Pallohullun päiväkirjasta: Viimeisiä viedään!

Nimittäin päiviä tästä vuodesta sanoi Mamma. Minä ajattelin, että nukuttaa niin paljon koko ajan, etten jaksa kohta kuunnella mitä se oikein puhelee minulle. Ja niinpä nukahdin. Kun heräsin, minun ex-Mamma kopisteli eteisessä ja pomppasin sitä vastaan. Jaksoin ihan hyvin! Ja ex-Mammalla oli varmaan jotain tosi kovia ja isoja suruja, koska se alkoi itkemään, kun se tuli minun viereen sängylle köllöttämään. Voi sitä parkaa, mutta ei se sanonut miksi se itki vaikka yritin vähän kysellä. Ehkä sille tuli ikävä sitä minun otto-tyttöä, sitä Nickiä, jonka ex-Mamma oli jättänyt kotiinsa?

No meillä oli tosi kivaa, sillä sain kaikenlaisia nameja ja sitten tuli vielä Tätikin käymään. Sekin vähän itki ja minä ajattelin, että mikä niillä oikein on. Mutta Mamma sanoi, että tanskalais-ruotsalaiset pihakoirat eivät ole liian uteliaita vaan ne ovat sen verran sivistyneitä, etteivät pistä nokkaansa joka asiaan; kuten toisten itkettyneisiin silmiin. Ja minä ymmärsin kyllä heti yskän, etenkin kun itseä alkoi yskittämään niin kovasta, että ex-Mamma alkoi jo etsimään lääkärin numeroa.

Perhepotretti

Minä sanoin, että ei tässä minnekään lääkäriin jaksa lähteä ja Mamma sanoi, että ei niin, että lähdetään kaikki sinne vasta huomenna. Ja sitten ne kaikki kolme yritti syöttää minulle niitä pahanhajuisia lääkkeitä, joista en tykkää yhtään. Lopulta söin vähän. Ja sitten ne keksivät, että jospa ne antavatkin minulle jätskiä! Se maistui tosi hyvälle.Paitsi viimeisessä lipaisussa oli taas jonkun lääkkeen maku. Arvasin heti, että taas ne huijasi minua. Mutta ymmärrän kyllä, että hyvällähän ne. Ja se on totta, että se lääke auttaa.

Sitten nukahdin taas ja näin unta siitä, miten hyvä perhe minulla on ollut. Kun kaikki on rakastaneet minua tosi paljon ja olen saanut touhuta vaikka mitä kivaa. Ja jokainen päivä on ollut minulle niin  iloinen asia; aina on ollut hyvä ruokaa ja vettä ja nameja ja leikkejä ja ulkoilua! Ja nyt  alkaa ihan tuntua siltä, kuin en enää jaksaisi touhuta niin paljon, kun tekee mieli vaan pissiä ja nukkua. Ja mietin, että olen kyllä maailman onnellisin koira! Ja sitten alkoi taas nukuttamaan.

Pallohullun päiväkirjasta: Yöllä koski kurkkuun

Menin nukkumaan illalla mutta sitten heräsin. Ja minua yskitti hirvittävästi. En meinannut saada oikein millään hengitettyä ja tuntui taas oudolta. Sanoin Mammalle, että mikä mulla oikein on?! Kun massussa on joku iso möhkäle ja henki ei kulje vaan pitää röhistä niin kuin se possu, minkä saan aina joululahjaksi. Että käykö minulle niin kuin niille päästäisille?

Mamma sanoi, että  nyt ajatellaan vaan kaikkea kivaa, koska nyt vielä keritään. Ja sitten se kysyi, että onko minulla ollut hyvä  emäntä. Niin on tietenkin, sen parempaa ei Mammasta kyllä saisi. Mutta se olikin kysynyt, että onko minulla ollut hyvä elämä! Niin on!!! Ja sitten joka kerta kun heräsin, niin Mamma piti minua tassua omassaan ja juteltiin koko yö. Tai ainakin melkein, aina silloin kun minua ei röhisyttänyt. Ja kun Mamma ei nukkunut. Tai kun minä en nukkunut.

Mamma sanoi, että 14 vuotta ja 4 kuukautta ja 19 päivää on aika pitkä elinaika jopa meille tanskalais-ruotsalaisille pihakoirille. Että siihen mahtuu kyllä kaikenlaista! Ja olin ihan samaa mieltä! Minulla on ollut ihan tosi hurjan kivaa kun minä muutin meille! Eipä parempaa olisikaan!

