Reippahasti käypi askeleet

Nimittäin kohti Joulua, taas kerran. Ja jälleen kerran olen vannonut, että en todellakaan aio valmistautua sen kummemmin. Mitä nyt virittelin jouluvalot (kausivalot nykynimeltään) heti syysloman jälkeen, ostan kynttilöitä jokaisella kauppareissulla, asettelen pikku hiljaa huoneisiin erilaisia joulukoristeita, paistan parituhatta piirakkaa suitsait sukkelaan, katselen keskimääräistä kiinnostuneempana lehdistä reseptejä otsikolla "erittäin helpot ja vaivattomista vaivattomimmat ohjeet" kohti suht täydellistä joulua. Ja tämän lisäksi olen neu-lo-nut.

Joku ei ilahdu...

Lisäksi olen katsellut porkkanasoseen, lanttusoseen ja bataattisoseen kilohintoja. Olen myös yrittänyt muistella, mitkä jälkiruuat ovat saavuttaneet suursuosion (puolukkajäädyke) ja mitkä vastaavasti vajonneet alahaiseen kategoriaan (kaikkia luumua sisästävät sekä appelsiiniriisi). Olen myös miettinyt, että jospa minä tällä(kin) kertaa edes yrittäisin olla vaan tekemättä sen kummemmin mitään. Olisiko se mahdollista? Mitä on tehtävä itse ja mitä voi ostaa? Mitä muut voivat tehdä? Kuka tekisi ja mitä?

No, pakolliset: jonkinasteinen hieman parempi viikkosiivous (että ei tukehduta pölyyn) liinojen silittäminen (että lasit eivät kaadu pöydällä), piirakoiden paistaminen (omat on parhaat!), joulupyhien ruokien suunnittelu (että ei osteta liikaa eikä liian vähän), aaton paistiruuan valmistaminen etukäteen (en todellakaan aio alkaa paistamaan mitään enä aattona), jälkkärin teko etukäteen (kerkiää jäätyä hyvin), kaupassa käynti (koska jonkun sekin on tehtävä - massimiesten yleensä). Ei-pakolliset: pipareiden paistaminen, pullan leipominen, kakun leipominen, torttujen paistaminen, juureslaatikoiden teko. Itse asiassa, se, miten paljon viitsii valmistella etukäteen, näkyy suoraan omassa vapaa-ajassa varsinaisten pyhien aikana. 

Sniif, hyvästi!

Nyt olen melko varma seuraavista asioista: en teekään perinteistä karjalanpaistia, vaan hieman erilaisen pataruuan, en paistakaan porkkana- ja lanttulaatikkoa, vaan pelkästään bataattilaatikon, en paistakaan yhtään piparia, vaan Nelonen saa tehdä ne tai jättää tekemättä, en teekään itse jälkiruokaa, vaan jätän sen tekemättä (en ehkä uskalla).

Huhhuh, kuullostaa aika hurjalta! Joulu, jos mikä, on ollut aina täynnä perinteitä. Ne alkoivat murentua, kun Äitikin nukkui pois. Ehkä hurjin muutos oli se, että Joulupäivänä en aamusta asti ollutkaan näteissä vaatteissa (kyllä - on minulla muutama kaunis vaate), vaan tsäppäilin uudessa flanelli-yöpuvussa ainakin puolillepäivään. Tänä Jouluna muutokset ovat entistä suurempia, mutta ne eivät ole olleet minun päätettävissäni. 

Sniif!

Suurin muutos on se, että emme enää tee Nelosen kanssa perinteistä Pielisen ympäriajoa aatonaattona. Se varmistui juuri äsken. Nimittäin, Nurmeksessa ei tänä Jouluna nähdä Immanuel-Joulukuvaelmaa yleisön edessä. Siihen osallistuminen (siis yleisönä) on ollut Nelosen ja minun ikioma Joulujuttu noin 20 vuoden ajan. Ja nyt siihen tulee muutos, sillä tuo kuvaelma esitetään vain netissä. Sen sijaan käymme haudoilla Lieksassa (jos uskallamme istua samassa autossa) ja ehkä kälyn luona pikaisella visiitillä ovenraossa tai mahdollisesti ulkona.

 

Toinen iso muutos on se, että Joulukirkkoa ei ole Utran kirkossa aattona. Se on ollut myös meille tärkeä hetki hiljentyä ennen aaton viettoa. Ei kaikille, mutta osalle meistä. Ehkä tänä vuonna menen joulusaunaan sen sijaan? Pahimmassa tapauksessa voin istua saunassa koko Joulun, kun kukaan ei pääse tulemaan Joulunviettoon tämän pandemian takia. 

No, ehkä kuitenkin, kaiken varalta voin tehdä hieman valmisteluja. Jouluvalot on, joulukoristeet on, piirakat on, hedelmäkakku (josta en edes tykkää) on, alustava ruokalista on. Piparit hoitanee Nelonen, jälkkärin saatan tehdä sittenkin itse (appelsiiniriisiä - namnam!), paisti uuniin hoituu... ja niin edelleen. 

City-enkeli

Helppo villakauluri

Kolmonen sanoi, että kurkkua ei suinkaan kuiva, vaan pikemminkin kylmää. Tästä innostuneena heitin villasukkaneulokseni nurkkaan (lopetettuani ensin Ykkösen Pikku-Kakkoselle tekemäni noin viidennen sukkaparin) ja kiiruhdin maski viuhuen kauppaan. Ajattelin, että neulomistalenttiani voisi reilusti nostaa seuraavalle levelille ja päätin ottaa haasteen vastaan. Valitsin mieluisan värin  (toivottavasti) ja aloin googlettamaan: kauluri, villakauluri, helppo villakauluri, vieläkin helpompi villakauluri, neulottu kauluri, helppo neulottu villakauluri jne. Lopulta silmiin osui metsalaisten elamaa -blogi. Siellä rouva metsäläinen vakuutti, että jos osaa neuloa nurin ja oikein, niin kaulurin teko onnistuu suit sait sukkelaan. 

