Maapallon väkiluku - nyt!

Tämä on todella mielenkiintoista! Olen seurannut maapallon väkilukumittaria koko illan ja aivan kohta se tapahtuu; maapallon väkiluku ylittää 7 miljardin rajan. Harmittaa, kun en osaa tehdä sellaista kuvakaappausta, että saisin tarkan kuvan, mutta lähellä ollaan jo nyt. Meitä oli klo 31.10.2011 klo 18.45 6 miljardia 999 miljoonaa 990 tuhatta 901 ihmistä! Nyt tuota lukua joutuu katsomaan huonolaatuisesta kuvasta, koska jostain syystä kuvankaappaukseni ei onnistu.



Miten luotettavia nämä laskurit sitten ovat? Eivät kovinkaan, mutta seuraan silti tätä. Lapsi tuli käymään ja masensi, että se 7 miljardin raja on jo ylitetty. Googlasimmme, mutta lehdissä oli vain, että tänään se tapahtuu. Seuraan siis luottavaisesti laskuriani.

Oli niin tai näin, luultavasti 7 miljardis syntyvä lapsi on tyttö ja syntyy eteläiseen Afrikkaan. Saa sitten nähdä, millainen elämä hänelle on tiedossa? Eipä kummoinenkaan, jos se menee kuten tähänkin asti.

Sain juuri äsken teknistä tukea nuorisolta, joten tässä luvut H-hetken lähetyessä. Numeroiden lisäksi kannattaa kiinnittä huomiota huimaan tekniseen kehitykseeni sekä kuvankaappauksen että erityisesti sen muokkaamisen suhteen.

Klo 19.27 väkilukulaskin näytti seuraavia lukuja. Varmaan iltauutisiin saadaan tämäkin asia dokumentoitua. Onko se ilo? Onko se suru? Jokaisen lapsen syntymän olisi oltava ilo, mutta onko se sitä?!

Tässä se sitten on!!! Meitä on nyt 7 miljardia ihmistä täällä maapallolla.



Ja tästä se sitten lähtee...

Hiidenvaaralla

Kylläpä on mukavaa, kun suur-Joensuuhun siirtymisen jälkeen kaikki on jotenkin lähempänä. Vai miltä tuntuu, että Hiidenvaaran perintömetsä on Kiihtelysvaaran esikaupungissa?! Se on todella upea paikka. Kollega vinkkasi siitä jo jokunen vuosi sitten, mutta vasta nyt pääsin patikoimaan alueelle.

Paikkahan on todella upea; pieni mutta sitäkin kauniinpi ja jollain tavalla erilainen verrattuna muihin luontopolkuihin. Ensimmäinen järisyttävä ero oli se, että alueelta ei löytynyt yhtään roskaa! Ja se on jo sarjassaan ihan oma ennätyksensä.

Tarvitsin kollegalta pari neuvoantavaa, ennen kuin oikea tie löytyi. Opasteissa oli nimittäin pihdattu sen verran, että Keskijärven tien varteen ei oltu raaskittu laittaa mitään kylttiä. No, olisi pitänyt tietty tajuta, että Hiidenvaarantie vie Hiidenvaaralle. Tie oli kapea ja lopulta löytyi kyltti, että tästä alkaa luontopolku, mikä on merkitty sinisillä nauhoilla.

Alkureitin kaikki opastenauhat olivat kuitenkin joko punavalkoisia kuten tässä kuvassa tai punaisia. No, partiolaisena suunnitus ei tuottanut tuskaa, mutta olisi tietty suotavaa, että opasteet olisivat ajan tasalla. Huipulle pääsi kahta kautta ja toisella puolella opastenauhat olivatkin sinisiä.



Mietimme, minne jätetään auto ja sitten jätin sen lähimmn kesämökin portinpieleen. Lopuksi selvisi, että varsinainen parkkipaikka olisi ollut tien päässä, joten tässäkin voisi olla pientä tuunattavaa reittivastaaville.

Nousu alkoi heti ja vaikka metsää oli hakattu polun toiselta puolelta, niin maisema oli mukavaa; vähän sellaista peikkometsää. Puut olivat vanhoja ja jyhkeitä; osassa ns. käärmepuita, missä oksat laskeutuvat runkoa vasten. Tämä on tyypillistä erityisesti pohjoisen metsissä, jolloin tykkylumi ei pääse painamaan oksia.



Huipulla ei tuullut ja sieltä otettu kuva näyttää tässä todella pliisulta. Tällä kertaa siis ei käy toteen se, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tai no, korkeintaan kuvaaajan ammattitaidosta... Paikalla oli käynyt todella paljon ihmisiä. Mukavaa, että tämmöinen paikka on suosittu. Talvella on tarkoitus tulla lumikengillä.

Paikalla on myös geokätkö. Siihenkö liittyen opasteiden tekijät olivat päättänneet piilotella myös niitä opastenauhoja. Tässä sininen opastenauha oli laitettu maahan, polun tasalle ja ympäristösyistä käytetty sitä minimaalisen vähän...Tai sitten ihan vaan hauskuutuksen vuoksi. Koetapa etsiä!