Minä 2 kuukautta

Olen saanut olla makkaranpaistossa, virvelöimässä, pilkillä, lumikenkäilemässä, ajamassa poroja, autoilemassa, mökeillä, uimassa,  makkaranpaistossa, pelaamassa palloa, katselemassa lehmiä, soutelemassa, puuntekotalkoissa, siivoustalkoissa, remonttitalkoissa, makkaranpaistossa, iltapissalla, aamupissalla, yksin kotona, Iso-Mummin ja Iso-Ukin luona, joulupukin sylissä, veneeilemässä, sup-laudalla, pulkassa, moottorikelkassa, Saarivaarassa! Ja vaikka missä. Ehkä parasta on ollut ollut makkaranpaisto, joko minä sen sanoin?!

Onneksi vähän lunta

Ja Mamma sanoi, että nyt kun tulee ikää, niin voi tulla myös niitä vaivojakin. Ja se oli löytänyt kuitin, missä minulla oli kolme vuotta sitten todettu joku painauma kurkussa, että vanhemmilla koirilla se on kuulemma tyypillistä. Ja nyt se on vaan painunut se minun kurkku pienemmäksi. Ja se massu on kuulemma pullistunut sen takia, että siellä on joku kasvain, joka vaan kasvaa eikä pienene ollenkaan. Niin minä kyllä arvasinkin sen!

Saanko paketin?

Ja sitten Mamma kysyi, että mitäs minä siihen tuumaan. Niin minua väsytti hirvittävästi ja ajattelin, että saisinpa vaan nyt nukkua. Ja sitten nukahdin. Kun heräsin, niin Mamma piti minun tassua omassaan ja se oli kyllä tosi kiva.

Mietin, että onhan tässä tullut tehtyä yhtä jos toistakin, mutta yksi reissu olisi saanut jäädä tekemättä! Nimittäin se, kun Mamma raahasi minut lumikenkäilemään ihan pentuna kovassa pakkasessa eikä tajunnut, että takin alle meni lunta. Ja minulla oli ihan hirvittävän kylmä kunnes Mamma tuli järkiinsä. Ensin se sanoi, että nyt poika vaan karaistutaan, mutta sitten se sanoi, että herrattunen aika, tuo koirahan on ihan jäässä?! Ja kun minä siitä jutusta muistutin Mammalle, niin se sanoi, että anteeksi. Kun se ei ollut vaan ymmärtänyt! Ja sehän oli sillä selvä sitten.

Aika hyvin on kyllä mennyt, kun vaan yksi tyhmä juttu koko elämässä. Että siihen malliin on ollut kyllä hyvä elämä. Että olisi kiva vaan kölliä ja miettiä, mitä kaikkea sitä onkaan puuhattu näitten vuosien aikana. Mutta minä sitten vähän nukuin taas. Kun koko ajan väsyttää. Ja Mamma sanoi, että tänään vietetään semmoinen päivä, ettei tule enää toista. Niin samanlaistako päivää, kysyin, mutta Mamma lähti huoneesta ja sanoi, että ei kuullut mitä kysyin.

Oma penkki 4 vuotta sitten!

Pallohullun päiväkirjasta: Retkellä taas!

Heräsin aamulla ja vähänkö väsytti! Aattelin, että en jaksa nousta minnekään pissille. Mutta Mamma sanoi, että nyt pillerit poskeen ja mökille! Sanoin että syön vain siinä tapauksessa, että se on piilottanut ne paistikastikkeeseen. Niin Mamma sanoi rehvakasti, että onneksi se laittoi niin kivasti kolehtia, että se voi laittaa vaikka minkälaista paistia eikä tule huono omatunto niitten pienten lasten takia! Niin hyvä, koska se paisti on loppumaisillaan ja Mamma voi keitellä minulle uutta sitten. Mutta Mamma katsoi minuun oudosti ja sanoi, että voipi se kuule Vili-poika tämä satsi vaikka riittääkin.

Enempi kuin Iso-Mummilla

Ja taas mentiin! Ihan kuin eilenkin. Ensin haettiin Täti mukaan ja sain istua sen sylissä koko matkan mökille. Vaikka yleensä istun aina jalkatilassa kun Mamman mukaan se on koiralle sopiva paikka. Ja ex-Mamman mukaan se olisi takapenkillä koirien turvavöissä mutta Mamman mielestä sen turvavyön kiinnittäminen on liian haastavaa sille. Joten kerrankin oli kunnon maisemat ja Mamma sanoi, että tämä reissu on ainutlaatuinen. Niin miksi, kysyin. Mutta Mamma sanoi ettei se kuullut mitä kysyin. Mutta maisemat olivat niin valkoisia, että minua alkoi nukuttamaan. Ja heräsin vasta kun Mamma sanoi, että lähdetään moikkaamaan Pupua!

