"Yks kakkaa, kaks kakkaa..."

Otsikko on pöllitty suoraan, olikohan jostain Biolanin mainoksesta. No siihen suuntaan menee tämä tekstikin, eli nyt suoraan asiaan. Mutta sitä ennen hieman muuta.

Olin eilen pitkällä kävelylenkillä, jolle oli määritelty kaksi tavoitetta. Toinen oli se, että kunto kasvaa ja toinen se, että siitä saadaan myös aineellista hyötyä. Tämän jälkimmäisen tavoitteen oli laatinut ystäväni, jonka sain houkuteltua mukaani. Kun itse olin varustautunut lenkille aurinkolasein, hänellä oli mukanaan tyhjä muovipussi. Heti lenkin alussa laadimme molempia tyydyttävän suunnitelman; kävelemme eri puolilla tietä, jolloin kumpikin tarkkailee omaan ojanpenkkaansa ja heti havaittuaan tyhjän tölkin tai pullon, otamme sen parempaan talteen. Tässä tapauksessa ystäväni muovipussiin. Minä voin pitää aurinkolasit päässäni, vaikka UV-säteilyn takia niin ei olisi tarvinnutkaan vielä tehdä.

Olin erittäin ilahtunut siitä, että voisimme samalla myös siistiä kotikaupungin rähjäiseksi muuttunutta tienvarsimaisemaa. Saisimme myös kerättyä hyödylliset metalli- ja lasipakkaukset parempaan talteen. Myös taloudellinen hyöty olisi oleva huikea. Ystäväni laskeskeli, että jos hän löytäisi jokaisella kävelylenkillä noin 15 tölkkiä tai pulloa, niin pantti niistä voisi olla 1,50 euron luokkaa. Osa olisi tietty niitä pantittomia, jotka kuitenkin kerättäisiin kierrätykseen! Tätä asennetta arvostan!!! Ja jos hän tekisi lenkkinsä kahdesti viikossa, niin tulos olisi n. 3 euroa viikossa. Eli noin 156 euroa vuodessa. Ja 1560 euroa 10 vuodessa sillä oletuksella, että hän olisi ahkera lenkkeilijä ja muut kanssaihmiset olisivat yhtä välinpitämättömiä kuin tähänkin asti ja viskelisivät tyhjät tölkkinsä suoraan luontoon. Eivätkä ostaisi tölkkejään Venäjältä tai Virosta, jolloin niistä ei saisi panttia ollenkaan.

Ja niinpä dollarinkuvat silmissään kiiltäen ystäväni ja aurinkolasit silmillä minä, lähdimme kohti ensimmäistä turneetamme! Keskustelimme aluksi aiheesta häpeä. Mietimme, tunnemmeko häpeää, kun joku huomaa meidän tonkivan talteen lumihangesta pilkottavan tölkin. Mitä tuo henkilö ajattelee meistä (nimenomaan)? "Ohhhoh, onpa siinä mummoilla rahat tiukilla, kun pitää jo likaisia tölkkejä keräillä. / Hyi hitto mitä köyhää roskasakkia täällä liikkuu. Onkohan nuo pöllineet vaatteensa jostain kaupasta kun ihan siistit näyttää olevan. / Hyvä, että joku viitsii kerätä noita jätteitä, niin näyttää siistimmältä." Hävettikö meitä? Ehkä hieman. Mikä? En osaa sanoa; ehkä se, että meillä oli reikä muovipussissa.

15 senttiä tölkkimuodossa

Ojanpenkkoja tutkaillessa huomasin, että kaikkein sivistymättömimpiä ihmisiä ovat nuuskankäyttäjät. Nuuskarasioita löytyi moninkertainen määrä toiseen terroristiluokkaan kuuluvien, eli tupankanpolttajien viskomiin tupakka-askeihin verrattuna. Ja sitten löytyi kolmas jätelaji, eli ne kuuluisat koirankakat! Kun koirankakattajia on haukuttu ja mollattu enemmän kuin pedofiileja, niin nämäpä ovat ottaneet onkeensa ja korjaavat piskien jätökset nykyisin talteen. Ongelma on siinä, että kaupunki ei ole luonnollisestikaan saanut laitettua riittävää määrää roskiksia (siis meillä on varaa tässä yhteiskunnassa asennuttaa jopa koirien maatuville jätöksille omia roskiksia!) niille kakkapusseille. Kakkapussia olisi siis pahimmassa tapauksessa kuljetettava mukana useita kilometrejä tai lenkki olisi suunnattava kohti keskustan katuja.

