Irti välinesidonnaisuudesta

Meikäläisellä oli tänään ensimmäinen lomapäivä, mikä sujuikin oikein rattoisasti. Auto piti viedä korjaamolle jo ennen kasia ja samaan aikaan änkesi vielä nuohoojakin paikalle. Tätä ennen olin kerinnyt tyhjentää tuhkat uunista, mistä sainkin häneltä kiitoksen. Luulin kyllä, että ne pitääkin tyhjentää, mutta kuulemma moni nimenomaan jättää ne tyhjentämättä, kun nuohooja on tulossa.

No pointti ei ollut tuo eikä sekään, että tyttö ilmestyi aamupalalle (kunhan olin ensin hakenut hänet) tanskalais-ruotsalaisen pihakoiramme Vilin kanssa. Olenko jo maininnut, että Vili rakastaa jouluja.

Olen tosi kiltti!

Sillä ei ole koskaan ollut mitään hankaluuksia joulupukin kanssa ja niinpä Vili onkin saanut aina tosi monta joulupakettia. Etenkin jos asiaa vertaa siihen, miten tuhma se monesti on vuoden aikana ollut.

Kun olimme käyneet kaupungilla katsomassa, miten ihmiset ryntäilivät kaupasta toiseen, lähdin ruokakauppaan. Ostin kaksi heräteostosta ja sainkin heti rangaistuksen. Ensimmäinen oli kaunis joulukirkko, jossa oli led-valot ja toinen pieni kynttelikkö, jonka ajattelin laittavani autoon koristeeksi, kun lähdemme katsomaan Immanuel-joulunäytelmää Nurmekseen.

Koska "avattu pakkaus on ostopäätös" en avannut pakkauksia kuin vasta kotona. Todetakseni, että kirkossa ei ollut lattiaa eivätkä paristot pysyisi siinä ja kynttelikkö ei suostunut syttymään vaikka oli uudet paristot. Tavoistani poiketen lähdin palauttamaan mokomia romuja, koska en ollut ehtinyt kadottamaan kuittia niin lyhyellä ajalla.

Kaupassa myyjä toimi kuten voi olettaa; ei sanaakaan pahoittelua, että jouduitte ajamaan takaisin. Hän näytti peukalollaan suuntaan, mistä voisi käydä etsimässä uudet tilalle. Kirkot olivat loppuneet, mutta löytyi yksi kynttelikkö, missä kynttilät olivat vääntyneet. Tässä vaiheessa myyjä ymmärsi lykätä rahat lapaseen ja poistuimme paikalta sekavin tuntein.

Sen verran kohosi adrenaliini, mitä en tietenkään näyttänyt myyjälle, että kotiin päästyäni käärin kaikki matot rullalle ja kannoin ne ergonomisesti mutta vanhanaikaisesti narulle tuultumaan. Olin niin tohkeissani, että en muistanut edes imuroida niitä. Sen takia minun piti tampata matot. Rottinkinen mattopiiska oli hajonnut ja muovinen haljennut.

Ja nyt päästään asiaan. Mietin, mistä saisin kättä pitempää. Metallinen lehtiharava oli sopivasti jäänyt eräältä haravoijalta odottelemaan kevään koitoksia seinänviereen, joten otin lehtiharavan ja aloin paukuttamaan. Mattoja siis. Aivan mieletön innovaatio. Väline oli pitkän vartensa avulla kevyt enkä tarvinnut hommaan voimia ollenkaan. Niitä olisi toki ollut. Tavallinen mattopiiska on sen verran lyhyt, että olkavaret ovat kohoasennossa tampatessa. Nyt eivät olleet. Pitkä varsi mahdollisti sen, että pystyin pitämään olkavarret lähellä vartaloa koko ajan ja sain vielä kehitettyä iskuun voimaa todella helposti. Meikäläinen ei enää mattopiiskoja ostele! Kokeilkaahan!

