Immanuel Nurmes

Olipa taas hienoa olla aatonaattona perinteisellä Pielisen ympäriajolla, vähän kuin Tour de Pielinen, kylläkin autolla. Laskettiin Nelosen kanssa, että kyseessä oli jo 24 kerta. JOS viime vuonna Immanuelia ei olisi koronan takia peruttu, kyseessä olisi ollut neljännesvuosisadan perinne! Mutta se antaa odottaa vielä ensi jouluun, jos Jumala suo - kuten Immanuelin teksteissä monesti sanotaan.

Tuo jouludraama on jotenkin aivan käsittämättömän upea! Ihan mielettömän hieno kokemuksena: talvinen ulkoilma, pimeys, hiljaisuus, hiljentynyt yleisö, kirkonkellon kumahtelut ja sitten alkaa musiikki! Pakkasta on ollut välillä melkein 30 astetta, välillä on saanut liukastella nollakelissä kaljanteella. Välillä on tupruttanut lunta sakeanaan, välillä lavasteet on rakennettu puusta lumenpuutteen vuoksi.  Kerran Barbien kenkä hukkui lumeen ja katosi.

Tunnelma on silti joka kerta sama! Nyt alkaa hiljentyminen, nyt alkaa yhdessäolo, nyt alkaa Joulu! Nelonen osaa jo laulut ulkoa, minä en niinkään. Mutta tarina etenee kuten ikiaikaisessa tekstissä, vain hieman muokaten. Roolihenkilöt tuovat oman pienen vaihtelunsa näytelmään; jotkut tuntuvat jo tutuilta äänen perusteella ja jotkut aivan uusilta äänineen  ja eleineen. 

Moni on kysynyt, miksi ihmeessä te viitsitte ajaa melkein 300 kilsaa aatonaattona. Niin, miksipä emme?! Reissun yhteydessä käymme haudoilla. Se on yhtä tärkeää. Reissusta on tullut traditio, jouluperinne minulle ja Neloselle. Muita ei ole koskaan mukana. Siitä on tullut todella tärkeä asia meille. 

Totuuden nimessä voin kertoa, että hieman erityyppiset temperamentimme huomioiden, ihan kaikki reissut ei ole menneet ns. putkeen! Joskus on tullut aikatauluongelmia, joskus joku nyt mitättömältä tuntuva asia on latistanut kohtuuttomasti tunnelmaa osan matkasta. Mutta aina niistä on selvitty! Se on vaan vahvistanut meitä! Ja joka kerta olemme saaneet mukaan kynttilän! Olemme vieneet sen haudalle, se on tuntunut tärkeältä. 

Kiitos Immanuel jouludraama

Ehkä eniten, entisenä lieksalaisena, ihmettelen miten juuri nurmeslaiset ovat pystyneet tekemään ja toteuttamaan Immanuel Jouludraaman. Se on aivan valtavan kiitoksen paikka heille! Vapaaehtoiset tekevät korvaamattoman arvokasta työtä vuodesta toiseen ja mahdollistavat sen, että mekin pystymme tekemään jokajouluisen retkemme ja olemaan onnellisia! 

Joulu kuusesta

Vähänkö on kökkö otsikko, mutta luin Hesarista juttua siitä, miten osa ihmisistä suhtautuu tunteikkaasti kuuseen, tarkemmin jouluksi sisälle koristeeksi tuotavaan ns. joulukuuseen. Euroopan maissa, vaikkapa Latviassa, joulukuusi on ollut joulun koristeena jo 1500-luvulta. Suomeen tuokin ilmiö lrantautui jälkijunassa, peräti yli 300 vuotta myöhemmin. Ensimmäisissä säätyläiskodeissa kuusi tuotiin sisälle 1800-luvun alkupuolella ja talonpoikaistupiin vastaavasti loppupuolella. 

Koristeet olivat noissa alkuaikojen joulukuusissa olkisia. Kun kynttilät alkoivat yleistyä, olkien käyttö oli lopetettava etenkin lattioilla. Mutta kuusi toi köyhiinkin pirtteihin juhlan tuntua, joulusisustaminen on suomalaiskodeissa kulminoitunut pitkälle joulukuusen ympärille. Joku muistaa lapsuuden oikeat kynttilät, miten niitä piti vahtia huolella ja niitä raaski polttaakin vähän kerrallaan. Toinen muistaa, kun koulussa askarteli joulukuuseen koristeita. Aika monella on muistoja joulukuusesta. 

Ja nyt osa ihmisistä kokee, että joulukuusen tuominen kotiin on raaka kuusen surma, katala temppu ja sinänsä tuomittava teko. Kuusi olisi voinut kasvaa metsässä ja sitoa hiiltä parhaansa mukaan vuosikymmeniä, Suomessa ehkä keskimäärin 60 vuotta. Mutta nyt se siis hakataan 10 vuoden iässä kertakäyttökoristeeksi koteihin. Joskin joulun jälkeen siitä otetaan vielä energia talteen polttolaitoksessa.

