JIHUU!!!

Kävimme juuri BodyCombat® - tunnilla, jota veti Annika. Olo oli jännittynyt, koska emme olleet varmoja mitä tuleman pitää. Pientä epäilyä saattoi olla myös kunnon suhteen, mutta se oli tietty pienimmästä päästä. Eniten huolestutti, miten löydämme pukuhuoneeseen ja sieltä varsinaiseen treenisaliin. Ja onko salissa peilit?!

Ekana yritettiin hämätä Annikaa kaikenlaisella juttelulla siitä, että ensikertalaisina varmaan tarvitaan tarkempaa ohjausta. Oletus oli, että Annika joutuu hieman hidastamaan tahtia, kun meille pitää neuvoa askelkuviot erikseeen. Kovakuntoisin meistä, jolle oli jo Viilingin paikat tuttuja, tiesi kuitenkin heti, miten toimia. Niinpä Annikan kerättyä maksulaput rynnistimme heti salin peräosaan ja saimmekin melko hyvät paikat. Me näimme Annikan, mutta Annika ei nähnyt meitä!

Salissa oli peilit, kahdella sivustalla, eli itseä saattoi ihailla sekä edestä että sivulta. Onneksi olimme niin kaukana, että etupeiliin ei oikein nähnyt. Paitsi sen verran, että ensikerralla myös paidan väri kannattaa vaihtaa kirkkaan sinisestä tummempaan...

Ja sitten mentiin! Askelkuviota oli huomattavasti vähempi kuin zumbassa, musa oli kuin huippudiscossa ja vetäjän kannustus aivan mahtavaa. Meinattiin kuolla puolivälissä. Sitten tuli hieman rauhallisempaa ja jaksoimme taas (puhun siis meistä kahdesta, en himourheilijajäsenestämme). Vaikka välillä liikkeet olivat ihan erilaisia kuin muilla, niin ei haitannut. Jokainen keskittyi omaan tekemiseensä ja Annika keskittyi kehumaan ja tsemppaamaan koko ryhmää.

Vaikka en tehnyt liikkeitä yhtä tehokkaasti kuin osa, vaikka en pysynyt rytmissä yhtä hyvin kuin osa enkä jaksanut punnertaakaan yhtä monta kertaa kuin parhaat, tsemppi ja hyvä palaute koski kaikkia, myös minua! Minä ainakin nautin siitä, kun Annika huutaa kailotti, että "Nyt menee hyvin, hyvässä rytmissä koko porukka!" ja kun lopuksi juostiin ringissä, niin jokainen sai ylävitosen ja Annika hehkutti, että "Asenne on tärkeintä!!!". JEEE!!!

Niin, tuli siis todistettua sekin, että vaikka olisi miten negatiivinen asenne, uusi pelottaisi ja vaarana olisi jopa itsensä nolaaminen (tyyliin housut ratkeaa), kannattaa lähteä mukaan, kannattaa kokeilla. Vain kokeilemalla tietää, mitä uusi asia on. Hyvä, että riitti rohkeutta ja lopetin vinguttamisen, että ensin sauvakävelyä viikko ja vasta sitten kuntonyrkkeilyyn. Emme olisi välttämättä löytäneet tätä lajia. Olisiko se taas temperamenttikysymys?

Summa summarum (on tullut sitä latinaakin luettua): minulla on erittäin huono kunto ja painan liian paljon. Nyt on otettava itseä niskasta kiinni: täältä tullaan Santiago de Compostela! Ja tiimikoordinaattrille tiedoksi, että jos ei ensi vuonna, niin sitten seuraavana...

Tuhoon tuomitut!

No, nyt tuo pähkähullu idea, että työaikana aletaan lörpöttelemään kaikkea muutakin kuin työasioita, johti meidät seuraavaan selkkaukseen - olemme menossa tiimikoordinaattorin johdolla BodyCombat® - tunnille. Ei tietenkään kaikki, hulluimmat vaan...

Kävi nimittäin niin, että oikeasti tuli tunne, että nyt on aloitettava kuntokuuri, jotta ensi kesänä jaksan sitten kävellä sen yli 800 km El Camino de Santiago:lla. Minähän olen silloin vuorotteluvapaalla tai jollain vastaavalla, joten ajan suhteen ei ole ongelmaa. Muut olivat tulleet samaan tulokseen (siis tarkennan, oman kuntonsa suhteen), joten kaikilla oli sama tavoite enkä itse asiassa tainnut mainitakaan tuosta vuorotteluvapaastani em. yhteydessä...

Lopulta ajatus hioutui kehittämispäivien loppuhuipennuksena, joten se sopi hyvin teemaan. Innostuneena siis päätimme, että nyt kuntoa kohottamaan porukalla. Huomasin, että olin lupautunut kohottamaan kuntoa ryhmässä, johon kuuluu yksi treenattu urheiluhullu, yksi matalan profiilin kuntoilija ja yksi entinen kuntoilija. Tämä entinen kuntoilija juontaa samasta ideasta kuin entisten nuorten sävellahjakin - lienee tuttu. Ja jos ei, niin ei sitten aukene tuo juttu selittämälläkään.

No meikäläisellähän on kokemusta kuntoilusta. Olen nimittäin käynyt zumbaamassakin pari kertaa... Huomasin melko äkkiä (n. 3 min), että a) asuvalintani oli väärä ja b) rytmitajusta, mitä minulla ei ole, olisi ollut todella suurta apua. Lisäksi todistin sen totuuden, että oppimisprosessi todellakin on kolmivaiheinen (tavoite suhteessa omaan osaamistasoon ja ryhmän tavoitteisiin, itsenäinen opiskelu ja opitun asian esittely ja perustelut). Pääsin valitettavasti vasta tuohon ensimmäiseen vaiheeseen ja normi-itsetunnolla varustettuna ymmärsin heti olevani kylläkin oikeassa paikassa, mutta väärässä ryhmässä.

Tällaisessa asussa esiinnyin zumba-tunnilla, kylläkin ilman hattua. Opin myös sen, että punaisissa housuissa ei kannata mennä, koska silloin ohjaaja huomaa sinut parhaiten...


