Tieto muutuu, muuttuko ihminen

Opiskeluaikaan tuli mietittyä älykkyysosamäärän merkitystä. Tuohon aikaan painotettiin paljon erityisesti suoritumista tietyillä elämän osa-alueilla kuten matemaattis-looginen päättely, kolmiulotteinen ajattelu, kielellinen lahjakkuus, ja - olikohan se yksi vielä muistitoimintoihin liittyvää...

Kannattaa miettiä, mikä merkitys elämässä tuollaisilla testeillä on. Miltä se tuntuu ja millaisen kehyksen se antaa elämälle, jos saa tuloksen mikä osoittaa keskimääräistä korkeampaa älykkyyttä suhteessa väestön keskiarvoon? Testiä on kritisoitu siitä, että se mittaa aika kapea-alaista kykyä eikä kerro siitä mitään, miten hyvinkin korkean ÄO:n saanut voi pärjätä elämässä yleensä.

Nykyisin tämäkin ajattelu on muuttunut. Älykkyyden määritelminä pidetään uteliaisuutta, tarpeettoman järjestelmällisyyden välttämistä sekä tunneälykkyyttä.  Äkikseltään nuo saattavat kuulllostaa melko heppoisilta asioilta. Mutta kyllä tuossa varmaan on myös paljon perääkin, kun asiaa hieman pohtii (jotain 5 minsaa).

Uteliaisuus vaikuttaa moneen asiaan! Uusiin ja itselle vieraisiin asioihin tutustuminen vaikuttaa nimittäin positiivisesti aivoihin, auttaa valintojen tekemisessä ja jopa parantaa muistia. Aivot joutuvat tekemään uusia kytköksiä koko ajan ja tämän on tutkimuksissa havaittu olevan erittäin hyvä asia. Vanhoja rutiineja toistaville ja vanhoja "näin on ennenkin tehty" toimintatapoja arvostaville käy päin vastoin, eli aivotoiminta alkaa pikku hiljaa hiljenemään. Tulee tarve pysytellä entistä enemmän vanhoissa rutiineissa ja uusien asioiden opettelu vie aina vaan pitempään ja pitempään. Tämän toki huomaa monesti jo ympärilleen katsomalla; mitä tiukemmin pidämme kiinni vanhoista jutuista, sen hitaammin  kehitymme tai kehitämme ympäristöämme. Jo olemassa olevien taitojen listaamisen tai niissä paistattelemisen sijasta olisi pyrittävä kiinnostumaan ja opettelemaan koko ajan uutta.

Tarpeettoman järjestelmällisyyden välttelyn vaikutukset tulevat tutuksi jo Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoista. Ihmiset, joilla on korkea rytmisyys, pystyvät muuttumaan hyvin vähän. Järjestelmällisyys antaa leiman koko elämälle ja elämä on tarkoin ennustettavissa; siellä ei ole sijaa joustoille ja elämä menee sekaisin helposti pienestäkin asiasta, joka ei suju tällaisen ihmisen oman suunnitelman mukaan. Ihmiset, joilla on voimakas järjestelmällisyyden kaipuu, elävät Keltikangas-Järvisen mukaan kuin armeijassa. Tapojensa  ja itselleen luomiensa rutiinien orjan olisi syytä antaa tilaa luovalle ajattelulle!  Yksi älykkyyden merkki kun on sekin, että uskaltaa kokeilla asioita ja antaa tilaa toisenlaisellekin ajattelulle, mikä itsellä asioista on.

Tunneälykkyys herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Joidenkin mielestä tunteilla ja älyllä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, toisten mielestä toimivan tunneälyn avulla ihminen pystyy kommunikoimaan monenlaisten ihmisten kanssa ja verkostoituu helposti uusiin ihmisiin. Erityisesti esimiestyössä tunneälykkyys on yksi johtamistaidon mittari. Arvostaako esimies niitä työntekijöitä, jotka ova samantyyppisiä kuin hän itse? Uskalletaanko työyhteisössä kuunnella herkällä korvalla uusia asioita vai tehdäänkö asioista pitkälle jo totutun rutiinin mukaisesti, vaikka maailma ympärillä onkin muuttunut?