Tämä kuullosti minusta mainiolta lupaukselta, sillä oikean ja nurjan lisäksi osaan myös tehdä ketjusilmukan. Minulta puuttui kuitenkin pyöröpuikot. Kävin ostamassa ne ja innokkaana loin silmukat puikolle. Noin viiden minuutin päästä ymmärsin ostaneeni liian pitkät pyöröpuikot. En saanut millään neulottua 196 silmukkaa tasaisesti, vaan minun olisi pitänyt venyttää silmukoita, jotta ne olisivat kulkeneet hyvin puikoilla suljetussa neuleessa (huom ammattitermi). Soitin vielä hätäpuhelun kälylle, joka hallitsee kaikki neulomisen niksit vaikka silmät kiinni ja kysyin muutaman tarkentavan kysymyksen. Tämän jälkeen  tunnistin erheeni ja kävin ostamassa noin kolmen päivän päästä lyhyemmät puikot. Innostukseni ei, yllätys kyllä, laskenut tuona aikana yhtään.

 Sitten vaan neulomaan! Siis oli helppoa, neuloin vaan kaksi oikein ja kaksi nurin, kunnes alkoi levennyskerrokset. Sitten lisäilin silmukoita orjallisesti metsäläisen ohjetta noudattaen. Oli hyvä ohje!!! Kiitos!!!

Ja kauluri valmistui vauhdilla. Itse asiassa lankaa meni kauluriin saman verran kuin kaksiin villasukkiin. Mutta neulominen oli nopeampaa; ei tarvinnut takuta kantapääkavennuksen kanssa vaan sai lasketella helppoa oikeaa ja nurjaa (kuvaannollisesti). Kun Kolmonen vielä antoi palautetta, saatuaan kaulurin kaulaansa, olin tosi iloinen. Ja päätin tehdä toisenkin kaulurin, ja kolmannen, ja neljännen. 

Sitten tulin järkiini. Ja tein taas yhdet villasukat, tällä kertaa Kakkosen Ykköselle, joka ei ollut aivan tyytyväinen valitsemaani sukkien väriin. Tämän jälkeen tein vielä yhden sukkaparin eräälle, joka saa ne joululahjaksi.

Pupu, joka on ollut vähän Vilin korvikkeena (todella vähän), alkoi valittamaan kylmyyttä ja tekaisin sille sitten pipon jämälangoista. Sen jälkeen se alkoi valittamaan, että se olisi halunnut villakoltun eikä mitään pipoa. Ehkä en kuitenkaan jatka aiheesta enempää... ja kyllä, tunnen itseni ihan terveeksi. Ja ei, ei ole liian yksinäistä...

Piirakka-Akatemian paluu!

Piirakka-Akatemian hektinen vaihe on taas käynnistynyt. Kurssille oli sellainen tungos, että tulijamäärää oli rajoitettava vallitsevan tilanteen takia. Oli hienoa, että Piirakka-Akatemian maine korkealaatuisena oppimiskeskuksena oli levinnyt laajalle (noin 12 km päähän) ja samalla pystyimme nostamaan myös hakukriteerejä. Tänä vuonna teemana oli monimuotoisuus (etenkin piirakan kokoon ja ulkonäköön suhteutettuna) ja hakijat valikoitiin sen perusteella.

Sekavatko?

Piirakka-Akatemian yksi pysyvistä haasteista on olleet suhdeluvut. Niin tänäkin vuonna. Kun tarkastelee edellisten vuosien kurssimuistiinpanoja, niin eipä se näyttäisi olevan mikään ihme. Puurotäytteen ja kuoritaikinan sopivan suhteen löytyminen haastaa Akatemian materiaalivastaavat joka vuosi. Hukkaan ei pitäisi jäädä kumpaakaan. Välillä Piirakka-Akatemia päätyy ratkaisuihin, jotka stressaavat kurssilaisia. Kuten lisäpuuron keittäminen kesken kuoritaikinan ajelua tai lisäkuoritaikinan tekeminen kesken puuronlevitystä.

Tällä kertaa, huolellisten esivalmistelujen vuoksi, päädyttiin ratkaisuun, jossa mahdollinen ylijäämäpuuro jaetaan kurssilaisten lounaslautasille. Tämä päätös tuntui erittäin mielekkäältä etenkin nuorempien kurssilaisten keskuudessa. Siihen liittyen,  Piirakka-Akatemiassa iloittiin myös siitä, että kurssilaisten keski-ikä laski tänä vuonna edellisiin vuosiin verrattuna, ollen nyt 17,3 vuotta, kun se edellisenä vuonna oli 28.

Tästä alkaa...

Korkean laadun takaamiseksi (ja henkilökunnan hermojen säästämiseksi)  Piirakka-Akatemia huolehti edellisenä päivänä riisitäytteen kypsyttämisestä. Niinpä aamulla, heti kurssin alettua, pääsimme tekemään kuoritaikinaa. Osa kurssilaista oli tässä vaiheessa vielä muissa puuhissa (onneksi), joten taikinasta pystyttiin tekemään juuri haluttu määrä piirakka-aihioita, eli kuoripohjia. 

Tälläkin kertaa käytettiin apuna mittanauhaa, sillä myös kurssilaisella oli pysyvä taittovirhe silmissään. Mittanauhan käyttämistä on usein kritisoitu ja pidetty jopa todella, todella, sanoisinko jopa, käsittämättömänä (lievensin ilmaisua). Piirakka-Akatemia on kuitenkin nimensä veroinen. Se tekee paljon tutkimusta ja haluaa perustaa osaamisensa tieteen, ei sattuman varaan. Että miettikääpäs sitä, kritisoijat.

Tämän jälkeen alkoi ns. lettaroiden ajelu, täytteen laittaminen ja piirakoiden rypytys. Siinä sivussa lämmitettiin puu-uunia, joka taitaa vedellä viimeisiään, mikä asiaa tarkastelee paistotehon kannalta.

Ahkerat kurssilaiset

 No ahkerien ja todella nopeasti kehittyvien kurssilaisten kanssa oppitunnit sujuivat nopeasti, eikä lakisääteisiä taukoja kukaan halunnut viettää. Tämä toki nopeutti kokonaisprosessia ja kun viimeiset piirakat vedettiin uunista ulos, saatoimme tyytyväisenä todeta, että olimme päässeet erittäin hyvin tavoitteeseemme. 