Eli upea paikka, suosittelen! Ehdotan kuitenkin, että reitistä vastaava tekisi yhteistyötä vaikka eräoppaita kouluttavan organisaation kanssa. Siinäpä oiva haaste opiskelijoille viitoittaa polku ja laittaa kyltit ajan tasalle. Tässä kuvan kyltissä kerrotaan jääkaudesta, joka aikoinaan lipui vaaran yli. Kun näin paljon on nähty vaivaa, kannattaa kyltejä myös päivittää!

Säässä sään tavalla

Ilmaston lämpenemisestä on puhuttu jo vuosikymmenet ja osa uskoo ilmiöön, osa ei. Joka kerta, kun täällä Joensuussa pakkanen pyrähtää 30 tietämiin, niin se on varma, että joku tynnyrin kasvatti kirjoittaa tekstiviesteihin, että siinä teille ilmastonmuutosta. Silloin melkein itkettää.

Kun saisi ihmiset ymmärtämään, että kaikki se, mitä näkyy omasta ikkunasta, ei tarkoita koko maapalloa. Etenkin kun sattuu asumaan maassa, missä ilmaston lämpeneminen ei vielä ole saanut kovin konkreettisia pysyviä negatiivisia ilmiöitä aikaan. Silti pohjoisten alueiden ilmasto muuttunee myös paljon!

Vaikka meillä ei normaalistikaan ole suuria tulvakausia, ei esiinny taifuuneja eikä rankkasateita, niin muutoksia on luvassa. Muualla maapallolla helleaallot, myrskyt, tulvat, kuivuus ja niiden tuomat tulipalot vaikuttavat ihmisten elinolojen lisäksi myös alueen maaperään. Erityisesti sään ääri-ilmiöt ovat niitä, mitkä puolestaan vaikuttavat maanviljelyyn ja satojen tuhoutumiseen. Jos ei ole ruokaa eikä vettä, on vaikea elää.

Minusta se on kurjinta, että meillä läntisillä teollisuusmailla, jotka olemme suurin syyllinen kasvihuonekaasujen tuottamiseen, on parhaat mahdollisuudet selviytyä. Ne, jotka ovat kaikkein vähiten syyllisiä, kuten köyhät kehitysmaat, joutuvat kärsimään eniten. Kehitysmaat sijaitsevat jo maantieteellisesti katsoen alueilla, missä ilmaston lämpeneminen tuntuu kaikkein konkreettisimmin. Maanviljelys on siellä samalla tavalla peruselinkeino kuin meillä ennen teollistumista ja kun sen perusedellytykset tuhoutuvat, ei ihmisillä ole voimavaroja muuhun. Kun kuivat alueet kuivuvat entisestään, elämän edellytykset valuvat olemattomiin.

Hyvä huono esimerkki oli Haitin maanjäristys, missä 7 magnitudin voimalla se teki huomattavasti pahempaa tuhoa kuin keskimäärin vastaavat. Syynä se, että talot oli rakennettu huonosti tai paremminkin niin, että heillä ei ole varaa rakentaa taloja kestämään maanjäristyksiä, kuten rikkaammilla mailla. Surullista! Ahdistaa! Yli 200 000 ihmistä kuoli tuosta noin vaan. Se, mikä yhteys maanjäristyksillä ja ilmaston muuttumisella on, on kiistelyjen alla.

No mitäs me täällä Suomessa, omassa pienessä lintukodossamme vähät välitämme haitilaista tai muista! Uskotko, että Suomessakin keskilämpölämpötila on kohonnut reilun asteen viimeisten 150 vuoden aikana? Uskotko, että lumipeitteen määrä pienenee ja lumitalven ajallinen osuus lyhenee? Uskotko, että sateet lisääntyvät ja kesistä tulee sateisempia entisestään ja vastaavasti sateet tulevat rankkoina ja kuivat kaudet ovat entistä pitempiä kerrallaan? Uskotko, että osa eläimistöstä kuolee sukupuuttoon, mutta niiden tilalle tulee muita lajeja? Miltä tuntuu kadottaa Saimaannorppa, jos tilalle saa petovesikirpun? Joudummeko tulevaisuudessa käyttämään entistä enemmän tuholaismyrkkyjä pitääksemme tuhoeläimet poissa sadon kimpusta? Riittääkö meillä puhdasta vettä vielä wc:n huuhteluun? Miten käy Joulupukin ja Petteri Punakuonon, jos pohjoisen lumi vähenee...

Itse asiassa, meidän olisi oltava menossa kohti uutta jääkautta, jos maapallon normaalia kiertokulkua seurattaisiin. Ilmaston lämpeneminen vaikuttaa siihenkin. Kannattaa seurata Golf-virran, pohjoismantereen jäätikköalueen ja Siperian "ikiroudan" muutoksia - siinä meille lähimmät systeemit, mitkä vaikuttavat ehkä nopeimmin elämäämme täällä pohjoisessa. No, nyt en jaksa enää. Lähden tästä patikoimaan.

Koskaan aiemmin minulla ei ole ollut kukkia ulkona marraskuun alussa. En ole suojannut niitä millään harsolla öisin. Onkohan talomme niin hatara, että kukat saavat lämpöä seinien raoista? Vai olisiko niin, että tämä syksy sattuu, taas kerran, olemaan niitä poikkeuksellisen lämpimiä syksyjä, joita jostain syystä viime vuosina on ollut melko runsaasti!