Ja sitten Täti kantoi minut tien varresta Pupulaan, sen ärsyttävän Pupun luo, joka aina pöllii minun kaikki pallot. Mamma sanoi, että tällä kertaa saat Vili ottaa yhden pallon mukaan kotiin, että eiköhän me sille käyttöä keksitä. Ja sitten se katsoi merkitsevästi Tätiin ja Täti alkoi nieleskelemään ja mietin,  että ei nyt luulisi yhden pallon pölliminen olevan niin vaikeaa! Etenkin kun se on minun ikioma pallo! Juuri siksi, Mamma sanoi, mutta en taaskaan tajunnut mitä se tarkoitti. Se puhuu niin kryptisesti nykyisin.

Laavulla pupulassa

Sitten päästiin asiaan, eli Mamma teki tulet uuden laavun nuotioon ja Täti laitteli makkaroita kypsymään. Lisäksi nähtiin taas yksi päästäinen, joka oli kuollut. Niin mietin, että mitähän tarkoittaa jos kuolee. Kun Mamma on alkanut käyttää sitä sanaa tosi usein silloin, kun se puhuu olevinaan hiljaa eikä muista, miten hyvä kuulo minulla on. Se päästäinen näytti ainakin ihan tyytyväiseltä vaikka ei sillä tassukaan liikahtanut. Ja sitten Täti otti sitä hännästä kiinni ja heitti sen metsään. Niin ajattelin, että ottaisikohan Mamma minua hännästä ja heittäisi vain kuusen alle jos minä kuolisin. Ja miksiköhön me käydään joka päivä katsomassa näitä kuolleita päästäisiä, niin kuin eilenkin.

Kuollut kuin kivi

Yksikö vain?!

Mutta Mamma kuuli sen ja sanoi, että sinä poika saat vaan makkaraa! Ja minulle tuli hyvä mieli kun aloin jo huolestumaan kun saan niin epätavallisen paljon herkkuja ja nameja ja Mamma kantelee minua sylissä vaikka ennen se olisi sanonut, että ala nyt piski tulla sieltä, niin että liittyykö se jotenkin siihen päästäiseen. Että Mamma halusi Pupun sijasta näyttää minulle sen kuolleen päästäisen, että jos en tottele niin minulle käy samalla tavalla?!

Mutta Mamma sanoi, että höpöhöpö ja nyt lähdetään Okuun munkkikahveille. Ja niin me lähdettiin!

Pallohullun päiväkirjasta: Retkellä!

Mamma sanoi aamulla, että nyt mennään mökille, kun voihan se olla, että sinne ei ihan heti tule lähdettyä. Sitten se katsoi minua ihan liian pitkään; niin pitkään, että pyysin siltä namin ja sain sen heti. Mamma taitaa olla sairas.

Ei kyllä huvittas...

Mutta sitten taas mentiin. Mamma hurautti Tätin pihaan ja se kampesi kyytiin ja pääsin istumaan etupenkille. Outoa, ajattelin, mutta Täti sanoi, että sillä on niin isot kengät, etten muka mahdu jalkatilaan. No hyvinkös minä siinä sylissäkin viihdyin! Ja lossilla tajusin, että mennäänkin ihan omalle kesämökille, jossa en ole käynyt sitten syksyn jälkeen kertaakaan.

En kyllä jaksanut kävellä yhtään metriä, etenkin kun minulla oli se typerä puku päällä. Niin Mamma ja Täti kantoi minua vuorotellen ja Mamma valitteli, että olen kuulemma entisestään pulskistunut. Mikä voi pitääkin paikkansa, sillä minun maha on alkanut painaa tosi paljon ja sinne on ilmestynyt joku iso pallukka. Mamma aina kokeilee sitä ja sanoo, että se on menoa nyt. Niin ulosko, kysyin ja Mamma sanoi, että niinpä juuri, ulos vaan ja pissille. Ja heti minua kyllä alkoikin pissittämään.

Sen näköistä mökillä oli, että ei siellä ollut käynyt kukaan koko talven aikana! Lunta oli hirmuisesti ja vain pari päästäisen hyppyä. Ja niistäkin toinen oli johtanut kuolemaan, sillä Täti löysi kuolleen päästäisen mökin edestä hangesta.