Monimuotiset piirakat

Tässä paistopellillä monimuotoiset piirakat odottavat pääsyä puu-uuniin. Valitettavasti uuni ei ns. pannut parastaa ja paistoaika oli melko pitkä. Onko näin, että seuraavalla kerralla Piirakka-Akatemia joutuu tekemään monimutkaisia laskelmia sähkönkulutuksen ja puunkäytön välillä. Kumpi kuormittaa vähemmän ja mitä (energiaa, ympäristöä, kurssilaisten hermoja)?
 

Saimme siis paistettua piirakat nopeasti, laadukkaasti ja ilman pienempien kurssilaisten motivaation lopahdusta, jota etenkin itse olin hieman huolissani pohtinut. Päin vastoin, yritin yhdessä vaiheessa ehdottaa kurssilaisille (nuoremmille) siirtymistä varsinaisesta action-vaiheesta (rypyttäminen) vaikkapa reflektoimaan oppimistaan piirämällä prosessista värikuvan, mutta turhaan. Kurssilaiset halusivat ehdottomasti rypyttää.

Summa summarum, kuten me entiset latinistit sanomme, saimme tehtyä 76 piirakkaa suunnittelemamme 80 sijasta. Kaikki olivat tyytyväisiä. Piirakka-Akatemia pystyy loppulausunnossaa tyytyväisenä toteamaan, että oppi meni hyvin perille ja seuraavat sukupolvet jatkavat varmasti tätä hienoa artesaani-taitoa!

Namnam!

Ulkotuli peltipurkkiin!

 Taas tein ite - säästin! Nimittäin, haasteeksi oli tullut se, että pienet ulkotulet eivät pala kovin näyttävästi etenkään tuulisina iltoina. Isot ulkotulet kyllä näkyvät kauas, mutta ovat mielestäni kalliita ja isältäni perityn "Tarkan talo tarvihtee" -asenteen takia on haaskausta ostaa kallis tuli joka palaa silloikin, kun itse jo vetelee sikeitä. 

No olin toki keksinyt ratkaisun tuohon tuskaan ja olen käynyt sammuttamassa isot ulkoroihut joko puhaltamalla tai tukahduttamalla. Tämä on herättänyt säälinsekaista hilpeyttä muissa paikallaolijoissa, joskin seuraavana iltana, kun olen sytyttänyt roihut uudelleen, ymmärtämättöminkin on hoksannut asian järkevyyden. Etenkin silloi, kun kaapista ei ole löytynytkään enää uusia roihuja.

No nyt päätin hieman kehittää ajatusta ja keksin, että voin itse tehdä hienosti palavia ulkotuolia hyödyntämällä peltipurkkeja. Noin puolen vuoden odottelun jälkeen sainkin käsiini muutaman purkin. Ei muuta kuin pora käteen ja reikiä poraamaan! Se sujui suisait, olenhan melko taitava noissa porankäsittelyhommissa.

Ja niinpä nyt minulla on edullinen, alle 1 euroa maksanut ulkotuli isossa reiällisessä peltipurkissa. Tuli palaa n. 6 tuntia eli juuri siihen saakka kun kömmin nukkumaan. Ja mikä parasta, se loistaa todella kauniisti! Olin tyytyväinen!

Someloukussa

 Huomasin, että en ole kirjoittanut blogille pitkiin aikoihin. Siihen on kaksi syytä ja toinen on se, että minun on pitänyt opetella somettamaan työni puolesta! Se on ollut todella haastavaa, sillä olen perusluonteeltani enemmän intro- kuin ekstrovertti enkä ole hirvittävän kiinnostunut muitten jutuista. En siis jaksa selata iltaisin somepäivityksiä, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, ettäkö en välittäisi muista! Ei missään nimessä. 

No Ykkösen, Kakkosen, Kolmosen ja Nelosen jutut toki kiinnostavat aivan erityisesti, mutta olen joutunut toteamaan, että 1-2 kohdalla säästyisin paljolta mielipahalta kun en olisikaan heistä kiinnostunut. Mutta haluan olla, olenhan heidän äitinsä! Omia juttujani kirjoitan blogille sen takia, että harrastan kirjoittamista ja näin kaikenlaiset asiat pysyvät myös paremmin mielessä. Siitä voi olla hyötyä erityisesti silloin, kun mietitään kuka on työvelkaa ja kenelle.

Ja nyt siis! Olen kahden instagram-tilin loukussa, vaikka en osaa käyttää oikein kumpaakaan. Minulla on oma henkilökohtainen tili, jossa on muutama seuraaja, varmaan säälistä. Ja sitten minulla työtili, jonka seuraajamäärä ei todellakaan kerro siitä, miten hyvin olen verkostoitunut vaan siitä, että en osaa käyttää instaa kovinkaan hyvin. Ehkä T2 arvioinnilla, jos silläkään.

On hankalaa olla somessa kommentoimatta, tykkäämättä, postaamatta, päivittämättä, seuraamatta ja muuten vaan maksimaalisesti passivoituneena. Voi että! Kyllä harmittaa! Minun pitäisi ehkä käyttää enempi aikaa facebookissa, instagramissa ja jossain, mistä en edes tiedä mitään.

Yritän toki. Laitan koti-instaan kuvia ja kryptisiä viestejä. Työinstaan laitan myös kuvia mutta yritän olla selkokielisempi. Onneksi voin harjoitella sen käyttöä työaikana. Olenkohan liian vanha? Olenko liian introvertti? Olenko liian itsekeskeinen? Olenkohan jopa huonotapainen kun en osaa some-käytöstapoja?! 

Naapurin Kissa

Minulla on naapuri, joka omistaa kissan. Naapuri ei välitä pätkääkään siitä, että kissa käy kakkimassa ja pissimässä minun pihamaalleni.  Ja kaikkien muidenkin lähinaapureiden pihoille. Sen lisäksi tuo röyhkeä katti nukkuu vastapäisen naapurini kuistilla ja naapuri joutuu harjaamaan karvoja irti harva se päivä puutarhatuoleistaan.