H - hetki lähestyy!

Nimittäin maailmassa on pian 7 miljardia ihmistä, ja tätä lukiessa tuo rajapyykki lähenee koko ajan.

Kun minä synnyin, olin maapallon 2,936,695,117:s ihminen! Ja tämän jälkeen väkiluvun kiihtyvä kasvu on johtanut siihen, että tulevan viikon maanantain / tiistain aikana tuo 7 miljardin raja rikkoontuu. Tsekkaa sitä tästä linkistä.

Maapallolle syntyy noin viisi lasta joka sekunti ja puolestaan kuolee kaksi, joten siinä selvä kerroin asiaan. Kun meitä oli 1800-luvun alussa vain miljardi, niin onhan tuo huima kasvu. Kiinnostaako? Kiinnostaa! Samalla kun väkiluku kasvaa, niin vastaavasti puhutaan siitä, että ekologinen jalanjälki on entistä epäoikeudenmukaisempi. Siellä, minne syntyy ihmisiä kiihtyvällä tahdilla, ei ole riittävästi mahdollisuuksia hyvän elämän elämiseen. Tai edes kohtuullisen. Tai edes elämään yleensä. Ahdistaako?

Väkiluvun kasvuun on paljon syitä. Yksi on tietysti sama kuin meillä täällä Suomessakin tuossa reilut 100 vuotta sitten. Kuolleisuus oli suurta, ei ollut lääkitystä eikä varaa ostaa lääkkeitä jos niitä olisi ollut tarjolla, ei ollut ehkäisyä ja koulutusta ei ollut vielä tarjolla riittävästi kaikille. Kun perheeseen syntyi riittävästi lapsia, edes joku heistä jäi henkiin turvaamaan perheen elämää. Imeväiskuolleisuus oli suurta.

Vuonna 1920 Suomessa tyttövauvojen elinikä oli 55 vuotta ja poikavauvojen 50 vuotta. Tilasto vuodelta 2005 kertoo, että tyttövauvan odotetu elinikä on nyky-Suomessa 82,2 vuotta ja poikavauvan 75,3 vuotta. Se on aikamoinen harppaus. Swazimaassa vuonna 1986 keskimääräinen elinikä oli 56 vuotta ja vuonna 2007 odotettu elinikä oli enää 32,5 vuotta. Siellä siis muutos on ollut käänteinen ja johtuu mm. HIV-epidemiasta. No kiinnostaako joku Swazimaa? Ei ehkä, koska Suomi ei tee kauppaa sen kanssa. Mutta Intia tekee ja siellä vastaava luku on 64,5 vuotta. Mahtavaa!

Jos ihmisyys kiinnostaa yleisellä tasolla, niin silloin myös Swazimaan tilanne kiinnostaa. Sehän on Afrikassa; kaikki muistavat afrikkalaiset Brunbergin "Neekerin suukoista". Koska Suomessa ollaan niin tiukkapipoisia, niin Brunbergin suklaatehdas joutui muuttamaan suklaavaahtokarkkien nimen sen takia, että se oli rasistinen nimi? Oikeastiko?! Mutta kuva pakkaukseen kuitenkin jäi! Sen mukaan joku onneton voisi siis vielä kuvitella, että kaikki mustaihoiset ovat kuvan näköisiä... Varmaan joku vaatii poistamaan kuvankin vielä. Tällä tasolla olemme siis tekojen suhteen. Jos sekin raha, mikä tuohon prosessiin käytettiin, olisi päätetty käyttää vaikka jonkin luotettavan hyväntekeväisyysjärjestön kampanjaan, niin lopputulos olisi ollut parempi. Meillä on vara täällä pohjoisessa Suomessa pohtia suklaatehtaan pakkauksen aiheuttamaa mielikuvaa. Minulle se ei luonut alentavaa kuvaa mustaihoisista ihmisistä. Mutta jollekin toiselle loi.

Maapallon väkiluku siis kasvaa, ilmastonmuutos on tosiasia, elintila huononee erityisesti siellä, missä syntyvyys on suurinta. Siirtomaakauden "ansiosta" olemme käyneet pöllimässä rikkauksia ja alistaneet valtaan ne maat, jotka eivät pystyneet puolustautuneet muualta maailmasta ilmestyneitä uusia isäntiä vastaan. Tässä yksi syy siihen, että rikkaudet nykyisin jakaantuvat epätasaisesti.

Tämä on niin vaikea asia ymmärtää. Välillä ahdistaa mielettömästi, mutta nyt olen oppinut sen, että en voi pelastaa koko maailmaa. Voin tehdä oman osuuteni. Se ei ole paljon, mutta se on enemmän kuin ei mitään. Jo se, että pohtii näitä asioita, on paljon. Jos sen lisäksi vielä tekee jotain asian eteen, niin silloin on tehnyt riittävästi.

Mikä on kohtuus? Miten ihmeessä pystymme elämään maapallolla, jos ainut tavoitteemme on kuluttaa, ostaa, omistaa yhä enemmän ja yhä halvemmalla tuotettuja tavaroita tai palveluita?! Mielestäni me pystyisimme elämään kohtuullisemmin, jos vaan haluaisimme. Se vaatisi ymmärrystä ja todellista halua muuttaa elämän kulkua. Se vaatisi vastuullisuutta siitä, että voisimme edes jollain tavalla korvata ne vääryydet, joita olemme historian aikana tehneet.