Olipa se parka

 Ja Mamma sanoi, että olipas se surullista. Ja minä sanoin,että voiko sen syödä ja sen jälkeen en nähnyt sitä missään. Niin mietin, että meniköhän sen pääästäisen sielu taivaaseen, niinkuin Iso-Mummin. Mutta Mamma sanoi, että otetaanpas taas muutama kuva, kun on näin kaunistakin. Ja sitten otettiin ainakin miljoona kuvaa minusta, ja minusta ja Mammasta, ja minusta ja Tätistä, mutta ei niistä maisemista. Ja Mamma sanoi, että niistä kerkiää ottaa myöhemminkin.

Näkyykö lossi!

Ja sitten päästiin asiaan, että paistamaan makkaraa ja syömään herkkuja saunamökkiin. Meillä oli tosi hyvät eväät. Söin kokonaisen makkaran ja ison voileivän ja pari piparia, vaikka niitä en kai olisi saanut syödä.

Mamma sanoi, että mitähän sitä ensi kesänä täällä mökillä oikein tekee, että on varmaan yksinäistä. Ehdotin sille, että jospa se heittelisi minulle vaikka sitä palloa. Mutta se vaan huokaili ja sanoi, että miksi se ei kaivanut sitä kuoppaa syksyllä. Niin sille rosvopaistille! Ja sitten minulle tuli haikea olo ja ajattelin, että saankohan minä sitä rosvopaistia ollenkaan, kun sen tekeminen tuntuu olevan niin vaikeaa.

On ne jo kypsät!

Mutta retkellä oli kyllä kivaa, kun käytiin vielä isossa mökissäkin katselemassa paikkoja. Ja Mamma sanoi, että katsohan nyt tarkasti niin muistat sitten  miten kivaa meillä on ollut kesällä. Ja olin kyllä samaa mieltä. Kävin katsomassa kaikki huoneet ja Mamma ja Täti alkoivat itkemään, mutta Mamma väitti että eivät alkaneet vaan niillä meni vaan roska silmään, molemmilla, yhtä aikaa. Ja Täti ei sanonut mitään, vaan nieleskeli vaan kun sillä oli kuulemma mennyt räkää kurkkuun. Niin minä poika sanoin, että nyt lähdetään täältä kotiin, kun alkaa jo kylmämäänkin.

Enkeli?

Pallohullun päiväkirjasta: Valokuvia

Mamma sanoi, että voitaisiin ottaa muutama valokuva. Ihan huvikseen vaan. Niin sanoin sille, että minusta on otettu varmaan miljoona kuvaa nyt jouluna. Että kaikki on tunkeneet naamansa minun viereen ja sanoneet, että otetaanpas Vili-poika kuva - ihan huvikseen vaan.

Ja sitten ne on olleet ihan totisia vaikka yleensä ne nauraa. Niin mietin, että mikä kiire niillä kuvilla nyt on. Mamma sanoi siihen,  että kännykästä voi loppua virta milloin tahansa ja siksi niitä kuvia on otettava.

Niin minä en ymmärrä miksi Mamma sitten meuhkaa joka päivä,  että nyt kännykkä laturiin. Mutta Mamma sanoi, että sähköjutut ei ole tanskais-ruotsalaisten pihakoirien osaamisalaa, vaan naapurin kissat. Ja siinä se oli ihan oikeassa. Ja sitten Mamma sanoi, että vielä tässä muutama päivä niitä kuvia räpsitään. Niin hävittääköhän se sitten sen laturin lopullisesti. Mutta Mamma sanoi, että minä olen niin uljas koira, ettei minun tilalle tule ketään muuta. Niin ei tietenkään, kun tässähän minä olen!!!

Pallohullun päiväkirjasta: Tuntuu niin oudolta?!

Mamma sanoi, että minun pitää kirjoittaa tänne, mutta sanoin, että ei huvita. Mamma sanoi siihen, että olisi hyvä jos huvittaisi, sillä kohta meitä kumpaakaan ei naarata. En ymmärtänyt mitä se tarkoitti, mutta Mamma sanoi, että se on savoa. Sitten se alkoi itkemään ihan kuin silloin, kun Iso-Mummi, jolta perin dosetin, nukkui ikiuneen.