Aivan älytöntä, sanon minä. Saman olivat todenneet myös lukuisa määrä koirankakittajia, jotka kyllästyneenä haisevan pökölepussin raahamiseen ja kakkaroskiksen etsimeen, olivat lopulta singonneet pussin sisältöineen luontoon. Ja siellähän se ei muovi maadu koskaan. Biopussi, jota joku hieman keskimääräistä älykkäämpi koirankakittaja (tai sellainen, joka jo tietoisesti oli päättänyt jättää pussin luontoon) oli käyttänyt, maatuu reilun vuoden aikana.


Koirankakka pussissa

Mielestäni paljon ympäristömyönteisempi ratkaisu on se, että koirankakka (kuka muuten välittää KISSANkakoista?! miksi niistä ei puhuta mitään, vaikka ne ovat todellinen terveysriski esimerkiksi leikkikentille, minne vastuuttomat ja ärsyttävät kissanomistajat usuttavat kattinsa tekemään jätöksiään) jätetään maatumaan luontoon. Kun maa alkaa sulamaan, niin kakkeli maatuu parissa viikossa! Mutta laki kieltää tuon toiminnan taajamassa. Kun koiranomistaja on fiksu, niin hän kakittaa hurttansa taajaman ulkopuolella (mitenkähän hän sinne pääsee keskustasta - autollako) tai alueella, jossa ihmislapset eivät luontaisesti liiku. Talvella se voi olla haasteellisempaa, samoin aivan kaupunkien keskustoissa. Tällöin voi olla viisasta turvautua kakkapussiin, mutta EI niihin muovisiin koirankakkapusseihin, joita ei valmisteta edes kierrätysmuovista! Jos ne kakat kerää ja vie astiaan, niin kannattaisi käyttää edes jo kertaalleen käytettyjä pusseja, vaikka niitä hedelmä- tai leipäpusseja, kun ne kuitenkin poltetaan jäteasemalla.

Mielestäni koirankakittaja, joka kerää keskellä metsää koiransa tuotokset MUOVIpussiin, on tikittävä ympäristöpommi. Olisi jo lopultakin ajateltava sillä kuuluisalla maalaisjärjellä ja arvioitava, mikä on kohtuullisempaa ympäristölle. Sekö, että kulutetaan uusiutumattomia luonnonvaroja ja energiaa koirankakkapussin valmistamiseen vai sekö, että kakka on muutaman hetken ennen maatumistaan esteellinen haitta?!

Koirankakka ilman pussia

Olisikin tosi hauska tehdä elinkaari koirankakkapussista: raaka-aineena uusiutumaton luonnonvara, jota tuotetaan kaukana Suomesta, teollinen tuotanto kirkkaine painoväreineen ja isoine energiankulutuksineen mahdollisesti maassa, jossa ei ole kovin kummoista jätelakia, käyttöaikana muutama sekunti tai minuutti riippuen siitä, miten helposti kakkapussiroskis kadunvarrelta löytyy, kakkapussin toimittaminen jätteeksi ja kaikki ne kuljetukset, mitkä kuuluvat kunkin vaiheen välille. Sen myönnän, että jos se kakkapussi joskus kaikkien moninaisten vaiheiden myötä saadaan Kontiosuon jäteasemalle, niin saadaanhan siitä energia talteen. Ja nimenomaan silloin olisi järkevää, että kakkapussi olisi ollut edes kierrätyspussi.