Riittääkö tähän tahtoa? Voin vasta itse: ei riitä. Siksi teen vain sen, mihin itse pystyn. Se ei ole paljon, mutta se on enemmän kuin ei mitään. Tee sinäkin; silloin meitä on jo kaksi. Kannusta myös ystävääsi tekemään ja näin saamme aikaan lumipalloefektin.

Kotona taas

Nyt on messumatka takana ja kolme vuotta aikaa seuraaviin. Kollega hoksasi jossain vaiheessa, että meillä alkaa messumatkojen määrä olla vähenemään päin. Itselläni niitä on edessä mahdollisesti kolmet työn merkeissä. Se vähän pysäytti.

Mietin, millainen rooli minulla olisi messubussissa viimeisellä kerralla. Jaksaisinko vielä vetää ohjelmaa ja olla mukana täysillä. Pitäisi jaksaa, koska töissä ei voi alkaa löysäilemään ja kaikki on tehtävä hyvin loppuun saakka. No, ainakin kokemusta on tullut hankittua niin paljon, että eiköhän se onnistuisi vaikka positiivisen rutiinin ansiosta! Kollegat ainakin olivat valmiit palkaamaan meidän messuemänniksi niiden viimeisten messujen jälkeenkin - ja se on jo paljon luvattu se!

Messut olivat minusta kokonaisuutena hyvät. Jakaannuimme heti täsmäryhmiin ja kävimme ensin niissä kohteissa, mitkä olivat kaikkein tärkeimmät. Sitten kiersimme osastoja mielenkiinnon mukaan. Ex-tutkintotoimikunnan puheenjohtaja tuli vastaan ja sanoi, että mehän olemme kuin japanilaisturistit! No tämä ei johtunut siitä, että olisin muuttunut keltaiseksi hänet nähtyäni, vaan siitä, että kuvasimme kaiken aikaa (tarkennan vielä, että en käytä keltaista väriä tässä halventavassa mielessä, vaan japanilaisten ihonväri on mielestäni hieman tummempi kuin omani). Kuvasin siksi, että on kiva näyttää niille opiskelijoille, jotka eivät päässeet mukaan, pieni siivu messutarjonnasta.

Jossain vaiheessa iski messuähky. Sen saa poistettua sillä, että menee lähimpään kahvijonoon, jonottaa tyyliin 15 minuuttia ja yrittää sitten juoda kahvin mahdollisimman hitaasti, että saisi istuttua edes jonkin aikaa paikallaan ja lepuuttaa jalkoja. No, selvisimme nopeasti messuähkystä ja jatkoimme matkaa haahuilemalla pitkin käytäviä ja etsimällä mielenkiintoisia tärppejä.

Meillä on se ongelma, että koko ajan tulee tuttuja vastaan. Olisi ihanaa vaihtaa ajatuksia ja jutella, mutta koko ajan on takaraivossa mittari, mikä laskee aikaa. Jos nimittäin rupattelen kollegojen kanssa, se kaikki on pois messuosastoiihn tutustumisajasta. Tavallaan joutui arvottamaan asioita; onko tuon härvelin (lue; Activa Method Control) näkeminen yhtä kiinnostavaa kuin tuon käytävää lähestyvän kollegan. Ja jos oli, niin sitten piti vain tutkia tosi tarkkaan kiinnostavaa kohdetta ja toivoa, että kollega ei huomaa tai häippäsee ohi tunnistamatta minua. No tämähän on huonoa käytöstä eikä myöskään tyypillistä minulle. Mutta voin lohduttautua sillä, että mitä todennäköisemmin se kaukaa bongattu kollega kääntyi heti takavasemmalle, jotta ei vaan tarvitsisi kuluttaa omaa, yhtä tarkkaa mitoitettua aikaansa rupattelemala meidän kanssa.

Tai sitten, mikä hän oli onnistunut livahtamaan kahdeksi päivää messuille (!), kylmänviileästi kiskaisi hihasta ja tuumasi, että täällä kamut niin innokkaana tutkii ettei meinaa huomatakaan meikäläistä?! No siihenhän on vain yksi oikea tapa reagoida, eli mieletön ilo jälleenäkemisestä, pikaiset kuulumiset ja selkosanoilla aikataulussa pysymisen haasteet, osa I. Kyllä jokainen messuilla käynyt kollega ymmärtää.

Mutta oikeasti, ensi kerralla ajattelimme olla paikalla 2 päivää (tämä tiedoksi TK:lle). Näin saamme tutustua osastoihin rauhassa ja saamme myös keskustella ympäri Suomea paikalle tulleiden kollegojen kanssa tärkeistä asioista. Varmasti onnistuu!!!

Messujen sisällön lisäksi koko matka on tärkeä. Sen avulla saamme innostettua ja tsempattua opiskelijamme innostumaan entisestään alasta. Kun bussissa on ryhmähenki, iloinen fiilis ja toisista välittämisen meininki, niin uskon, että se vaikuttaa opiskelumotivaatioon, mikä on muutenkin meidän opiskelijoillamme korkea! Yhteinen matka avartaa paljon, kaikki tulevat tutummiksi.

Hienoa!!!

