Piirakka-Akatemia yllättää

Taas on se aika vuodesta, että Piirakka-Akatemia avaa lyhyen mutta sitäkin kiihkeämmän opintokokonaisuutensa. Kyseessä luonnollisesti, aitojen ja taatusti hyvänmakuisten karjalanpiirakoiden valmistusprosessin praktinen toteutus huippuunsa tehokkaassa työelämässä oppimiseen perustuvassa jaksossa. Tänä vuonna on tiedossa jotain aivan uutta, mikä todistaa Piirakka-Akatemian ainutlaatuisen vahvuuden verrattuna perinteisiin opinahjoihin! Pysyäkseen ajan hermolla, on jokaisen uudistuttava ja tähän perustuu myös Piirakka-Akatemian jatkuva suosio. Miten, se selviää pikimmiten!

Tänä vuonna Piirakka-Akatemia todistaa vanhan kansan sanonnan "Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa". Saanemme esitellä (ja esittelemme vaikka nyt joku ei niin haluaisikaan tietää) teille Piirakka-Akatemian nuorimman opiskelijan, 1 kk ja 12 pv ikäisen pojan, jonka vanhemmilla on mieletön palo oikeaoppisten karjalanpiirakoiden valmistusprosessin omaksumisen tärkeyteen jo näinkin nuorella iällä (siis lapsen). Tämä perustuu samaan teemaan kuin vauvauinti: pienen lapsen sukellusrefleksiä hyödynnetään reilun puolivuotiaan ikään saakka. Sen jälkeen vaikkapa kesämökin laiturilta veteen tippuessaan (siis APUAAA!!!) refleksi automatisoituu ja lapsi ei vedetä vettä keuhkoihinsa. Ja kun tätä taitoa (siis piirakantekemistä) vahvistetaan riittävän varhaisessa vaiheessa, lapsi eli myöhemmin ehkä jo aikuisikäinen piirakanpaistaja, löytää tämän refleksinsä asettaessaan ensimmäistä kertaa esiliinan vyötäisilleen ja aloittaessaan piirakkataikinan tekoa. Oletuksena on, että hänestä sukeutuu Ikosten suvun mahdollisesti toiseksi paras piirakkamestari.

Ai mää vai?

Piirakka-Akatemia korostaa erityisesti rypyttämisen merkitystä! Se on tärkein taito piirakan esteettisen muodon aikaansaamiseksi ja tämän takia on erittäin tärkeää, että nuori opiskelijamme saa kiinni tästä taidosta jo näinkin varhaisessa ikävaiheessaan. Niinpä hän osallistuu kurssille oman HOKS:n eli henkilökohtaisen osaamisen kehittämissuunnitelmansa mukaisesti. Kuten kuvasta näkyy, hän ottaa opinnot tosissaan ja yrittää opiskella ryppyjen tekniikkaa omatoimisesti (tai niinhän sitä luultiin).

Piirakka-Akatemian HOKS:n laatija on ammatillisesti pätevä ja itse asiassa jopa oman alansa emerita, vaikka ei olekaan professori eikä piispa, mutta eläkkeelle jäänyt muu merkittävä ammattilainen joka tapauksessa. Uskomme, että hän pystyy tulkitsemaan opiskelijamme pienimpiäkin toiveita, kuten röyhtäisytarvetta, vaipanvaihtoajankohtaa ja imetykseen liittyviä teknisiä valmisteluja. Lisäksi Piirakka-Akatemian kokonaisvaltainen oma osaaminen, reflektointi ja asioiden priorisointi, takaavat taatulla laadulla myös tämän vuotisen, korkealaatuisen lopputuloksen. 

Tavoitteena on siis pitää intensiivinen kurssi piirakantekotaitojen saloihin perehtyvälle, tulevaisuuden piirakkamestarille. Opettajankoulutuksessa korostettiin suunnittelun merkitystä ja voinemme todeta, että jo ensimmäisen kurssin toteutettuamme olimme riittävän kehittyneitä ymmärtämään sen, että joustaminen, suunnitelmien muuttaminen ja kokonaisuuksien hallinta pienistä takaiskuista huolimatta on tärkeintä. Siispä seuraavaksi referaatti päivän tapahtumista.