Joulun odotusta

Mietin tuossa hetki sitten, että mistä asioista ihminen kehittää itselleen joulustressiä. Olen jouluihminen, eli haluan heti Itsenäisyyspäivän seutuun laitella kaikenlaista joulurekvisiittaa esille ja kuunnella joululauluja. Kuulen monen sanovan, että olisipa Joulu jo ohi, vaikka sinne on aikaa vielä viikkoja. Varmaan on niin, että jokaisella  Joulu löytyy sieltä omasta päästä, vaikka se olisi minkälainen kaupoissa ja muualla arjessa. Olisi vaan saatava asia itselle selväksi, ei tarvitsisi sitten ottaa pulttia muitten käytöksestä. Pyrin maksimoimaan onnellisuuden ja minimoimaan stressin, siinä välillä onnistumatta. Välillä nimittäin pystyn maksimoimaan stressin ja minimoimaan onnellisuuden. Tavallaan, saavutus sekin!

Joululaulujen kuunteleminen luo minulle välillä stressitilanteita kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että minulla ei ole sävelkorvaa enkä näin ollen pysty nauttimaan kaikista hienoista lauluista, joita kuulen. En saa mitään kiksejä nyansseista, joita en ymmärrä. Toinen on se, että minulle tulee voimakkaita mielikuvia vaikkapa siitä, kun kuulen Irwinin esittämän joululaulun. Mielikuva ei ole jouluinen, vaan näen Irwinin toikkaroimassa nahkahattu päässään eikä se näky ylennä minua joulutunnelmiin. Irwin ei ole ainoa muusikko, joka saa minut tuntemaan noin. Olenko siis suvaitsematon? Jouluna?

Joululahjojen hankkiminen luo välillä stressitilanteita useastakin syystä. Ensimmäinen on se, että en hoksaa laitella pitkin vuotta kuulemiani ihmisten "puutteita" muistiin. Olisipa helppo sitten vaan tsekata, joko on homma hallinnassa vai pitäisikö kääräistä pukinkonttiin pakettina. Toinen on se, että en keksi itse mitään ostettavaa kenellekään. Koska pyrin minimoimaan ostamisen yleensä, minusta on vaikeaa riehaantua shoppailemaan joulunkaan alla.

Isäni, joka nukkui ikiuneen kolme vuotta sitten, oli aivan uskomaton joululahjahankinnoissa. Olen ehkä tullut häneen. Voin siis olla jopa ylpeä tästä perimästä! Hyvin monesti kävi niin, että isä-paran lahjahankinnat jäivät aivan viime tippaan. Paras oli varmaan se, kun hän R-kioskilla teki viimehetken ostoksia eräänä jouluna. No eipä onnistuneet omatkaan lahjat aikoinaan isälle. Kun isä vielä poltti piippua, ostimme hänelle uuden piipun ja Clan-tai Caravelle piipputupakkaa. Niin isäpä teki tupakkalakon ja  jäi piipputupakat käyttämättä. Hienoahan se oli, se lakko siis! Muistan vieläkin Clan-tupakan peltirasian ja tupakan hajun. Eipä sitä silloin ymmärtänyt panna peltirasiaa talteen. Se olisikin ollut oiva lahja!

Jouluaaton jälkiruoka stressaa minua kaikkein eniten. Luulen, että olen yksi harvoista, joka saa jopa jäädykkeen epäonnistumaan. Vaikka otan sen sulamaan oikeaoppisesti, niin tympii hakata vuokaa tiskipöytää vasten tai valuttaa kuumaa vettä vuokan päälle ja kuunnella, kun jälkikasvusta 3/4 nauraa maha kippurassa, että taas tämmöinen jälkkäri, joka plötsähtää puoliksi sulaneena tai karahtaa umpijäässä lautaselle. Tai valittaa, että ei tykätä luumusta (jouluna!) tai ei tykätä taatelista (jouluna!) tai ei tykätä lakasta (!) tai ei tykätä puolukasta.

Nyt minimoin stressin laittamalla jälkkäriksi vaniljajäätelöä ja kiisseliä (no onpa arkista). Ehkä. Tai saatan laittaa kerroskiisseliä. Sitä uutta mallia, missä kerrokset sekoittuvat veikeästi keskenään...