Kerrataan vielä! Taajaman ulkopuolella voit jättää iloisella mielellä kakat maatumaan metsään. Tätä eivät esimerkiksi Utranharjulla liikkuvat koirankakittajat ymmärrä, vaan sinkoavat maatumattomat muovipussit jopa puun oksille tai jättävät ne muuten vaan lojumaan vuosikausiksi maahan. He saattavat olla vielä tyytyväisiä; tulipahan kerättyä pussiin, kun sitä niin vaaditaan... Taajamassa kerää kakkelit jo kertaalleen käytettyyn muovipussiin ja raahaa pussi ihan mihin tahansa jäteastiaan, ei kuitenkaan naapurin. Jos et missään nimessä aio tuoda piskin tuotoksia kotiin, niin ota mukaan lapio ja siirrä pökäle paikkaan, missä siitä ei ole haittaa ennen maatumista. Jos sinulla on pakko olla pussi mukana ympäristön paineen takia (mutta et siis aio raahata kakkoja astiaan vaan teet vippaskontit heti, kun muiden koirankakittajien valvova silmä välttää), valitse edes maatuva pussi ja yritä singota se jonnekin pensaan juurelle tai muuhun näkymättömän paikkaan. Koe huonoa omaatuntoa siitä, että syyllistyt ympäristörikokseen, mutta todistusaineisto katoaa reilun vuoden sisällä, jolloin pääset pälkähästä!

Ja lopuksi: miksi vain koiran  kakkoihin suhtaudutaan näin intohimoisesti? Miksi kissanomistajat saavat olla rauhassa ja juoda kahvinsa kermalla tyytyväisinä siihen, että kattiroikaleet ovat oppineet peittämään kakkaläjänsä itse, vaikkapa sitten leikkipuiston hiekkalaatikkoon.

No tuollaisia tuli pohdittua ja kun olimme kävelleet reilun 8 km:n lenkin, niin olimme saaneet saaliksi 15 tölkkiä ja pulloa. Pantillisia niistä oli hieman alle 2 euroa ja loput menivät metallin- ja lasinkeräykseen! Tuli hyvä mieli! Seuraavalle lenkille aiomme kuulemma lähteä fillareilla ja reput selässä...

Äiti, joka osasi sanoa "Ei!" (liian myöhään)

Olipa kerran pikkuinen äiti, joka osasi sanoa ei (ehkä liian myöhään). Hän oli myös kova toistelemaan asioita, kuten näistä kahdesta ekasta lauseesta jo voikin selkeästi havaita. Toistelu ei johtunut siitä, etteikö hänellä olisi ollut riittävästi uusia asioista sanottavana, minkä takia hän joutui toistelemaan jo vanhoja juttu, ei suinkaan. Vaan siitä, ettei kukaan oikein uskonut äitiä ekalla kerralla.

Kerran pikkuinen äitiliini alkoi ihan toden teolla miettiä, mistä moinen johtui. Siis se, etteivät kaikki kuunnelleet häntä ensimmäisellä kerralla. Tai ehkä kuuntelivat, mutta kuuntelu ei johtanut mihinkään konkreettiseen toimenpiteeseen.

Kerran äiti-parka sanoi: "Voisiko joku hakea puita liiteristä?". Kysymys oli tarkoitettu lähinnä retoriseksi, mutta koska hänet oli kasvatettu kohteliaaksi, hän osasi esittää asiansa niin, että pyyntöjä ei sanottu käskyinä vaan kuulijalle jäi tavallaan tunne, että hän SAA auttaa, eikä niin, että hän JOUTUU auttamaan. Mutta tässä tapauksessa kuulija, joka oli kuitenkin perimysjärjestyksessä ensisijaisena, vastasi, että "Ei voi, koska pitää lähteä salille!". Niinpä pikkuinen äiti raahautui liiteriin, hakkasi olkavarret kipeäksi halkoja, kasasi ne rystyset verillä puukassiin ja raahasi kaikki kymmen kuutiota kipeällä selällään puulaatikkoon.

Kerran äippä-parka sanoi: "Voisiko joku kolata pihan?" Tämäkin kysymys oli tarkoitettu lähinnä kuulijoille niin, että joku voisi ilmoittautua VAPAAEHTOISEKSI työhön ja näin osoittaa, että auttamishalu oli korkeimmillaan juuri hänen kohdallaan. Mutta äiti-parka sai kuulla "Ei voi, koska kyllä se sulaa vielä ennen kevättä!". Niinpä pikkuinen äiti raahautui ulos, etsi kolan kolmemetrisen lumihangen alta, kolasi kolmekymmentä kuutiota lunta pihalta naapurin tontille ja ajatteli, että eikös nyt ole kuitenkin vasta tammikuu. Tämän jälkeen hän konttasi sisälle, sillä selkä oli kipeytynyt niin kovasti, ettei hän päässyt kävelemään.