Opiskelija saapui kurssille noin 1½ (puolitoista) tuntia myöhässä aloitusajankohdasta avustajansa saattelemana. Avustajan läsnäolo vaikutti siihen, että opiskelija oli erittäin, erittäin unelias (mitä yleensä esiintyy opiskelijoilla korkeintaan koulutuksen loppuvaiheessa ja Piirakka-Akatemian kursseilla ei koskaan), ja hänet henkilökohtaistettiin seuraamaan piirakantekoprosessia ns. etänä, makuuhuoneen sängyn päältä. Tässä vaiheessa Piirakka-Akatemian sillä hetkellä ainut henkilökuntaan kuuluva, ylintä hallintavaltaa käyttävä henkilö, oli jo laittanut tulen puu-uuniin (ja lisännyt puita sinne jatkuvalla syötöllä), valmistanut riisitäytteen (ennakoivasti edellisenä iltana), tehnyt kuoritaikinan, jakanut sen tarkalleen 95 osaan ja pualikoinut ne. Edessä odotti piirakoiden täyttäminen, rypyttäminen, paistaminen, voitelu ja hauduttaminen.

Onko kurssi alkanut?

Opiskelijan osoittautuessa kykenemättömäksi osallistumaan prosessiin, Piirakka-Akatemian ylin johto teki päätöksen, jonka avulla osallistettiin opiskelijan avustaja tekemään erilaisia hanttihommia, jotta prosessi saatiin etenemään. Avustajan lievistä vastaväitteistä huolimatta (pienimuotoinen murjottaminen) tuloksia alkoi syntyä ja puu-uunin tuhkat saatiin vedettyä tuhka-pesään (ei kuitenkaan uurnaan, mikä sekin on edelleen tekemättä), häkäpelti avattua ja monimutkainen ja erityistä ammattitaitoa vaativa piirakoiden täyttäminen ja rypytysvaihe aloitettua. 

Tässä vaiheessa opiskelija suvaitsi ilmoittaa, että häntä ei kiinnosta pätkänkään verran mitkään karjalanpiirakat, etenkin jos niissä ei ole käytetty täytteen maitona rintamaitoa! Tämän hän ilmaisi kovaäänisellä huutamisella, mikä oli aivan uusi kokemus koko Piirakka-Akatemian historiassa!  Koska näin ei luonnollisestikaan oltu voitu toimia (rintamaitoon puuron keittäminen) opiskelija ilmoitti äänekkäästi vastalauseensa ja kritisoi kurssin sisältöä mm. itkemällä hyvin alkukantaisesti ja korviavihlovasti. Tässä vaiheessa hänen avustajansa päätti lopettaa muutenkin hänen osaamistaan halventaviksi määrätyt avustustehtävät ja vetäytyi opiskelijan (olisiko hänet pitänyt erottaa jo tuossa vaiheessa Piirakka-Akatemian kurssilta?!) kanssa lounastauolle. 

Hoks?

Jos Piirakka-Akatemian johto ei olisi ollut ns. eilisen teeren poikia, akatemia olisi kohdannut jonkinlaisen katastrofaalisen takaiskun. Mutta ei! Homma oli täysin hanskassa ja lounastuokion aikana, (mikä kestoltaan oli epäilyttävät 2 tuntia), ylin johto pani parastaan: täytti ja rypytti piirakoita, paistoi niitä puu-uunissa (jonka arina oli uusittu ja joka todellakin paistoi piirakoita noin 10 minsaa / pellillinen), vei käytetyt pellit jäähtymään, kasteli paistetut piirakat voi-vesi  seoksessa samaa kaavaa toisten siihen saakka, kunnes kaikki 95 piirakkaa oli saatu hautumaan. Tämän jälkeen alkoi tilojen siivous. 