Lempeä Pieni Kaniini joulusadussa

Lukijoistani kaksi, eli 50 % jälkikasvustani muistaa varmasti Tuiman Tuhman Kaniinin ja Lempeän Pienen Kaniinin (nimet varastettu Beatrix Potterilta) seikkailut. Siihen aikaan, kun niitä heille sepittelin, tietotekniikka ei ollut vielä yhtä kehittynyttä ja niistäkään tarinoista ei ole enää kuin hatarat muistot jäljellä. Ainostaan Tuiman tuhman Kaniinin autokoulu on tallentunut jälkikasvulle. Harmi, sillä ne olivat meistä kaikista tosi hauskoja.

Kaniinit tulivat eilen mieleeni, kun kuulin eilen radiosta joululaulun, jonka nimi oli ”Joulupukki puree ja lyö”, esittäjänä M.A.Numminen. Tästä inspiroiduin kirjoittamaan  seuraavan tarinan:

Lempeä Pieni Kaniini odotti innoissaan Joulua. Se avasi joka aamu joulukalenterin luukun ja ihaili kauan karamellia, joka kiilsi kauniissa kääreessä luukun sisällä. Joka aamu se tarjosi karamellia ensin äidilleen ja kun äiti lempeästi kieltäytyi, se avasi kääreen hitaasti ja söi suklaanapin nautiskellen jokaisesta murusta. Lempeän Pienen Kaniinin pienet viiksikarvat värisivät onnesta, kun se laski aamuja  ja ajatteli jouluaattoa.

Tuima Tuhma Kaniini odotti myös innoissaan joulua. Sen sijaan, että se olisi avannut omalta äidiltään saadusta joulukalenterista luukun kerrallaan, se oli jo ensimmäisenä päivänä avannut kaikki luukut ja rohmunnut suklaat suuhunsa. Tuimalle Tuhmalle Kaniinille ei tullut mieleenkään tarjota joulukalenterin antimia muille. Päinvastoin, se oli saanut nirhattua pikkusiskonsakin  kalenterista yhden luukun auki kalenterin takapuolelta niin huomaamattomasti, että sen äitikään ei huomannut kolttosta. Siskon parkuessa pettymyksestä Tuima Tuhma Kaniini hykerteli tyytyväisenä ja pyyhki suklaanmurusia viiksikarvoistaan.

Molemmat kaniinit odottivat siis omalla tavallaan yhtä innokkaasti joulua ja etenkin jouluaattoa. Lempeä Pieni Kaniini oli kirjoittanut joulupukille kirjeen jo marraskuussa ja toivonut siinä itselleen pientä lahjaa. Sen lisäksi hän oli kirjoittanut samaan kirjeeseen myös pikkusiskonsa toiveen, koska sisko ei osannut vielä kirjoittaa. Silmät onnesta säihkyen Lempeä Pieni Kaniini  oli käynyt viemässä joulupukin kirjeen pieneen koriin, mistä äiti lupasi toimittaa sen postiin ja Joulupukille seuraavalla kauppareissullaan. Lempeä Pieni Kaniini nimittäin tiesi, että Joulupukki asui Korvatunturilla ja oli lukenut monta tarinaa sen ahkerista tontuista.

Tuima Tuhma Kaniini oli myös kirjoittanut pukille. Sen kirje olikin pitkä, pitempi kuin mitä se koskaan jaksoi kirjoittaa koulussa ainekirjoitustunnilla. Tuima Tuhma Kaniini oli luetellut kaikki lahjatoiveensa sellaisessa ritirimpsussa, että pukin tontut varmaan nääntyisivät toteuttaessaan sen toiveita. Tuima Tuhma Kaniini oli saanut jostain kuulla, että jos lahjat loppuvat, ilkeät tontut antavat onnettomille lapsiparoille lahjaksi pelkkiä hiiliä kauniisiin käärepapereihin käärittynä.  Niinpä se olikin kirjoittanut omat toiveensa ensiksi ja kirjeen loppuun sutaissut yhden lahjatoiveen pikkusiskolleen. Sen lisäksi Tuima Tuhma Kaniini oli kertonut Lempeälle Pienelle Kaniinille, että tänä jouluna hiililahjoja olisi runsain määrin jaossa.