Kerran äitiliini-parka sanoi: "Voisiko joku käyttää koiran lenkillä?". Kysymys oli pakon sanelema, sillä hän oli itse estynyt suorittamaan tehtävää. Mutta nyt äiti-parka sai kuulla vastauksen: "Ei se nyt vaan onnistu, sillä omapahan on koirasi!". Pikkuinen äiti huokasi syvään ja lähti paitasillaan 50 asteen pakkaseen koiran kanssa. Takkia hän ei tarvinnut, sillä hänellä oli kuumetta noin 60 astetta, mikä riitti pitämään äiti-muorin lämpimänä ja itse asiassa korkea ruumiinlämpötila sulatti lumen hänen jalanjäljistään ja ilma lämpeni noin kilometrin joka suuntaan hänen ympärillään. Kun äippä palasi lenkiltä, naapurit seisoivat sulaneiden lumikasojen vieressä ja hokivat, että nyt he uskovat, että ilmastonmuutos on totta!

Kuten edelle kerrotuista esimerkeistä helposti huomaa, äiti joutui selviytymään melko itsenäisesti kaikenlaisista elämän tilanteista ja niin hän selvisikin. Erilaisten kokemusten kasvattamana hän alkoi ymmärtämään, että hänen olisi muutettava suullista ilmaisuaan niin, ettei kuulijalle jäisi turhia vaihtoehtoja. Niinpä hän eräänä päivänä sanoi: "Menisikö joku leikkaamaan nurmikon?! Ja jos ei mene ja joudun leikkaamaan sen itse, niin samalla aion leikata ketjut poikki moposta, mikä seisoo pihalla!". Vaikutelmaa tehostaakseen hänellä oli kädessään voimapihdit, jotka hän oli pöllinyt erään moottoripyöräjengin varastosta. Eipä mennyt aikaakaan, kun pihalta alkoi kuulua ruohonleikkurin rentouttava pärinä.

Ja näin kiltti ja herttainen äiti-muorimme ymmärsi, että olemalla kaikille avuksi pyyteettömästi, hän vain väsyttää itsensä ja kasvattaa jälkipolvestaan itsekkäitä yksilöitä. Mutta olemalla terveellä tavalla itsekäs, hän opettaa lapsosensa ottamaan vastuuta elämästään ja yhteisestä arjesta. Niinpä tämän äitimuorimme loppuelämä sujui oikein rattoisasti ja hyvillä mielin; olivathan hänen kasvatusperiaatteensa lopultakin alkaneet tepsimään ja kun nuorimmainen muutti kotoa jo vähän alle viisikymppisenä, hän jäikin kaipaamaan elämässään sitä hetkeä, jolloin hän oivalsi, että uhkaukset on toteutettava, muuten niitä ei usko kukaan...

Ja kaikenlaisten väärinymmärrysten välttämiseksi korostetaan, että kaikki edellä mainittu on keksitty ihan omasta päästä, ja loput naapurin.

Subway, minimize trash!

Käväisin tuossa jokin aika sitten syömässä Subilla. Tykkään kovasti, mutta yksi asia ärsyttää asiakkaana; nimittäin toisten asiakkaiden käyttäytyminen siinä vaiheessa, kun astiat viedään palautuspisteeseen. Suurin osa jättää kaikki patongin ympärillä olleet päällyspaperit sellaisenaan tarjottimelle. Itse asiassa ymmärrän tilanteen; mitäpä sitä nyt viitsii nähdä vaivaa, kun kaikki kuitenkin kipataan samaan kierrätysastiaan. Kas näin:

No itse toimin toisin. Ajattelen sen niin, että vaikka jätemäärä pysyy samana, niin se menee kuitenkin pienempään kokoon ja silloin säästetään muovisäkkien määrää, mikä on pieni asia, mutta ympäristöihmiselle kuitenkin iso ilo. Jos kaikki tekisivät kuten minä, niin laskeskelin, että päivän aikana säästettäisiin kymmeniä jätesäkkejä. Myös työntekijöiden työmäärä vähenisi, kun ei tarvitsisi olla jatkuvasti vaihtamassa jätesäkkejä. Kaikki nimittäin mahtuu yhteen mukiin! Kas näin:

Ja Subithan löytyy www.subway.fi

Mummi joka osasi kaiken (melkein)

Olipa kerran Mummi, jolla lähti aina mopo keulimaan. Siinä ei olisikaan ollut mitään ihmeellistä, jos hän olisi ollut noin 45 vuotta nuorempi ja hänellä olisi ollut mopo. Mutta eipä vaan ollut. Hän oli melko tavallinen hieman alle kuusikymppinen mummi, jolla oli huono omatunto siitä, että hän ei viettänyt aikaa riittävästi lastenlastensa kanssa. Siihen oli omat syynsä, joista yksi oli Isomummi.

Kun Isomummi oli henkäissyt viimeisen pienen henkäyksensä ja Mummi silittänyt viimeisen kerran Isomummin ryppyistä poskea, oli aika suunnata kohti uusia koettelemuksia. Näin tuo työ-orientoitunut ja tunnollinen Mummi suunnitteli. Vaikka hän olikin viisas ja kokonaisuuksia hyvin hahmottava, ei hänkään ymmärtänyt kaikkea (pieni ihme), kuten sitä, että joskus elämä menee ihan eri tavalla kuin sen toivoisi menevän.

Niinpä pikkuinen Mummi touhuili kaikenlaista, kävi töissä ja intoili siellä (ihan liikaa). Hän lueskeli illat pitkät kirjoja ja keskusteli älykkään, muttakin vähäpuheisen tanskalais-ruotsalaisen pihakoira Vilin kanssa naapurin kissan saattamisesta edesvastuuseen rikollisista teoistaan. Asia ei kuitenkaan edennyt tekoihin, vaan jäi aina suunnitteluasteelle.

Sitten, eräänä kauniina talvipäivänä kaikki muuttui! Pikkuinen Mummi-parka joutui toteamaan, että liiallinen työnteko on haitaksi. Niinpä Mummi joutui opettelemaan sellaisen asia, että pitää olla vaan. Ei saisi suunnitella mitään eikä opiskella uusia asioita eikä rasittaa itseään millään vaikeilla asioilla. Eikä ainakaan ottaa vastuuta mistään. Aika alkoi käydä pitkäksi. Sitten Mummi keksi, että hän voisi tehdä linnunpöntön, tai ehkä parikin.

Ja taas alkoi mopo keulimaan, tai tähän nimenomaiseen mummeliin paremmin osuen, homma lähti lapasesta. Niinpä Mummi huomasi, että olikin tehnyt kuuden sijasta kuusitoista pönttöä. Ja sitten hän ajatteli, että olisi oikeastaan hauskaa tehdä sata pönttöä; ihan vaan 100-vuotiaan Suomen kunniksi. Lautaa menisi noin 117 metriä. Olisikohan siinä ideaa? Tulisikohan tehtyä? Joka kuukausi pitäisi tehdä 11 pönttöä, kun ei tullut aloitettua tammikuussa.

Sitä miettiessä pikkuruinen Mummi päätti, että ainakin kahdelle pienimmälle lapsenlapselle on tehtävä omat nimikko-pöntöt. Teini-iässä oleva vanhin lapsenlapsi tuskin innostuisi ajatuksesta, että hänen nimensä komeilisi linnunpöntön kyljessä. Tuumasta toimeen siis. Äkkiäkös monitaitoinen mummeli kolvilla saa lapsenlapsosten nimet poltettua linnunpönttöjen kylkiin. Mummelin mielestä taito vastasi ainakin parin leipomustuotteen väsäämistä.

Niinpä pikkuruinen Mummi-parka, joka ei häärinyt pullantuoksuisessa pikkuruisessa keittiössään, vaan mieluummin tallissa sahaten ja askarrellen, joutui uuden haasteen eteen. Olisiko mummelista sadan pöntön tekijäksi? Minne pöntöt sijoitettaisiin? Olisiko hänen sijoitettava koko omaisuutensa lautoihin vai löytäisikö hän jostain jätelautaa, mistä saisi tehtyä pöntöt? Vai tulisiko Mummi järkiinsä ja ajattelisi, että 16 linnunpönttöä on ihan riittävästi?!