Niin mietin, että eipä minulla, pienellä, suloisella, iäkkäällä ja nykyisin todella hyvätapaisella tanskalais-ruotsalaisella pihakoiralla ole mitään sanottavaa. Kun koko ajan on niin outo olo. Tai sunnuntaista lähtien. Nimittäin, minua pissittää ja janottaa ja köhityttää koko ajan. Lisäksi minulle ei maistu ruoka; yäk! Ei silloinkaan, vaikka Mamma ei olisi piilottanut niitä inhottavia lääkkeitä viilin, nakkimakkaran, juuston, paistin tai puuron joukkoon. Niin ei vaan maistu! Ja Mamma sanoi, että nyt tämä ei ole normaalia. Ja minä olin ihan samaa mieltä. Lisäksi oksensin matolle!

Mamma vei minut taas viikoksi hoitoon Tätin luo, koska se voi käyttää minua pissillä päivälläkin vaikka miten usein. Se oli hyvä, koska minua pissittää tosi tosi paljon. Ja usein. Teen nykyisin tyttöpissejä - vähänkö ärsyttää -  mutta onneksi Nicki, se minun paras kaveri ja kaikkein rakkain, ei näe. Mitä minä sanoin?! Olenko seonnut?

No sitten tänään Mamma porhalsi Tätin luo ja taas mentiin. Luulin ensin, että Pupulaan, mutta mentiin sinne ihmepaikkaan, missä näen aina sen naapurin kissan kahtena tai vähintään neljänä! En oikein kerinnyt tehdä mitään, kun Mamma raahasi minut johonkin huoneeseen.

Lääkäri tuikkasi pyllyyn piikin ja alkoi väsyttämään kamalasti. Onneksi sain ajettua ne kaikki 39 naapurin ärsyttävää kissaa puuhun ja lisäksi ne jäivät sinne roikkumaan viiksistään! Että semmosta.

Mutta sitten kuulin, kun Mamma sanoi, että sekö oli siinä sitten? Niin mikä? Sekö kissa? Vai mikä? Yritin kuunnella, mutta en oikein tajunnut mitä Mamma höpisi. Kun se selitti jotain, että onneksi se on nyt minun kanssa kaksi viikkoa koko ajan. Niin mietin, että mitä se meinasi. Mutta sitten Täti kantoi minut autoon ja taas mentiin. Mamma oli outo ja itkeskeli ja Täti nieleskeli tyhjää koko ajan.

Lopulta pääsin kotiin ja Mamma tyrkytti minulle rahkaa, ei maistunut. Sitten Mamma tyrkytti minulle sellaista erikoisruokaa, mitä saan ehkä kerran vuodessa, ei sekään maistunut. Pissitti vaan ja oksetti. Oksensin Mamman olkkarin matolle. Mamma ei ollut moksiskaan vaan sanoi vaan, että sattuuhan sitä. Niin se oli kyllä outoa. Ajattelin testata vähän Mammaa ja oksensin keittiön maton viereen. Mamma vaan hyräili jotain "Päivä vaan ja hetki kerrallansa" ja sanoi, että sattuuhan sitä, Vili-poikani. Vaikka ennen se on aina sanonut, että en ole sen poika, koska me ollaan niin eri näköisetkin.

Että pitäisiköhän minun vielä pissiä eteisen matolle ja katsoa, mitä Mamma siihen tuumaa.

Pipareitakin piisaa!

Olen monena vuonna miettinyt, olisiko järkevää ostaa piparkakkutaikina valmiina kaupasta. Ja joka Joulu teen sen itse. Niin tänäkin vuonna. Ykkösen jälkikasvu oli tulossa mummilaan viikonlopuksi ja keksin, että mehän voimme paistaa piparit yhdessä. Kyllä nyt 5- ja 4- vuotiaat ovat jo sen verran taitavia siinä touhussa!

Ensin muotteja oli kaksi

Sitten niitä oli kuusi

Sitten ne lähti lapasesta

Ei muuta kuin käsien pesulle ja pipareita kaulimaan. Olin saanut kollegalta lahjaksi uuden lumiukko-muotin ja sen lisäksi valitsin muutamia muitakin. Ykkönen ja Kakkonen olivat innoissaan! Ykkönen siitä, että sai niin hyvin irrotettua taikinan muotista ja Kakkonen siitä, että sai syötyä niin paljon piparitaikinaa.

Myös minusta oli tosi hauskaa! Minun tarvitse vai kaulita taikinaa ja tytöt hoitelivat muut työt. No, myönnän, oli hieman haastetta (entisajan stressiä), kun samanaikaisesti kaulitsin taikinaa, vahdin uunissa olevaa peltiä ja pidin silmällä etenkin Kakkosen touhua. Hän nimittäin luuli aluksi, että pöydällä ja pussissa oleva jauho on sokeria ja kerkisi mättää sitä suuhunsa aikamoisia määriä...