Tuimaa Tuhmaa Kaniinia ällötti, kun se katsoi Lempeän PienienKaniinin jouluvalmisteluja. Lempeä Pieni Kaniini oli entistäkin kiltimpi, sillä se oli saanut jostain kuulla, että tontut tarkkailevat kaikkien pienten kaniinien liikkeitä ja panevat merkille sellaiset, jotka ovat erityisen kilttejä. Se ei halunnut saada hiiliä lahjaksi. Niinpä se auttoi äitiä joulusiivouksessa, vahti pikkusiskoa, kun äiti kävi kaupassa, auttoi äitiä joululeivonnaisten tekemisessä parhaansa mukaan ja kävipä se vielä naapurin vanhan kaniinimummon luona luomassa lumia portilta. Itse asiassa, Lempeä Pieni Kaniini oli ihan samanlainen kuin kaikkina muinakin päivinä olipa kyseessä talvi tai kesä.

Tuima Tuhma Kaniini, arvaatkin varmaan, oli niin kiireinen, että äidin pyytäessä siltä apua, se ei joutanut auttamaan. Sillä oli aina jotain muuta puuhaa, kun sen olisi pitänyt vahtia pikkusiskoa tai hakea halkoja puuliiteristä.  Tuima Tuhma Kaniinikin oli kuulut uteliaista tontuista, joilla tuntui olevan aikaa vakoilla vielä pieniä kaniininpoikasia eikä se voinut käsittää, miksi ne eivät voineet käyttää sitäkin aikaa lahjojen tekemiseen.

Tuiman Tuhman Kaniinin ja Lempeän Pienen Kaniinin äidit  joivat monesti kahvit yhdessä ja miettivät, miten niiden lapsukaisista olikaan tullut niin erilaisia. Lempeän Pienen Kaniinin äidin silmät kostuivat onnenkyynelistä, kun se iltaisin mietti, miten erityisen kiltti Lempeä Pieni Kaniini olikaan. ”Minun täytyy yllättää hänet oikein kunnolla!”, äiti ajatteli hetkeä ennen nukahtamistaan. Seuraavana päivänä äidit taas juttelivat kiireidensä lomassa kahvikupposen ääressä ja Lempeän Pienen Kaniinin äiti kertoi suunnitelmastaan.  Tuima Tuhma Kaniini, joko norkoili keittiössä ja oli valmis nappaamaan tortun heti, kun äidin silmä vältti, keksi tästä oivan idean. ”Minäkin voin järjestää sille typerykselle oikein mojovan yllätyksen!”, se ajatteli.  Kauaa sen ei tarvinnutkaan miettiä, kun se keksi oivan suunnitelman. 

Tuima Tuhma Kaniini oli löytänyt koulun liikuntasalin varastosta komeron, jonka ovi oli ollut lukossa. Kun vahtimestari jätti avaimet pöydälleen, Tuima Tuhma Kaniini oli ”lainannut” niitä ja niinpä se oli löytänyt röykkiöittäin näytelmäasuja  koulun joulujuhlaan. Tuima Tuhma Kaniini lähti heti koululle ja avasi komeron oven helposti, koska se oli työntänyt avaimenreikään purukumia.  Se sulloi kassiin tarvitsemansa tavarat ja kiiruhti oikopäätä tiehensä. Paluumatkalla se käväisi Lempeän Pienen Kaniinin luona ja pyysi sitä kanssaan illalla ulos. ”Mutta en ehkä jouda, haluan auttaa äitiä pipareiden koristelussa. Tässä, maista sinäkin näitä pipareita!” sanoi Lempeä Pieni Kaniini. 