Opiskelija, joka oli pysytellyt vaiti miltei koko koulutuksen ajan, havahtui viimeistään siinä vaiheessa, kun herkullinen karjalanpiirakoiden tuoksu kiiri hänen nenäänsä. Hieman epäselväksi jäi, johtuiko opiskelijan suhtautuminen iltapäivän koulutukseen piirakoiden vetovoimaisuudesta vai hänen avustajansa avuista. Rehellisenä reflektoijana Piirakka-Akatemia veikkaa jälkimmäistä.

Motivaatio kateissa?

Summa summarum, kuten myös Piirakka-Akatemiassa on tapana sanoa: Jatkossa Piirakka-Akatemia ei varsinaisesti suosittele alle 5-vuotiaita opiskelijoita kursseille, vaikka miten tiukka taloustilanne olisi käsillä. Heidän toimintansa ei vielä ole riittävän ennakoitavaa, jolloin vastuu toteutuksesta jää täysin henkilökunnan varaan. 

Varsinaiset tuotokset, kuten kaikkina aiempinakin vuosina, ovat kuitenkin huippulaatua! Piirakka-Akatemia ei koskaan, ei koskaan laske laatukriteereitään ja ne saavutetaan aina, olipa tilanne millainen tahansa! Tyytyväisenä voimme siis todeta, että vaikka tämänvuotinen kokeilumme ei ihan mennyt nappiin opiskelijavalinnan suhteen varsinaiset tuotokset, riisipiirakat, osoittautuivat jälleen kerran aivan loistaviksi ja Piirakka-Akatemia voi sulkea ovensa vuodelta 2023!

Seuraa mainoksiamme; kursseille on mahtava tunku ja kursseillemme on vaikea päästä...

Minä olen me?!

Olen viime aikoina joutunut pohtimaan paljon työssä jaksamista, mutta en suinkaan omaani, vaikka kevytyrittäjä olenkin eläkeläis-statuksen lisäksi. 

Huomautan jo tässä vaiheessa, että kirjoitan yleisellä tasolla omia kokemuksia lukuun ottamatta. 

Tämä "Minä olen me!" tuli mieleen, kun seuraa läheltä ja kauempaakin erilaisissa työelämätilanteissa olevia yksilöitä. Sitä, onko se työ kuitenkin kaikista korulauseista huolimatta sitä, että jokainen pakertaa vain oman osuutensa ja esimiehen taidoista tai lähinnä taidottomuudesta (tai pelosta "alaisia" kohtaan) epätasa-arvoisessa työyhteisössä?!

Ensimmäisenä tulee mieleen yhteiset sopimukset, joihin työntekijät sitoutuvat enkä tarkoita tässä nyt palkkaan tai muuhun juridiseen liittyviä, vaan ihan omia työpaikkakohtaisia vaikkapa tiimisopimuksia. Muistan itsekin niitä sopineeni. Kerran kirjasimme esimerkiksi sellaisen asian, että työkaveria pitää tervehtiä. Tämä kertoo todella paljon tasosta, jolla liikuttiin. Yhdessä näitä sovittavia kohtia keksittiin ja omalla allekirjoituksella jokainen todensi, että sitoutuu sopimukseen. Voi vaan arvata, että sopimusrikkomukset olivat kuta kuinkin liikennesääntörikkomusten luokkaa. Onko koskaan tullut ajettua  ylinopeutta, vaikka inssiajossa vakaasti kunnioitettiin jokaista liikennemerkkiä ja vähän varalta vielä ennakoitiin, ettei vaan tulisi tehtyä mitään määräysten vastaista. Kun esimies ei tiennyt tai ei ollut huomaavinaan, voitiin sooloilla sopparia kunnioittamatta, osa enemmän, osa vähemmän. Kontrollin puuttuessa, yksilöön luottaen, kävi toteen se vanhan sananlaskun sanonta tilaisuudesta jne. Tätähän on ihan tutkittu Suomessa tieteellisellä tasolla. 

