Oikeutta eläimillekin!

Viime viikolla oli Hesarissa ja peräti Karjalaisessakin juttu ihan kuvien kera, missä Oikeutta Eläimille-järjestön jäsenet kantoivat eräästä sikalasta varastamiaan kuolleita porsaita hautajaiskulkueessa Mannerheimintiellä. Tavoitteena oli herättää huomiota eläinten kohteluun. Tässä onnistuttiin hienosti! Myös eläinten kärsimystä niin jumasti esille tuovat kuvat ovat saaneet levitä mediassa, mikä on pienoinen ihme Suomessa.

Toivottavasti sikakampanja saa ihmiset pysähtymään ja pohtimaan asioita. Suomalaisessa yhteiskunnassa meillä on tähän varaa. Me voimme pohtia ja pyrkiä onnellistamaan sikojen, nautojen ja kanojen elämään. Oikeutta eläimille-järjestön sivuilla muistutetaan, että "vajaasta kolmesta miljoonasta porsaasta yli 400 000 kuolee ennen kolmen kuukauden ikää".

Suora lainaus Oikeutta Eläimille-järjestön sivuilta: "Vegaaniseen elämäntapaan kuuluu myös eläinperäisten vaatteiden ja muiden kulutustavaroiden välttäminen. Näihin kuuluvat mm. eläimillä testatut kosmetiikkatuotteet, nahka- ja villavaatteet, sekä itsestäänselvästi turkikset. Ekologisista syistä voi kuitenkin olla järkevää käyttää jo ostetut tuotteet loppuun. Mikäli sinulla on vanhoja turkiksia, lahjoita ne eläinoikeusjärjestöille käytettäväksi mielenosoituksissa."

Karjalaisen kolumnisti Helena Tahvanainen (Karjainen 27.11.11) ottaa rajusti kantaa Oikeutta Eläimille-järjestön tempaukseen. Häntä otti pattiin se, että järjestön nuori aktivisti piti karjankasvatusta suurimpana moraalisena ongelmana tällä hetkellä. Tahvanainen sanoo, että sian ongelmat ovat minimalistisia Suomessa, missä vanhukset riutuvat nälissään sänkyihinsä köytettyinä vanhainkodeissa ja sairaaloiden vuodeosastoilla. Olen osittain samaa mieltä; jos minun on pelastettava sika tai ihminen, valitsen ihmisen. Silti minusta on väärin, että tuotantoeläinten kohtelu on julmaa eikä niillä on mahdollisuutta luonnonmukaiseen elämään ennen teurastusta.

Tahvanainen vertaa sikojen kohtaloa niiden maapallon 3 miljoonan vastasyntyneen lapsen elämään, mikä loppuu ennen heidän viidettä ikävuottaan. Lisäksi Tahvanainen tempaisee vertailuun myös ne puoli miljoonaa äitiä, jotka kuolevat raskauden tai synnytyksen aikana tai yleensä ne naiset, joiden on vaan pakko synnyttää, vaikka he eivät ehkä haluaisikaan. Olen osittain samaa mieltä; jos minun pitää surra, suren enemmän kuollutta lasta tai hänen kuollutta äitiään kuin kuollutta porsasta. Silti minusta tuntuu kohtuuttomalta, että sikaloissa kuolee mielettömän iso määrä porsaita huonon kohtelun, stressin tai jonkun muun turhan syyn takia.

Mielestäni Oikeutta Eläimille-järjestön tempaus on oikeutettu. Se pysäyttää ainakin osan ihmisistä ajattelemaan. Se on jo paljon se!

Vertailuissa on aina hankalaa se, että vastakkainasettelu ei ole järkevää. Esimerkiksi: onko sinusta reilua, että suomalainen lapsi saa n. 100 euron lapsilisän kuukaudessa, kun sitä verrataan kenialaiseen vanhukseen, jolle ei makseta eläkettä ollenkaan? Eihän noin älytöntä asiaa voi verrata! Sama on mielestäni kyseessä em. artikkelissakin: suomalaisten vanhustenhoidon tasolla ei ole mitään tekemistä tehomaataloustuotannon kanssa.

Mielestäni olisi ollut viisampaa verrata vaikka niitä sikoja, joiden kohtelu tuotantoeläimenä on sellaisella tasolla, että ne voivat toteuttaa lajilleen ominaisia käyttäytymistapoja näihin parkoihin, joiden olot sikaloissa eivät anna niiden käyttäytyä vähimmässäkään määrin lajityypillisesti. Tehotuotanto on ihan eri asia kuin mahdollisimman luonnonmukainen tuotanto. Nämä pitäisi selkeästi erottaa ja vertailla sikoja sikoihin ja kanoja kanoihin, eikä ihmisiä eläimiin. Ymmärrän kyllä täysin Tahvanaisen pointin, mutta sillä viedään huomio pois myös tärkeästä asiasta, eli eläinten kohtelusta. Vieläkin tärkeämpää on ihmisen kohtelu! Joku kirjoittikin kerran, että kuka kuvaisi vanhuksia; sitä kautta saisimme päättäjät ehkä siirtämään määrärahoja jostain turhemmasta vanhustenhuoltoon!