Tuima Tuhma Kaniini kuiskutti Lempeän Pienen Kaniinin korvaan, että asia olisi todella tärkeä. Se liittyisi Joulupukkiin! Ja se lasketteli luikuria päin Lempeän Pienen Kaniinin naamaa, että peräti itse Joulupukki oli lähettänyt tonttujen mukana kirjeen, että hän tarvitsisi kahta reipasta apulaista! Lempeä Pieni Kaniini hieman ihmetteli, kuinka juuri Tuimaa Tuhmaa Kaniinia oli pyydetty kiireapulaiseksi, mutta sitten se ajatteli, että ehkä tontut olivat nähneet  Tuiman Tuhman Kaniinin silloin, kun se juosta viipotti kylän raitilla touhukkaan näköisenä kyselemässä muita lapsia lumipallosotaan. Tietenkin Lempeä Pieni Kaniini lupautui auttamaan Joulupukkia. ”Ja muista, että asia on ehdottoman salainen. Siitä ei saa hiiskua kenellekään!!!”, komensi Tuima Tuhma Kaniini vielä lähtiessään. Oven taakse päästyään se oli tikahtua nauruun, niin helppoa oli Lempeän Pienen Kaniinin huijaaminen.

Illalla Lempeä Pieni Kaniini oli tikahtua jännityksestä eikä sen äidiltä jäänyt huomaamatta, että jotain salaperäistä oli tekeillä. Lempeä Pieni Kaniini kurkki ikkunoista, teki innokkaana pieni askareita äidilleen ja  tuntui tikahtuvan jännityksestä. ”Hmmm”, ajatteli Lempeän Pienen  Kaniinin äiti, ”taidanpa soittaa ystävälleni ja kysellä hieman Tuiman Tuhman Kaniinin kuulumisia.” Kun Lempeä Pieni Kaniini lopulta vilahti ulos, oli äidilläkin asiaa ystävättärensä luo.

Sillä aikaa Tuima Tuhma Kaniini  puki päälleen Joulupukin tamineet ja keikisteli peilin edessä katsellen tyytyväisenä itseään. Sitten se hiippaili ulos pellon laitaan, sillä se oli kertonut Lempeälle Pienelle Kaniinille, että  salainen tapaaminen  Joulupukin ja tonttujen kanssa on pellon laidassa olevassa ladossa. Sinne se oli jo päivällä vienyt tyhjiä peltikanistereita ja mustia hiiliä, jotka se oli ripustanut  narun avulla kiinni oven yläpuolelle säkkiin. Arvaat varmaan, mitä Tuimalla Tuhmalla Kaniinilla oli mielessään. 

Niinpä se ryömi latoon takakautta ja istuutui odottelemaan Lempeää Pientä Kaniinia heinäkasan päälle. Nyt huomaatkin, että tämä tarina on tapahtunut vuosia sitten, siihen aikaan kun kukaan ei tiennyt vielä muovisista rehupaaleista mitään. Sen olisikin ollut todella hankalaa istua liukkaalla paalipyöröllä. Tuima Tuhma Kaniini nauraa hekotteli, kun se kuvitteli miten arka Lempeä Pieni Kaniini raottaa ladonovea ja saa hiilisäkin päällensä. Mahtaa siinä olla selittelemistä äidille, se ajatteli ja nauroi maha kippurassa heinäsuovassa. Sitten se heristeli korviaan, sillä ulkoa kuului pieniä askelia. 

”Haloo, onko siellä ketään?” kuului Lempeän Pienen Kaniinin ääni ladon ulkopuolelta. Tuima Tuhma Kaniini oli revetä naurusta, mutta se sai kuitenkin pidettyä äänensä kurissa kun se matki Joulupukin ääntä. ”Kyllä vain, alapas vaan tulla tänne sisälle senkin, kröhöm,  alapas tulla vaan kiltti apulaiseni!” se sai lopulta sanottua. Samalla ovi aukenikin, mutta sisälle ei astunutkaan Lempeä Pieni Kaniini, vaan Tuiman Tuhman Kaniinin oma äiti. Tuiman Tuhman Kaniinin silmät suurenivat pyörylöiksi, kun  se näki, miten hiilikokkareet putosivat sen äidin päälle ja äiti muuttui mustaakin mustemmaksi. 