Tässä lienee vähän sama käsite-ero kuin sosiaalisuudella ja sosiaalisilla taidoilla (tai sosiaalisella lahjakkuudella); nehän sotketaan keskenään aivan jatkuvasti ja moni ajattelee, että ne tarkoittavat ihan samaa asiaa. Sosiaalisuus tarkoittaa lähinnä sitä, että ihminen hakeutuu toisten seuraan sen takia, että hänellä on korkea halua olla toisten ihmisten kanssa tekemisissä. Sosiaaliset taidot omaavalla ihmisellä on sen sijaan opittu taito tai kyky olla hyvin erilaistenkin ihmisten kanssa, mutta hänellä ei ole mitään pakonomaista tarvetta esimerkiksi harrastaa jotain tai liihotella töissä huoneesta toiseen vaan rupatellakseen toisten kanssa. Sosiaalisesti lahjakas ihminen pystyy kontrolloimaan tunteitaan ja ymmärtämään, miltä toisesta tuntuu sekä suhteuttamaan oman sanottavansa sen mukaan.

Toki, kaikkein tärkeintä on hyvä käytös; se on jokaisen opittavissa oleva taito ja kertoo melko lailla ihmisen jos nyt ei suoraan älykkyydestä, niin kyvystä huomioida muut ihmiset ympärillään. Olipa taas mielenkiintoista luettavaa!

Juhlia pukkaa

Minulla on tänä vuonna juhlavuosi, sillä täytän ns. pyöreitä.Olen aloittanut jo juhlavuoden viettämisen, eli minulla on joka kuukaudelle jokin teema. Tammikuussa kävin kylpylässä  ja ysäribileissä! Nyt helmikuussa menen hammaslääkäriin.

Kun viimeksi täytin pyöreitä, niin fillaroin Joensuusta Kuusamoon ihan yksin. Matkaa tuli kaikkiaan vähän rapiat 500 kilsaa ja voinen kertoa, että reissu oli todella unelmien täyttymys! Muutama vuosi sitten minulla oli tarkoitus fillaroida Hammerfestiin, eli tuollaiset tuhat kilsaa, mutta sitten ajattelin, pelkuri kun olen, että naisihmisenä en uskalla lähteä matkaan yksin. Se vähän harmittaa vieläkin, mutta mistäs sen tietää, jos joskus eläkkeellä sinne vielä karauttaisi.

No sitä odotellessa aion ajaa tuollaiset 600 kilsaa ja risat täällä kotimaisemissa. Eipä hassumpi saavutus sekään, ihan tämmöiselle tavalliselle kotitarvepyöräilijälle. Kesän aikaan matka olisi tarkoitus taittaa. Mietin, että heitän sellaisen kasin muotoisen lenkin, ensin Nurmeksen kautta Pielisen ympäri ja sitten Puruvettä myötäillen alalenkin Savonlinnan kautta ajellen. Tulee siisti reissu!!!

Pyörälaukut on, pyöräilytakki on, kypärä on, hanskat on. Pyöräilyhousutkin on, mutta niiden kanssa saattaa tulla pientä haastetta. Näytin nimittäin jo viimeksi ne päällä lenkkimakkaralta liian piukassa kuoressa ja nyt on tällä hetkellä tuota massaa muutama gramma (tarkennan: kilo-) tullut extraa. En voi sanoa, että syy on eletyssä kymmenessä vuodessa. Voin sanoa, että syy on siinä, mitä olen tunkenut suuhun tuona aikana. Niinpä olen saanut hyvän motivaation taas painoni normalisointiin (siis mitä tuo sana edes minun painon kohdalla tarkoittaa??!). Kävin puntarilla tammikuun tokalla viikolla, kun ensin olin laiduttanut viikon. Sitten laitoin toisen silmän kiinni ja leijuin vaakalle, joka, ällistys kyllä, ei räjähtänyt. Toivoa siis oli! Olen hyvin tavoitteessa, eli painokäyrä jatkaa reilussa alamäessä. Nyt on helppo miettiä, syökö 7 sokeripalaa sisältävän vihreän kuulan vai jättääkö syömättä, jotta saa tungettua itsensä paremmin pyöräilyhousuihin...