Samat ihmiset mitä todennäköisimmin hyväksyvät kuusesta tehdyn vessapaperin, sanomalehdet, kirjat, kalusteet ja muun tavarakirjon, missä käytetään raaka-aineena puuta. Ne tuntuvat hyödylliseltä puun käytöltä? Mutta kuusen kaataminen pelkän ilon, kauneuden ja perinteen takia on väärin? Onko näin? 

Joulukuusia kannetaan koteihin Joulupuuseuran mukaan noin 1,4 miljoonaa vuosittain. Tästä miljoona on perheviljelmillä kasvatettuja kuusia. Lopusta 1/5 haetaan ns. omista metsistä ja loppu 4/5 tulee tuontipuuna ulkomailta, mielestäni melkoinen määrä siis rahdataan Suomeen. Joulupuuseuran mukaan kotimaisella viljelykuusella on pieni hiilijalanjälki. On se ainakin pienempi kuin tuontikuusilla.

Mitähän sitä ajattelisi?! Olisiko ostettava ikuinen muovikuusi, jonka raakaa-aineena on öljy ja varmaan kierrätysmuovi? Olisiko luovuttava koko kuusesta? 

Hyvvee Joulluu!

Puhtausalan vuoden teko 2021

Jee!!! Nyt on hienoo! Puhtausala kiinnostavaksi -hanke voitti Puhtausalan vuoden teko 2021 kilpailun! Tuli itekin oltua tässä hanketyössä mukana ja olen todella iloinen, että pärjäsimme! Hyvä me!!! Olen onnellinen!

Sitä mietin, mikä meidän alalla mättää, eli miksi emme saa työntekijöitä alalle. Työ on itsenäistä, jatkuvasti kehittyvää, monipuolista, asiakaslähtöistä, taitoja vaativaa ja siinä näkee vielä työnsä tuloksen suht vikkelään. Palkkauskin on asiallinen. Työtä voi tehdä yksin tai tiimissä ja työaikoihinkin voi vaikuttaa valitsemalla mieleisensä siivousalan yrityksen ja sen tarjoamat asiakaskohteet. Kun hankkii peruskoulutuksen alalta, pystyy jopa valkkaamaan kunnollisen ja vastuullisen työnantajan itselleen!

Ite on tullut oltua alalla vuodesta 1984 ja on hyvä valinta! Ekat vuoden koulun jälkeen esimiestyössä, sitten lisää oppia ja siirtyminen opetuspuolelle! Koko ajan on voinut kehittyä ja kehittää itseään. Ala on muuttunut aina vaan parempaan, vaikka tietyt lainalaisuudet ovat säilyneet samoina. Mulla on ollut onni olla sellaisella työnantajalla, joka on antanut sooloilla, ottaa vastuuta, kehittää ja tehdä itsenäisiä päätöksiä. 

Asiantuntija-ammatissa on oltava kiinnostunut alasta ja tehtävä aktiivista yhteistyötä työelämän kanssa. Moni luulee, että oppilaitoksessa on uusin tieto, mutta se ei mielestäni pidä paikkaansa. Me emme ole potentiaalisia asiakkaita, massit ei liiku. Jos tulee joku uusi kone, kyllä se esitellään ensin yrityksille. Sen takia onkin tärkeää, että seuraa ja tekee yhteistyötä! Saattaa päästä osallistumaan näihin yritysten kone-esittelyihin ja vastaaviin.

No PUHKI -hanke oli tavallaan meidän kaikkien yhteinen koitos. Olen niin iloinen siitä, että yritykset ja työntekijät lähtivät mukaan hanketyöhön. Oli helppo saada kuvauslupia ja ihmisiä kuviin ja videoille! Kun verkostot toimii, asiat sujuvat helposti. Nyt vaan edelleen alan nostetta kehittämään, päivä kerrallaan kuten Saana Tyni sanoi!

Utransaaren tuhopoltot

Näin se vaan menee: kun lusikalla annetaan ei voi kauhalla ottaa. Tai tämmöinen ainakin tulee mieleen, kun seuraa tuota Utransaaren laavujen tuhoamisvimmaa. Se on jotakin niin alkukantaisen yksinkertaista ja typerää, että uskon asialla olevan paikalliset, ihan alkuperäiskansaa edustavat typerykset. 

On todella surullista, kun oma surkea epäonnistuminen elämässä kanavoidaan muihin, täysin ulkopuolisiin henkilöihin. Sillä siitähän tässä on kysymys! Ketkä kärsii: lapset ja aikuiset, joiden on ollut kiva päästä luontoretkelle lähimetsään, vaihtarit, jotka ovat päässeet perehtymään suomalaiseen metsäsielunmaisemaan helposti fillaroimalla keskustasta Utraan. Ja tietenkin laavuja ylläpitävä taho. 

