Nyt otti ohraleipä

Tässä viimeiset kolme ja puoli viikkoa on mennyt meikäläisen elämässä ihan uudella levelillä. Valitettavasti ei kuitenkaan nousujohteisesti, vaan päin vastoin, kuten otsikkokin antaa ymmärtää. Tuli tutustuttua suomalaiseen terveydenhuoltoon ihan keskussairaalatasolla ja voin sanoa, että kyllä meillä täällä Suomessa ollaan sairaanhoidossa korkealla tasolla. Mieluummin jonotan (sitten jatkossa) sen muutaman tunnin ylimääräistä, kuin saan huonoa hoitoa tai jään kokonaan ilman hoitoa!

Itse asiassa tuo sanonta "Nyt otti ohraleipä!" on kuitenkin kokenut jonkinasteisen väärinymmärryksen, kun sitä suhteuttaa nykymaailman elämänmenoon ja vaikka sitä itsekin käytän. Kun "ohraleipä ottaa", on yleensä jokin huonompi homma! Sanonnan alkuperä ihmetyttää, sillä ohra on kuitenkin maapallolla 4. eniten viljelty viljakasvi! Suomessa se oli vanhin ja tärkein viljakasvi vielä 1800-luvulla, jolloin suomalaiset kumarsivat Pellonpekko-jumalaa ja rukoilivat siltä hyvää ohrasatoa! Mutta sitten ohra menetti paikkansa rukiille ja tuontiriisille. Ohra-parassa kun ei ole sitä sitkoa, mitä leivänleivonnassa kaivataan.  Siitä tuo sanontakin juontaa juurensa, eli kun Suomeen saatiin ruista ja vehnää, ohraa alettiin pitää huonona vaihtoehtona. Ja meillä kun on tapana turvautua noihin sanontoihin, niin yhä se elää kansankielessä, vaikka viime vuosina on kovasti yritetty kertoa, että muussa kuin siinä perinteissä leivonnassa, ohra olisi aivan ylivoimainen ja kotimainen viljatuote.

Suomessa viljellään ohraa eniten viljakasveista, mutta se käytetään lähinnä eläinten rehuksi ja oluen panossa. Se ihmetyttää näin ympäristöihmisenä, että miksimiksimiksi Suomeen tuodaan riisiä, kun meillä olisi kotimaista ohraa, mikä on ravintoarvoltaan moninkertaisesti laadukkaampaa kuin riisi, eikä sillä sitkollakaan olisi merkitystä?! Toki ohran gluteeni on huono homma niille, joilla on keliakia, mutta heitä on väestöstä alle 2%.

No sitten varsinaiseen asiaan, eli meikä on ollut poissa arkityöstä nyt tuon reilut kolme viikkoa. Pysäytys oli äkillinen; se tuli varmaan myös tarpeeseen. Nyt on ollut aikaa lukea kirjoja, joista Keltikangas-Järvisen opukset etunenässä. Olen lukenut myös vanhoja dekkareita; erityisesti Ellery Queenia. Siinä vasta oiva klassikko-kirjailija tai tarkennettuna; serkkupari. Mukavaa on ollut myös katsella Hercule Poirot-klassikkoja. Samalla olen lukenut David Suchet:n kirjaa "Hercule Poirot ja minä", jossa hän kertoo kunkin kirjan filmauksista. Siinä aivan huippukirja!!!

Mutta muuten on ollut hiljaista; lähinnä pientä lenkkiä Vilin, tuon viimeisiään vetelevän tanskalais-ruotsalaisen pihakoiramme kanssa. Vilille tuollainen 4 km:n lenkki alkaa olla jo liikaa, sillä se yrittää pyrkiä jokaiseen ohi-ajavaan autoon kun kävely tympii. Mutta kun päästään pihaan, niin heti se etsii pallon ja jaksaisi sitten hakea sen vaikka tuhat kertaa. Minähän olen perusolemukseltani hyvin ujo ihminen (se tulee monelle yllätyksenä) ja nyt on ollut rauhoittavaa, kun olen saanut olla vain täydellisessä hiljaisuudessa aamusta iltaan. Ei ääniä, ei virikkeitä. En ole saanut myöskään aikaiseksi mitään. En ole edes jaksanut laitella talvivaatteita kesäsäilöön, vaan olen vaan istunut typertyneenä odottamassa inspiraatiota - mitä ei ole vieläkään tullut.

Se vähän mietityttää, että mitenkähän sitä pärjää sitten töissä. On ollut hienoa, että (sanan levittyä) kollegat eri oppilaitoksista ovat laittaneet tsemppiviestejä. Se tuntuu tosi hienolta! Ja tässähän sen näkee, ne todelliset ystävät ja kaverit, jotka välittävät. Tavallaan saa tehtyä ihan ilman sen kummempia ponnistuksia inventaarion tulevaisuutta varten.