Toinen haaste on fillari.Olen korjuuttanut sen jo kolmesti, mutta vieläkään ei vaihteet toimi moitteettomasti. Ja se on minimivaatimus! Pitää vielä huhtikuussa yrittää viimeisen kerran, nyt eri korjaajalla. Jos en saa uskollista pyörääni kuntoon (se on vasta 20 vuotta), niin sitten en tiedä, mitä teen. Mutta uskotaan nyt ensin siihen, että saan sen kuntoon.

Tänä vuonna olen teknisesti kehittyneempi kuin tuolloin kymmenen vuotta sitten. Nyt osaan itse ladata musan kännykkään (no hyvä on, Kolmonen neuvoo miten se tapahtuu!) ja pystyn laittamaan matkan varrelta videokuvaa (ihan kuin se ketään kiinnostaisi). Joka tapauksessa, suunnittelu on jo alkanut! Hienoa! JESJESJES!!! Olenko ainoa, joka on innoissaan?

Piukat pyöräilyhousut mielessä...

Taas lähti lapasesta!

Meikäläisen harrastukset vaihtelevat melkoisesti laidasta laitaan ja kompetenssia löytyy niin puutöistä kuin neulomisestakin. Tämä tuli taasen todennettua, sillä viimeisin iltojeni innostus on - neulominen!

Onneksi on pieneen jalkaan!

Eipä olisi arvannut, sillä niin kovaa työtä vaati ensimmäisten sukkien neulominen ystävien juhliin! Varmaan kymmeneen vuoteen ei ole puikot hyppysissäni viipyneet, sillä neulominen on mielestäni fiilislaji.

Siskoni täytti viime syksynä 65 vuotta, mutta kun hän täytti 50, niin mahtipontisesti ajattelin kilautella sisko-armaalle omin pikku kätösin neulotut punaiset villasukat. Teinkin huimaa vauhtia ensimmäisen. Mutta sitten siihen tuli kaikenlaista säätöä ja estettä. Kuten piti laittaa ruokaa ja muuta pientä sälää. Kun siskoni täytti 60 vuotta, päätin, että nyt neulon sen toisen sukan loppuun ja saan oivan paketin aikaiseksi, mutta en nyt oikein muista, mitä kaikkea siinä sitten olikaan esteenä. Saattoi olla, että piti lähteä mökille tai jotain. No muutaman vuosi sitten Nelonen, tuo ainokaiseni, jolla pysyy neulepuikot käsissä, löysi tekeleeni! Hän tekaisi oitis toisen sukan valmiiksi. Että silleen.

Päätin siis ryhdistäytyä ja itseäni motivoidakseni ostin jopa puiset sukkapuikot; niillä nimittäin neuloo rivakammin ja muutenkin, ekologisesti ajatellen, ne ovat hyvä valinta. Eipä aikaakaan, kun ystävien sukista eroon päästyäni neuloin Ykkösen Kakkoselle pikkuruiset villasukat! Hienoa!!! Ykkönen sanoi, että heillä on niitä villasukkia jo joka nurkassa! Lausunto masensi hieman, mutta kun näin Kakkosen kiskomassa sukkia jalkaansa, ymmärsin, että kyllä oman mummin neulomia sukkia vielä maailmaan mahtuu!

Ykkösen Ykkönen katseli, kun sisko kiskoi sukkia jalkaansa ja ymmärsin yskän! Niinpä hän sai valita mielivärin omiin villasukkiinsa! Valinta oli nopea ja helppo; pikkuinen sormi osoitti varmasti pastellinsävyistä sukkalankaa. Niin minusta tuli sitten neuloja!

Nyt olen jo tehnyt puolessatoista kuukaudessa kahdet aikuisten sukat ja kohta neljät lasten sukat! Viimeiset on kohta puolivälissä, kuten kuvasta voi todeta ja ensimmäiset tähän sarjaan kuuluvat pyörivät jo Ykkösen nuorimmaisen  varpaita lämmittämässä. Voinen itse todeta, että olen hieman yllättynyt itsekin. Siis lähinnä siitä, että sain tähän niin kovan draivin. Toisaalta, kun jokin asia kiinnostaa ja on riittävän korkea motivaatio, niin olen tarmokas toteuttaja. Sukan väreillä on iso merkitys motivaatioon, sen olen tässä kokeneena neulojan huomannut. Mitä kivempi väri, sen hauskempaa on neulominen.