Onhan siellä ollut näitä känniporukoita pyörimässä. Siinä on pitänyt lasten kanssa siirtyä eri laavulle, kun ei ole kiva ollut seurata kännikalojen örinää. Humalainen ihminen on arvaamaton, olisi saattanut saada vaikka köniinsä, jos olisi pyytänyt heitä vähän siirtymään ja hiljentämään meteliä. Ollaan itse siirrytty suosiolla toiselle laavulle, hiiriä kun ollaan. Mutta nyt sekin vaikeutuu, laavuja on enää yksi jäljellä kolmesta. Ehkä näillä pösilöillä on tavoitteena polttaa tämä viimeinenkin. 

Toivottavasti rikolliset saadaan kiinni, vaikka tuskinpa. Saari olisi helppo eristää, ainut pakopaikka poliisien saavuttua olisi Putaansaaren kautta Kulhoon. Siinähän on välissä kovavirtainen ja huonosti jäätyvä Pielisjoki. 

Jouluaskareet

 Nyt tulee erilainen Joulu! Kolmonen sanoi, että tänä jouluna oikeesti kaikki tekee yhdessä ruuat. Olemme monesti puhuneet tästä aiemminkin. Ja on välillä ollut jouluja, että Ykkosen vaimo on tehnyt jälkkärin, Kakkonen on tehnyt jälkkärin, Kolmonen on tehnyt jälkkärin ja Nelonen on tehnyt jälkkärin. Yhtenä jouluna sattui kaksi jälkkäriä samalle ruualle. Ja kaikki on erään tulivuorenpurkauksen tapaisen hallitsemattoman tunteidennäyttötuokion jälkeen alkaneet auttamaan enemmän. Siitä iso kiitos!

Mutta se on totta, että yleensä olen paistanut  joka joulu piirakat, tehnyt lanttulaatikkoa, porkkanalaatikkoa ja bataattilaatikkoa. Lisäksi olen kypsentänyt paistin ja tehnyt itekkin jälkkäreitä, joiden ulkonäkö ja kulinaristinen nautintoarvo eivät ole välttämättä saavuttaneet varauksetonta suosiota tulevaisuuden perikunnassa. No myönnetään, mies on huolehtinut joulupäivän kalkkunasta viimeiset 30 vuotta. Näiden edellä mainittujen vuodesta toiseen jouluna toistuvien ruokien lisäksi olen leiponut pipareita, erilaisia kahvikakkuja ja torttuja. Niissäkin on pitänyt nähdä vaivaa ja ostaa Ykkösen makuhermoille paremmin sopivaa omenamarmeladia luumumarmeladin sijaan. Pipareiden koristelusta olen nauttinut, mutta kukaan ei oikein syö niitä pipareita.

Mutta nyt siis lopulta tapahtuu seuraavaa jouluaattoruokien suhteen: Ykkönen ei tee mitään, koska viettää jouluaaton omien lapsosten, silkkihapsosten ja vaimonsa seurassa, Kakkonen tekee alkusalaatin, Kolmonen karjalanpaistin ja kalaa, Kolmosen vaimo kylmää kanaa, Nelonen ja boybrendi jälkkärin, minä paistan piirakat ja mies laatikot!

80 kpl tulossa

Aivan hurjaa!!! Voiko tuo olla tottakaan?! Voinko päästä niin helpolla? Hankin vain kuusen, huolehdin siivouksesta, koristelen kodin kauniisti jouluun, ostan kaikki tarvittavat ruoka-aineet! Ja joulupäivänä kalkkunan tekee mies eka kertaa fileistä eikä kokonaisesta linnusta, Ykkösen tytöt tekee jälkkärin ja sitten on vielä hieman hämärän peitossa kuka tekee salaatin. 

Jos tuo kaikki edellä mainittu toteutuu, niin olen todella iloinen! Ja onnellinen!

Pääsenkö sisään?

Siivous stressaa

Ainakin tämmöisellä lomamökillä, kun aamulla olisi siivottava mökki kuntoon seuraavalle. Mutta millaisilla välineillä! Huhhuh! Paljon on tullut nähtyä näitä Lomarenkaan mökkejä ja aina nämä ovat samanlaisia siivousvälineistön suhteen. Ei hyvin eikä huonosti vaan yleensä hyvinhuonosti!

Tuvan kaapista löytyi varsinainen siivousarsenaali. On hapanta ainetta, ikkunan pesuun omat aineet, kolme erilaista yleispuhdistusainetta ja vielä oma oma aine laminaatille, jota mökissä ei kuitenkaan ole millään pinnalla. Voi hyvänen aika sentään! Aineita on siis joka lähtöön, mutta kun tutkin kaappia tarkemmin, löytyi vain kaksi pyyhettä. Toinen kokonsa puolesta lattialle ja toinen tasoille.