”Jaahas!”, sanoi Tuiman Tuhman Kaniinin äiti. Arvaat varmaan, mitä sitten tapahtui. Jos osaisin piirtää, näkisit miten Tuiman Tuhman Kaniinin äiti roikottaisi toisessa kädessään  Tuimaa Tuhmaa Kaniinia ja toisessa kädessä sillä olisi rottinkinen mattopiiska, jolla se olisi jo kerinnyt läimäyttää poikastaan pyllylle. Lempeää Pientä Kaniinia et näkisi, sillä se oli jo kävelemässä käsikkäin oman äitinsä kanssa kohti omaa kotia. Äiti kertoi, että oikeat Tontut ja oikea Joulupukki ei koskaan näyttäydy ennen Jouluaattoa. Se olisi Lempeän Pienen Kaniininkin hyvä muistaa, etenkin näin Joulun alla.

Jos ihmettelit, miksi tämä satu oli niin pitkä ja ehkä pitkästyttäväkin, niin tämä oli iltasatu.

Lehdestä luettua

Avasin toissapäivänä Karjalaisen ja siellähän komeili iso otsikko, jonka alla kerrottiin, että eräs nimeltä mainitsematon kuntayhtymä (nimi mainitaan siis Karjalaisessa) pitää kohtuuttomana sekä nuorten että aikuisten ammatilliseen peruskoulutukseen kohdistuvia leikkauksia. Meidän aluetta kohdellaan kovalla kädellä: kun leikkaus muilla on 3%, meillä se olisi 22%. Arvostan lausuntoa!

Luulen, että asian suhteen ollaan kuitenkin myöhässä. Missä ovat alueemme kansanedustajat? Kiinnostaako heitä koulutuksen alasajaminen ja tulevien työntekijöiden osaaminen. Jos tämä olisi julkinen blogi, kysyisinkin asiaa suoraan Kokolta, Mylleriltä, Mäkisalo-Ropposelta, Ravilta, Reijoselta ja Vehviläiseltä. Luulen, että tämä ei heitä kiinnosta kovinkaan paljon.

Mikäli leikkaukset on pakko toteuttaa, olisi puututtava niihin aloihin, joilla ei ole työllistymismahdolllisuuksia eikä tasaisesti kaikkiin aloihin. Oma alani ei tunnetusti ole kovin trendikäs nuorten keskuudessa; puhtausala on selkeästi aikuisten ala.Voin antaa lausunnon jo nyt, että eteläisessä Suomessa nuoret eivät hakeudu sankoin joukoin uusille alamme aloituspaikoille.

Näin ollen leikkauksia olisi kohdistettava niihin aloihin, jotka työllistävät erittäin vähän. Itselle tulee mieleen esimerkiksi maanmitausalan perustutkinnosta Kartoittaja. Käsittääkseni tätä opetusta on jatkuvasti kadun toisella puolella meilläkin, mutta työllistyminen alalle taitaa olla aika minimalistista. Haluaisinkin tietää, montako kartoittajaa paikallinen julkinen sektori ja yksityiset yritykset ovat työllistäneet viimeisen 10 vuoden aikana täällä kurjassa Karjalassa. Sitä voisi sitten verrata jonkin muun alan (vaikkapa meikäläisen) työllistävään vaikutukseen ja sitä kautta alkaa miettimään, kenelle leikkaksia tehdään. Reilua, eikö vain? Julmaakin, toki.

Em. koulutuksen laitteet ja ohjelmat ovat kalliita. Luulen, että tuossakin koulutuksessa yhden koneen hinta on sama kuin meillä koko koulutuksen käsityövälineet. Ne pitäisi tietenkin saada käyttöön, mutta millä hinnalla! Mielestäni ei ainakaan muiden kustannuksella. Kun aikuisten oikeesti eli meillä jokainen tiimi budjetoi koulutuksen kustannukset ja niistä sitten saadaan katetavoitteet ja vastaavat, niin onkohan sama tilanne junnujen puolella? Vastaan tähän itse: eipä taida olla.

Tiedot kirjoitukseeni olen saanut julkisista lähteistä, kuten lehdistä ja www-selaimista. Vaikka nostinkin ihan konkreettisesti nyt yhden koulutusalan ihan nimellä esille, niin toivottavsti en joudu tästä Hammaslahteen. Jos joudun, niiin tykkään sitten taatelikakusta. Leipokaa se sellaiseen pitkulaiseen kakkuvuokaan, you know...