Samalla tasolla

Minun perustyyliin kuuluu innostuminen asioista, mitkä kiinnostavat. Se on toisaalta hyvä ja toisaalta huono ominaisuus; riippuen lähinnä siitä, millaisessa kontekstissa asia ilmenee. Ja millaisten tyyppien seurassa satun intoilemaan. Olen huomannut, että joskus olisi viisasta pitää ns. kynttilää vakan alla.  Nimittäin yleensä käy niin, että kun ensin opiskelee, pohtii, harjoittelee ja oppii asioita, niin silloin myös kehittyy asiassa. Ja jos joku vastaavasti ei ole kiinnostunut eikä viitsi nähdä vaivaa saman asian suhteen vaan suuntaa kiinnostuksensa johonkin muuhun, niin hän ei kehity. Asiahan olisi ihan ok, ellei molempien olisi kuitenkin kehityttävä samassa asiassa.

Esimerkkinä tässä voin kertoa sellaisen, että ystäväni on erittäin kiinnostunut leipomisesta. Minä taas en. Kuitenkin myös minun olisi oltava kiinnostuneempi, sillä ei aina jaksa vääntää niitä samoja vanhoja korvapuusteja ja kun on jotkin juhlat, leivomme niihin yleensä porukalla! Hän seuraa alan lehtiä, imee tietoa netistä ja innostuu uusista resepteistä. Samaan aikaan minä suuntaan kiinnostukseni muuhun, kuten vaikkapa GandyCrush:n pelaamiseen. Asia olisi siis ihan ok, jos minun ei tarvitsisi leipoa muuta kuin niitä korvapuusteja. Mutta kun täytyy! Meidän olisi oltava samalla tasolla. ja koska emme ole, niin leipomissessioissa joudun olemaan hanttihommissa. Nostelen esille jauhot, mausteet, voitelen vuokaa, säädän uunin lämpöä ja rikon kananmunia (kulhoon kuitenkin!), mutta se varsinainen talentti on ystävälläni.

Tässä jokin aika sitten teimme Cantuccinineja. Juuri niin, että MITÄ? Niin sellaisia tosi hyvänmakuisia italialaisia keksejä, joiden leipomisesta ystävä oli nähnyt telkkarissa ohjelman. Eipä olisi tullut itselleni mieleen pyöräyttää moisia keksejä edes villeimmissä painajaisissa. Mutta niinpä vaan nostelin taas jauhoja pöydälle, leikkelin leivinpaperia ja säätelin uunia. Taisinpa rikkoa pari kananmunaakin. Keksit maistuivat aivan mielettömän herkullisilta! Tuntui jotenkin kurjalta sanoa, että olen leiponut niitä. Kun oikeasti en ollut. Olin vaan autellut ja ollut hanslankarina.

Mietin, että onneksi nämä leipomishommelit tapahtuvat vapaa-ajan harrastuksina. Nythän minulla on ollutkin runsaasti vapaata! Ja oikein lääkärin lupa kuntoilla ja ulkoilla päiväsaikaan. Kun tuo leipominen ei ole oikein minun juttu eikä sen tarvitsekaan olla, sillä en tee sitä työkseni, päätin panostaa muihin asioihin. Kuten noiden linnunpönttöjen tekemiseen. Siinä onkin ollut hauskaa haastetta! Ajattelin, että olisiko tehtävä sata linnunpönttöä 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Johan noita olisi 16 tehtynä; puuttuisi enää 84.

Taas lähti lapasesta...





Ei mennyt ihan putkeen tuo ensimmäisten linnunpönttöjen rakentaminen. Mutta kun olin maalannut sen taulun loppuun niin rauhoituin ja ajattelin, että en masennu pienistä, vaan teen pöntöt loppuun nyt viikonlopun aikana. Minulla oli varattu tarpeet kuuden pöntön tekoon ja olin vasta kahden ensimmäisen aikana kohdannut haasteita, joita timpurintaidoiltaan kehittyneemmät yksilöt eivät välttämättä koskaan kohtaa. Tuumasta toimeen taas, uudestaan!

No siinä sitten mietin sitä pöntönteko-ohjetta ja tulin siihen tulokseen, että teen ne loput neljä ns. omasta päästä. Löysin tallista vanhaa lautaa, joka sopi kuin nakutettuna pönttöjen seinälaudaksi. Kaiken kukkuraksi lauta oli kapeampaa kuin varta vasten kaupasta ostamani, joten rakennusarkkitehtooniset ongelmani ratkesivat kertaheitolla. Ja, mikä parasta, kun sain loppupönttöihin laudat vanhoja lautoja kierrättämällä, niin sehän tarkoitti sitä, että pönttöjen määrä kasvoi kuin itsestään!