Yksi naapureista on onnistunut heittämään sankollisen vettä kissan päälle. Toinen on lähettänyt kissa-naapurin postilaatikkoon kriittisen viestin irtijuoksentelevista kissoista ja vaatinut niiden kiinnipitämistä. Kolmas kiristelee hampaitaan ja kiroilee kissanomistajan välinpitämättömyyttä ja asennetta. 

Mutta vain aniharva, eli minä, on henkilökohtaisesti pyytänyt tätä terroristinaapuria pitämään kissansa kiinni. Korostan, aivan ystävällisesti ja rauhallisesti ja järjestyssääntöön vedoten. Lopputulos: naapuri loukkantui. Hän ei tervehtinyt pitkään aikaan ja alkoi soittamaan todella kovaa musiikkia aina kun olin omalla pihallani. Kissan suhteen hän ei sen sijaan tehnyt mitään. Katinrääpäle jatkoi tihutöitään. 

Mietin, että ovatko ns. Kissaihmiset jotenkin luonteeltaan poikkeavia. Ja kaikenlaisten väärinkäsitysten ja harmitusten välttämiseksi korostan, että tarkoitan nyt sellaisia, jotka taajamassa jättävät kissansa heitteille. Heitteillejättö tarkoittaa sitä, että kissa pistetään valvomatta irti ulos. Riskinä on, että se jää auton alle, tappaa pikkulintuja, tekee tuhoja naapureiden pihoissa ja kuten eräs, yrittää kylmällä säällä mennä nukkumaan lastenvaunuun, missä Nelonen olisi voinut vaikka tukehtua ison kissan alle jäätyään, täysin puolustuskyvyttömänä vauvana.

 Onko heillä jonkinlaista haastetta luetun ymmärtämisessä. Tai osaavatko he edes lukea?! Sehän olisi todella surullista, jos sellainen tärkeä taito olisi jäänyt oppimatta. Sekin on hankalaa, jos ei oikein ymmärä puhetta. Vikaa voi olla kuulossa. Kun naapuri pyytää ystävällisesti laittamaan kissan kiinni, huonokuuloinen naapuri voi kuulla, että missä on viini ja lähtee etsimään sitä  kotoaan. Kun pullo löytyy, hän huonomuistisena alkaa juoda viiniä ja unohtaa koko keskustelun. Tai voihan olla niinkin, että naapurin taloudellinen tilanne on ajautumassa katastrofiin yksittäispakattujen kissanruoka-annosten takia. Hänellä ole enää varaa ostaa kissalle juoksuhihnaa, sillä kaikki rahat menevät nirson katin ruoka-annoksiin. Esimerkkinä voinen mainita, että erään suositun kissanruokamerkin hinta on yli 40 euroa / kilo. Kaikilla ei luonnollisestikaan ole oikein varaa pitää kissaa ja ostella kallista ruokaa. Ja kun naapureille ei haluaisi paljastaa todellista tilannetta, on kissa laitettava itse pyydystämään ruokansa, eli pihapiirissä hyppiviä pikkulintuja.

Olen jo tehnyt 100 euroa maksaneen aidan kasvimaan ympärille. Nyt ostin laitteen, joka lähettää ikävänkuuloista, erityisesti kissoille tarkoitettua ääntä noin 15 metrin säteellä, jos esimerkiksi naapurin kissa sattuu hökötyksen lähettyville. Odotan innolla tuloksia. Lisäksi olen jo alkanut harrastamaan erästä lajia, joka vaatii vakaata kättä. Siitä tuonnempana.

Kesästä toipuneena syksyn haasteisiin

Kesä meni menojaan, oli kaikkea puuuhaa. Remontoin yhden yksiön, keräsin lakkoja Kuusamossa muutaman ämpärillisen, kaaduin työmatkalla ja linkkasin tikit jalassa 3 viikkoa. Sitten tietysti hoidin kasvimaata, leikkasin nurmikkoa ja tein kaikenlaista muutakin tarpeetonta.

Tänään lähdin Pupulaan, sillä tiedossa oli kiva retki ja mukavat päiväkahvit ihanassa luonnon helmassa. Sen jälkeen, kun olisi kärrätty vaivaiset viisi kottikärrillistä sepeliä sokkelin vierustalle. Mikäs sen kivempaa! Mutta kuten yleensä, elämä on täynnä yllätyksiä.

Niinpä sepeliurakan jälkeen huomasin olevani keskellä kattolistaremppaa, joka näytti ryöstäytyneen käsistä ihan totaalisesti. Ystäväni, tuo ristimittojen ja vatupassien ainutlaatuinen asiantuntija, intoutui tekemään noin kahdeksan vuotta suunnittelulistalla olleen hommelin. Ja kuinkas ollakaan, tarvittavat listat sattuivat lojumaan keskelllä eteisen lattiaa. Ei muuta kuin hommiin!

Päätin toimia tällä kertaa hanslankarina,sillä olimme liikkeellä yhdellä autolla, joka ei ollut minun... Niinpä vaivaisen kolmen tunnin uurastuksen jälkeen olimme saaneet asennettua kattolistat noin 13 neliömetrin kokoiseen kammariin! Lopputulos, hämärässä valossa tarkasteltuna, näytti mahtavalta! Suorastaan ainutlaatuiselta!!! Opin pari uutta asiaakin: yläpohjassa oleva hiekkaeriste tupruaa silmille, ellei käytä suojalaseja. Ja noin viisi senttimetriä leveä lista halkeaa, jos poraa liian kovaa.

Lomaremppa finaalissa

Oli todella poikkeuksellista, että en tehnyt itse ja säästänyt, vaan palkkasin ammattilaisen rempalle tekemään paklaukset, maalaukset, laminaatinasennuksen ja listoituksen. Toki keraamisen laatan ja kalusteiden asennus on aina ollut ammattilaisten hommaa, niitä ei oo ite tullut tehtyä ikinä. Mutta kyllähän sen huomasi, että ammattilainen on selkeästi erilainen kuin harrastelijaremppaaja. Erityisesti asia tuli esille nopeudessa, ratkaisukeskeisyydessä ja työn laadussa. Ne taitavat olla muutenkin melko keskeisessä roolissa näissä remppapuuhissa.