Hanki hamsteri!

Tällä en kuitenkaan tarkoita sellaista hamsteria, joka ostaa ja kuluttaa ihan mahdottomasti ja jonka nurkat pursuavat kaikenlaista tavaraa, ihan vaan pahan päivän varalta. Päin vastoin!

Tarkoitan hamsteria lemmikiksi. Jos nyt ylipäänsä haluaa jonkinlaisen lemmikin. Nimittäin, satuin lukemaa yli vuoden vanhaa Tiede-lehteä. Siellä valistettiin, että ison koiran ekologinen jalanjälki on yli kaksi kertaa suurempi kuin Land Cruiserin, jolla ajetaan 10 000 km vuodessa. Hurtta kuluttaa yli 1,1 hehtaaria, kun autonkottero puolestaan "vaivaiset" 0,84 hehtaaria. Että semmoinen vertailu.

Ekologinen jalanjälki siis kertoo, kuinka iso maa- ja vesialue tarvitaan arvioitavan eläimen/ihmisen elämiseen sekä jätteiden käsittelyyn. Nyt on havahduttu myös siihen, mikä on lemmikin kuormitus ympäristölle. Ja sehän riippuu tietty siitä, mitä tuo otus pistelee poskeensa; lihaa vai siemeniä. Jos maapallon tuottavuus jaettaisiin tasaisesti jokaisen maapallolla elävän ihmisen kesken, jokainen saisi 1,8 ha:n alueen käyttöönsä. Tällä hetkellä jokaisen suomalaisen ekologinen jalanjälki on hieman yli 6 hehtaaria. Se on joltain toiselta pois. Ja sitten se pitäisi vielä jakaa lemmikkieläinten kanssa. Vaikeaa on!!!

No mitä ajatellaan citymaastureista noin yleensä? Ympäristöpiireissä ne ovat turhake ja todella, todella paha juttu. Sen sijaan en ole kuullut kovinkaan monta kriittistä kommenttia siitä, että kulutat ympäristöä ja lisäät kasvihuonekaasujen syntyä pitämällä koiraa. Oletko sinä? Tässä on kuitenkin seikka, mihin meidän hyvinvointivaltioissa asuvien olisi syytä herätä.

Puolalainen ystäväni meinasi pyörtyä, kun hän näki ensimmäistä kertaa kissan- ja koiranruokahyllyt tavallisessa suomalaismarketissa 20 vuotta sitten. Hänellä ei olisi ollut varaa ostaa kissalle purkkiruokaa. Tsekkasin tuossa hintoja, niin 15,62 euroa oli melko tyypillinen kilohinta kissanruualle "mistä kissakin pitää". Ajattele! Tässä on se ero, mikä erottaa hyvinvointivaltiossa asuvan kissan köyhissä maissa asuvista kateista. Siellä kissat saalistavat itse ruokansa - kenelläkään ei ole varaa ostaa niille syötävää, kun sitä ei meinaa riittää itsellekään. Hinnoista vielä, että tilastokeskuksen mukaan naudan paistin kilohinta oli viime vuonna 12,10 euroa...

No itsellä sattuu olemaan koira. Vaikka se onkin keskimääräistä älykkäämpi tankalais-ruåtsalainen pihakoira, niin senkin ekologinen jalanjälki on melkoinen. Onneksi se kuuluu ympäristön kannalta pienikulutuksiseen sarjaan "pienet koirat". Silti piski kuluttaa enempi kuin tuo edellä mainitsemani kissa, jonka ekologinen jalanjälki on 0,15 ha:a. Se puolestaan vastaa Tiede-lehden artikkelin mukaan Volgswagen Golfin kulutusta vuodessa.

Ai mää vai?!











Hamsterin ekologinen jalanjälki on 0,014 ha:a. Vai olisiko minun sittenkin ostettava kultakala. Sitä ei tarvisisi koiran tavoin pissittää aamuisin eikä se räyhäisi naapureille eikä ulisisi narttujen perään. Kulutuskin olisi passeli, vain 0,00034 ha:a.

Tupu R.I.P.








Paras ratkaisu ympäristön kannalta olisi tietty se, että ottaisi sellaisen lemmikin, jonka voisi lopuksi syödä. Kuullostaako hurjalta? Mutta jos syöt lihaa, teet niin jo tällä hetkelläkin. Se, että et ole kiintynyt lähimaatilan Mansikkiin, ei muuta asian perimmäistä tarkoitusta. Vai muuttaako?!

Täältä tullaan FinnClean!

Nimittäin, lähdemme hartaasti odotetulle messumatkalle keskiviikkona opiskelijoiden kanssa. Matkasta tulee ikimuistoinen.

Olemme panostaneet reissuun tosi paljon. Opiskelijat eivät ehkä arvaakaan, miten paljon teemme töitä, että matkasta tulisi onnistunut. Itse messuille olemme suunnitelleet tehtävistön, minkä mukaan opiskelijat löytävät ainakin meidän mielestämme kiinnostavimmat kohteet suuresta messutarjonnasta. Sen lisäksi olemme panostaneet menomatkan ohjelmaan, jotta matka sujuisi rattoisasti ja saisimme aikaan odottavan ja kivan oppimisfiiliksen.