JESSS!!!

Nyt neulotaan!!!

Meikäläinen on oikein taitava käsistään, minkä asian toki näin vaatimattomana yksilönä voin toki itsekin julkisesti mainita. Ai että olen jo maininnut pari kertaa?! No mutta eihän se oikeastaan haittaa, sillä repetitio mater studiorum est, kuten me -emme kovinkaan nuoret - latinistit usein sanomme (koska se on yksi harvoista lausahduksista, jonka enää muistaa).

Mutta sitten asiaan! Jotenkin ajauduin sellaiseen tilanteeseen, että ympäristöihmisenä päätin ilahduttaa kahta ystävääni, jotka sattuivat täyttämään harmillisen lähekkäin molemmat 50 vuotta, omilla kätteni tuotoksilla. Linnunpöntöt olin suunnitellut lahjaksi jo aiemmin, niistä ei ollut huolta. Jostain ihmeestä sain lisäksi idean, että neulaisen molemmille villasukat ihan omilla pikku kätösilllä. Helpostihan se minulta sujuu, vanhasta muistista - hahhah!

Käytin todella paljon vaivaa saadakseni selville molempien lempivärin ja voisin vaikka lyödä vetoa, että kumpikaan ei tajua vieläkään, miten he sen minulle paljastivat. Mutta eipä tuosta ollut hyötyä, sillä olen fiilispohjalla toimiva ihminen, kun kyseessä on sukkien neulominen. Jotenkin vasta loppuvuodesta (kun alkoi tulla paniikki neulomisen suhteen) hurahdin Suomi100 -teemaan. Niinpä vihertävistä sävyistä pitävä saikin sinivalkoiset sukat viimeisillä metreillä ennen juhlavuoden päättymistä ja sinisestä pitävä puolestaan vihertävät, koska sinivalkoinen villalanka oli loppunut ja jäljellä oli vain kerä vihertävää. Jos Suomi ei olisi täyttänyt 100 vuotta, molemmat olisivat saaneet sukat mielisävyillään.

Joulukuun sukat

Sukkien neulomiseen tarvitsin apuja, eli jouduin virkistämään muistia lukemalla ohjetta ja katsomalla youtubesta sukanneulomisvideota! Ihan oikeesti ja kyllä vaan! Mutta oli todella hyvä juttu! Sillä nyt opin lopultakin neulomaan teräosan silmukat kantalapun vierestä kiertäen! Tulipa todella siisti! Kyllä kannatti perehtyä ohjeeseen, vaikka ajattelinkin olevani ns. vanha tekijä (paino sanalla tekijä eikä suinkaan vanha, kuten joku teistä, oi armaat lukijani, saattaisi huolimattomuuttaan ajatella).  

No lopulta tuli hetki, että saimme juhlia sitä, että 10 vuotta sitten itseään todella nuorina pitävät ystäväni joutuivat toteamaan, että he ovat itse asiassa siinä samassa ikälopussa iässä, missä he kuvittelivat minun olleen täyttäessäni samaiset 50 vuotta, kymmenen vuotta aiemmin. Olihan ne ilon päiviä! Todellakin!!!

Lumi-Matti tositoimissa!

Tänä talvena on satanut melkoisesti lunta. Keli on ollut myöskin melko lauhaa joten on selvää, että lumen paino on lisääntynyt päivä päivältä. Meitsin katto on kaiken kukkuraksi huopakatto, miltä lumi ei suinkaan rymähdä maahan suvikelien aikaan kuten peltikatoilta, vaan vasta kevään tullessa, hiljalleen sulamalla.

Siinä on puolensa. Nimittäin, lumikerros pitää lämpöenergian rakennuksessa (just päättelin niin) kun vastaavasti peltikatto luovuttaa sen suoraan harakoille. Harvoin on katolta lumia tarvinnut pudottaa, mutta nyt tuli sellainen fiilis, että en ota riskiä. Mitä enemmän lumessa on vettä, sen painavampaa se on ja tänä talvena vettä on tullut välillä ihan ns. kaatamallakin. Minulla on kyllä sellainen käsitys, että katto kestää lumikuorman, mutta mistäs sen ikinä tietää. Kerran tulla rymähti tikkaatkin katolta alas lumen painosta.