Nyt remppa alkaa olla kohta finaalissa, jahka sähkömies palaa lomilta tekemään viimeiset asennukset ja putkimies saa tehtyä tiskialtaan asennukset. Loppusiivouskin on jo tehty; senkin ostin ammattilaisilta, johon joukkoon itsekin toki lukeudun mitä suurimmassa määrin kuuluvaksi. Onneksi käytin palvelua, sain itse seurustella harvoin näkemieni serkkupoikien kanssa senkin ajan!

Ykkönen teki ison työn ja osittain vielä lomallaan, sillä hän vastasi rempan käytännön toteutuksesta. Samalla hän kuulemma sai makseltua ns.kalavelkojaan eli jeesattua mamma-parkaa kun sattui avuntarve olemaan kerrankin  näin päin. No sehän tuntui kivalta, se. Myös Kolmonen hoiti kynämiehen hommat mallikkaasti, eli vuokrailmoitukset nettiin ja nythän mulla jo uusi vuokralainen odottaa innoissaan, milloin pääsee kalustamaan kotia!

Helpotti! Stressasin ihan turhaan. Olen huomannut, että stressaannun nykyisin matalalla kynnyksellä. Johtuukohan se iästä? Vanhempana alkaa pelkäämään, että onnistuuko homma vai lähteekö lapasesta väärään suuntaan. Aluksi pelkäsin, että asunto ei mene vuokralle. Sitten pelkäsin, että kiinnostuneita on jo ihan liikaakin ja joudun tuottamaan monelle pettymyksen. Nyt pelkään, että kopiokone on taas rikki enkä saa tulostettua sopparia allekirjoitettavaksi.

Raparperinlehti ja sementtisäkki, osa 2

Tein jokin aika sitten pieniä valuhommia, eli valoin neljälle erikokoiselle raparperinlehdelle oikein kunnon laastisatsit. Kun valu oli kuivunut päivän, irrotin raparperinlehden kaikista muista paitsi isoimmasta valusta ja jätin valut sitten vielä kuivumaan. Isoin, eli juoma-altaaksi tehty valu jäi siis kuivumaan lehden kanssa.  Yhden pienen lehden uskalsin ottaa jo varovasti kyytiin ja vein sen siskolle tuliaisiksi kynttilänalustan virkaa suorittamaan.

Kivan näköisiä

Huomasin, että lehti irtoaa tosi helposti, kun se on kerinnyt kuivua vain päivän valusta. Edellisellä kerralla jouduin raaputtamaan lehtiä irti ihan urakalla ja nyt pelkäsin, että lehden irrottaminen juoma-altaan pohjalta olisi hankalaa, sillä se kerkiäisi kiinnittyä pohjaan miltei kahden viikon ajan.

Helposti irtoaa

Onneksi pelko oli aiheeton! Lehti oli ehtinyt mädäntyä kahden viikon aikana. Otin vain vettä ja harjasin lehdenrippeet suitsait sukkelaan irti valusta.

Lisäksi tein huomion, että mädäntynyt lehti oli tummuttanut valupintaa ja juoma-allas näytti kauniisti patinoituneelta. Ero oli selkeä kun valuja vertasi toisiinsa! Jatkossa taidankin tehdä niin, että irrotan raparperinlehdet vasta parin viikon päästä. Niistä tulee kyllä paljon nätimmän näköisiä!

Selkeä väriero

Nyt sitten pitää miettiä, mihin laittaisin tuon juoma-altaan. Sammakot eivät kuulemma tarvitse sellaista. Mutta se sammakko minkä tapasin, sanoi tarvitsevansa...

Mielestäni tosi hieno!

Liköörin valmistus kotona

Olen aiemmin tehnyt marmeladeja, mutta melko nopeasti huomasin, että valmistusprosessi vaati muutakin kuin intoa ja kilon sokeria. Tästä kokemuksesta viisastuneena lopetin orastavan urani marmeladitehtaan tuotantoprosessin johtajana. Aikaa oli kulunut, joten oli jo syytä siirtyä seuraavalle tasolle! Niinpä päätin perustaa ystäväni kanssa likööritehtaan!

Kuten yleensä huippuideat, tämäkin syntyi sattumusten summasta. Lähdimme Kuusamoon katkaisemaan työkierteen, mikä aiheutui kesälomalle kerääntyneistä erinäisistä pienimuotoisista askareista: vuokra-asunnon remppa, puiden kanto, sokkelinreunustojen kunnostus, saunapolun rakentaminen, erilaiset valuhommat jne.vain muutaman mainitakseni. Sovimme, että vuokraamme yhteisen mökin ja kumpikin tekee mitä eniten haluaa eli emme mahdollisesti tapaisi kuin illalla ennen yöpuulle vetäytymistä.

Tämä sopi mainiosti ajatuksiini, sillä ajattelin polkea kahden päivän ajan sydämeni kyllyydestä tutuissa, upeissa maisemissa! Ja kerrankin niin, että kukaan ei kiljuisi takanani "Aja hiljempaa! / Varo autoja! / Varo poroa! / Jarruta hullu!" Jne vain muutaman ystävällisen neuvon mainitakseni... Sillä ystäväni, tuo neuvoja sinkoava onnettomuusriskimahdollisuuksien maksimoija, oli päättänyt puolestaan pakata mukaan vaskoolin kullanhuuhdontaa (?!?) ja useita muovisankkoja lakkojen keruuta varten. Tiedossa oli siis todella rentouttava irtiotto - lomasta!

Ja nyt varsinaiseen aiheeseen! Koska vaskooli unohtui kotiin, ystäväni suuntasi suoraan suolle. Ja todellakin, keräsi lakkoja! Sillä aikaa, kun minä poljin pitkin ja poikin Oulangan ja Rukan maisemissa innosta ja vauhdin hurmasta (alamäet) hihkuen, tuo ahkera ystäväni möyrysi suolta toiselle lakankuvat silmissä kiiluen. Lakkoja oli ihan älyttömästi, sankot pursuivat saaliista! Mökissä ei ollut pakastinta ja jääkaapin tilavuus oli ehkä 10 litraa. Koska sinne piti sopia muutakin kuin lakkoja, saalis päätettiin keittää hilloksi, jolloin myös logistinen osuus Kuusamosta Joensuuhun onnistuisi ilman hävikkiä.

