tai yleensä ääneen. Esimerkiksi Tilda von Pupunen voi kehuskella olleensa mukana rakennusprojektissa työnjohtohommissa, vaikka se ei siis todellakaan ole voinut olla. Ensinnäkin sehän on lemmikkipupu ja toisekseen, Eiffel-torni rakennettiin paljon ennen sen syntymää... Erittäin harvoin se kuitenkaan jää kiinni, sillä sillä on omituinen taito ns. iskeä luu kurkkuun vastaväittäjälle. 

Mutta  sitten se on kyllä osoittanut melkoista järjestelmällisyyttä dokumentoidessaan erinäisiä asioitaan ja kun se räväyttää nähtäväksi vaikka kuvan itsestään tattimetsässä, niin onhan se miltei pakkoa uskoa, että se sai DallaVallen melkein konkurssiin jättimäisellä tattisaalillaan (käteisenä tietysti). 

Mietin, miksi minulla on yhä pupuja ympärilläni. Ystäväni kesämökin nimi on Pupula, kunnostin viime kesänä lapsenlapsille ankkakiikun, johon mahtuu sopivasti kolmesta neljään pupua kiikkumaan porukalla, kun lapsenlapsosia ei näy mailla eikä halmeilla. Pääsiäisenä virittelen pöydille melkoisen kavalkadin pupuja, joiden takapuolessa on Villeroy&Boch -leima, keittiön pöydällä minulle pitää seuraa Tampereelta ostettu pitkäkorvainen pupu, joka osaa viihdyttää lapsenlapsia mennen ja tullen. Muutama vuosi sitten minulla oli autossa pupu, jolle laitoin talveksi keltaiseen kaulaliinan, ettei sillä olisi ollut niin kylmä. "Kiitos!" se sanoi. "Eipä kestä!" vastasin sille. Kun jäin eläkkeelle, se ei kuulemma enää halunnut istua päiväkausia yksin autossa, vaan muutti sisälle asumaan...

Onhan se tietysti parempi, että minulla on näitä pupuja sen sijaan, että minulla olisi lemmikkinä vaikka kalkkarokäärme. Ehkä minä en saanut lapsena leikkiä tarpeeksi pupuilla. Ehkä Helena-nukke jäi minulle liian kaukaiseksi. Ehkä tuo puinen pupukiikku, joka katosi mystisesti 80-luvun alussa Lieksan mummilasta, jätti minuun ikuisen kaipuun. 

Mutta parempi pupu pivossa kuin kymmenen lelukaupan hyllyllä vai miten se menikään. Pyysin tekoälyä kirjoittamaan minulle 10-sanaisen runon aiheeseen liittyen. Ei mene hyvin silläkään ainakaan matematiikan suhteen: "Kaipaan lapsuuden pupua, pehmeä turkki, iloiset hetket muistoissa."