Googlailin kaikenlaisia lumenpudottimia ja vertailin käyttäjien kokemuksia. Siinä olikin puuhaa parille illalle. Valmistajien omat animaatiot saivat homman näyttämään niin helpolta, että Ykkösen Kakkonenkin voisi selviytyä urakasta, jos vain saisi äitiltään luvan... Hohhoijaa, kokemukset ovat karttuneet ja ajattelin, että lumenpudotus voi olla hieman haastavampaa, kuin valmistaja antaa ymmärtää.

Vapaaehtoisia urakkaan oli ihan yhtä monta kuin normaalistikin, eli yksi kappale. Tulevaisuuden perikuntaa vaivasi kaikenlaiset äkilliset asiat, kuten lihaskramppi liiallisesta hiihtämisestä, piakkoin puhkeava nuha, kuntosalille kiiruhtaminen... No keksin nuo esteet ihan itse, mutta vastausten todennäköisyys on noin 99% verrattuna aikaisempiin avunpyyntöihin suhteutettuna saamiini vastauksiin. En siis viitsinyt edes kysellä ketään, että en tulisi pettymään. Eräs psykologi antoi tässä jokin aikaa sitten hyvän neuvon; mitä vähemmän odotat, sen vähemmän petyt. Tätä olen sitten lähtenyt soveltamaa sekä perhe- että työpiirissä. Ja lupaavalta vaikuttaa!!!

No ei muuta  kuin Puuilosta lumenpudotinta ostamaan. Kokoamisvaiheen  (mikä oli hieman haastava, sillä nyt valmistajakin oli ajatellut lempilausahduksemme mukaisesti "Mitään ohjeita tarvita!!!") jälkeen hommiin. Ja todellakin! Kyllä putosi!!!

Oikeasti ällistyin! Olin varautunut lievälläskeptisyydellä ja varautunut jopa siihen, että homma limboaa. Mutta ei! Oli kyllä hauskaa ja helppoa ja suht kevyttäkin hommaa!!! Oli todella hyvä ostos! Suosittelen!!!

Miten se voi olla niin vaikeeta?!

Nimittäin, lajittelu. Taas alkoi ottamaan pattiin, kun erehdyin vierailemaan Ringin kierrätyspisteellä.

Muovipakkaukset

Kyseessä on ihan hyvänkokoinen kierrätyspiste, minne valveutuneet ja ympäristöä kunnioittavat kansalaiset saavat tuoda turhat muovipakkaukset kierrätettäviksi. Ja toki muutkin kierrätyskelpoiset tuotteet, kuten pienlasin, pienmetallin, kartongin, lehdet ja jopa tekstiilit. Näin säästetään jätemaksussa, kun pakkauksia ja muita kierrätyskelpoisia materiaaleja ei tarvitse tunkea poltettavaan jätteeseen.

Lisäksi kierrätyspisteen muoveista valmistetaan uusia tuotteita (niin varmaan) ja samalla säästetään uusiutumatonta raaka-ainetta, öljyä. MUTTA, mikäli materiaali voidaan kierrättää, on se ensin lajiteltava oikein!

Muovipakkauksissa oikea lajittelu tarkoittaa, että pakkaukset ovat suht puhtaita ja pakkausten osat on eroteltu toisistaan. Esimerkikiksi kansi tai korkki on monesti eri materiaalia kuin muu pakkaus. Jos korkkia ei irrota, optinen laite rekisteröi tuotteen vain toisen materiaalin perusteella ja muovilaadut menevät sekaisin. Siitä on haittaa jatkoprosessissa. Kaikkihan varmaan myös tietävät, että EPS-pakkauksia voi myös kierrättää. Ja tuo EPS tarkoittaa tietenkin solupolystyreeniä ja sen merkki on pakkauksessa ES-P numero 6. Helppoa, eikö totta!?! Vai onko?