Ja sitten iski kuningasajatus, että nyt näistä riittäisi myös villiin kokeiluun, olisiko meistä Alkon kilpailijoiksi. Selvisi, että likööriä voi tehdä joko lisäämällä sokerin suoraan valmistusprosessin alkuvaiheessa tai vasta loppuvaiheessa. Sekin selvisi, että tarkkaa sokerin määrää on vaikea arvioida ensikertalaisena; se kuulemma selviää kokeilujen myötä ja määrät vaihtelivat 50 -500 gramman välillä marjakiloa kohti. Suositellut viinan prosenttimäärätkin vaihtelivat 30 - 80 välillä, mutta meillä ei ollut aikaa pontikkatehtaan perustamiseen ja päädyimme ostamaan litran 39% Tapio-viinaa ja pari kiloa sokeria. Koska vaakaa ei ollut, jaoimme huntturissa lakat kahteen astiaan, kaadoimme epämääräisen määrän sokeria päälle ja lisäsimme noin-määrän viinaa. Erimielisyyttä aiheutti se, pitääkö sokeri saada heti sulamaan (oma mielipiteeni) vai annetaanko sen sulaa ajan kuluessa (lakkojen eteen raataneen ja näin päätösvallan saaneen marjastajan mielipide).

Niinpä meille oli tuliaisena oma aineeton kokemukseni mahtavista polkureissuista ja ystäväni ilolla keräämä lakkassalis! Nyt odotamme neljä kuukautta, ennen kuin pääsemme arvioimaan lopputulosta. Eli sitä, nautimmeko liköörin itse vai annammeko joululahjaksi parhaille ystäville / sukulaisille aitoa, omin pikku kätösin keräämistä lakoista tehtyä mitä parhainta likööriä. Makuasioistahan sitä vasta voikin kiistellä ja jos ei maistu itelle, jollekin toiselle voi maistua! Sitä odotellessa...

Muurariksi?

Aikoinaan ainakin Lieksassa oli sanonta "Jos ei muuksi niin muurariksi". En tiedä mihin se perustui, mutta jotenkin siitä tulee vaikutelma, että kyseessä olisi jokin jämä-ammatti, kun muualle ei pääse. Siinäpä on ammatin arvioimisessa menty pahasti metsään! Muuraustekniikan oppiminen ja taitavaksi muurariksi kehittyminen on vaativa prosessi. Myöskään tätä ammattia ei opi koulussa, vaan taito syvenee ja laajenee työtä tekemällä ja osaamistaan reflektoimalla. Hyvistä muurareista on Suomessa huutava pula, kuten monesta muustakin ns. Perinteisten käden taitojen osaajasta.

No meikäläistä on aina kiinnostanut muuraus. Laastikauhan siirtely hyllyltä toiselle on kuitenkin tähän saakka ollut lähin kontakti työhön. Olen aina ymmärtänyt, että se vaatii paljon enemmän, kuin pelkän kiinnostuksen (on esimerkiksi ymmärrettävä betonin ja sementin ero, osattava käyttää linjalankaa, pystyttävä sekoittamaan sopusuhtainen laastiseos ja niin edelleen). En ole oikein uskaltanut ryhtyä toimeen.

Kuva talvelta

Mutta nyt sementtiä jäi käyttämättä raparperi-aiheisten laatta- ja kuppivalujen jälkeen. Tuli mieleen, että pitäisikö yrittää muurata kunnollinen nuotion pohja nykyisen, ruostuneen tynnyrinpohjan tilalle. Sementti oli melko edullista, alle 7 euroa 25 kilon säkki. Epäonnistumisen riski oli melko pieni sekä taloudellisesti että henkisesti (vaikka sillä nyt ei ole merkitystä - kyse on vain omasta maineesta eikä ihmishengistä). Lisäksi olimme laittaneet talteen uunin purkamisesta jääneet tiilet, eli oli intoa, materiaalia ja kaunis lomapäivä. Tuumasta toimeen siis!

Niinpä heivattiin tynnyri mäkeen ja alettiin tiilien sovittelu. Heti alkuun työvälineissä oli havaittavissa kriittisiä puutteita, ei ollut muurarinvasaraa eikä laastikauhaa. Tehtiin silti sementtisatsi, käsin tietenkin kun kyseessä oli suht pienimuotoinen tapahtuma. Tiilien raot jäivät melko pieniksi, sillä tiilen halkaisutekniikka kaipasi selkeästi kehittämistä. Lisäksi alussa sementti oli liian kovaa ja sitä laitettiin liian vähän.

Kaukaa katsottuna

Kuitenkin, ensikertalaisilta mielestäni suht mallikas suoritus! Kannattaa huomioida, että työvälineinä olivat vasara, metallikiila ja tasoitinlasta, joten aivan priimaa ei saatu tehtyä (tiilen halkaisu, sementin tököttäminen tiilien väliin).

Raparperinlehti ja sementtisäkki

Jokunen vuosi sitten olin miniän järjestämällä pihakurssilla, missä tehtiin sementtilaastista kivoja puutarhajuttuja. Ei kuitenkaan puutarhatonttuja, vaan raparperinlehtikuvioisia laattoja. Tästä kokemuksesta innostuneena valoin myöhemmin mökille kompassilehden ja 60-vuotissynttäreillä opetin taidon kahdelle kivalle kaverilleni!

Nyt oli taas aikaa, raparperinlehdet suuria ja sopiva innostus päällä. Niinpä suuntasimme ostamaan halvinta rypsiöljyä ja sementtisäkin. Sitten vaan sekoituspuuhiin! Valitsin suurehkon raparperinlehden, asettelin sen pienen multakummun päälle, sivelin ruotojen ja lehden päälle rypsiöljyä ja leikkasin kanaverkosta palasen.