Nyt olemme tilanteessa, että vaikka minulta murtui tunti sitten nilkka ja olin menossa Kaislaan Viilingin sijasta eikä minulla ole mitään bodycompat-vaatteitakaan, meillä on tapaaminen vajaan tunnin kuluttua. Sen verran olen oppinut, että jätän punaiset urheiluhousuni suosiolla kotiin ja laitan jalkaani mustat vastaavat. Aiomme olla paikalla ajoissa, ei suinkaan päästäksemme eturiviin, vaan nimenomaan takariviin. Kyseessä on siis kuntonyrkkeilyn sijasta (johon olin sitoutunut) bodycombat, jee.

Sen verran orientoiduimme, että kävimme katsomassa videon kyseiseltä tunnilta, amerikkalaisen sellaisen. Ei olisi ehkä kannattanut... Kävin nimittäin lainaamassa auton ystävältäni ja näytin hänelle hypyn, jonka olin oppinut videolta. Sen jälkeen emme voineet puhua mitään järkevää 10 minuuttiin, koska hän ei pystynyt puhumaan mitään. Koska ei tee kipeää, voin toki kertoa, että puhekyvyttömyys ei suinkaan johtunuut ällistyksestä ja ihailusta tekemääni liikesarjaa kohtaan... Hyvä asiassa on se, että hänen oletettu elinikänsä kohosi tuokion aikana huomattavasti...

Yritin selittää vielä muille, että jos aloittaisimme vaikka sauvakävelyllä, Mutta EI! Jos emme nyt aloita, emme aloita koskaan! Jaahas. Pahoin pelkään, että kun tänään aloitamme, meistä ei ole huomenna aloittamaan mitään.

Kehittävää kahvipöytäkeskustelua...

Nimittäin, mietimme kollegojen kanssa, että meidän olisi syytä jutella kahvitauoilla muistakin kuin työasioista. Ekalla kerralla juttelimme säärikarvoista, niiden kasvunopeudesta ja näppäristä poistomenetelmistä. Toisella kerralla juttelimme painonhallinnasta ja erilaisista kuntoilumuodoista,joiden avulla massaa voi hallita paremmin. Ja nyt kolmannella kerralla juttelimme siitä, että voiko minulla olla oikeasti käsilaukkua, kun kukaan ei ollut sellaista minulla nähnyt.

Alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi me aina tauoilla juttelemme nimenomaan työasioista!

Ensiksikin tässä tulee ongelmaksi se, että elämme hyvin eri maailmoissa. Osalle käsi- ja iltalaukut ovat osa arkipäivää, kun taas minulle eivät. Minulla on töissä yleensä jonkinsorttinen reppu tai laukku, missä kummassakin komeilee työnantajani nimi noin niinkuin mainosmielessä ja muistuttamassa siitä, kenen leivissä sitä ollaan. Lisäksi pidän paljon olkalaukkuja, jotka ovat paitsi käteviä, myös nuorekkaan näköisiä ja istuvat siksi imagooni kuin nenä naamaan...

Lomilta tultua keksin, että voisin aloittaa ns. kahden kassin taktiikan, eli voisin pitää käsilaukkua mukana autossa työpäivinä. Säilyttäisin siinä vain kotiavaimia, kukkaroa ja kotikännykkää, jolloin minun ei tarvisisi etsiä niitä työlaukusta. Myöskään mennessäni suoraan töistä kauppaan, minun ei tarvitsisi raahata työlaukkua mukanani ja eikä tyhjentää työallakkaa, kirjoja ja muita muistiinpanoja takapenkille turhana painolastina. Kehittelin myös sellaisen idean, että otin käyttöön ns. kahden avainketjun systeemin, eli toisessa ovat kotiavaimet ja toisessa työavaimet. Näin ollen avainketjun kadotessa tilapäisesti, minulla olisi kuitenkin edes jokin paikka minne mennä, koska toisen avaimet olisivat tietenkin tallessa. Jopa minulta olisi melkoinen suoritus hävittää kaksi avainketjua yhdellä kertaa.

Lisäksi keksin sellaisen uudistuksen, että toin Ruotsista ostamani armeijan alumiinisen leipälaatikon koululle ja laitoin sinne 30 euroa. Laskeskelin nimittäin, että sillä summalla minä pärjään töissä viikon ja pitempäänkin, jos olen välillä maakunnassa tai opiskelijoiden työpaikoilla. Näin minun ei tarvitse raahata painavaa kukkaroa työpaikalle, vaan voin säilyttää sitä siinä käsilaukussa, missä siis ovat edelleen kotiavaimet ja kotikännykkä. Aina viiko alussa laitan alumiinirasiaan 30 euroa. Ja käsilaukun jätän siis autoon odottamaan kotiin lähtöä. Kätevää, eikö totta!

No, eräänä aamuna tulin kuitenkin töihin niin, että minulla oli sekä käsilaukku että työlaukku mukana. Tämä oli herättänyt hämmästystä kollegoissa, joille asia, että minä omistan käsilaukun, oli yllättävä tieto. No haloo! Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että en omista myöskään sänkyä, koska en ole raahannut sitä työpaikalleni...

Otin todisteeksi kuvan, missä ovat käsilaukkuni, mutta eivät suinkaan kaikki. On nimittäin sen verran paljon, että eivät mahtuneet tälle pienelle antiikkipöydälleni. Minulla on myös iltalaukku, mikä on NIIN pieni, että se ei edes näy kuvassa. Osasyy on tietty sekin, että en löytänyt sitä kuvaan. Tästä voi vaan päätellä, että liian pienet tavarat eivät ole kovinkaan käteviä katoamisriskin takia.

Totta puhuakseni, mehän puhumme todella paljon muutakin kuin työasioita työpäivän aikana. Riippuu tyypistä, tietty. Nytkin olemme vaihtaneet erilaisia syyssadonkorjuuseen liittyviä reseptejä, antaneet painonhallinta vinkkejä, kertoneet lastemme kommelluksista (osa jopa lapsenlapsien!), keskustelleet omien vanhempiemme voinnista. Siis kaikkea sellaista, mitä nyt tulee mieleen.

Mutta kasseista puheen ollen...

Meikäläinen kun on aika näppärä käsistään, niin löytyy kierrätyskassejakin joka lähtöön. Kaikkein iloisin olen tuosta oikeanpuoleisesta kassista, mihin tein hihnat isäni solmiosta!

Jos metsään haluat mennä nyt...