Kierrätyspisteet ovat ihan kaupan vieressä, eli kun ensin käy kippaamassa kassin tyhjäksi, siihen sopiikin sitten tunkea maksimaalisen verran uutta roinaa. Pisteet, joissa otetaan vastaan myös kierrätettäviä muovipakkauksia, on Joensuun keskustan lähialueella kolme. Helppoa siis! Ostat kaupasta tavaroita, mitkä on pakattu muoviin. Käytön jälkeen taristat, että niistä ei löydy PVC numero 3 merkintää, varmistat, että pakkaus on siisti, irrotat pakkaukset osat toisistaa, tunget ne kassiin, kippaat keräsypisteeseen ja niin tuli hienosti taas tilaa uusilletuotteille.

Totuus on toisenlainen! Mitä liikkuu korvien välissä, oletettavasti aivojen kohdalla niillä tyypeillä, jotka vievät kierrätyspisteeseen alla olevan kuvan mukaisia tavaroita?!

Vastaan itse: ei yhtikäs mitään! Kun joulun jälkeen itse olin tietenkin lajitellut kaiken mahdollisen (pakko myöntää, että kyllä on haastavaa irrotella kaikki korkit ja kannet ja rasioiden kalvot toisistaan -  miksi niitä ei voisi vain hyödyntää lämpöenergiana) ja raahauduin keräyspisteelle, niin näky oli todella masentava.

Sitä ei voi selittää millään. Ei puutteellisella lukutaidolla, ei alkeellisella materiaalien tunnistamistaidolla, ei edes sillä, että kyseessä olisi ollut joku niin köyhä, että hän ei jaksanut kantaa tavaroita jäteasemalle. Sillä oikeasti köyhällä ei olisi ollut varaa heittää pois tuota kaikkea kamaa, mikä oli ihan 100% tuotu illan hämärässä autolla paikalle.

Kyllä, telkkarit vaikuttivat melko vanhoilta, koska ne olivat niin isoja. Tuoli oli ihan hyväkuntoinen, mutta toki se olisi pitänyt pestä. Lasivitriinikin oli kunnossa. Oliko joku muuttanut  ja päättikin sitten kipata ylimääräiset kamat muitten harmiksi? Sillä, meidän kaikkien harmiksi ne tulevat, tavalla tai toisella!

Kun Puhaksen auto (vai Puhttaan auto...) hakee kamat jätekeskukselle, niin sieltä kilahtaa välillisesti lasku meille veronmaksajille. Aivan taatusti! Eikä kyseessä ole mikään yksittäistapaus,vaan näitä välinpitämättömien ja röyhkeiden ympäristörikollisten kamakasoja löytyy viikottain Joensuun kierrätyspisteiltä.

Näin siis Joensuussa. Mutta Lieksa, tuo eläkelaisten haavemaa pistää kerralla paremmaksi. Vai mitä ajattelet, oi armas lukijani lieksalaisten taidonnäytteestä viime kesällä?! En tiedä mitä olisi tehtävä. Kai vaan itkettävä tätä kansalaisten surullista asennetta lakeja ja asetuksia sekä ympäristöä kohtaan. Sniif!!!

Yleinen lajittelupiste Timitrassa

Tiimalasi

Oheisella otsikolla en suinkaan viittaa vartalooni, kuten korkeintaan yksi, hetkellisesti ja äkillisesti sokeutunut,  lukijani voisi luulla. Tarkoitan ajan kulkua, joka osaltani on ollut melko musertavaa ja hurjaa kaikkine oheistapahtumineen. Meikäläisen harrastukset, kuten tämä blogin kirjoittaminen, on meinannut jäädä aivan varjoon. Moni (ainakin kaksi - siis monikko selkeästi) on kysellyt, että miksi en ole kirjoitellut. Mietin syytä.

Niitä on monia, syitä siis, kuten kävin Haloo Helsingin keikalla, pelasin GandyGrushia, katsoin uutiset, luin Hesaria, kannoin puita, kolasin lunta ja, ehkä suurin, olen ollut tietenkin töissä... Työnteko on ollut itselleni sydärin jälkeen haastavaa, vaikka en ole siitä hirveästi vinkunutkaan varsinaisessa kohteessa. Se olisikin ihan turhaa.  Vaikka olen selkeästi väsyneempi työpäivien jälkeen, niin olen kuitenkin puuhaillut kaikenlaista.