Sopimukset ovat sopimuksia. Niitä voidaan allekirjoittaa jopa hyvässä hengessä ja kirkasotsaisesti uskoa, että ne toteutuvat. Mutta ihminen on moraalinen olento ja ihmisten moraalinen kehitys tai ajattelu on erilaista. Osa kehittyy moraalisella tasolla, osa ei koskaan pääse irti oman edun tavoittelusta ja kokee, että häntä ei koske yhteiskunnan säädökset samalla tavalla kuin muita. Jos näin ajattelee, ei esimerkiksi ymmärrä sitä, minkä takia on ajettava 40 km nopeusrajoitusalueella määräysten mukaisesti, vaikka kokisi olevansa miten hyvä kuski tahansa. 

Mietin, miten erilaisilla luonteilla varustetut ihmiset suhtautuvat  "Minä olen me!" -ajatteluun. Esimerkiksi sellainen tyyppi, joka kokee olevansa vähän parempi kuin muut. Kun hän tiimiläisenä keksii jonkin idean, miten hanakasti hän sanoo, että me (tiimissä) keksimme tämän? Melkeinpä väittäisin, että nämä tyypit kertovat auliisti keksineensä asian itse, etenkin ulkopuolisille. Harmillinen piirre näissä samoissa on se, että jos hän mokaa, niin silloin on helpompi vierittää syy "meille". Syyllinen on löydettävä vaikka kiven alta, koska eihän näille "paremmille" ihmisille tule virheitä, eihän?! Vähintään syy on aina pomossa, joka ei välttämättä edes tiedä, mistä on kysymys.

Entä sellaiset, joilla ei niitä omia ideoita tai aloitteellisuutta ole paljon, koska he eivät viitsisi opetella uutta kovinkaan tiuhaan ja tykkäävät siitä, että asiat ei muutu?! Voisiko nämä tyypit sanoa pokkana, että "me keksimme" tämä huippuidean, vaikka olisivat kuulleet siitä tiimikaveriltaan eivätkä edes innostuisi saatikka haluaisi lähteä kokeilemaan mokomaa? Riskinä on se, että heillä ei olisikaan sitten tietoa tarkemmista yksityiskohdista ja riski "mokaamiseen" kasvaisi.

Mitenkäs tyypit, jotka haluavat määrätä ja organisoida kaiken itse, koska se heiltä onnistuu käden käänteessä, ainakin omasta mielestään. Onko heillä niin hyvä itsetunto, että he pystyvät sanomaan "me saimme aikaan", vaikka itsellä ei asiaan olisi osaa eikä arpaa? Ehkäpä, etenkin silloin, jos he kuuluvat vähintään jonkinlaiseen esihenkilöasemaan. Silloin on luontevaa, että voi puhua tiimistä "me" -muodossa, koska omaa roolia ei yksilönä tarvitse korostaa.

Miten sitten ne ideanikkarit, joilla kyllä sattuu ja tapahtuu, mutta osa hommista leviää käsiin innostuksen loputtua? Miten helposti he solahtavat tuohon yhteiseen "en minä vaan me" -muottiin? Monesti kun pelkkä idean heitto ilmoille ei riitä, vaan se vaatii monipuolista tarkastelua plussista ja miinuksista, organisointia, epäonnistumisten hyväksymistä, jäntevää työtä tavoitteen saavuttamiseksi ja erityisesti, kauaskantoista visiointia ja tulevaisuusajattelua.

Minä puhuin yleensä omista ideoista ulkopuolisille "me olemme", koska koin niin vahvasti olevani tiimisidonnainen. Ajatteliko joku silloin, että onko tuolla niin vääristynyt ego, että hän puhuu itsestään jo "me" -muodossa. 

Mutta onhan se niinkin, että sitoutuminen ja yhteinen me-henki näkyy yksilöstä ulospäin. Jos se on vaan paperilappuselle raapustettu asia vaikkapa muiden auttamisesta, se on helppo ohittaa. 