Niin et todellakaan ylläty. Mikäli olet seurannut edes jonkin verran lehtien kirjoittelua luonnon roskaamisesta. Sieltähän niitä löytyy, metsästä, kaikkea sellaista, mikä ei sinne kuulu.

Käytiin tänään nimittäin etsimässä kantarelleja, joita jotkut ovat jo löytäneet ja paistaneet pannulla sipulisilpun kanssa - nam! Keltavahverot siis siinsivät silmissämme samalla tavalla kuin dollarit Roope Ankalla, kun ajaa hurautimme Kiihtelysvaaran Ukonlammen maisemiin. Kuntaliitoksen ansiosta sekin on nyt lähimetsää, joten tuntuu siltä, että matka on kutistunut entisestään. Jotain 27 km se silti on ja sitten olet todella metsässä, paitsi kiihkeärytminen Heinävaara-Kiihtelysvaara maantie muistuttaa, että kaupungissa ollaan...

No, ei sitten löytynyt yhtään sientä, että siihen malliin oli sankot tyhjinä, kun saavuttiin kauniille Ukonlammen nuotiopaikalle. Koirallekin oli tullut niin kuuma sienestämisessä, että se oitis pulahti uimaan. Aivan upea paikka! Vesi oli kirkasta kuin Norjan vuonoissa ja maisema kangasmetsää. Kyllä passaa olla ihmisen suomalaisessa metsässä!

Aloitettiin värkätä nuotiota ja kohdattiin heti todellisuus. Joku lapsiperhe oli käynyt paikalla aiemmin ja kakaralle oli pitänyt vaihtaa vaippa. Kyseessä ei todellakaan ollut maissista valmistetty melko hyvin hajoava kertsari, vaan ihan perusmallinen öljypohjainen kertavaippa. Tämä oli varmaan yksi niistä 5000 kertavaipasta, jonka keskivertolapsi käyttää vauvaiässään. Missähän ne muut sitten olivat? Puistonpenkin alla? Marketin wc-istuimen ja seinän väliin tungettuna? Mummolan sohvan pieluksissa?

Vauva itse ei voi vaikuttaa siihen, että hänen tuottamansa jätteet lajitellaan oikeaoppisesti; ympäristön sotkemiseen syyllistyivät pienen retkeläisen vastuuttomat vanhemmat. He eivät sitä pissivaippaa sitten jaksaneet kuljettaa pois sieltä notskilta vaan olivat näppärästi yrittäneet polttaa sen nuotiossa. Valitettavasti kakara oli pissinyt sen niin märäksi, että palo oli tukahtunut alkuunsa...

Nuotiosta löytyi myös Playstation-pelin muistikortti?! Siis ei sellainen kartonkinen, vaan ihan ser. Sekin oli yritetty polttaa. Huoh! Miten ihmeessä se oli edes raahattu paikalle, missä ei ole sähköä ja kännykän kuuluvuuskin siinä ja siinä?!

Syyttävä sormi...
















Tässä oiva kuva kertavaipasta, mikä ei pala eikä maadu. Imukerroksen selluloosa on pehmennyt ja suberabsorbent-jauhe on muuttunut limaisenniljakkaaksi mössöksi. Se, että suberabsorbentin turvallisuutta on kyseenalaistettu, ei varmaan ole kenellekään yllätys (kannattaa tsekta Marjo Malm´n tutkimus).

No retki eikun parani, sillä paluumatkalla katse kiinnittyi erääseen kantoon. Kannon päällä oli ihan oikea Makita iskuporakone. Se on sähkö- elektroniikkaromua myöskin. Miten se oli joutunut kannolle noin 100 m:n päähän tieltä? Oliko se unohtunut sähkömiehiltä, jotka rakensivat sähkölinjaa pari vuotta sitten? Heillä oli varmaan aggregaatti käytössä, joten se olisi voinut vaikka tipahtaa lapasesta samaan aikaan, kun työaika päättyi. Kukaan ei ollut huomannut, että parinsadan euron hintainen kone jäi metsään?!

















Tai sitten joku oli tuonut sen ihan tarkoituksella sinne metsään tietämättä, että sähkö-elektroniikkaromua saa palauttaa ilmaiseksi kierrätyspisteeseen. Ei tietänyt? Kyseessä oli siis lukutaidoton tyyppi? Se ei Suomessa ole mahdollista, sillä meillä on ilmainen ja pakollinen peruskoulu.

Loppumatkalla löytyi vielä venäjänkielinen metallinen säilykepurkki ja suomenkielinen muovinen kolmioleipäpakkaus. Sekä suomalainen pantillinen kaljatölkki. Olisiko kyseessä asenne?

Ensi kerralla otan mukaan ihan kunnollisen jätesäkin, niin saan tehtyä oman osuuteni. Se on vähän, mutta se on silti enemmän kuin ei mitään.

Totuus Martoista!

Olin vähän aikaa sitten torilla ja teki mieli kahvia ja karjalanpiirakkaa - siis Marttalaan! Ilokseni huomasin, että jono oli lyhyt. Juuri kun olin asettautumassa omalle paikalleni, tyylikkään näköinen, varttuneempi rouvashenkilö, kiilasi edelleni. No, tietty peruutin pari askelta. Rouva leväytti kukkaronsa auki, jolloin sieltä näkyi ihan katsomattakin Marttojen sininen jäsenkortti. Jaahas, ajattelin, varmaan omistajan elkeitä...

Rouva tilasi piirakan ilman munavoita, mutta en kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota - siinä vaiheessa. Taakseni tuli pariskunta ja mies sanoi, että hän ainakin ottaa piirakan. Tässä vaiheessa minä tilasin oman riisipiirakkani munavoilla - tietenkin. Kun pariskunnan vuoro tuli, rouva sanoi, että ei tuota munavoita ainakaan oteta, siinähän se on seissyt koko päivän. Jaahas, ajatellin, saakohan tästä ripulin. Sitten kuitenkin positiivisesti ajattelin, että vaikka edelläoleva Martta ei ottanut munavoita, niin se oli varmaan ihan vaan dieettivalinta. Takana tullut rouva ei todellakaan voi tietää, miten pitkään munavoi on siinä seissyt eikä hän taida tietää sitäkään, että jokin hygieniapassi on varmaan tässäkin Marttalassa suoritettuna kaikilla myyjä-Martoilla.