Tiedossa on sitoutumistehtävä, levyraati ja bonuskilpailu. Ainakin! Olemme haalineet paljon arpajaispalkintoja, koska ne kohottavat aina tunnelmaa. Olen kerrannut myös ne kaksi vitsiäni, jotka osaan melko hyvin ja takertelematta. Jos tunnelma on riittävän rento, kerron ne. Tai ainakin toisen. Toinen niistä varmaan pyydetään esittämään jossain muualla...

Opintomatkamme ovat aina olleet todella hauskoja ja mukavia! Mutta kaikki niistä eivät kestä kirkasta päivänvaloa. Kuten se, että opiskelijat meinasivat jäädä kerran Viron reissulla kiinni tullissa. Tai se, että eräs opiskelija rakastui tulisesti erääseen kanssamatkustajaan ja meinasi niiltä sijoilta lähteä hänen mukaansa - Ruotsinlaivalta. Tai se, että varashälyttimet singahtivat soimaan Stockmannilla erään kollegan poistuessa kaupasta. Tai se, että opettajat tylsistyneinä eräisiin messuihin karkasivat lähimpään pizzeriaan ja jättivät opiskelijat tutustumaan yksinään messuihin. Tai se, että opettajat päättivät eräiden messujen jälkeen, että kustannussyytkään eivät enää saa meitä majoittumaan laivan 23h risteilylle ENNEN varsinaista messupäivää...

Hah!

Ihan vaan tiedoksi, että olemme sitten asennuttaneet tällaisen valvontakameran (kuitenkin pienemmän kooltaan) matkan tallentamista varten. Ja muutenkin, jos nyt sattuisi tarvitsemaan dokumenttia, että on reissussa oltu :)

Muotitietoinen...

Mutta en siis minä, ainakaan kaiken aikaa. Lyhensin juuri housujani ja mietin, että kohta alkaa taas pikkujoulukausi. No ennen sitä pohdintaa haluan tarkentaa, että en lyhentänyt housujani siksi, että olisin joutunut ostamaan liian isot housut. Tai siis että ne muka olisivat olleet vyötäröltä passelit, mutta sitten vastaavasti lahkeista liian pitkät. Lyhensin ne siksi, että reiteni ovat täyttä lihasta ja siksi hieman pulskistuneet, koska treenaan niin kovasti. Esimerkiksi syömistä.

Tanskalaisruåtsalainen pihakoiramme Vili on aina muodikas. Tässä Vili istuksii arki-iltana työhuoneessani ja pohtii maailman menoa. Sen erityisalaahan ovat se-romut eli nykyisin puhutaan sähkölaitteista...







Mutta oikeasti, kaupoista ei löydä enää normaalivartaloiselle ihmiselle sopivia housuja niin, etteikö niitä tarvitsisi tuunata ensitöikseen. Ihmettelen, että mistä ihmiset oikein löytävät vaatteensa, koska itselleni se tuottaa todellista tuskaa. Puhun siis edelleen housuista. Niinpä minulla on kaapissa paljon eri kokoisia housuja, joista sitten voin valita tilanteeseen sopivat (siis koon puolesta) housut.

Ja nyt päästään varsinaiseen aiheeseen. Koska minulla on tapana hieman lihoa ja sitten taas hoikistua normaalipainooni (milloin olen siis ihan sutjakan näköinen), niin ongelma on se, että juuri kun minulle sopisivat ne korkeavyötäröiset liituraitahousut, ne eivät ole muodissa. Ja kun minulle sopivat ainoastaan ne leveälahkeiset vaaleat farkut missä on jotain kukkakuvioita takataskuissa, niin silloin nekään kurjat eivät ole muodissa. Kun solahdan hienosti samettihousuihin, niin kenelläkään muulla ei näy sammareita jalassa. Jne. tätä rataa vuodesta toiseen.

Sitten kehittelin itselleni uuden genren: under the limit. Se tarkoittaa, että minua ei kiinnosta pätkääkään, millaiset vaatteet ovat milloinkin muotia. Tai siis se on genren idea; ajaton ja muista piittaamaton tyyli. Ainoa kriteeri on, että vaatteet ovat puhtaat ja pesty pesupähkinöillä tai fosfaattipitoisella pesuaineella. Koska molemmissa on haasteet ympäristön kannalta, eli pesupähkinät taidetaan tuoda Intiasta ja fosfaatti rehevöittää (mutta vain vesistöön joutuessaan), ne ovatkin genreni kannalta tärkeät asiat. On mietittävä vaatteiden ulkonäön sijasta niiden elinkaaren käyttövaiheen kuormitusta!

Lomalla ostin itselleni hatun, koska pääni näytti ihan mustalta nuppineulalta Riipis-pipossa. No senhän ei pitäisi haitata genreni periaatteiden mukaan, mutta kaiken lisäksi siitä pääsi tuulikin läpi. Siksi siis lämpimämpää hattua ostamaan. Tiedän kyllä itse heti, mistä tykkään. Mutta muut eivät. Siksi jouduin sovittamaan n. 25 erilaista pipoa, lätsää, baskeria ja talvilippistä 4 eri kaupassa, ennen kuin löytyi sopivat. Osassa näytin ihan lampunvarjostimelta. Missään en näyttänyt muodikkaalta.