Näennäisesti voi olla huolissaan toisesta, mutta jos ei pysty tekemään mitään konkreettista, olisi se pysähdyksen paikka. Mitä minä voin tehdä eri tavalla, että me kaikki jaksamme? MITÄ minä voin tehdä eri tavalla? Mitä MINÄ voin tehdä eri tavalla? Mitä minä VOIN TEHDÄ eri tavalla? Mitä minä voin tehdä ERI TAVALLA? Että me kaikki jaksamme!

Siinäpä sitä onkin miettimistä.

Polttopuut talveksi

Olen monta kertaa miettinyt, onko ilmaston kannalta oikein lämmittää taloa puilla. Tuleeko niin paljon päästöjä, että jokaisella lämmityskerralla pahennan itsekin entisestään kiihtyvää maapallon lämpenemistä. Ja vaikka olen vain pisara meressä, olen kuitenkin.

Päästöissä on häkää, hiukkasia, hiilivetyjä, mustaa hiiltä ja bentsopyreeniä. Ne kuullostavat aika hurjilta ja sitä ne ovatkin; esimerkiksi musta hiili on tutkimusten mukaan kiihdyttävä saaste, jonka päästöt kulkeutuvat meidän leveysasteilta jäätiköille ja sulattavat niitä entisestään. Pientalon savupiippuun ne eivät jää, koska palamislämmöt ovat sen verran alhaiset verrattuna teollisiin laitoksiin. 

Teen parhaani: poltan lämpö- ja hyötyarvoltaan tehokasta puuta (pääosin koivua), puut on aina kuivia, sytytän ne nopeasti peltien ollessa oikeaoppisesti auki. Uunin häkäpellin ansiosta saan myös hiilten tuottaman lämmön talteen. Jos vielä polttaisin aina kovalla tuulella, jolloin piipusta tulevat päästöt häviäisivät nopeasti asuntoalueen yltä, olisin tehnyt kaikkeni. Mutta tätä en tee, vaan lämmitän uunia noin kahdesti viikossa tuulesta piittaamatta.

Nykyisillä sähkön hinnoilla ja aiemmillakin, jopa 100 € (ostin joskus vuosia sitten hintaan 35 € - nyt on hinnat pomsahtaneet) maksavan heittopuukuution polttaminen on edullisempaa kuin sähköllä lämmittäminen. Mulla kilowattitunnin hinta on 9 senttiä kevääseen saakka. Puu on sillä tavalla meikäläiselle edukasta, että sen saa omalle työlle hintaa laskematta ns. ilmatteeksi. Paitsi tietysti moottorisahan bensa ja öljy sekä auton kustannukset metsästä kaupunkiin eli pihaan. Puita ei ole tarvinnut ostaa, kun on vaan ollut itse aktiivinen ja osallistunut puusavotoihin omalla työpanoksella. 

Nyt viimeisin rupeama on vajaan 7 päivän työpanos (n. 6 h tehokasta työtä/pv) 11 rungon kimpussa. Tässä ajassa siis puiden karsinta ja pätkiminen halonnan jäädessä talveen. Metsurin palkkio oli 300 € verollisena ja se takasi oman hengen säilymisen kaatopuuhien aikana. Halottuja puita tulee varmaan yli 10 kuutiota! Samalla säästyy kuntosalinkortin verran rahaa, kun on luomukuntosali raittiissa ulkoilmassa tarjolla useamman työpäivän ajan. 

Aikoinaan eli 34 vuotta sitten ei ollut muuta mahdollisuutta kuin liittyminen suorasähköverkkoon. Nyt on avusteena ilmalämpöpumppu ja uuni sekä takka. Olen tullut siihen tulokseen, että polttamalla mahdollisimman hyvälaatuista puuta, en loppujen lopuksi ole mikään pahiksien pahis. Kulutan lisäksi hieman vähemmän valtakunnan verkosta tulevaa sähköä polttamalla puuta. Onhan sekin jo jotain. 

Aspaa

Tänä kesänä on tullut pyörittyä melko vähän oikeastaan missään, vaikka aikaa olisikin ollut. Sen verran kuitenkin on vuosien varrella tullut kokemusta asiakkaana olemisesta, että voin vähän päivittää ja vertailla kokemuksia eri puolella Suomea saamastani asiakaspalvelusta. 