Siivoussankossa oli vain pesuharja ja moppipyyhin ilman moppia. Ilmeisesti tuolla punaisella pyyhkeellä pyyhitään pinnat keittöstä wc-kalusteisiin ja sinisellä lattiat. Onkohan edellinen asukas noudattanut aseptista siivousjärjestystä? Ja onko pyyhe pesty pesukoneessa vai huljautettu sankossa? Todennäköisesti pyyhkeet on pesun jälkeen vaan nostettu kuivumaan tuohon sankon reunalle.

No mullahan on omat mikrokuitupyyhkeet näin korona-aikaan mukana. Jos siivoan niillä, isäntä luulee etten ole siivonnut lainkaan kun heidän pyyhe on kuivana. Ja miten ihmeessä saan tuon lattiapyyhkeen kitosteltua levykehysmoppiin kiinni?! Ehkä eniten mietityttää se, miten edellinen asukas oli hoitanut siivouksen, vessasta keittiöön vai keittiöstä vessaan…

Kun en minäkään enää…

 Olipa kerran henkilö, joka luuli jo tehneensä miltei kaikkensa työelämän eteen. Oli tullut lunastettua lupaukset siitä, että laittaa peliin kaiken osaamisensa ja kehittyy sekä kehittää työtään. Intohimo näkyy ammatillisena kasvuna. Kun sitä vaan kertyy, se huomataan ilman, että itse sen kummemmin asiasta meuhkaa. Sana kiirii ja huomaat, että yllättävilläkin tahoilla työsi tunnetaan. Vaikka onkin puhunut aina itsestään monikossa tai passiivissa: meillä on kehitetty, ollaan rakennettu - näin se ainakin minun kohdalla menee. Mietin, olisiko pitänyt puhua vaan minä tein, minä kehitin, minä ideoin. Ehkä suurin osa niin puhuukin ajattelematta asiaa kummemmin edes silloin, kun kehittämässä on ollut muitakin kuin itse. Tällaisia juttuja on paljon lehdissä nykypäivänä. Halutaan olla yksilöitä vaikka olisi oltava osa yhteisöä. 

Asiantuntija-ammateissa osaaville työntekijöille  on luonnollista olla kiinnostunut kaikesta ympäröivästä. Silloin huomaa asioita, jotka liittyvät omaan substanssiin. Ja on helppo päivittää vaikkapa opetusmateriaaleja, kun seuraa aikaansa. Kenellä on vastuu yhteisestä kehittämisestä? Esimiehelläkö? Kollegalla? Asenteella? Oman ajan priorisoinnilla, sillä mitä pitää tärkeänä tehdä ensisijaisesti? Vai sillä, että ajattelee, että ”joku muu”, vastuullisempi, tyhmempi, helposti hyväksikäytettävä, hoitaa muiden puolesta asian kuntoon? Luin aiheesta artikkelin viime kuussa, taisi olla peräti Hesarissa.

Tästä asiasta väännetään siis peistä monilla työpaikoilla ja kaikkien väärinkäsitysten ja harmitusten välttämiseksi sanonkin, että kirjoitan nyt asiasta yleisellä tasolla. Uhrautuuko joku työpaikalla muiden puolesta yhteisen maineen vuoksi ja mikä on työn ja vapaa-ajan raja? Onko vapaa-ajalla osaamistaan kehittävä työkaveri uhka kaikille vai hölmö, joka ei osaa asettaa rajoja työn ja vapaa-ajan välille? Milloin olisi viisasta pitää osaamisensa visusti kannen alla ja antaa muidenkin oppia asiat kantapään kautta tai olla vaan oppimatta, mitäs se minulle kuuluu jos toinen tekee asian vaikemman kautta, hitaammin ja työläästi?

Olen sitä mieltä, että työssä ei voi kehittyä vain työaikana, 8-16 välillä. Tai voi, mutta silloin on täysin oman työnantajan varassa siinä, pääseekö ylipäätään koulutuksiin. Ja voi toki kehittyä, jos on supernopea oppija ja oppii jonkin laajan ja monimutkaisen asian kerralla lyhyessä ajassa. No siinäpä tulee heti pieni ristiriita, kun yleensä uuden oppiminen vaatii toistoja eli Repetitio mater studiorum est, kuten me eläkkeelle 10 kuukauden kuluttua pääsevät vanhat latinistit tapaamme sanoa. Ja tätä mantraahan me toistamme muille, joten oletus on, että se koskee myös meitä itseämme. Minua ainakin - tarvitsen toistoja, tarvitsen aikaa, tarvisen reflektiota, jotta opin uutta. Ja ennen kaikkea, tarvitsen palon kehittyä ja kasvaa ammatillisesti, ihan omasta halusta! Kun työ motivoi, siinä haluaa myös kehittyä.