Tässä kuvassa on itse leipomani karjalanpiirakka ilman munavoita, koska Muumipeikko olisi suttaantunut jos sen takapuoli olisi osunut siihen (siis munavoihin).


Jono eteni ja edessä oleva varttuneempi Martta-henkilö oli kahvikuppien kohdalla. Ajattelin, että hän varmaan pyöräyttää kupit meille muille lähemmäksi omaa kurottaessaan. Mutta ei, joten tein sen itse, jotta kaikkien ei tarvitse kurotella; kyseessä oli kuitenkin pyörivä kuppiteline. Ajattelin, että tuossa iässä ei Martankaan tarvitse ajatella muita kuin itseään, ehkä.

Kaadoin kahvin kuppiini ja jäin odottamaan maksutapahtumaa. Takanani tullut rouvashenkilö sanoi, että minä ainakaan en ota tuota painunutta kahvia, vaan haluan tuoretta. Jaahas, ajattelin ja nolostuin, koska olin ollut niin typerä, että olin ottanut painunutta kahvia. Sitten mietin, että aika nopeaan tässä Marttalassa kahvipannu tähän aikaan lauantai-päivästä tyhjenee, joten eiköhän se ole juomakelpoista. Mietin, että mistä moinen kommenttien määrä takanatulevalla rouvalla mahtaa johtua. Onko kyseessä aviomiehen opastus vaativan asiakkaan rooliin vai mikäpä lie.

No, sain maksettua, mutta sitä ennen edellä oleva iäkkäämpi Martta sanoi, että "Tähän on joku jättänyt likaiset astiansa, ottakaapas nämä tästä pois kun ovat niin ruman näköisesti tässä!". Myyjä-Martta kiitti iloisesti ja väistin tietysti, kun asiakas-Martta antoi astialäjän myyjä-Martalle nenäni edestä. Ajattelin, että ymmärrän kyllä, mutta nyt ne astiat jäivät puhtaiden astioiden viereen, koska myyjä-Martta ei sentään kesken kolikkojen antamisen (minulle) viitsinyt lähteä kiikuttamaan niitä kuppilan likaiseen pisteeseen.

Tässä vaiheessa takanani ollut rouva työnsi kätensä ohitseni maitotölkille ja lorautti maidot omiin kahvikuppeihinsa. Jaahas, ajattelin, röyhkeäkin vielä! Maito riitti juuri ja juuri minun kuppiini ja siirsin tyhjän tölkin tiskin puolelle.

Kun otin serevetin, kuulin takaani rouvashenkilön nyrpeän äänen "Kaksi kahvia ja piirakkaa ja Martta-alennus!". Jaahas, ajattelin, totuus kuullaan Marttojen ja lasten suusta. Ainut ero olisi se, että aikuinen ei sitä sanoisi tilanteessa, missä on vielä oman jäsenyrityksen kuppilan tuotoista kyse.

Jäi pöhkö olo ja mietin, miksi etenkin takan olevan rouvan käsitys oman yhdistyksensä toiminnasta oli niin negatiivinen. Ja miksi se piti kertoa ihmisille, joilla ei ole mahdollisuutta tarkistaa todellisuutta. Onko edes oikein, että asiaan kuulumattomille kerrotaan sisäisiä asioita? Oliko tarkoitus tuoda esille "Kyllä minä tiedän!" - asennetta? Oliko tarkoitus olla riidankylväjänä, herättää negatiivisia tunteita ja epäluuloa? Sitä sopii miettiä!

Skypettää...

Tuossa juuri mietin kriittisesti tietotekniikan suomia mahdollisuuksia meille ihmisille, joten tasapainon ja variksen nokka-pyrstöteorian mukaisesti pitää nyt kehua Skypen tuomaa mahdollisuutta yhdistää ihmisiä - tässä tapauksessa mummi ja lapsenlapsi.

Jos välimatka on kilometreissä 422 ja ajoaika tiehallinnon laskurin mukaan 5 t 16 minuuttia (tässä mittauksessa kyydissä ei varmaankaan ole ollut kiljuvia / oksentelevia / tappelevia / muuten vaan matkaan tylsistyneitä kakaroita takapenkillä, jolloin ajoaika kasvaa huomattavasti, sillä matkaa ei todellakaan tehdä "yhden pysähdyksen taktiikalla"), tarvitaan lähitapaamisten lisäksi muitakin kontakteja. Tässä auttaa näköpuhelin Skype. On niitä muitakin, mutta tämä on käytössä meillä.

Olemme olleet jo yhteydessä. Oli kiva näpsäyttää tietokone päälle, avata Skype ja kohta lapsenlapsi pallottaa ruudulla kuin Minni Hiiri isoissa kuulokkeisaan - eihän sitä nyt kaikille meidän juttuja kerrota... Kameran avulla tsuumattiin vähän uuden kodin sisustusta ja jopa näkymää ikkunasta.

Aivan mahtava tapa pitää yhteyttä! Lapsenlapsi voi esitellä piirustuksiaan tai vaikka hienoa kivikokoelmaansa! Kaikki tulee lähemmäksi!

Silti on tärkeää, että myös perusjutut pysyvät. Ostimme ison pinon kirjepaperia, kirjekuoria ja postimerkit päälle. Isomummilla ei nimittäin ole Skypeä...

Kännykkäkulttuurissa kasvaneet

Luin aamulla lehdestä, että yli 70% suomalaisista 7 - 8 -vuotiaista lapsista käyttää nettiä viikottain ja 94% suomalaisista 8-vuotiaista kakaroista omistaa kännykän. Voimme hyvällä syyllä sanoa, että asumme länsimaisessa hyvinvointivaltiossa. Sitä ei ole vielä tutkittu, kuinka monta prosenttia suomalaisista vauvaikäisistä tuijottaa telkkaria ja kuinka monta prosenttia alle kouluikäisistä pelaa tietokonepelejä yli tunnin päivässä. Tai sitten on, mutta en jaksa kuukkeloida sitä nyt tähän hätään.