Sellainen vaikutelma jäi, että edelleen on kassan toisella puolella opetettava asiakaspalvelun perussääntöjä, eli lähinnä ulkoiseen olemukseen liittyviä asioita. Silmiin katsominen, jonkinasteinen pieni hymynivähdys ja tervehtimiset ääneen ovat mielestäni perusta hyvälle asiakaspalvelulle. 

Selvästi huomasi ne henkilöt, joilla em. asiat olivat luonnostaan hallussa. Palvelu oli iloista ja välitöntä ja tuntui, että työntekijä tykkäsi työstään. Ihan yhtä selvästi huomasi ne, joilla oli ihan totaalisia vaikeuksia olla tilanteessa. Ammatinvalinta ei mene kaikilla nappiin. Onko se sitten temperamenttia jälkeen kerran, että osalle avoin vuorovaikutus on luontevampaa kuin toiselle?! Että on pakko ottaa se kassan paikka, vaikka mieluummin ei ottaisi ja sen voi sitten näyttää asiakkaalle?

Onneksi suurin osa aspa-henkilöistä oli sellaisia, kuin kuuluukin olla; oli edes kohtuullisesti kontaktia tyyppiin, jonka raha vaihtaa omistajaa. Mutta nekin tietysti jäivät mieleen, joille oli ihan pakkopullaa yrittää sanoa edes ”Kiitos” tai ”Moi”.  Mitenkähän sellaista voisi opetella? 

Ite yritän olla jokaisessa tilanteessa tosi kohtelias ja ystävällinen. Joskus on silti tullut mieleen, että olisiko itekin vaan murahdettava naama peruslukemilla jotain epämääräistä, kun myyjältä ei saa edes katsekontaktia. No, tätähän se elämä on. Eihän sitä aina jaksa tuntemattomia tervehtiä.

Siiderilasit

Kävin loppuvuodesta eräässä joensuulaisessa ravintolassa tai olisiko se ollut ennemminkin pubi?! Karaokebaariksi se itseään nettisivuilla mainosti. Muistelin, että se oli kivan näköinen paikka sisustukseltaan ja ajattelin, että ehkä uskallan käydä yhden siiderin juomassa kaikesta koronapelosta huolimatta. 

Luin toki etukäteen arvostelut ja osa kehui, osa haukkui. Sellainen vaikutelma tuli, että karaoke siellä ainakin raikuu ja tunnelma on rento. Henkilökunta tuntui olevan välillä tosi mahtavaa ja välillä tosi tympääntynyt työhönsä. Sehän vaikutti siis ihan normaalilta suomalaiselta asiakaspalvelupaikalta.

Ostin pienen siiderin, hanasta. Jäitä? Ei kiitos! Ja niinpä tiskin takana ollut myyntihenkilö laski isoon yli puolen litran Olvin kaljatuoppiin - lasiseen sentäs - sen kolme desiä siideriä ja tyrkkäsi saavin käteeni! Että tattista vaan! 

Juomaton!

Siinä sitten katselin tuota ihan pissin näköistä juomaa, mikä ei todellakaan ollut edukseen isossa kaljatuopissa. Mietin, että oisko se ollut niin vaikeaa ottaa ihan oikea siiderilasi ja kaataa se juoma siihen?! Kun niitä laseja tässäkin paikassa näytti roikkuvan ihan käden ulottuvilla! Ei ollut kovin esteettinen kokemus! Eikä tule mentyä toista kertaa. 

Piirakka-Akatemian mieskiintiö

Suomessa hyvin monissa asioissa on otettava huomioon sukupuolikiintiöt. Esimerkiksi tietyissä viroissa on oltava prosentuaalisesti naisia tai miehiä suhteessa tasa-arvopolitiikkaamme. Myös Piirakka-Akatemia noudattaa Suomen yleistä linjaa ja sisäisen tarkistuksen yhteydessä huomasimme, että mies-sukupuolen rooli oli selkeästi aliedustettuna. Tilanteen eteen oli tehtävä selkeä ryhtiliike!