Mutta sitten kävi niin, että omaa lautaa ei ollut kuitenkaan niin paljon, että se riittäisi kaikkiin pönttöihin (kun se pönttöjen lukumäärä siis kasvoi). Ajattelin, että voisihan sitä lautaa ostaa vielä lisää ja tekaista muutaman lisäpöntön. Ei muuta kuin surautin kauppaan, tällä kertaa Carlsonille ja ostin sieltä nyt sekä 150 mm että 120 mm lautaa muutamia metrejä...

Kyllä oli hauskaa! Pönttöjen tekeminen sujui aivan ällistyttävän hyvin. Onnistuin sahaamaan laudat todella tasapitkiksi, ruuvit surahtivat puuhun kuin naskali voihin, reiän poraaminen yläviistoon sujui oikein mallikkaasti ja pöntön kokoaminen kaikkineen alkoi vaikuttaa pönttötehtaan uraputkeen ajautuneen työorientoituneen urakkapalkkalaisen työsessiolta.

Kyllä nautin! Lääkäri sanoi, että nyt ulkoilemaan ja kuntoa kohottamaan ja iloisia asioita miettimään. Tässäpä mitä mainiointa lääkettä vaativan ajatustyön vastakohdaksi! Tein pönttöjä kuin hurmiossa ja samalla kuitenkin jo mietin, miten kokoamista voisi automatisoida ja kehittää. Se olikin tarpeen, sillä ostin siis sitä lautaa sen verran, että ei ihan heti lopu pöntöt meikäläisen mökkimetsiköstä, eikä lähisukulaistenkaan. Laskin nopeasti, että kuuden pöntön sijasta meikäläinen tekee 16 pönttöä. Ja aika nopsaan, eli muutamassa tunnissa.

Päätin kokeilla vielä yhtä ideaa, missä pöntöt rakennetaan niin, että ei sahatakaan lautaa määrämittaan vaan ensin tehdään pönttöaihio koko laudan pituudelle ja sitten vasta sahataan pöntöt yksi kerrallaan irti rungosta. Idea vaikutti kokeilemisen arvoiselta, etenkin kun olin astunut satunnaisen pönttönäpertelijän sijaan tehdasmaiseen pönttötuotantoon.

Ei hassumpaa, ihan hyvin sujui meikäläiseltä tuollainenkin rakentaminen. En osaa vielä arvioida, oliko työnteko nopeampaa, mutta se ainakin on totta, että sain ruuvattua yhdellä kertaa kaikkiin pönttöihin ruuvit. Se oli tosi kivaa. Mutta se taas ei, että jouduin sahaamaan kaikki pöntöt vastaavasti yhdellä kertaa irti rungosta. Käsi alkoi väsymään, mutta ergonomiaopinnot auttoivat asiaan ja sain pumpattua verta lihaksiin (?!) jokaisen sahauskerran välillä.

Siinä pönttöjä rakennellessa ajattelin, että kyllä ruuvien käyttö on sittenkin järkevää, vaikka mietin, että metallia menee enemmän kuin nauloja käytettäessä. Nimittäin; kun pönttöä on saneerattava, niin se käy huomattavasti helpommin. Ruuvit irtoavat helposti ja voin vaihtaa esimerkiksi seinälaudan, jos tikka hakkaa siihen reiän. Mikäli pönttöjen seinät olisi kiinnitetty nauloilla, homma ei onnistuisi. Tiedän sen kokemuksesta.

Nyt sitten pönttötehtaassa on lappu luukulla siihen saakka, kunnes apujoukot saavat hommattua minulle riittävän määrän sekunda-filmivaneria, mikä kelpaa mainiosti linnunpönttöihin, mutta ei vaativampaan rakentamiseen. Sitä odotellessa voisin tehdä vielä nimikkopöntöt Ykkösen tyttärille, jotka ovat siis lapsenlapsiani. Olisihan se somaa, kun saisi ikiomalta mummiltaan lahjaksi linnunpöntön, jonka mummi-parka olisi kyhännyt viimeisillä voimillaan harmaat hapset lippiksen alta viuhuen. Ja jos saisin kolvin toimimaan, niin voisin polttaa sillä tyttöjen nimet pönttöön! Olisi hienoa!!!

Pohjat ja katot uupuvat.