Äidit ovat julmia!

Olen lukenut Elina Lappalaisen kirjaa "Syötäväksi kasvatetut - Miten ruokasi eli elämänsä". Se on tosi hyvä kirja, suosittelen kaikille. Lappalainen kirjoittaa asioista sen kummemmin kiihtymättä, kertoen faktat selkeästi ja jättää samalla lukijalle myös mahdolllisuuden omien johtopäätösten tekoon. Tämä kirja ei todellakaan saanut turhaan Tieto-Finlandiaa.

Taas tuli vahvistus siihen, että pienillä teoilla on iso merkitys. Paremman ympäristön tavoittelun voi aloittaa pienistä asioista. Minulle se on seuraavalla kauppareisulla selkeä: nyt loppui "äitien tekemän" ruuan ostaminen, tai lähinnä broilerin. Syy on se, että Saarioisten broileriteurastamolla broilerit tapetaan sähköllä hiilidioksiditainnutuksen sijasta. Broilerit ripustetaan ensin elävinä roikkumaan jaloistaan kuljettimelle, joka vie ne vesialtaan päälle. Vesialtaaseen on johdettu sähköä ja lintujen päät kastetaan altaaseen, jolloin ne saavat kuolettavan sähköiskun. Sitä ennen osa räpiköi paniikissa epätyypillisessä asennossa kuljettimella ja niiden siivet ovat voineet osua veteen (saaden sähköiskuja) useita kertoja ennen lopullista sähköiskua. Osa linnuista on niin pieniä, että niiden pää ei yllä veteen ja pahimmassa tapauksessa ne kulkeutuvat elävinä seuraavaan pisteeseen, missä ne vapautetaan maallisesta helvetistä onneksi vetämällä puukolla kaula auki.

Tässäpä meikäläiselle yksi kestävän kehityksen teemaan kuuluva asia, eli eettisyyden korostaminen eläinten tuotantoprosessissa. Se lienee kaikille lihansyöjille selvää, että eläimet tapetaan tavalla tai toisella ennen kuin niistä voidaan valmistaa meille kuluttajille teollisia tuotteita.

Näin Kariniemellä, missä käytetään hiilidioksiditainnutusta. Suomessa on kyllä oikeastikin maailman terveimmät broilerit ja niille annetaan vähiten antibiootteja!

Ja näin asiasta kertovat gangsterit, jotka ovat tunkeutuneet kanaloihin ilman lupaa ja ovat tehneet videon tunteella. Totta on, että broilereita kuolee videolla kerrotusta syistä. Tuotantoaikana oi kuolla n. 3% linnuista. Mitä enempi lintuja, sen enempi niitä löytyy kuolleena päivittäin.

Muistutan, että mikäli haluamme syödä teollisesti tuotettua lihaa, meidän on hyväksyttävä, että eläimet eivät ole kotieläimiä vaan tuotantoeläimiä.Tältä asialta ei kannata sulkea silmiään.

Ja nyt syömään!!!

Ja nyt saarnataan!

En kuitenkaan itse, vaan otan suoran lainauksen näin Joulun seutuun Raamatusta ja sieltä Saarnaajan kirjasta. Siellä nimittäin on pistämätön lause "Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta." Koska nykyihmiset tulkitsevat Raamattua jokainen omasta pienestä näkökulmastaan (mm. naisen asemasta seurakunnassa Paavalin opettamana 1.Kor.14:34-38), niin minäkin tulkitsen tuon Saarnaajan tekstin itselleni soveliaalla tavalla. Sitä ennen kuitenkin vielä pieni ote korinttolaiskirjeestä "Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään...) ja tähän vedotenhan sitä ei naispppeutta voi hyväksyä, ei sitten millään. Tulkinta on naispappeutta vastustavilla tiukka, eli vaikeaa on olla sanajulistajana kun ei saa puhua. Ehkä tässä olisi kuitenkin tuhannen tonnin paikka viittomakielisellä naispapilla.

