Sosiaalinen media, osa 2

Tänään oli huippupäivä töissä! Koko sali täynnä ihmisiä, joita yhdistää ainakin yksi asia: oppimisen ilo! Päivä oli rakennettu mielenkiintoisesti ja konkreettiseksi. Kuulijan vastuulla oli, kuten aina, mitä haluaa kuulla ja mistä haluaa innostua.

Meilläkin oli kollegan kanssa pieni osuus, eli meitä oli pyydetty esittelemään oman tiimimme toimintatapaa verkkoympäristössä ja erityisesti videoiden käyttämistä oppimisen tukena. Olisimme toki halunneet esitellä muutakin kuin pelkästään videoita, mutta ne ovat puolestaan sellaisia, mitä harva käyttää verkkokoulussa. Ja koska tiedämme omat kannuksemme muutenkin, niin tehdään kuten pyydetään.

Hienoa, että niin monessa tiimissä on tehty todella paljon verkkokoulujen kehittämisessä. Ja vielä hienompaa oli se, että nyt niitä esiteltiin kaikille yhteisesti. Jokainen voi halutessaan sitten ottaa yhteyttä ja aloittaa yhteistyön kurssien kehittämisessä. Se tuli päivän aikana selväksi, että verkkokoulu on tätä päivää ja ne, jotka ovat vasta aloittelemassa, "joutuvat" ottamaan sen yhtenä selkeänä osana perinteisen luokkaopetuksen rinnalle.

Meillä on siinä mielessä todella helppoa, että tiimimme on tehnyt töitä verkkokoulun eteen jo tasan 15 vuotta! Se on todella pitkä aika! Mietin, että olisiko meidän pitänyt saada aikaan enemmän. Mutta ehkä ei, koska oppimisympäristöt ovat kehittyneet pikku hiljaa, olemme päässeet enkunkielisistä alustoista suomenkielisiin ja muutkin mahdollisuudet ovat lisääntyneet vuosien myötä. Samalla tavalla myös verkkokoulun sisältömme on kehittynyt ja olemme miettineet entistä enemmän oppimista tukevia pedagogisia ratkaisuja.

Kun otsikko viittaa sosiaalisen mediaan, niin pitäisi siitäkin jotain kirjoittaa. Verkkokouluhan ei sitä ihan selkeästi ole, ainakaan nyt kun meillä on oppimisympäristö rajattu tarkoin ja jokaisella on omat tunnuksensa sinne. Ja tunnukset saa vain opiskelijana ollessaan. Saa nähdä, milloin on potkaistava omasta fc:ta sukulaiset pellolle ja rakennettava uusi profiili työtä varten.

Päivä rakennettiin acp:n varaan, eli kaikki materiaali jaettiin sen kautta ja samalla pidettiin yhteyttä toiselle paikkakunnalle. Ihan nauratti, kun aika monessa kommentissa painotettiin sitä, että nimenomaan acp:n avulla me voimme olla entistä ympäristöystävällisempiä; ei kulu bensaa, ei tarvitse monistaa luentomateriaaleja. Ja työssä jaksaminenkin kasvaa, kun työmatkat vähenevät maakuntiin! Ei tässä ympäristöihmisenä voi muuta kuin myhäillä, että niinpä niin.

Tavallinen päivä

Olipa taas ihanaa olla yrityskoulutuksessa! Tässä vaiheessa kannattaa tarkentaa, että yrityskoulutus ei tarkoita meidän kohdallamme sitä, että se jäisi vain yrityksen asteelle, vaan olemme siis oikeassa työelämässä oikeilla työpaikoilla kouluttamassa oikeita työntekijöitä aiheina oikeasti heitä kiinnostavat asiat.

Yrityskoulutuksien aktiiviset osallistujat valikoituvat yrityksestä riippuen eri tavoin. Kaikki innokkaat eivät pääse välttämättä aina mukaan, jos vaikkapa työsuhde ei ole vielä vakinainen. Ja vastaavasti, osa joutuu osallistumaan, vaikka oma arviointi koulutuksen tarpeellisuudesta poikkeaisikin esimiehen vastaavasta, mutta on se vakipaikka taskussa. Tässä tulee meille haaste, sillä koulutuksesta on saatava innostava ja kiinnostava niillekin, jotka eivät näe sitä juuri sillä hetkellä itselleen potentiaalisena mahdollisuutena.