Tutkimusten mukaan (Duodecim 2009;125(10):1027-8) n. 20% väkivaltaa katselevista lapsista käyttäytyy agressiivisesti. Huolestuttavaa on se, että heillä on selkeä riski aikuisiässä rikollisuuteen. Lapsille myydään mitä vaan ja Suomessakin jopa 73% koululaisten suosiossa olevista tietokonepeleistä on todettu erittäin väkivaltaisiksi. Sekin tutkimuksissa on selvinnyt, että mitä pitempään lapsi pelin kanssa viihtyy, sen heikompi itsekontrolli hänellä on. Tässä siis karu totuus. Teknologia tuo mukanaan helpotuksia ihmisten arkielämään, mutta jos emme ymmärrä sen riskejä, voi tulevaisuus olla hyvin erilainen kuin kuvittelemme sen olevan. Pelkään lähinnä arvomaailman muutosta sellaiseen suuntaan, missä hedonistiset ja itsekeskeiset yksilöt tekevät mitä haluavat välittämättä kokonaishyvästä ja kohtuudesta, mihin kaikilla olisi oltava mahdollisuus.

Kun kaikkea tulee tuutin täydeltä 24/7 sekä telkkarista, kännykästä ja netistä, jokainen voi katsoa ja tehdä mitä haluaa. Mutta mikä on väkivaltaa, mikä on viihdettä ja mikä on väkivaltaviihdettä? Kuka asettaa rajat? Suomessa, missä liian usein syyllistetään uhri raiskaustapauksessa, nämä käsitteet voivat olla hyvinkin hakusessa. On ohjelmia, joissa toisen hakkaaminen, kiduttaminen, alistaminen on arkista toimintaa. Turtuuko siihen, jos sitä katselee jatkuvasti. Miltä tuntuu katsoa, kun Saddam Hussein hirtetään?

Piirrosohjelmissa, joita itsekin olen katsonut lapsena, on paljon väkivaltaa aikuisen vinkkelistä. Eipä tarvitse muistella kuin 60-luvun Aku Ankkoja, joissa Roope armotta ampui haulikolla Akua Karhukoplasta puhumattakaan, Kelju K. Kojootti jäi jokaisessa jaksossa junan alle tai dynamiittipanos räjäytti sen taivaan tuuliin ja jopa Kolme Pientä Porsasta keittelivät Isolle Pahalle Sudelle kiehuvaa vettä padassa ja kalttasivat sen mennen tullen. Kukaan ei varmaan tässä vaiheessa enää halua muistella Grimmin satuja tai Hannun ja Kertun julmaa äitipuolta. Sadussa on monta tasoa ja lopulta kiltti Kerttu-tyttönenkin mäjäyttää noidan tuliseen uuniin ja sinne kuolla kupsahti sekin ilkimys...harkitun murhan ansiosta.

Missä kulkee sadun ja todellisuuden raja? Miten ymmärrämme faktan ja fiktion rajat? Mikä viihdyttää, ahdistaa, saa oppimaan elämän todellisuutta tarinan kautta? Onko yksi ero siinä, että ennenvanhaan (lue: 20 vuotta sitten) tarina kuultiin, kerrottiin ja katsottiin, mutta siihen ei hypätty samalla tavalla itse mukaan kuin nykyisten tietokonepelien virtuaalimaailmaan? Tarina oli miten se kirjoitettu, mutta nyt pelaaja voi ottaa oman roolinsa ja muokata tarinaa mieleisekseen. Tuleeko tunne, että hallitsen elämää, omaa ja etenkin toisten?

Perusajatus tässä oli se, että tietotekniikka on ottanut selkeän arkiroolin suomalaislasten elämässä. 1960-luvulla meillä oli tervatut sukset, mustavalkoinen telkkari (kaksi kanavaa) ja puhelin, minkä numero saattoi olla 9, kuten meillä oli. Nyt sukset ovat käyneet harvinaisiksi (ne pitää lainata lapsille koulussa, kun monella on vain laskettelusukset), mutta niiden sijaan meillä on taulutelevisio, jossa voi olla 120 kanavaa ja perheen jokaisella jäsenellä kännykkä ja tietokone.

Olemmeko tyypillisiä maailman kansalaisia? Meitähän on Suomessa peräti 5,3 miljoonaa! Kuinka monella prosentilla maapallon väestöstä on mahdollisuus samaan? Ennusteiden mukaan matkapuhelimien määrä nousee jo vuonna 2013 suuremmaksi kuin maapallon väkiluku. Se onkin mahdollista, sillä esimerkiksi Länsi-Euroopassa jokaisella on keskimäärin 1,4 kännykkää.

Onkohan somalialaisella lapsellakin kännykkä, telkkari ja tietokone?! Eipä taida olla. Somaliassa asuu noin 9 miljoonaa ihmistä, mutta siellä ei ole ruokaa, ei vettä, ei rauhaa eikä tahtoa lopettaa sisällissodan julmuudet.

Voisivatko suomalaislapset lahjoittaa omien kännyköidensä kautta vaikkapa euron somalilasten auttamiseen? Osoitekin olisi tässä: puhelinlahjoitus Lasten hätäapurahastoon 0700 04441 (12,67 €+ pvm). Kun alle 9-vuotiaita lienee Suomessa noin 300 000, jo yksikin euro / liittymä olisi mielettömästi rahaa. Meillä siihen on varaa!

Ellei sitten saldoraja olisi juuri napsahtanut kiinni...

Entisöintiä

Meikäläinen osti Ruotsista sellaisen todella vanhan tuolin, jossa on kätevästi säilytyslaatikko istuinosan alla. Tarkoitus on kaapia vanhat maalit pois ja käsitellä tuoli joko vahalla tai jollain lakalla. Pitää vielä tutustua sivustoihin, missä ihmiset kertovat kokemuksiaan vanhojen tavaroiden entisöinnistä.

On minullakin kokemusta entisöinnistä. Saimme perintönä miehen vanhempien kiikun. Ajattelimme maalta sen ja niinpä aloitin innokkaana puuosien hiomisen. Se taisi olla kesää 1992. Anoppi oli varmaan maalannut kiikun venetervalla... Hioin kaksi pinnaa, mutta sitten tuli kaikenlaista... Ja lopuksi ajattelin, että kyllä se maali pysyy muutenkin ja täräytin koko kiikun mustaksi. Että semmoinen entisöintitausta.

Kun ostimme kesämökin, Pirkko-rouva vaati, että kaikki mökin kalustus kuuluu kauppaan. Sehän sopi mainiosti. Niinpä saunamökistä löytyi neljä tuolia, jotka ovat odotelleet muutaman vuoden verhoiluinnostuksen iskemistä. No huh, autotallikin kaipaisi entisöintiä...