JESSSS!

Puuhailu lisääntyi selkeästi 11.12. päivän jälkeen, mikä onkin ajanlaskuni uusi alku. Kaikki lähellä olevani tietävät, mikä päättyi  tuolloin. Ja ne, jotka eivät, niin sen verran voin avautua, että pääsin pois ns. löysästä hirrestä, jossa oli roikkunut sitä edeltävät 21 kuukautta.

Piirakka-Akatemian tuotoksia

Valmistelin joulun normaalisti ja kaikesta vannomisesta huolimatta (taas kerran) leivoin ihan itse piirakat ja paistoin laatikot ja siivosin ja koristelin ja hankin lahjat ja kävin Immanuelissa ja vein haudoille kynttilät ja niin edelleen. Tai melkein yksin. Se oli kuitenkin hauskaa!

Opettelin myös kiinaa, sillä Kolmosen ehkä tyttöystävä - ei siis ehkä Kolmonen vaan ehkä tuleva tyttöystävä - oli kylässä muutaman päivän ja ajattelin, että voin itsekin hieman panostaa mahdolliseen uuteen suhteeseen. Mielestäni aika haastavaa tuo kiinan kieli onkin, mutta onnistuin luonnollisesti sujuvasti opettelemaan pari sanaa ja siitäkös tuli täydelliset pointsit kotiin! Ni hao vaan!

Kun vuosi vaihtui, niin alkoi jälleen kerran, mutta tällä kertaa lopullisesti (niin varmaan)  painonhallintaprojekti, jonka aikana on tarkoitus karistaa ympärilleni kasaantuneet liikakilot, jotka alkoivat karttumaan rakkaan Äitini poismenon jälkeen. Ihan ite söin!!! Todisteena on alla oleva kuva, eli kun ennen kävin elokuvissa, minulla oli pieni pussukka karkkia mukana, mutta nyt sekin vaihtui terveellisiin pähkinöihin. Että siihen malliin.

Namit...

Pallohullun päiväkirjasta: Nälkäkuurilla

Minä olen Vili, tanskalais-ruotsalainen pihakoira, jolla alkaa jo ikä painaa. Täytän elokuussa 14 vuotta ja sehän tarkoittaa, että ihmisten eli Mamman iässä minä täytän sitten 98 vuotta! Että siihen malliin!!! Minä olen kyllä nytkin jo vanha ja erityisesti viisas, jota olen tietenkin ollut toki koko ikäni. Mamma sanoo aina, että vanhoja pitää kunnioittaa ja kuunnella heidän tarpeitaan. Niin toteutuukos se minun kohdalla?! Eipä vaan toteudu, sanon minä. 

Mitä ihmettä?!

Minä nimittäin sanoin Mammalle, kun se oli ite ahmimassa saunan jälkeen kaikkia herkkuja, että minäkin tahdon herkkuja, kuten makkaraa ja juustoa ja nameja ja pipareita ja kakkua ja  ehkä voisin ottaa sitten vielä pari nakkia jälkkäriksi. Niin mitä teki Mamma?! Se sanoi, että se niin mielellään antaisi minulle kaikkia herkkuja, mutta kun ne on koiralle hengenvaarallisia, niin se ei voi! Niin onko muka?!

Kun se kuulemma niin rakastaa minua, että on jo luonut umpeen sen kuopankin, minkä se viime kesänä kaivoi mökille. En ihan kyllä ymmärtänyt mitä se sillä tarkoitti, koska minusta meidän piti laittaa siihen rosvopaistia...

No Mamma siis näytti minulle lautasta, jossa oli enää pari hullua viinirypälettä. Ja niitä se ei minulle antanut. Niin kyllä minäkin sen nyt tiedän, että viinirypäleet on pahoja, mutta entäs ne juustot ja keksit ja nakit?! Minnekäs ne oli hävinneet??? Mammasta on tullut tosi ärsyttävä; se on välillä melkein kuin se Nicki. Eilenkin Mamma haisi ihan Nickille, kun se tuli kotiin. Mutta se sanoi vaan, että höpöhöpö ja alapas jo miettiä siinä, mitä sinä jätät perinnöksi Nickille.

Vähänkö ärsyttää!