Tämän jälkeen mätin sementtisoossia lehden päälle noin 2 cm paksuudelta, laitoin kanaverkon valun päälle ja viimeistelin valun. Sitten jäimme sammakkojen kanssa odottamaan, että valu kuivuu ja kaunis raparperinmuotoinen malja pääsee jonnekin järkevään paikkaan puutarhassa, ilahduttamaan sekä sammakoita että mahdollisesti harmaasieppoa. Lisäksi mietin, että talenttia saattaisi löytyä haastavimpiinkin töihin. Niitä odotellessa...

Puujalat vanhasta muistista

Ykkösen Ykkönen ja Kakkonen olivat mökillä kanssani ja päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, josta tytöt innostuivat heti: tehdään puujalat! Tytöt eivät kylläkään aluksi edes tienneet mitkä ne on, mutta mummin innostus tarttui heihin välittömästi. Siis lähimpään pöpelikköön (naapurin puolelle vahingossa) ja sopivan suoria leppärunkoja etsimään.

Kiinnostaa!!!

Siinä ei nokka pitkään tohissut, kun olin sahannut sopivat rungot ja seuraavaksi piti sahata jaloille tukipalat. Sitten kuorimme rungot osittain ja ruuvasimme tukipalat runkoihin. Helppoa kuin mikä ja kivaa lisäksi.

Apurit hommissa

Sitten pääsimme harjoittelemaan. Ykkönen ja Kakkonen kokeilivat rohkeasti puujalkoja ja mielestäni edistyminen oli melkoista. Jahka rungot kuivuvat, niiden käyttö on keveämpää. Sitä odotellessa näytin hieman mallia ja noin 50 vuotta sitten viimeksi käyttämäni taito oli hyvä hyppysissä. Pelkäsin ainoastaan sitä, että puujalat eivät kestä painoani, olinhan suunnitellut ne erityisesti lasten käyttöön. Mutta ne siis kestivät! Tästä riemastuneena ajattelin tehdä seuraavalla kerralla toisetkin puujalat; eipä tartte sitten vuorotella.

Sähkökatkoksen seuraus

Päivö-myrsky teki mökillämme vain minimaalisesti tuhoja. Se oli yllätys, sillä läheisellä mittauspisteellä saatiin jopa 27m/ s tuulen nopeudeksi. Ja meijän mökki on niemessä, pelkokerroin oli korkealla kun ajoin mökille. Tuhot: kaatunut pieni puu tielle, kompostin kansi lentänyt metsikköön, paljun toinen kansi lentänyt patiolle, varis kuolleena paljun kannen vieressä.

Varis-parka

Sen sijaan ystäväni tiluksilla, Pupulan jylhissä maalaismaisemissa, meni sähköt poikki. Siitä tuli niin paljon harmitusta, että kaikenlaisia jälki-tunnekuohuja välttääkseni tiivistän: ystäväni soitti neljä kertaa Okun enegian päivystysnumeroon kolmena eri päivänä saaden huonoakin huonoa, sanoisinko jopa ala-arvoista kohtelua. Tarkennan, että puhelimeen vastanneet henkilöt olivat kohteliaita, vaikka antoivatkin katteettomia lupauksia. Kyllä, kaikilla oli huoli sähköistä. Juu on ymmärretty, että kotitaloudet hoidetaan ensin. MUTTA jos ilmoitetaan, että kaikki viat on saatu korjattua ja jos ei ole saatu, niin asiakkaalle ilmoitetaan asiasta, olisi myös toimittava niin.

Kyllä kestää...

Hurautimme siis mökille toivorikkaina ruokien kanssa todetaksemme, että sähköt on yhä korjaamatta, 4 päivää myrskystä. Mökki oli kylmä, onneksi siellä on hella, eli ruuanlaitto sujui supsikkaasti. Ruuat upotettiin kaivoon ja kännykät ylähyllylle. Ja sitten me jouduimme täysin turhaan kriisiin, mikä kertoo lähinnä siitä, miten muka-riippuvaisia olemme kännyköistä. Virta hupeni pikavauhtia, ei voinut lukea lehteä, ei voinut googlailla kaikkia tärkeitä tietoja netistä (kuten miten pitkään harmaasieppo hautoo) eikä voinut laitella tositosi tärkeitä tekstareit kellekään.

Aukene!!!

Niinpä päätimme lähteä retkelle Valamoon, samallahan voi kätevästi ladata kännykät. Toinen lataantui lounaalla ja toinen ajomatkalla. Emme voineet ottaa kuvia, sillä varjelimme jokaista pientä virtahippusta. Sen sijaan ostimme tuliaisiksi matkamuistomyymälästä Magei -jälkiruokaviiniä pullollisen. Illalla, mökin edelleen sähköttömässä tunnelmassa, päätimme maistella viiniä burgereitten jälkiruuaksi.

Pupulassa ei ole korkkiruuvia! Mutta kännyköissä oli nyt virtaa, joten löysimme oivan niksin korkin poistamiseen. Ei muuta kuin ruuvasimme korkkiin ohuen ja pitkän ruuvin ja kun se oli kunnolla paikallaan, käännettiin pulloa toiseen suuntaan, jolloin korkki lähti tosi hienosti pullonsuusta! Viinikin oli hyvää! Jäimme odottamaan Okun energian yhteydenottoa; kuudentena päivänä ensimmäisestä vikailmoituksestamme se vihdoin tulikin.

Lomarempassa harjoitus tekee mestarin

Tai fabricando fit faber, kuten me entisajan latinistit tuppaamme sanomaan (jos muistamme). Tämä tuli kuitenkin todistettua eilen, ihan sama lopputulos kummalla kielellä tahansa. Nimittäin, betonin hiominen paljaaksi praimerin (huomaa ammattitermi) levitystä varten onnistuu vain ammattivehkeillä. Minun olisi toki pitänyt heti se hoksata, ammattilaisena, mutta oli kaikkea muutakin säätöä ja asia jäi hetkellisesti havaitsematta.

Hmm...

