Näin se vaan menee: kun lusikalla annetaan ei voi kauhalla ottaa. Tai tämmöinen ainakin tulee mieleen, kun seuraa tuota Utransaaren laavujen tuhoamisvimmaa. Se on jotakin niin alkukantaisen yksinkertaista ja typerää, että uskon asialla olevan paikalliset, ihan alkuperäiskansaa edustavat typerykset.
On todella surullista, kun oma surkea epäonnistuminen elämässä kanavoidaan muihin, täysin ulkopuolisiin henkilöihin. Sillä siitähän tässä on kysymys! Ketkä kärsii: lapset ja aikuiset, joiden on ollut kiva päästä luontoretkelle lähimetsään, vaihtarit, jotka ovat päässeet perehtymään suomalaiseen metsäsielunmaisemaan helposti fillaroimalla keskustasta Utraan. Ja tietenkin laavuja ylläpitävä taho.
Onhan siellä ollut näitä känniporukoita pyörimässä. Siinä on pitänyt lasten kanssa siirtyä eri laavulle, kun ei ole kiva ollut seurata kännikalojen örinää. Humalainen ihminen on arvaamaton, olisi saattanut saada vaikka köniinsä, jos olisi pyytänyt heitä vähän siirtymään ja hiljentämään meteliä. Ollaan itse siirrytty suosiolla toiselle laavulle, hiiriä kun ollaan. Mutta nyt sekin vaikeutuu, laavuja on enää yksi jäljellä kolmesta. Ehkä näillä pösilöillä on tavoitteena polttaa tämä viimeinenkin.
Toivottavasti rikolliset saadaan kiinni, vaikka tuskinpa. Saari olisi helppo eristää, ainut pakopaikka poliisien saavuttua olisi Putaansaaren kautta Kulhoon. Siinähän on välissä kovavirtainen ja huonosti jäätyvä Pielisjoki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti