Joulun odotusta

Mietin tuossa hetki sitten, että mistä asioista ihminen kehittää itselleen joulustressiä. Olen jouluihminen, eli haluan heti Itsenäisyyspäivän seutuun laitella kaikenlaista joulurekvisiittaa esille ja kuunnella joululauluja. Kuulen monen sanovan, että olisipa Joulu jo ohi, vaikka sinne on aikaa vielä viikkoja. Varmaan on niin, että jokaisella  Joulu löytyy sieltä omasta päästä, vaikka se olisi minkälainen kaupoissa ja muualla arjessa. Olisi vaan saatava asia itselle selväksi, ei tarvitsisi sitten ottaa pulttia muitten käytöksestä. Pyrin maksimoimaan onnellisuuden ja minimoimaan stressin, siinä välillä onnistumatta. Välillä nimittäin pystyn maksimoimaan stressin ja minimoimaan onnellisuuden. Tavallaan, saavutus sekin!

Joululaulujen kuunteleminen luo minulle välillä stressitilanteita kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että minulla ei ole sävelkorvaa enkä näin ollen pysty nauttimaan kaikista hienoista lauluista, joita kuulen. En saa mitään kiksejä nyansseista, joita en ymmärrä. Toinen on se, että minulle tulee voimakkaita mielikuvia vaikkapa siitä, kun kuulen Irwinin esittämän joululaulun. Mielikuva ei ole jouluinen, vaan näen Irwinin toikkaroimassa nahkahattu päässään eikä se näky ylennä minua joulutunnelmiin. Irwin ei ole ainoa muusikko, joka saa minut tuntemaan noin. Olenko siis suvaitsematon? Jouluna?

Joululahjojen hankkiminen luo välillä stressitilanteita useastakin syystä. Ensimmäinen on se, että en hoksaa laitella pitkin vuotta kuulemiani ihmisten "puutteita" muistiin. Olisipa helppo sitten vaan tsekata, joko on homma hallinnassa vai pitäisikö kääräistä pukinkonttiin pakettina. Toinen on se, että en keksi itse mitään ostettavaa kenellekään. Koska pyrin minimoimaan ostamisen yleensä, minusta on vaikeaa riehaantua shoppailemaan joulunkaan alla.

Isäni, joka nukkui ikiuneen kolme vuotta sitten, oli aivan uskomaton joululahjahankinnoissa. Olen ehkä tullut häneen. Voin siis olla jopa ylpeä tästä perimästä! Hyvin monesti kävi niin, että isä-paran lahjahankinnat jäivät aivan viime tippaan. Paras oli varmaan se, kun hän R-kioskilla teki viimehetken ostoksia eräänä jouluna. No eipä onnistuneet omatkaan lahjat aikoinaan isälle. Kun isä vielä poltti piippua, ostimme hänelle uuden piipun ja Clan-tai Caravelle piipputupakkaa. Niin isäpä teki tupakkalakon ja  jäi piipputupakat käyttämättä. Hienoahan se oli, se lakko siis! Muistan vieläkin Clan-tupakan peltirasian ja tupakan hajun. Eipä sitä silloin ymmärtänyt panna peltirasiaa talteen. Se olisikin ollut oiva lahja!

Jouluaaton jälkiruoka stressaa minua kaikkein eniten. Luulen, että olen yksi harvoista, joka saa jopa jäädykkeen epäonnistumaan. Vaikka otan sen sulamaan oikeaoppisesti, niin tympii hakata vuokaa tiskipöytää vasten tai valuttaa kuumaa vettä vuokan päälle ja kuunnella, kun jälkikasvusta 3/4 nauraa maha kippurassa, että taas tämmöinen jälkkäri, joka plötsähtää puoliksi sulaneena tai karahtaa umpijäässä lautaselle. Tai valittaa, että ei tykätä luumusta (jouluna!) tai ei tykätä taatelista (jouluna!) tai ei tykätä lakasta (!) tai ei tykätä puolukasta.

Nyt minimoin stressin laittamalla jälkkäriksi vaniljajäätelöä ja kiisseliä (no onpa arkista). Ehkä. Tai saatan laittaa kerroskiisseliä. Sitä uutta mallia, missä kerrokset sekoittuvat veikeästi keskenään...