Jee! Kivaa!!!

Jossain vaiheessa tulin järkiini ja toivoin, että kumpikaan tytöistä ei muistaisi minun luvanneen, että koristelemme piparit. Sillä se vaihe olisi saattanut mennä jo liian haastavaksi minulle, neljän lapsen äidille ja kolmen lapsenlapsen mummille. Ihan vaan sen takia, että itse nautin koristelemisesta niin paljon, että Ykkönen ja Kakkonen olisivat joutuneet katselemaan vierestä, kun meikä-mummi olisi tehnyt toinen toistaan hienompia koukeroita pipareille.

Eikä he muistaneet, sillä oli niin paljon kaikkea muuta puuhaa, kuten leikkikentällä kiikkumista, lumiukon tekoa, saunomista, Vilin lenkittämistä, iltasatua, aaamusatua, joulukalenteria ja nuotioretkeä, muutaman mainitakseni.


Niinpä sitten illalla, kun tytöt olivat lähteneet, pääsin itse lempipuuhaani. En edelleenkään osaa tehdä pursottimia leivinpaperista; piti pyytää apua ex-kondiittorilta, joka taitaa homman mennen ja tullen.

Tuli nättejä

Namnam!

Piirakka-Akatemian lyhyt ja kiivas elo

Niinpä niin ja hohhoijaa! Eipä pitänyt meikäläisen lupaus tänäkään vuonna. Oli tarkoitus leipoa vain pieni määrä piirakoita, kun osa tulevista perillisistä eli Kakkonen,  aikoo viettää Joulunsa parempien kattiloiden äääressä. Tai ainakin kaukana lumesta ja perinteisestä Joulusta.

Ajattelin, että jos tehtäisiin vaikka jotain 80 piirakkaa ja sehän tarkoittaa noin 40 piirakkaa / asianomainen leipuri, sillä tasapuolisuuden nimissä jaamme ex-kondiittori-ystäväni kanssa piirakat aina tasan. Hän keittää puuron, minä teen taikinan. Tänä vuonna hän ajatteli keittää riisipuuroa sen verran, että se tällä kertaa riittää. Ja sitten hän ajatteli, että tehdään sitä taikinaa sen verran, että ei jää riisipuuroa yhtään yli. Eli olimme pyörimässä huimaa vauhtia siinä samassa oravanpyörässä missä joka vuosi ollaan; mitä enemmän puuroa, sen enemmän kuoritaikinaa ja mitä enemmän kuoritaikinaa sen enemmän puuroa. Tein sitten litran taikinan. ja puuroa keitettiin 4 litraa.

Kun taikina oli alustettu, tein  Piirakka-Akatemian eniten tarkkuutta vaativan työn, eli jaoin taikinan tarkasti ensin puoliksi ja sitten puoliksi. Metrimittaa apuna käyttäen, koska olen kirpunnylkijän mummi. Oletus oli, että teemme 120 piirakkaa, kun sitä taikinaakin nyt tuli tehtyä...

Tarkan talo tarvitsee...

 No kun nämä jakotoimitukset oli tehty huomasimme, että saimme tasan 134 kappaletta tasaisia ajeltaviksi soveltuvia lettaroita. Vaikka alkuperäinen tarkoitus oli pysytellä tänä vuonna siinä 80 kappaleessa. Kyllä; ymmärsin, että jos teen litran taikinan, piirakoiden lukumäärä kasvaa samassa suhteessa.

Ystäväni alkoi miettimään, riittääkö puuro. Minä aloin miettimään, emmekö koskaan opi mitään edellisestä vuodesta. Kun lettarat oli lopulta ajeltu niin, että päivä paistoi niistä läpi, pääsimme täyttämään kuoret riisipuurolla ja rypyttämään ne. Ja sitten alkoi paistaminen.

Voi-vesiseoksessa kastelu

Kun kaikki 134 piirakkaa oli paistettu, huomasimme, että puuroa jäi vielä syötäväksi asti. Ja kyllä, mietimme,olisiko tehtävä vielä pieni annos taikinaa, mutta onneksi tulimme järkiimme.

Niinpä sitten tänä jouluna meillä on keskimääräistä enemmän kotitekoisia piirakoita odottamassa herkuttelijoita. Voinen vaatimattomasti todeta, että piirakat ovat erittäin hyviä!  Jopa parhaita mitä itse tiedän.