Ajattelin hyödyntää aiempaa oppimaani, eli hioin linolin alta paljastuvaa lattiaa epäkeskohiomakoneella ja G80 -laikalla. Ehkäpä arvaat, arvoisa lukijani, että laikka oli liian hieno (tai ehkä et). Ei suinkaan ulkonäöltään, vaan karkeudeltaan. Huomasin asian noin puolentoista tunnin hiomisurakan jälkeen. Tämän jälkeen kävin ostamassa G40 -laikan. Kanttasin (kuten  meillä ammattilaisilla on tapana - pieniä työn kerryttämiä niksejä nääs), mutta ei auttanut. Betonin pinta pysyi tiukasti toisen pinnoitteen alla. Sen sijaan sain koko kämpän täyteen hienonhienoa pölyä, mikä vastaavasti laskeutui jokaisen pinnan päälle. Itse olin toki sonnustautunut asianmukaiseen suojapukuun ja FFP3 hengityssuojaan, minkä löysin kotoa. Kaupasta niitä ei enää löytynytkään, sillä hyllyt ammottivat tyhjyyttään koronan pelossa suojaimia hamstranneiden ihmisten takia. Tästä myöhemmin...

Remppamieheni, joka ilmestyy hommiin vasta sitten, kun purku on tehty, ehdotti lopulta timanttilaikkaa. Niinpä vuokrasin Vatupassista ns. Rälläkän, jossa oli timanttilaikka. Sen lisäksi Vatupassin kaveri suositteli valtavan isoa imuria, joka kytketään rälläkkään ja joka imaisee hiontapölyn kertaimuisulla kitaansa. Että semmoista!

Kunnon peli!

Kun ystäväni lopetti työt ja iloitsi kesäloman alkamisesta, ehdotin hänelle psykologienkin suosittamaa keinoa unohtaa työt ja päästä hetkessä lomamoodiin! Eli loman alkajaisiksi kannattaa tehdä jotain aivan uutta ja erilaista. Koska minulla on jonkinlaista positiivista auktoriteettia ja hänellä pari työvelkaa, hän suostui oitis. Ja niinpä, kun olimme ensin naisvoimissa raahanneet superimurin ja rälläkän hissittömän talon kolmanteen kerrokseen, ystäväni hioi lattian n. 22 minuutissa. Yhtään pölyhiukkasta ei leijunut asuntoon.

Nyt lähtee

Ehkä otsikko on hieman harhaanjohtava, sen olisi pitänyt olla oppia ikä kaikki, mutta en muistanut sitä latinaksi. Sen sijaan tulen loppuikäni muistamaan sen, että kunnon välineillä asiat hoituvat nopsaan ja laadukkaasti. Oikeesti yhä edelleen ärsyttää (eli positiivisemmin ilmaistuna harmituksen määrä on +200%), että en heti ensimmäisen puolen tunnin aikana ymmärtänyt lopettaa turhaa työtä liian pienillä vehkeillä. Syynä oli tietenkin yksi temperamenttipiirteeni, eli sinnikkyys. Siitä voi olla myös haittaa, kuten sain konkreettisesti kokea.

Keittiössä

Hiontaurakan jälkeen palautimme vuokrakamat ja jatkoimme keittiökaapiston purkamista. Ykkönen tuli viimeistelemään homman ja Kolmonen ilmestyi junalta suoraan kantamaan purkukamoja autoon. Ystävästä tuntui, että hän oli aloittanut loman jo viikko sitten, vaikka oikeasti aikaa oli kulunut vaivaiset viisi tuntia...

Lomaremppa etenee

Heräsin aamulla 6 maissa kuten yleensä aina muulloinkin. Jos herään myöhemmin, olen joko sairas tai kello edistää. Todennäköisesti molempia. No nyt oli kiva kun heti aamulla ajattelin, että kohta pääsen rempalle. Jostain syystä innostuin siitä. Sittenkin!

Heippa-lappu

Oli kiva keitellä eväskahvit ja tehdä voileivät mukaan, tauolle. Perillä kannoin ekana listat ulos ja aloitin vetimien irrottamisen. Sitten irrottelin kaikki hyllyt  ja sen jälkeen aloitin ison kaapiston purkamisen. Se oli haaste - jollain se on vaikka kiipeäminen Mount Everestille (ympäristöihmisenä en suosittele jos ei jaksa tuoda jätteitään sieltä alas) - mulle tällä kertaa siis kaksiosaisen kaapin purkaminen.

Ykkönen antoi ohjeet puhelimessa ja sanoi lopuksi, että varo ettei levyt kaadu päälle. Ei kaatuneet! Sain purettua kaapiston aivan suitsait, sanoisinko äärimmäisellä ammattitaidolla. Se oli kyllä pieni yllätys myös itselleni, vaikka onhan tässä tullut hankittua vuosien varrella kaikenlaista talenttia melko monestakin asiasta. Tämä kaapinpurku oli kuitenkin aivan uutta!

Missä ruuvit?

Heitin pari kärrinpyörää (mielikuvissa) ja aloitin eteisen kaapiston ovien irrotuksen. Saranat oli maalattu umpeen, joten jouduin turvautumaan sorkkarautaan. Se osoittautui yllättävän haastavaksi työvälineeksi. Eteisen neljän oven ja keittiön n.10 oven irrottamisen jälkeekään ei tuntunut siltä, että pärjäisin keikalla. Vaikka sellaisella, missä olisi mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman äänettömästi ja mahdollisimman työturvallisesti saatava kangettua ovi auki.

Kaupungin siistein remppa

Loppujen lopuksi, huomattuani muutaman epäkohdan raksan turvallisuuteen liittyvissä detaljeissa, päätin päiväni (kuvaannollisesti) raksalla ja lähdin ruokatauolle. Se kestää siihen saakka, kunnes työn raskaan raataja, eli Pupulan myrskytuhojen kouriin joutunut ystäväni, selviää työpäivästään (vertauskuvallisesti). Sitten hänen ei tarvitsekaan lähteä kävellä raahustamaan niitä 10 000 askelta kasaan ulos, vaan hän voi kerätä ne hyötyliikkumalla hissittömän kolmannen kerroksen asunnon ja pihamaalle parkkeeratun peräkärrin väliä. Mukaan voi ottaa aina pinon hyllyjä ja kaapiston osia, niin näyttää sekin rapuissa ramppaaminen järkevämmältä touhulta.