Miten kaikki edellä kerrottu sitten liittyy siihen, että pikkujoulut on tulossa? No, muotitietoisilla on pikkujouluissa aina jotain kimallusta, lametta ja punaista. Tai sitten mustaa, kuin kaikilla olisi hautajaisiin meno suoraan joulupippaloista... Niin mietin, että järkkyä taas, kun ei ole mitään pikkujouluvaatteita, kun tuntuu niin itselle vieraalta ilmestyä karkeloihin joku lamekolttu päällä. Ja muiden juhlamieltä latistaa, jos paikalle ilmestyy ihan arkivaatteissa. Toiset taas ovat tietty sellaisissa töissä, että arkenakin näyttävät olevan juhlavaatteissa - heillä niitä ongelmia lieneekin.

Onko sittenkin sorruttava; taidan laittaa liivihameen; nehän on nyt muotia. Itselläni oli sellainen viimeksi kansakoulun joulujuhlassa vuonna 1967...

Lomalla

Olen ollut tässä viimeiset päivät lomalla ja aloin pohtimaan, mitä tuo sana oikeastaan merkitsee. Jokaiselle sillä on varmaan oma merkityksensä, riippuen elämäntilanteesta ja muista elämän kieputuksista. Muistan hyvin, kun olin äitiyslomalla ja tuolloin loma sanana koki jonkinlaisen inflaation minun ajatuksissani.

Olen ollut äitiysloman lisäksi ainakin kesälomalla, syyslomalla, talvilomalla, hiihtolomalla, perunannostolomalla, joululomalla ja pääsiäislomalla. Noista lomista perunannostoloma on kadonnut ikiajoiksi. En tainnut itsekään montaa perunaa perunananostolomalla nostella aikoinaan, mutta sillä nimellä se tunnettiin 1970-luvulle saakka ja sitten havahduttiin siihen, että maalaiskoululaiset joutuvat nostamaan perunoita olivatpa lomalla tai eivät. Kaupunkilaiskoululaisille perunannostoloma ei todellakaan merkinnyt perunoiden nostelua vaan korkeintaan ostelua. Perunahan oli yksi tärkeä ravintoaine, toisin kuin nykyisin.

Hiihtoloma on kokenut sekä konkurssin sekä revanssin, sillä perinteisestä hiihtämisen sijasta loma taidetaan tuntea nykyisin paremminkin laskettelulomana. Laskettelu on nykyään laaja käsite ja tarkoittaa alppihiihtoa, telemark-hiihtoa, freestail-hiihtoa ja lumilautailua. Sen sijaan se ei tarkoita lumikenkäilyä, mitä minä yleensä harrastan jokaisella hiihtolomalla eli talvilomalla paremminkin.

Mutta entisajan hiihtolomalla siis todella hiihdettiin suksilla pitkin umpihankea tai latua ja kaikilla on tervasukset. Myös molemmat hiihtotyylit, eli perinteinen (mitä sen ei vielä silloin tiedetty olevan) ja luistelu (millä nimellä sitä ei tuolloin kutsuttu) olivat kaikille tuttuja. Pöhkömpikin tajusi, että lykkimällä suksia haara-asennossa, voitti vähintään oman koulun mestaruuden!

Koska meillä oli perheessä varaan vain yksiin laskettelusuksiin, niin minä tulla päräytin Jurtin rinteet alas omilla tervatuilla puusuksillani. En vaan tiennyt, että harrastin jo tuolloin telemark-hiihtoa! Vaatteetkin olivat melko passelit ja vastasivat melkolailla lajin perinneharrastajien asusteita; villapaita ja sarkamaiset hiihtohousut, paksu pipo ja lapaset. Eli kyllä sitä on Lieksassa jo haisteltu muodin tuulia; mitä nyt oltiin vähän etuajassa...

No vähän pomppasi tuo pohdinta itse aiheesta, mutta se sallittaneen näin lomalla. Mielestäni loma on onnistunut silloin, jos ei pilaa muiden lomaa ja onnistuu omansa kanssa. Paras hetki oli se, kun istuin kiikussa,tuijotin tähtitaivasta ja näin tähdenlennnon.

Lisäksi näin Ruunaan kosket, Kontiovaaran sodanaikaisen partisaanihyökkäysen muistomerkin, Oulun Tiedemaan ja autoni uudet pölykapselit! Siinä sitten oli viikolle ihan riittämiin.

Värillä on väliä!

Nimittäin, villasukkien värillä. Meikäläinen, joka on siis yllättävän näppärä sormistaan, osaa myös neuloa. Ongelma eli nykykielellä haaste on se, että jossain vaiheessa motivaatio saattaa loppua. Viimeksi näin kävi noin 9 vuotta sitten, kun ajattelin neuloa siskolleni villasukat 50-vuotislahjaksi. Neuloin ensimmäisen sukan ihan nopsasti ja aloitin toista. Kun pääsin kantapääkavennukseen, alkoi tökkimään. Ja siihen se sitten jäi - odottelemaan parempia aikoja.

Nyt ajattelin, että siskon 60-vuotissynttäreille on vielä vuosi aikaa (tarkkaan laskettuna 11 kk), joten ajattelinkin tekaista sukat loppuun ja kääriä ne pakettiin. Siinä sisko saa samalla jotain uutta, jotain vanhaa ja jos vielä saan pöllittyä lahjapaperin jostain (ei kuitenkaan kaupasta), niin eikös se menekin ihan sen lorun mukaan?!