Ja näin sitä päästiin varsinaiseen aiheeseen, eli nyt mulle tuli seinä vastaan. Se on korkea, mutta se olisi ylitettävä vielä viimeisillä voimilla ennen eläkkeelle pääsyä. Esimiehen määräyksestä. Kieltäydyin, mutta se ei johtanut mihinkään ja niinpä edessä on valtava haaste, vain muutamaa kuukautta ennen eläkettä. Kun oikein tarkkoja ollaan, minulla on noin 200 työpäivää jäljellä. 

Nyt olisi rakennettava taas jotain aivan uutta. Haaste on siinä, että en ole itse sisäistänyt asiaa ja koen olevani yksin sen kanssa. Mietin, että työurallani olen kieltäytynyt kaksi kertaa työstä. Toisella kerralla se johti osittaiseen vastuutehtävään ja toisella, tähän. Ja nyt siis ajattelen, näin lähellä eläkeikää, miksi minun on lähdettävä tähän? Miksi en olisi voinut jo ottaa vähän rennommin, kuten yleenä eläkkeelle jäävät kollegat ovat voineet ottaa? Olisi ollut niin kiva vaan joka aamu ajatella, että eläke lähestyy. Nyt ajattelen joka aamu, että deathline lähestyy. Silmukka kiristyy. Ahdistaa enemmän ja enemmän. Ainut oljenkorsi on se, että löydän tähänkin asiaan sen palon, jota olen tähän saakka kokenut työssä. Ja alan paiskimaan hommia. Jos sitä ei löydy, niin löydän ensi keväänä itseni sairaalasta, kuten 41/2 vuotta sitten, työperäisen stressin aiheuttaman sydänkohtauksen saaneena. Tätä pelkään.

Kryptistä on teksti, pahoittelen, oi kaksi armasta ja uskollista seuraajaani, jotka olette voineet huokaista helpotuksesta kun en ole kirjoitellut blogiani aikapäiviin. Jospa se tästä.

Sienestämässä

 Viime kesä ja alkusyksy olivat mitä mainiointa sienestysaikaa. Se oli melkoisen yllättävää, sillä olisi luullut, että sienten rihmastot olisivat kuivuneet kuivuudessa. Mutta ei, kanttarellejä nousi ennätyksellisesti, samoin tatteja!

Niinpä suuntasimme Tilda von Pupusen kanssa sienimetsään. Tildahan on ollut Marttojen sieniseuran neuvojana Ilomantsissa asustellessaan. Se kuullostikin hienolta, sillä itse en tunnista kovinkaan montaa sientä. Tilda lupautui armollisesti perehdyttämään asiaan.  Eipä tarvinnut ottaa montaa askelta, kun sieniä alkoi löytymään. Olikin hyvä, kun meitä sienestäjiä oli kaksi. Toinen huiski hirvikärpäsiä ja toinen pystyi keskittymään varsinaiseen puuhaan.

Tilda von Pupusen sienilöydöt vaikuttivat kuitenkin jotakuinkin erikoisilta, etenkin hänen Martta-neuvojana toimimiseen peilaten. Tilda poimi innokkasti punakärpässieniä, tuttavallisemmin kärpässieniä vaan. Ajattelin, että mökille päästyä on visusti vahdittava sen touhuja. Kärpässienihän on myrkyllinen ja huumaava sieni. En halunnut tattikastikkeen jälkeen mitään hallusinaatioharhoja, joten vaivihkaa kaiken varalta nakkelin Tildan (omasta mielestään suurella) vaivalla keräämät sienet tantereelle.

No mökillä Tilda von Pupunen sitten hieman hermostui, kun kärpässieniä ei löytynytkään. Eikä se uskonut, kun arvelin niiden jotenkin tippuneen korista. Yritin siinä selittää, että hyvähän se oli, että mokomat myrkkysienet hävisivät mystisesti. Mutta sitten paljastui Tilda von Pupusen ainutlaatuisen häikäisevä osaaminen ja luontoarvoja kunnioittava asenne! Eipä hän ollutkaan turhaan Ilomantsin Marttakerhon sienineuvojan pestissä!

Nimittäin, Tildahan oli paloitellut kärpässienet ja liuottanut ne maidossa. Kun soossi oli lionnut aikansa, se laitettiin pöydälle vähän kuin tarjolle ja eipä aikaakaan, niin kaikki tuvassa pörränneet ötökät pörisivät paikalle riemurinnoin ja nestettä litkittyään kuolla kupsahtivat alle aikayksikön.Ei tarvittu kemiallisia eikä sähkökäyttöisiä kärpäsmyrkkyjä. Miten nerokasta! 