Se sitten iski eilen! Mietittiin, että mitä tarvitaan ja ostettiin päällikangas, vanua ja retkeilypatja! Tarvittiin myös kunnon nitoja ja niittejä, mutta ne löytyivät omasta takaa. Ajateltiin, että aloitetaan vähän kevyemmin tämä uusi harrastus, joten eiköhän yhdet istuinosat saa verhoiltua suitsait (muistutan tässä myös temperamenttityypistäni).

No ekana revittiin niitit irti istuinosasta ja sieltähän löytyi oikein meriheinääkin. Sen verran haisevaa, kelvotonta ja lyttyyn painunutta se oli, että heitettiin menemään.











Sitten otettiin omat fiinit verhoiluelementit esille. Ei mitään kaavoja tehty, laitettiin vaan istuinosa pöydälle ja käsivaralla piirrettiin ja leikattiin retkipatja pehmikkeeksi. Vanua tarvittiin päälikankaan ja retkipatjan väliin, ehkä. Hyvin meni! Liimalla surautettiin osat paikoilleen ja juotiin kuivumista odetellessa kahvit.


Sen verran oltiin tarkkoja, että ymmärrettiin tehdä kohdistuksia, kun leikattiin pylpyräkuvioista päällikangasta. Mietittiin, että miksi valittiin tämmöinen, kun yksivärinen olisi ollut niin paljon helpompi! No, muutamalla laskutoimituksella ja käsivaralla siitäkin selvittiin.



Sitten tulikin vaikea vaihe, sillä ystäväni, joka vastaa monesti teknisestä puolesta (mitä suuresti ihmettelen itsekin), ei saanut nitojan niittejä tulemaan koneesta. Kamala pauke ja ryske ja varmaan sata laakia, mutta ei! Tarkastettiin koot ja kaikki - kuitti oli hävinnyt, niin oli pakko löytää jokin ratkaisu. No, mies sitten tuli ja käänsi ne niitit toisin päin...Ai että, miten ystävään sattui!






Kun retkipatja ja vanu eli pehmike ja välikangas, olivat kuivuneet, niin ei muuta kuin niittejä takomaan. Sitä ennen yritettiin vielä netistä käydä katsomassa, että miten saataisiin siistit kulmat. Mutta ystäväni hoksasi, että nehän jäävät miltei (!) peittoon, joten hommiin vaan.

Ja komeahan siitä tuli! Ja loput kolme jäävät odottamaan uutta inspiraatiota...

Hyvää palvelua!

Nyt pitää kirjoittaa tositarina hyvästä asiakaspalvelusta, mitä sain ihan äskettäin. Tulee samalla todennettua, että asenteestahan se on kiinni, ja yksilöstä, se palveluammatissa menestyminen.

Menin syömään, mikä tuntuu olevan jopa nykyinen harrastukseni tänä kesänä. Tällä kertaa en kuitenkaan istuutunut kotikeittiöni pöytään, missä palvelu heittelee ihan mielentilan yms. asioiden mukaan, mutta kyseessä onkin silloin vapaalla tapahtuva toiminto, ei sellainen, mistä saa palkkaa ja missä vaadittaneen jotain standardimaista osaamista. Menin siis ravintolaan, Joensuun keskustassa sijaitsevaan sellaiseen. Vastapäätä näkyy poikani Subway, mutta sinne en tällä kertaa halunnut, koska en ajatellut linjojani. Nehän ovat pyöristyneet melkoisesti kesän aikana, joten ajattelin, että ihan sama painanko kilon vai kaksi enemmän vai vähemmän - yleensä kuitenkin enemmän. Koska aloitan painonhallintaprosessini huomenna, menin siis iloisella mielellä ravintolaan.

Heti ensimmäinen tarjoilija huikkasi iloisen ja rennon tervehdyksen. Tuntuipa kivalta! Joskus kaupan kassalla saa kuulla myös sen tyyppisen tervehdyksen tai lopputoivotuksen, josta paistaa pomon määräys "Tänään toivotatte kaikille mukavaa illanjatkoa!". Kyllä sen vaan vaistoaa, milloin tyyppi sanoo sen aidosti ja milloin opeteltuna. Nyt se tuli ihan tarjoilijan omasta iloisesta ja motivoituneesta fiiliksestä; hei kiva nähdä asiakkaita!

Pöytä löytyi nopeasti ja uusi tarjoilija ilmestyi kyselemään tilausta. Sama ilmapiiri jatkui ja kun pohdin vielä ruokia, hän lähti hakemaan juomia. Juomien valintaan ei mennyt kauan aikaan, pitäähän sitä nyt vähän linjojaankin ajatella, joten pelkkä vesi riitti hyvin. Kun juomat tulivat pöytään, olin vasta siinä vaiheessa, että minulla oli kolme eri vaihtoehtoa, enkä tiennyt minkä niistä ottaisin.

Tarjoilija kertoili ruokalajien eroja ja ratkaisevaksi tekijäksi muodostui vuohenjuuston määrä niissä. Ensiksi tarjoilija heitti arvauksen, minkä verran missäkin sitä olisi ja millä tavalla laitettuna. Sitten hän teki rohkean vedon ja sanoi, että odotatko niin käyn ihan kokilta tarkistamassa, koska en ole aivan varma asiasta. Odotin, arvostin ja koin, että kaveri (hän oli siis miestarjoilija) haluaa, että minä oikeasti saan sen annoksen, minkä haluankin. Hetken päästä hän ilmestyi ja kertoi grammalleen, kuinka paljon sitä himoitsemaani vuohenjuustoa kussakin annoksessa on! Hienoa! Valinta oli helppo tehdä.