Mietin, miksi minulla loppuu innostus noisssa neulehommissa ns. ihan loppumetreillä. Edellinen suuri neulekatastrofi oli silloin, kun ostin 5-vuotiaalle esikoiselleni hänen mielivärilankaansa, neuloin villapaidan resoreita myöten valmiiksi ja villapaita odotteli kaapissa niin pitkään, että poika kerkisi aloittaa jo koulunkin. Silloin tormistauduin ja sutaisin resorit valmiiksi parissa tunnissa. Muuten se oli tosi hyvä, mitä nyt hihat näyttivät vain vähän lyhyiltä. Mutta vain näyttivät, sillä hihoja kiskomalla ne kyllä olivat lopulta ihan passelit. Ja eikös se siihen aikaan ollut vähän muotiakin, että ranteet olivat paljaana! Käytännöllistä ainakin, kun hihansuut eivät työntyneet soppakulhoon...

No nyt sitten on meille tuurineulojille keksitty motivaatiolanka; nimittäin sellainen, missä väri vaihtuu värjäyksen mukaan ja yhdellä lankarullalla saa neulottua vaikka 7 eri väriä!!! Näin kerän lauantaina kaupan hyllyllä ja innostuin niin, että ostin heti sellaisen, samoin 4 numeron puikot ja neuloin tytölle SEKÄ villasukat ETTÄ rannekkeet ihan tuosta noin vaan. Kun ajattelee, että tänään on maanantai (tarkennan, että kaksi yötä erottaa tuosta ostopäivästä) ja sukkien neulomisen välillä olen kerinnyt retkeillä Saarivaarassa, Ruunaalla ja Koukkuniemessä sekä olen muutenkin ollut äitini luona touhuamassa kaikenlaista, niin voi vaan vetää johtopäätöksen, että minua motivoi se, että eipä tarvinnut päätellä langanpäitä!

Tässä tytär esittelee notkeuttaa, koska halusin saada todisteet samaan kuvaan...

Nyt se sitten tehtiin!

Nimittäin testattiin, miltä tuntuu ryvettää itseään todella kuraämpärissä (lue: siivousankossa - uusin std-sanasto) eli panna itsensä likoon toden teolla. Ja voin vakuuttaa, että hyvältä tuntuu! Jos ei osaa nauraa itselle, niin silloin joutuu nauramaan vain toisille. Onneksi tätä vaaraa ei ole. Koska nauru pidentää ikää, niin sekin varmaan pidentyy videosessiomme aikana niin paljon, että eihän ihan heti tarvitse meikäläisen ruveta eläkkeelle pääsystä haaveilemaan. Näin siis myös työnantajamme hyötyy harrastuksestamme...

Ensin tietty treenasimme normaalin BC-tunnin. Saimme tarpeeksi punaa poskille, joten meikkaajia ei tarvinnut. Kun tunti oli loppunut ja muut kuntoilijat häipyneet, homma eteni siten, että kuvasime ensin Annikan setit. Ne olivat todella huippuja!!! Aivan mahtavaa, että hän suostui mukaan. Annika on tyyppinä todella huippu; aina iloinen ja kannustava ja tsemppaa meitä todella mahtaviin (potku nousee n. 90cm) suorituksiin.

Sitten kuvasimme meidän setit. Emme päässeet samalle tasolle kuin Annika, mutta sehän ei ollut tavoitekaan. Tavoitteena oli, että näemme nykyisen tasomme, analysoimme sen, otamme opiskemme ja näytämme vielä opiskelijoille,että TODELLA alkeelliseltakin tasolta voi päästä huippusaavutuksiin (täälä en siis tarkoita sitä, että opiskelijat olisivat aloittaessaan alkeellisella tasolla vaan sitä, että me olemme tämän harrastuksen suhteen)! Tarvitsee vain oman korkean motivaation, oppimisen ilon ja kamujen kannustuksen. Ja tietenkin, oman ohjaajan motivoivan palautteen!

Teimme myös muita havaintoja. Minulla oli liian pieni paita; tiesin, että se oli pieni, mutta en tiennyt, että se oli niin pieni. Lisäksi olisi pitänyt sinisen paidan sijasta laittaa hoikennusefektin antava musta paita, kuten kollega, tai pari numeroa liian iso paita, kuten toinen kollega. Mutta lopulta tuumasimme, että meistä tuli kuitenkin hyvä värisuora ja sehän nostaa tietty videotamme taiteellisesti korkeammalle levelille.

Emme pysyneet ihan rytmissä, mutta se johtui minun osaltani siitä, että minulla ei ole sitä sävelkorvaa. Kollegat eivät tietty muuten vaan pysyneet rytmissä... Hypyt jäivät mataliksi, koska muuten päitämme ei olisi näkynyt videolla. Iskut näyttivät, mutta siis vain näyttivät, kevyiltä.

Kun katselee videota, niin voi vaan todeta, että siinä on kolme täysin BC:n pauloihin hurahtanutta aloittelijaa, jotka keväällä ovat huippuja!!! Huippu tarkoittaa minun kohdallani sitä, että olen ylittänyt itseni! Ja se on jo paljon se!