No Tilda oli kokeillut myös ennakkoluulottomasti kärpässienten ryöppäämistä eräällä kurssikerralla. Kärpässienen myrkyt ovat vesiliukoisia, vähän kuin korvasienessä. Kun sienen ryöppää kunnolla, siitä voi huoletta kokkailla sienikastikkeen, jos toisenkin. Jostain syystä ryöppäämisen tekninen toteutus oli epäonnistunut ja kun Marttapiiriläiset poistuivat Tildan vetämältä sienikurssilta kuka enemmän ja kuka vähemmän sekavassa mielentilassa, kurssit peruttiin loppusyksystä ja Tilda von Pupusen orastava tulevaisuuden urakiito Marttaliiton puheenjohtajaksi tyssäsi kertaheitolla tähän epäonniseen iltaan Ilomantsin Möhkön kylässä.

Tilda von Pupunen

 Kuten te kaksi uskollista lukijaani varmaan muistatte olin Vilin, tuon tanskalais-ruotsalainen superälykkään pihakoiran haamukirjoittaja. Se oli hauskaa, se oli rentouttavaa, se oli inspiroivaa! Ja sitten Vili vaipui ikiuneen, kylläkin omalla armollisella avustuksellani (tarkennan väärinkäsitysten välttämiseksi: lääkärissä tapahtuneen viimeisen käynnin aikana).

Ja sitten - ei mitään. Meni kolme vuotta tyhjiössä. Kunnes viime vuonna elämäni muuttui. Meille muutti Pupu isolla Peellä, nimeltään Tilda von Pupunen, tutuille Tilda vaan. Suoraan Ilomantsista, tuosta armoitetusta maalaiskylästä, joka kärsii muuttotappioista ja rimpuilee joten ja kuten itsenäisenä kuntapahasena mahtavan (kooltaan) Lieksan (josta olen siis kotoisin) ja alkeellisen (kissojen kiinnipitämismääräykset) Joensuun (jossa asustelen) puristuksessa.

On tullut vuosien saatossa kerrottua omista taidoista. Yksi niistä on tämä harvoille suotu kommunikointitaito eläinten (lähinnä tanskalais-ruotsalainen pihakoira) kanssa. Tästä todisteena on erityisesti Pallohullun päiväkirjasta -kirjoitukset tällä blogilla. Olin siis todella ällistynyt ja jopa yllättynyt, että Vilin kuoltua tuo taito ei suinkaan ruostunut vaan jalostui aivan uudelle levelille! Kyllä - osaan sujuvasti kommunikoida Tilda von Pupusen kanssa!

Moi!

Kun yhteiseloamme on nyt takana vuosi, ajattelin jakaa joitain Tilda von Pupusen kanssa sattuneita tapahtumia kanssanne. Mutta ensin pitää odotella, soiko ovikello ja onko minulle varattu aika tarkempiin tutkimuksiin. Sillä voihan se olla niin, että joku voi ajatella, että nyt Mamma on seonnut lopullisesti. Lähinnä Kolmonen ja Nelonen. Muillehan se on ollut itsestään selvää jo vuosikaudet.

Someloukussa

 Meikäläinen oli vetämässä aivan mahtavaa hanketta tässä viimeiset kaksi ja puoli vuotta! Ihan mieletöntä aikaa, sai kerrankin ideoida ja kehittää ja tehdä asioita, jotka tuntui merkityksellisiltä. Ja rahoittaja oli tyytyväinen - ei ollut turha hanke. Nimittäin Puhtausala kiinnostavaksi eli PUHKI -hanke! Www.puhki.fi

Ohjausryhmän Saana antoi kerrn palautetta, että ottakaapa some haltuun. Palaute oli aiheellinen, kehittämistä oli sillä saralla. No sitten pitihän minun ensin opetella itekin, eli Nelonen neuvoi perustamaan instagram-tilin. Sillä on hurjat 25 seuraajaa ja itse en seuraa oikestaan ketään. Lähinnä tulevat perilliset seuraavat mamman liikehdintää viikonloppupostausten (huomasitte varmaan ammattisanan) myötä. Mutta huomasin, että instatilin myötä blogi on miltei unohtunut. Se on harmi! Lähinnä itselleni.

Kun olin hieman harjaantunut tuossa sometuksessa (kuten meidän alalla on tyypillistä - harjaantuminen siis), perustin työ-instagramin! Hankeaikana tykittelin sinne hankkeen kuulumisia ja nyt, kun olen palannut takaisin tiimiin, kirjoittelen jotain pieniä juttuja työnpäivän tapahtumista. Huomaan, että kyllä siihen menee muutama minsa aikaa, kun ottaa sen kuvan ja kirjoittaa tarinan kylkeen. Ja ne hästägit! Minulle on hankalaa tajuta vieläkään, mitä ne oikein ovat. Mutta yritän kovasti. Onhan tässä vielä reilu 9 kuukautta aikaa! Ei sentäs synnytykseen, vaan ELÄKKEELLE!

Virkkuukoukku puusta

 Tuli tarvista virkkuukoukulle. Harvoin tarvitsen sellaista, enkä löytänyt enää  ompelutarvelaatikosta metallista enkä muovista. Ajattelin, että voisiko sellaisen tehdä itse?! Tuumasta toimeen!