Ja sitten asiaan. Nimittäin, meikäläisen viimeiset kolme päivää ovat olleet todella tehokkaat ja sain aikamoisen harppauksen jouluvalmisteluissa. Kunnia kuuluu myös jälkikasvulleni, eli lähinnä tytölle, joka todellakin on tullut meikäläiseen, mitä tulee leipomispuuhiin. Ekana tyttö pyöräytti piparitaikinan ja se sujuikin huomattavasti levollisemmissa merkeissä, kuin edellisenä vuonna. Sen jälkeen aloitimme kokeilevan keittiön ja tekaisimme glögijuustotortun. Siihen menikin aikaa pari päivää, jotta vasikanaivoista uutetut liivatelehdet ehtivät hyytymään kunnolla. Paitsi, sen verran pitää tarkentaa, että nykyisin liivate keitetään vain luista, jänteistä ja nahkasta...

Hyytymistä odotellessa tyttö paistoi piparit lapsenlapsen (ei kuitenkaan omansa) kanssa ja niinpä meikäläisellä oli ihan lokoisat oltavat kun ei tarvinnut tehdä sen kummempia. Veimme iso-mummin 85-vuotissynttäreille valmista glögitorttua ja palautteesta innostuneena ajattelimme tekaista moisen tortun jouluksikin. Synttäreiltä toivuttuani aloin valmistella suur-urakkaa, eli karjalanpiirakoiden riisitäytteen keittämistä. Se on todella stressaavaa, koska koko ajan pitää vahtia, että puuro ei pala pohjaan. Tällä kertaa se onnistui täydellisesti siihen asti, kunnes itse pilasin sen. Luin kirjaa ja kävin hämmentelemässä puuroa. Ei palanut pohjaan! Siten laitoin suolan. Tapahtui jokin omituinen sekaannus ja laitoinkin puuroon tuplasuolat. Sen lisäksi, koska olen aiempina jouluina kuullut valitusta, että puurossa ei ole tarpeeksi suolaa, tuikkasin kattilaan vielä kolme teelusikallista lisää suolaa, yhteensä 55 ml:aa 20 ml:n sijasta. Kun tajusin asian, olin jo saanut täydellisesti sekoitettua suolan puuroon.

Ei auttanut. Kun illalla koristelin pipareita, oli keitettävä vielä litra lisää puuroa; tällä kertaa ilman suolaa. Näin saimme hieman laimennettua puuron suolaisuutta.


Ja sitten varsinaiseen asiaan. Kun olimme saaneet paistettua 121 piirakkaa, niin piti vielä raahautua illaksi kauppaan. Ei suinkaan ostoksille, vaan katselemaan jouluvilinää. Sitä ei tietenkään ollut, vaan kaikki olivat piirakanpaistossa kotonaan.

Meikäläisellä kun on tapana osua ammattia lähellä oleville hyllyille, niin tällä kertaa meinasin saada sydänkohtauksen. Myynnissä oli nimittäin roskapusseja, jotka oli hajustettu sitrunalla ja männyntuoksulla!!! Siis mieti! Muovipussit oli valmistettu Espanjassa ja niiden hinta oli kolme kertaa kovempi kuin tavallisten muovisten roskapussien. Hajusteen alkuperästä ei tietenkään ollut mitään hajua. Tuntui, että ei tässä kulutusyhteiskunnassa ole enää mitään rajaa. Kyllä hyvin sopii tuo Saarnaajan teksti muovipusseillekin!

Elämme kyllä edelleen todella rikkaassaa ja etuoikeutetussa yhteiskunnassa. Meillä on varaa ostaa jopa hajustettuja muovipuseja, jos siihen tulee tarve. Tuleeko? Mielestäni ei tule! Mikäli lajittelemme jätteet oikein, ei sinne roskapussiin kovinkaa montaa jätettä joudu. Ei ainakaan sen jälkeen, kun saamme myös muovin hyödynnettyä energiajakeena. Tässäpä olisi taas oiva vuoden turhake-kilpaan osallistuja: hajustettu roskapussi.