Pallohullun päiväkirjasta: En se minä ollut, se oli Nicki...

Minä olen tosi kiltti ja hyvätapainen tanskalais-ruotsalainen pihakoira Vili ja minulla on ihan oma talo, missä asun! Minun Mamman nimi on Mamma, vaikka se yritti opettaa minulle monta vuotta, että se ei ole minun mamma, koska me ollaan niin erinäköisiäkin. Mutta meillä on niin samanlainen luonne! Minä olen tietysti vaatimattomampi kuin mamma. Ja voihan sitä olla erinäköinen, vaikka onkin  samaa sukua.

No Mamma luulee olevansa kaikissa asioissa oikeassa, ainakin kuulemma silloin, kun se ei ole väärässä. Mitä tapahtuu Mamman mukaan tosi harvoin; siis sitä, että se olisi väärässä. Ja minun minun mielestä tosi usein, eli joka päivä. Mamma ei nimittäin vieläkään ole tajunnut, että meidän tanskalais-ruotsalaisten pihakoirien ruokavalioon kuuluu namit, päivittäin! Ja Mamma väittää, että minä pulskistun jos syön nameja. Mutta eipäs sitä huoleta yhtään kun se on alkanut itse syömään nameja! Ja kohta se alkaa taas pomppimaan olkkarin lattialla ja jumppaamaan, kun se tajuaa, että shortsit ei mahdu muuten jalkaan kesällä; jos se olisi yhtä tiukka itelleen kuin minulle niitten namien suhteen,niin ei tartteisi vouhakata sen painonkaan kanssa koko aikaa. Sanon minä!

Mutta kyllä se siinä kenkäjutussa oli väärässä ja sen se myönsikin ihan mukisematta! Sitten se sanoi, että sille oli tullut elinvuosia ainakin sata lisää kenkien kokeilussa, mitä minä en kyllä ymmärrä. Luulin päin vastoin, että Mamma tukehtuu, kun se nauroi niin paljon, että se näytti ihan itkevän kun silmistäkin valui vettä. Niin minä kyllä haluaisin nähdä, kun Mamma sovittaisi tänään kesähousujaan; sitä touhua katsellessa  minäkin saattaisin saada muutaman elinvuoden lisää; ehkä noin viisi.

JälkiJoulu

Mutta Mamma kun on niin reilu, niin se sanoi, että nyt olet Vili-poika joutunut kärsimään niin paljon, että saat namin! Ja muutakin. Se hävisi taas jonnekin ja kun se tuli takaisin, niin sen pussi haisi ihan hirmu hyvälle. Mammaa harmitti kun tavarat oli muovipussissa, mutta minä sanoin, että anna ne minun namit äkkiä tänne! Silti jouduin kuuntelemaan parin tunnin luennon siitä, miten ei pitäisi käyttää muovipusseja kun on kangaskassejakin, vaikka Mamma sanoi, että se luento oli kestänyt vain puoli minuuttia.

Lopulta päästiin asiaan! Minä nimittäin sain niitten kenkien sijasta POSSUN, raakaruokaa (yäk!) ja kuivamuonaa (nam!). Mammaa oli onnistanut, sillä ruoka oli ollut alennuksessa ja sain niitten surkeitten pikkuisten kenkien sijasta kokonaisen pussillisen tavaraa!

Kohta kuolet!

Minä saan joka joulu lahjaksi Possun, jonka panen säpäleiksi noin kolmessa minuutissa. Koska sillä on niiin ärsyttävä ääni. Tänä jouluna sain vain hampurilaisen! Se maistui pahalle; yäk! Mamma sanoi, että minun pitäisi leikkiä Possulla kiltisti, jotta se kestäisi pitkään. Niin eikö kolme minuuttia ole muka pitkä aika? Ainakin silloin, kun Mamma tekee treeniä, niin jo minuutin kohdalla se sanoo, että nyt riittää, en jaksa enää pitempään.

Oisko toista Possua?

Pallohullun päiväkirjasta: Vihaan Mammaa!!!

Sanoinko vihaan? En tietenkään tarkoittanut sitä, minun piti kirjoittaa, että rrrrrakastan Mammaa! Mutta en rakasta. Tai en rakastanut silloin, kun Mamma toi minulle paketin. Tai silloin rakastin. Sillä aluksi innostuin, sillä minä tykkkään paketeista; etenkin toisten, mutta kyllä omatkin kelpaavat.

Minulleko?!

Kengät?

Hetkinen! Montako raitaa?!

Anna mun kaikki kestää...

Mutta Mamma oli toteuttanut katalan uhkauksensa, jonka se väitti olevan hyväsydämisen koiranomistajan rakkaudenosoitus omalle pikku pallerolleen. Tai kuulemma pullerolleen, kuten Mamma vihjaisi. Niin ymmärsin heti, että se tarkoitti itseään. Kun se on kyllä totta, että minulla alkaa tassuja palella, kun joudun raahaamaan Mammaa lenkille melkein joka päivä. Ja jos on kylmä, niin kai sen pöhkökin tajuaa, kuten vaikka se Nicki, se ex-Mamman rääpälerakki, että johan sitä minun ikäisellä, todellä älykkäällä ja hyvätapaisella tanskalais-ruotsalaisella pihakoiralla voi siis palella tassuja.

Eka häpeä oli se, että Mamma osti minulle punaisen talvitakin. Talvitakin! Koiralle! Kyllä siinä meni Mamman kaikki ympäristöeettiset periaatteet romukoppaan. Se selitti, että ymmärtää kyllä, miten väärin on se, että minulla, pihakoiraparalla, voi olla lämmin talvitakki päällä, kun samaan aikaan miljoonat lapset kuolevat nälkään ja kylmyyteen. Ja minä  olen sentäs vain koira! Se oli Mammalle vaikea ratkaisu. Mutta kun kerran takki oli hankittu, niin Mamman mukaan samaan konkurssiin voisi ostaa ne kengätkin.

Armoa!

No minun onneksi kengät osoittautuivat liian pieniksi. Mamma yritti tunkea niitä minun tassuihin, mutta ei sopineet. Ei vaikka miten haritin varpaat haralleen niin kuin naapurin kissa. Ja onneksi ex-Mamma ei ollut leikannut minun kynsiä kahteen viikkoon, niin sain kynnet sojottamaan tosi laajalle. Ei auttanut Mamman muuta kuin pöräyttää kauppaan vaihtamaan kenkiä.

Ajattelin, että se tulee järkiinsä, mutta ei! Sieltä se porhalsi takaisin ennätysajassa uusien, isompien kenkien kanssa. Minusta ne oli sitten liian suuret. Minä sain onneksi paljon nameja, kun olin niin kiltti. Paitsi Mamma sanoi, että se ehdollistaa minua; mitähän sekin muka tarkoittaa.

Onneksi ei punaiset.

Mutta eihän siitä mitään tullut, niitten kenkien pitämisestä. Kun minulla on niin eri kokoiset tassut!