Minusta on ammattitaidon merkki, että uskaltaa myöntää, että ei tiedä. Sekin on hienoa, että kertoo sen avoimesti. Ja korjaa asian välittömästi. Jotkut eivät vaan tahtoisi myöntää, että eivät tiedä tai osaa. Se lienee melko tyypillistäkin, kyseessä voi olla vaikka temperamentiin liittyvä asia. Asiakaspalvelutyössä olisi kuitenkin muistettava, että on kohteliasta kunnioittaa asiakkaan toiveita eikä pohtia, minkä kuvaa antaa itsestään, jos ei tiedä asiaa ja sitten kiertelee, jättää huomioimatta, ehkä jopa luikattaa valkoisen valheen päästäkseen itselle kiusalliseksi koetusta tilanteesta. Em. tilanteessa asiakas ei saa haluamaansa ja itse asiassa, saattaa ajatella palvelun tuottajasta jopa kehnommin; aidon tilanteen vaistoaa. Olen ollut monta kertaa tilanteessa, että kysyttyäni asiaa tyyppi on pyöritellyt vastausta ja vastannut niin ympäripyöreitä, että heti tajuaa, että hänellä ei ole käsitystä asiasta. En halua nolata toista, joten ajattelen vaan, että harmi. Oleellisin asia, eli se mistä puhutaan tai halutaan tietoa, jää sen varjoon, että toisesta vain tuntuu kurjalta?/nololta?/hävettävältä? sanoa, että tämä asia ei ole minulle aivan tarkassa tiedossa. Sitten tämä tyyppi saattaa vielä kuvitella toisen ajattelevan, että häntä ei lainkaan arvosteta, kun hän ei tiedä asiaa. Minä arvostaisin enemmän rehellistä vastausta. Ei kukaan voi tietää kaikesta kaikkea!

Kerran vaatekaupassa sattui, että myyjä alkoi selvittämään minulle, miten reilun kaupan merkillä varustetun puuvillapaidan viljelykin on saatu sellaiseksi, että siitä ei ole mitään haittaa ympäristölle. Mietin, että nyt on sellainen asia, että tätä "ilosanomaa" ei kyllä saa kertoa sellaisille asiakkaille, joilla ei ole mitään pohjatietoa asiasta. Samalla mietin, miten saan hänet tarkistamaan tietonsa nolaamatta häntä, koska tyyppi oikeasti uskoi sanomaansa. Toivottavasti onnistuin, ainakaan mitää epämääräisiä woodoo-tuntemuksia ei tullut keskustelumme jälkeen...

Nytkään en ajatellut, että eikö tuo tyyppi todellakaan osaa näitä kaikkia heidän 80 eri ruokalajia ulkoa, vaan ajattelin, että siinä kaveri on tosi ammattitaitoinen asiakaspalvelija, koska hän pitää minun, asiakkaan, toivetta niin tärkeänä, että selvittää sen välittömästi. Näin sen pitäisi mennä aina, iloisesti, ystävällisesti ja aidosti asiakkaan tarpeista kiinnostuneena! Jihuu!!!

Lyhyestä virsi...

Kävin tuossa muutama päivä sitten kaupassa. Se ei toki ole mitenkään ihmeellistä, eikä sekään, mitä siellä tapahtui. Olin kuitenkin vielä niin Ruotsinreissuni huumassa, että tapahtuma jotenkin nousempi laajempiin suhteisiin kuin normaalisti.

-"Kymmenen"
-"Juu, kiitos"
-"Kiitos, näkemiin"

Tämä keskustelu käytiin minun ja kassahenkilön kanssa joensuulaisessa kaupassa. Repliikeistä ensimmäinen on kassahenkilön ja loput kaksi minun, asiakkaan. Kommunikointimme tapahtui myös siten, että en saanut katsekontaktia kassahenkilöön koko maksutapahtuman aikana yrityksistäni huolimatta. Siistiä, eikös?! Esimerkkihän osoittaa selkeästi, että myyntityössä voi olla ja saada siitä palkkaa, vaikka ammattitaito alittaa riman mennen ja tulen. Ja vielä palveun aikanakin. Vai voiko?

Minulla alkoi niin sanotusti keittämään, tunsin raivoa ja myötähäpeää. Mietin, että mistä moinen välinpitämättömyys minua kohtaan johtui. Olin kaupan ainoa kassalla oleva asiakas, kassahenkilöllä ei näyttänyt olevan mitään muutakaan puuhaa (hän ei esimerkiksi rupatellut oman kaverinsa kanssa samalla, kun veteli toisen asiakkaan ostoksia päätteen ohi). Olin ihan asiallisen näköinen ja vaikka en olisi ollutkaan, olin silti sillä hetkellä hänen asiakkaansa.

Ehkä kassahenkilö piti minua niin älykkäänä, että pystyn heti ymmärtämään hänen repliikistään "Kymmenen", että hän tarkoittaa tietenkin euroja, eikä suinkaan muuta. Kuten senttejä, tai kellonaikaa tai peräti kymmenen pientä neekerinpoikaa - kirjaa. Tulkintojen takia tässä korostan, että Kymmenen pientä neekerinpoikaa ei suinkaa ole rasistinen ilmaisu, vaan Agatha Christien mainio dekkari vuodelta 1939. Suomeksi kyllä käännettiin vasta vuonna 1968.

Ehkäpä kassahenkilö oli juuri saanut Christien kirjan hyppysiinsä ja kirjasta mykistyneenä toisteli sen nimeä, pääsemättä kuitenkaan ensimmäistä sanaa pitemmälle. Ehkä hänellä oli flunssa ja hän säästi kurkkuaan sanomalla vain oleellisen. Ehkä hänen silmänsä olivat tulehtuneet, eivätkä silmät kääntyneet kuin liukuhihnalla olevien tavaroiden ja päätteen välillä aiheuttamatta kipua. Ehkä hän ei nähnyt minua - olinko liian lyhyt? Ehkä hän näki jonkun hyvännnäköisen kaverin tulevan kauppaan ja keskitti katseensa pääni yli häneen? Ehkä hän seurasi myymälässä mahdollisesti liikkuvia myymälävarkaita eikä minulle jäänyt aikaa? Ehkä hän inhosi työtään ja sen sivutuotteena olevia asiakkaita? Ehkä hänellä ei ollut mitään koulutusta palvelualalle? Ehkä hän ajatteli, että tätä asiakasta emme halua tähän kauppaan enää uudelleen? Ehkä hän olikin jo saanut potkut työstä ja vietti kitutunteja ennen lopullista lentoa kassalta kohti kortistoa?

Olisiko minun pitänyt olla samalla tavalla hiljaa, kaapata ostokset hihnalta ja häipyä vähin äänin? En tiedä, mutta sen tiedän, että ainakin se kävi toteen, että huonosta palvelusta kerrotaan mielellään muille. Tässä tapauksessa kävin laittamassa palautetta, korjaavaa toki ja omalla nimelläni, yrityksen palautesivulle.