Piirakka-Akatemian korkean laadun ja huippupalautteiden ansiosta saimme helposti korjattua em. asian ja tilastot kuntoon. Ja niinpä vuoden 2022 Piirakka-Akatemian ainoan mutta sitäkin hektisemmän kurssin käynnistyessä oppilaana oli tilastoihin täydellisesti sopiva ja Akatemian historian toinen miespuolinen opiskelija!

Kurssin ajankohta oli epätavalliseen aikaan, 23.12. eli aatonaattona! Piirakka-Akatemia joustaa; sille on tärkeää opiskelijoiden huomioiminen ja tärkeän kiintiö-opiskelijamme aikatauluihin tuo aatonaatto oli ainut mahdollinen. Tällä kertaa jouduimme siis luopumaan valvotusta riisipuuronkeittovaiheesta. Uusi opiskelija oli kuitenkin keittänyt riisipuuroa aiemmin, riisipyöröjä tehdessään, joten luotimme hänen aiemmin hankittuun kokemukseensa ja Piirakka-Akatemian henkilökunta huolehti tuosta ärsyttävästä täytteentekoprosessista itse.

Liian pitkät!

Uusi opiskelija toi mukanaan kurssille assistenttinsa, sillä hänen oli käytävä kuoritaikinan alustusvaiheen aikana ulkoiluttamassa koiraa ja aihioiden valmistamisen aikaan parturissa. Piirakka-Akatemia arvostaa opiskelijoiden oma-aloitteisuutta! Seuraavalla kerralla toivomme kuitenkin jonkinlaista harkintaa assisentin ulkoisen olemukseen, lähinnä hänen kynsiensä suhteen! Assistentti osoittautui kokonaisuudessaan mainioksi työpanokseltaan (olihan hän Piirakka-Akatemian omia kasvatteja aiemmilta vuosilta), mutta hän ei kyennyt osallistumaan kaikkiin kuoritaikinan tekoprosesseihin kynsiensä liiallisen pituuden vuoksi! Niinpä Akatemian oma henkilökunta joutui alustamaan kuoritaikinan kokonaisuudessaan itse. Tämä ei toki ollut kovinkaan iso asia osaavalle ja alansa hallitsevalle henkilökunnalle. Mutta periaatteellinen.

Kun uusi opiskelija alkukangertelun jälkeen pääsi osallistumaan täysipainoisesti kurssille, hän osoittautuikin erittäin kehityskelpoiseksi. Hän ymmärsi mallioppimisen merkityksen tilanteessa, jossa henkilökunnalla oli lieviä paineita päivän muun ohjelman aikatauluttamisen suhteen (paistin tekeminen ja 300 kilometrin keikka Pielisen ympäri heti koulutuksen päätyttyä). Lisäksi opiskelija omatoimisesti myös kuvasi erilaisia opastustilanteita, jotta hän pystyy myöhemmin vielä kertaamaan oppimiaan asioita itsenäisesti! 

Piirakoiden ajelu ja riisitäytteen levittäminen sekä rypyttäminen sujuivat mainiosti! Melkein voisi sanoa, että uuden opiskelijan aktiivinen ja ahkera ote olivat ainutlaatuisia Piirakka-Akatemian kurssien historiassa! Myös assistentti todisti sen, että kerran huolella opitut taidot eivät katoa minnekään, liian pitkistä kynsistä huolimatta.

Vuoden 2022 Piirakka-Akatemian kurssi oli poikkeuksellinen siinäkin mielessä, että kuoritaikinan ja riisitäytteen suhde oli miltei ideaalinen! Riisitäytettä jäi vain yksi pieni lautasellinen, jonka opiskelija lupasi syödä paremman puutteessa! Voimme siis todeta, että vuoden 2022 Piirakka-Akatemian vuosi sujui erittäin menestyksellisesti ja voimme hyvillä mielin siirtyä kohti vuoden 2023 haasteita!