Miten se temppu tehdään? Vastaan itse; siihen on hyvin monelaisia tapoja. Erilaisten vuosien saatossa tehtyjen epävirallisten tutkimusten ja palautteiden mukaan olellista on, että kun sytyt itse, muutkin syttyvät. Tämä on melko loogistakin, eli oma innostus, positiivisuus, toisen arvostaminen, huumorintaju, itsensä likoon laittaminen, hyvät ja massiiviset työelämäesimerkit ja pienestäkin aktiivisuudesta palautteen antaminen herättävät.

Työelämäihmiset eivät ole tottuneet katsomaan powerpointteja. Nostan sen takia esille tarinat. Ne kantavat ja niiden avulla saadaan tylsästäkin (mitä ei siis meidän alallamme ole) aiheesta huippumielenkiintoinen. Esimerkkien avulla oppiminen on monella tehokkaampaa kuin pelkkä teoriatiedon opettelu. Tarinoiden on oltava realistisia, mutta niitä ei saa kytkeä mihinkään nimenomaiseen työpaikkaan tai ihmisiin, ellei ole lupaa. Jos tarinoita kertoo, niitä pitää etsiä systemaattisesti. Miten enemmän kuuntelet juttuja, sitä enemmän saat kassiin tarinoita. Jokainen pieni juttu työpaikalta kuultuna on sopivasti fiksattuna hyvä keissi kerrottavaksi. Joka kerta tarinaa kannattaa hieman muuttaa, niin ei ala itseäkään uuvuttamaan...

Kuulijakunta voi sinällään olla innostuksen lähde tai kauhunpaikka. Minua jännitti joskus uran alkuaikoina työelämässä olevien ihmisten koulutukset. Ajattelin, että onko minulle heille mitään sellaista, mitä he eivät jo tietäisi. Sitten oivalsin, että vaikka asiat tietääkin, niiden kytkeminen tai tarkastelu erilaisesta näkulmasta tuo uutta haastetta. On tavallaan helppo opettaa asioita ihmisille, joilla ei ole tietoa asiasta. Silloin vastuu on todella suuri, ettei minun kautta välity jotain todella toimimatonta uusille alaansa aloittaville ja että osaan heti ohjata heitä kyseenalaistamaan ja etsimään tietoa sekä soveltamaan sitä eri tilanteisiin. Sitä ennen on opittava tietyt keskeiset asiat, jotta saa riittävästi liimapintaa - kokemusta - mihin uutta tietoa voi verrata ja sitten tehdä niitä omia ratkaisuja.

Ajattelen niin, että vielä haastavampaa on kouluttaa ihmisiä, joilla on vuosien, vuosikymmenten kokemus asiasta. Silloin on osattava tuoda myös jotain uutta tietoa opetettavasta aiheesta (tutkimuksien lukeminen on siis se pointti) ja saatava syntymään positiivisia ristiriitoja aiheesta, jotta kehittymistarve havaittaisiin ja sitä kautta syntyisi halu lähteä syventämään osaamista. Mielettömän hienoa on, kun tila on täynnä asiantuntijoita ja heidän mielenkiintonsa opetettavaa aiheeseen herää!! Se riittää, silloin olen onnistunut. Minun ei todellakaan tarvitse kaataa kannusta tietoa, mutta minun on mielestäni osattava tuuppia heitä oikeille oville ja sitä ennen saada oppimisen into heräämään.

Muistan, kun pidin ensimmäiset näytetuntini tekstiilienhuollosta 17 vuotta sitten ja Salli Kivimäki oli arvioimassa niitä. Vähän kuin pitäisi ensimmäiset tunnit siivousaineista Tuula Suontamon tai ensimmäiset ergonomiatunnit Leila Hopsun arvioidessa niitä. Tein töitä ihan hulluna suhteessa tuntimäärään, mutta samalla tulikin sitten tehtyä viikon opetuspaketti aiheeseen. Ja siitä onkin sitten ollut hyötyä tänne asti. Vieläkin skannataan mm. T-paidan kuvaa, mihin on kirjoitettu erilaisten tehoaineiden tehtävät tekstiilien pesuaineessa<; päivitetään aineita vaan. Eli kun syventyy opetettavaan aiheeseen riittävän laajasti, niin sehän on siinä. Sitten vaan päivittää tietoja; perusasiat ovat stabiileita.