Mitä tarkoittaa asiakaspalvelu ja mitä ammattitaitovaatimuksia kaupan myyntityössä on?! Vaikka olisi persoonaltaan miten ujo ja hiljainen tahansa, niin kohtelias on pystyttävä olemaan! Kassahenkilöllä se mielestäni tarkoittaa sitä, että asiakkaaseen luodaan katsekontakti, häntä tervehditään, kiitetään maksusta ja toivotetaan matkoihinsa. Työnantaja varmaan arvostaa kovasti sellaista myyjää, joka saa omalla käytöksellään asiakkaan palaamaan kauppaan uudestaa.

Vanhasta uutta

Olen pohtinut jo vuosia tavaran ja yleensä omistamisen merkitystä. Minulla on toki itselläni paljon tavaroita ja omistan yhtä jos toistakin, joten sen suhteen joku voisi tietty ajatella, että hyvähän se on hurskastella, kun on kaikkea. Haluanko vielä enemmän? Mistä olen valmis luopumaan? Kuinka pitkään käytän ostamaani tavaraa suhteessa sen käyttöikään? Kuinka tarpeeseen teen ostoksiani? Seuraanko muotia ja teenkö valintoja sen perusteella (tähän on kyllä heti sanottava, että olen muodissa säännöllisesti n. 6 vuoden välein..)?

Kun olin lapsi - mistä on toki jo vierähtänyt aikaa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että en enää muistaisi eikä niinkään, että muistaisin vain lapsuuden asiat - minulla ja sisaruksillani oli jokaisella yksi hylly, johon mahtuivat kaikki vaatteet. Hyllyn koko oli jotain 50x60 cm. Siinä oli siistissä pinkassa viikattuna hameet, hiihtarit (!), alusvaatteet, sukkaliivit (!), sukat ja puserot. Ainut, mistä olisin tuolloin halunnut luopua, oli sukkaliivit, mutta se oli mahdotonta, koska silloin sukat eivät olisi pysyneet jalassa.

No tuon vaatehyllyn kuvauksen perusteella joku (toinen niistä uskollisista) saattaa ajatella, että tyyppi on vähintään satavuotias. Mutta ei, 60-luvulla (tarkennan: 1960-luvulla) oli tytöillä sukkaliivit ja sukat, koska sukkahousuja ei oltu vielä keksitty. Tai sitten niitä ei saanut Lieksan Kauppayhtiöltä eikä Asuste Nuutisesta.

Otsikko näyttää tällä hetkellä siltä, että ei taas olla ajan tasalla tarinan suhteen. No, pointti oli se, että viime viikolla mietin, missä kävisi lomamatkalla, ihan ulkomailla siis. Siinä tulee heti ongelmia, että millä lähtee. Muutama päivä aikaa, niin ei viitsi mennä lentokoneella, kun ei saa kompensoitua haittaa ympäristölle. Auto oli sitten ainut suht järkevä ratkaisu, koska tarkoitus oli loman aikana myös tutustua paikallisiin kierrätyskauppoihin ei kirppareihin.

Lähdettiin Ruåtsiin: loppiksille siis! Mentiin pakettiautolla, jos mukaan tarttuisi jotain isompaakin... Ja tarttuihan sieltä. Ruotsissa on paljon jäljellä vanhoja (yli sata vuotta vanhat tavarat luokitellaan jollain tavalla antiikiksi) tavaroita, koska siellä niitä ei sodan takia tuhoutunut kuten meillä Suomessa. Etsimme siis kaikkea kaunista ja hyödyllistä, tarpeeseen.

Hintataso Ruotsissa on suomalaiseen hintatasoon tottuneelle ällistys - iloinen sellainen. Ihan tavallisilla kotikirppiksillä on uskomattoman edullisesti tavaroita, joita suomalaisissa antiikkiliikkeissä myydään siten, että kruunun tilalle on laitettu euron merkki...! Melkein ainakin.

Ostin Björklund-panimon 10 litraisen ruskean olutpullon puisessa kuljetuslaatikossa. Aion laittaa siihen jouluvalot! Aivan upea löytö. Ostin 4 kappaletta Ruotsin armeijan peltimukeja, joita aion käyttää mustikankeruukippoina. Ostin peltisen eväsrasia, johon laitan kyniä. Ostin 5 dl:n puisen kapan, missä on kruunun leimat varmentamassa mitan oikeaa kokoa. Siinä on aivan mielettömän kauniit lohileikkaukset ja puutapit - laitoin sen silmäniloksi pöydälle. Ostin myös pöydän, josta olen haaveillut vuosikymmeniä!!! Se on varmaan jotain 40/50-luvun tekoa, massiivipuuta, nahkainen pöytätaso ja kolme vetolaatikkoa. Ostin pöydälle myös vanhan lampun! Ostin myös tuolin, jonka istuinosa aukeaa kaapiksi. Ajattelin entisöidä sen ja laittaa yöpöydäksi. Sitten ostin vielä vanhan kakkuvuokan, minkä ajattelin antaa joskus lahjaksi jollekin.

Ennen tuolin entisöintiä on kuitenkin tehtävä koiran lempihylkeelle pari kirurgista operaatiota. Ikää hylkeellä on jo 28vuotta, joten ihmekös tuo, että reissussa rähjäntyy... Vilinkin mielestä hylkeen operointi on tärkeämpää kuin tuolit.





No jo on shoppailtu!!! Kyllä, täytyy myöntää, että tuli ostettua. Joku voi ajatella, että onpa elänyt tyyppi puutteessa, kun ei edes kirjoituspöytää ole, mutta tässä vaiheessa voi tarkentaa, että lasten häipyessä kodista katoaa myös jonkin verran tavaroita. Tulee tarvetta uudelle, jos vaikka pöytä lähtee kävelemään, eikös!

Uskon, että nämä tavarat ovat minulla koko loppuikäni. Ja hinnat, jos ne ketä kiinnostaa, niin olivat todella huokeat. Esimerkkinä voisi mainita 10 eurolla ostetun pesukomputin; vastaavanlaisia oli netissä myynnissä alkaen 100 euroa...! Samassa suhteessa siis muutkin ostokset. Jihuu!!!