Sain kesällä lahjaksi Kolmoselta aivan mahtavan veistokirveen! Ruotsalainen Julia Kalthoff osaa tehdä sellaisia kirveitä, että oksat pois, Ihan kirjaimellisesti! Kirves oli niin terävä, että sain jo tehtyä viillon sen nahkasuojaan kun otin kirveen ekan kerran esille. Tuli tunne, että nyt on oltava tarkkana. Olen miettinyt, mitä kaikkea sillä voisin tehdä. Tein sitten ovikiiloja mökille ja veistelin muuta aika yksinkertaista, mutta en oikein uskaltanut lähteä tekemään isompaa. Mutta nytpä kirveelle tuli tarvetta! 

 Ei muuta kuin sopiva koivuklapi esille ja veistelemään. Minulla oli apuna koivupölkky, minkä  olin sahannut muutama vuosi sitten kuivumaan jotain tarkoitusta varten. Nytpä tuli sillekin käyttöä. Kirves oli todella terävä ja erittäin kevyt kädessä. Sain aika nopeasti hahmotettua virkkuukoukun muodon esiin. Piti olla tarkkana, että en veistä liikaa. 

Kyllä ihan maallikonankin huomasin, että kirveillä on eroa. Jos olisin tavallisella halontakirveellä lähtenyt hommaan, niin käsi olisi väsynyt hetkessä ja puusta olisi saattanut lähteä isompikin siivu kerralla. Nyt oli kunnon vehkeet!

Varsinaisen koukun työstäminen vaati tarkkuutta ja olisin itse asiassa voinut tehdä siitä hieman syvemmän. Minulla ei ollut oikein käsitystä minkä kokoisen koukun teen enkä sitä osannut oikein hahmottaa. Tsuumailin vähän villalangan paksuutta ja sen mukaan koukkua veistelin.

Ite tein - säästin!

 Lopussa veistin koukun puukolla ja hioin koko komeuden hiomapaperilla. Mielestäni ensikertalaiselta oikein kelpo suoritus! Mietin, olisiko koukkku lakattava, mutta en olisi malttanut odottaa puikon kuivumista. Pupun villahuivi odotti jo tekijää.

Sitten tuli mieleen, teinkö koukun oikein ja löytyisikö ohjetta netistä. Joku Molla Mills, joka vaikutti olevan todella ammattilainen virkkuusaralla, oli tehnyt ohjeet puisen virkkukoukun tekoon. Hän oli kyllä käyttänyt apuna myös sahaa, mutta ei kirvestä. Huomasin, että aikalailla samantyyppisesti itekin tuon koukun tein. 

Osa virkkaajista oli kirjoittanut, että kunnon ammattilainen tekee omat virkkukoukkunsa! Siinä tulee ero sellaisen puolivillaisen harrastelijan ja kunnon koukuttelijan välillä. No mikäpäs siinä! Voipihan sitä niinkin ajatella. Ite kyllä tein vaan tarpeeseen. Nelonen ei  meinannut uskoa, että olin onnistunut väsäämään virkkuukoukun ihan itse. ja kyllähän se aika hienolta näyttääkin, kun tuossa sitä kuvasta ihailee. 

Että taas tuli yksi talentti! Hyvä se on osata kaikenlaista; ei jää ihan avuttomaksi, jos lankaa on mutta ei välineitä.

Lumikengät

 Onpa pitkästä aikaa ollut taas kiva talvi, nimittäin lunta riittää sekä omiksi, että naapurin tarpeiksi. Ainakin jos vertaa sitä lumipenkkojen kokoon, jotka täyttävät sekä oman että naapurin pihan. Lumesta on ollut todella paljon iloa; suurin on se, että naapurin kissaa ei ole näkynyt meikäläisen pihalla aikoihin. Vaikka kissojen älykkyysosamäärä on todella pieni, ehkä samaa luokkaa kuin strutseilla, ne ymmärtävät, että paksussa lumihangessa eteneminen on huomattavasti hankalampaa kuin tiellä, mikä on aurattu. 

Tammikuu 2020

Toinen ilo lumesta on ollut se, että pääsee taas lumikenkäilemään. Olen käynyt viimeisten neljän päivän aikana neljällä reissulla, mikä on mielestäni aika hienosti. Eli olen siis lomalla! Tykkään kovasti lumikenkäilystä ja tänä talvena on yllättänyt se, että hankeen ei uppoakaan, vaikka nimenomaan näin lumisena talvena voisi helposti käydä niin. Olenko laihtunut? En ole! Syy lienee nuoskasäissä, kohvassa sekä kovissa tuulissa, mikä on tiivistnyt lumen pintaa. 