Ja sitten siihen tämän päiväiseen! Hienoa, millainen innostuksen palo iski porukkaan. Tiedän, että huomenna käy valtava purppaisu ja mielipiteiden vaihto aiheeseen liittyen. Tiedän, että ihmiset alkavat miettiä työtä tehdessään ja alkavat soveltaa oppimaansa. Se riittää! Innostus on herätetty; oppija itse huolehtii lopusta. JesJesJes!!!

Vaatimattomuus ei aina kaunista, vaan saa sinut näyttämään seinäruusulta

Muistinko oikein tuon sanalaskun? En tainnut muistaa, mutta pointti on se, että kulttuurimme kannustaa meitä olemaan hiljaa menestyksemme hetkinä ja pitämään kynttiläämme vakan alla. Tai ainakin tietyn ikäluokan ihmisiin on syvälle iskostettu moiset kansanviisaudet. Jos pärjäät tänään kannattaa olla ihan vaan hiljaa, ettei menestys nouse päähän ja viimeistään jossain vaiheessa kopsahdat sitten muiden maan matosten tasolle. Koska saat itkun pitkästä ilosta, kannattaa siis haudata tunteet ja hehkutukset sikseen ja keskittyä tekemään työtä otsansa hiessä. Näinhän se menee; kulttuuriperintö, jota yhä hanakasti meillä suositaan.

Tämä ei kuitenkaan ole enää nykytyöelämän päätrendi, onneksi. Tutkimusten mukaan suomalaisessa työyhteiskunnassa yhä useammat haluavat aidosti näyttää menestyksensä / onnistumisensa ja jakaa sen muiden kanssa. Kun me olemme hyviä, sinäkin voit olla. Ei tunnu siltä, että toisen menestys on itseltä pois, vaan siitä voi nauttia täysin rinnoin.

Kun saimme tänäänkin palautetta siitä, että olemme todella luotettava yhteistyökumppani, se tuntui tosi kivalta, vaikka sen itse olemme tienneet jo kauan; siitä lähtien kun tietoisesti olemme lähteneet kehittämään toimintaamme asiakkaidemme parhaaksi. Näinkin se voi mennä, eli kun itse tietää olevansa ok, se riittää. Bonus tulee siitä, että sen joku muukin sanoo ääneen. Vaikkapa apulaisrehtorille...

Olipa upea päivä tänään, hehkutti kollega posket punaisina innostuksesta! Kaikki meni niin sanotusti pulkkaan ja se on asia, mitä meikäläisten ammatissa voidaan jo juhlia!!! Muistammeko riittävän usein kertoa, että nyt on huippua; asiat menevät upeasti?! Vielä illalla tuli viimeistä tekstaria, että JIHUU!!! Se tarttuu! Ilo siitä, että ollaan onnistuttu!

Ajattele fiilistä, kun teet kymmentä eri hommaa yhtä aikaa ja tuntuu, kuin olisit kultasormi; kaikki minkä teet, onnistuu. Tietsikka toimii ilman yhtään soittoa helpparille, kollega kannustaa, saa ekalla soitolla kiinni juuri sen kenet haluaa, ttk:lta tulee viestiä, että olette huippuja (vaikka teiltäkin vaaditaan tekninen toiminta samaan ruotuun kuin muiltakin) ja bonuksena: ruoka on hiilaritonta!

Sitten on vielä yhteistyön hedelmästä nauttiminen meidän työelämäkumppaneiden kanssa! Voimme rinta rottingilla sanoa, että oikeasti teemme yhteistyötä ja suhteemme on muutenkin aito. Haluamme todella kehittyä niin, että voisimme palvella työelämää ja saada heille niitä osaajia, joita he tarvitsevat. Ainut tapa siihen on sitoutuneet, jatkuvaa kanssakäyntiä edellytävät verkostot. On oltava herkällä korvalla kuulemassa, miten toimitaan ja miten kehitytään. Yhdessä!

Aivan upeaa! Monta ideaa taas tänään, monta konkreettista kehittämiskohdetta, monta asiaa, jotka menevät ryhminällä eteen päin! Hienoa!

Sellainen päivä oli tänään! Varmasti huomennakin!