Lumikengät on kestävä hankinta ympäristöihmiselle. Voin lähteä kotoa suoraan metsään enkä tarvitse aurattuja latuja. Hiihtäjille pitää olla nykyisin leveät baanat; latu-uran lisäksi on oltava leveä luisteluväylä. Ja nykysuksille (ja niiden omistajille) ei riitäkään mikä tahansa ura, vaan hiihtoreitit näyttävät laadukkaammilta kuin uusi asfaltti Pilkon sittarin kohdalla. Ei ole ihme, että koronarokotteen sijaan voi saada piikin pyllyyn ohihiihtävältä sulksijalta, jota ottaa pattiin lumikenkäilijän pieni vaivainen askel ladun poikki mennessä.

Tammikuu 2021

 En ole hiihtämistä harkinnut sen jälkeen, kun ostin lumikengät! Ei ole lipsunut sen jälkeen kertaakaan! Mietin kyllä, olisiko kokeiltava muotiin tulleita liukulumikenkiä, pitää harkita vielä. En tiedä, olisiko liukulumikengistä vastaavaa hyötyä vai olisiko kyseessä peräti turhamainen ostos.Tulisiko liikaa valintoja, kun olisi päätettävä kummat ottaa alleen?!

No sitä pohtiessa, odottelen pakkasen lauhtumista. Aamulla oli rapiat -30 astetta mutta puolilta päivin on jo ihanteellinen keli, eli noin -10 astetta. Aurinko lämmittää tähän vuodenaikaan niin reippaasti! Ei muuta kuin termariin kuumaa mehua ja eväspalaset reppuun. Ja sitten kenkäilemään!

Some-loukussa

Kylläpä on pitkä aika edellisestä jutusta! Joulu kerkisi mennä ilman sen kummempia postauksia ja kohta on jo pääsiäinen. Minusta on yleensä tosi kiva kirjoittaa, mutta nyt on pari syytä, miksi tämä tökkii.

Eka on se, että tämä bloggerin sisällön tuottamis-työkalu on muuttunut. Välillä tänne sai kirjoitettua ja ladattua kuvia tosi helposti puhelimella. Ei tullut kirjoitettua liian pitkästi, kun tihrusti kännykän ruutua ja yritti saada liian pulskat sormet osumaan oikeille näppäimille (yleensä valitettaasti viereisille). Tykkäsin kovasti! Mutta sitten tänne tuli joku päivitys ja jostain syystä en vaan saa tätä enää hallintaan. Tekstin kirjoittaminen oli yhtä tuskaa - teknisesti siis - ja ajattelin, että pitkää tunkkinne. Ja siis ketkä ne? Blogger vai te kaksi uskollista ja armoitettua lukijaani? Nytkin olen etsinyt koko ajan, mistä hemmetistä tämä ainutlaatuinen teksti tallennetaan - ilmeisesti sekin on jo automaatiolla. En saa myöskään katoamaan punaista kirjoitit väärin -viivaa jokaisen sanan alta. Vaikka sana onkin oikein. Koko teksti on tässä kirjoitusvaiheessa ihan punaisena. Tuollaiset asiat ärsyttää; etenkin kun en löydä niihin ratkaisua vaikka yritän.

On myös toinenkin syy ja se on instagram! Todella noloa! Siis minä, kaikenlaisten facebookkien ja muitten somepäivitysten minimalistinen käyttäjä, hankin instagram-tilin. "Hankin instagram-tilin" kertoo jo kaiken, millä tasolla senkään suhteen olen. Eli tunnustan, Nelosen avustuksella loin tunnukset ja olen sitten yrittänyt tehdä sinne päivityksiä ihan vaan huvikseni, koska en jaksa takuta tämän blogin kanssa.

Sama harrastus

No tuo tilihän on tietenkin ei-julkinen. Sinne on harva eksynyt ja varmaan osa heistäkin toivoo, että ei olisi koskaan löytänyt. Viikonloppuisin laitan sinne muutaman kuvan tästä vaudikkaasta ja tapahtumarikkaasta hissuttelusta, jota myös elämäksi kutsutaan. Mietin, miksi. Ehkä siksi, että Kolmonen ja Nelonen seuraavat sitä. He saavat sitten tietää, missä äitimuori mennä viipottaa. 

Instagramissakin on haastetta! En nimittäin osaa tykätä siellä oikein. Tai en seuraa kaikkia heitä, jotka seuraavat minua (siis ehkä yli 10 henkilöä). Ilmeisesti minun pitäisi olla kohtelias ja laittaa seuraamispyyntö heti, kun joku pyytää saada seurata minua?! Etiketti on hukassa melko selkeästi. 

Mutta olenhan minä käynyt myös tiktokissa! Seuraan siellä aurikatariinaa, joka tuo todella mahtavalla tavalla esille puhtausalaa! Ja laittelen whatsapp-viestejä. Facebookissa käyn ehkä kerran vuodessa. Ehkä minun olisi ryhdistäydyttävä ja aloitettava taas kirjoittaminen.