Olen pyrkinyt lisäämään kasvisten syöntiä, koska totuus on, että maapallo ei kestä sitä, että kaikki maapallon ihmiset olisivat lihansyöjiä. Pyrin valitsemaan kanaa naudan sijasta ja kalaa kanan sijasta. Parasta olisi tietty se, että ampua pamauttaisin itse hirven, niin sen ei tarvisisi kärsiä yhtään ennen kuolemaa...

Mutta kalantuotantonkaan ei ole aivan itsestään selvä. Onko mitään järkeä, että euroopassa kalastettu kala pakastetaan, kuljetetaan Aasiaan, sulatetaan ja fileoidaan halpatuotantotehtaassa, pakastetaan uudestaan ja kuljetetaan myytäväksi Suomeen. Minusta ei, mutta Eviran mielestä kyllä! Sen mukaan tuotteen valmistamseen liittyvä kalan pakastaminen on sallittua ja sen jatkokäsittelyä vaativa sulatus ja taas uusi pakastaminen on ok. MUTTA kuluttajalle myytävän, valmiin pakastetun tuotteen uudelleenpakastaminen ei ole sallittua. Siinähän on vissi ero, eikös vaan...














Tanskalais-ruåtsalainen pihakoiramme Vili on oivaltanut, että kalaa ei kannata pakastaa, vaan paras tapa on syödä se tuoreena.


Mökillä ei jaksa aina kokata, mutta siellä on kätevää, kun ruokaa löytyy ihan metsästä suoraan...

Tre små tomtar!

En ole ihan varma tuosta käännöksestä, kun olen tässä ruvennut treenaamaan englantia ja samalla meinaa tuo toinen kotimainen unohtumaan. Mutta sellainen tuli mieleen, kun sain juuri äsken tekstiviestin, missä oli oikein kuva mukana!

Niin eikös siinä nököttänytkin ystäväni koko tonttuperhe! MAHTItonttu oli saanut perheenlisäystä ja tässä tapauksessa voi varmaankin sanoa, että pojasta polvi paranee! Mikäli tällä siis tarkoitetaan sitä, että jokainen sukupolvi on tavallaan parempi versio edellisestä.

Vasemmanpuolimmainen MAHTItonttu näyttäisi edustavan neanterdalilaista klassista tonttuvaihetta, jolle oli tyypillistä paksu keskivartalo, eristäytyvä luonteenlaatu ja suuri koko ylipäätään. Tonttu turjottaa rivissä hieman erillään muista ja on vähän syrjäkarein muihin. Sen aivojen koko on suhteessa pään kokoon, mikä tässä nimenomaisessa tapauksessa näyttäisi olevan melko vaikeasti arvioitavissa; etenkin kun sen nenä näyttää jopa suuremmalta kuin pää. Toisaalta, koska piippalakin koko korreloi suhteessa pään kokoon, voisi päätellä, että vaikka tontulla olisikin suhteessa pienet aivot verrattuna sen muuhun olemukseen, niin se on todella oiva perustonttu, jonka jälkeen muilla on vain yksi suunta...

Seuraavassa tonttujen evoluutiovaiheessa syntynyt keskimmäinen KESKItonttu edustanee kallellaan kulkevien saunatonttujen sukupolvea. Sille on tyypillistä, kuten kuvastakin näkee, pienempi koko kuin MAHTItontulla, mutta vastaavasti sen vartalo taittuu notkeasti suuntaan jos toiseenkin ja tässä tapauksessa se pysyy suorassa, koska tälle tonttulajille on tyypillistä oveluus ja taitavuus. Vaikka syntyvaiheessa tontun vartalo oli aivan vinossa, niin lopullisessa muodossaan se näyttää olevan hämmästyttävän suorassa. Tähän pystyy siis vain ovela KESKItonttu, jonka älykkydestä kertoo sen piippalakin poimujen kierre.

Oikeassa reunassa oleva REUNAtonttu on selvästi eri näköinen kuin aiemmat tonttusukupolvet. Sen keskivartalo on lyhyempi, mutta nenä vastaavasti suurempi kuin KESKItontulla. Se piippalakki on myös suhteessa suurempi verrattuna sen muuhun kokoon, joten tämän tontun rakenne kertoo nykytonttujen sukupolven itsetunnosta. Kun vertaa MAHTItontun vartaloa ja piippalakkia REUNAtontun vastaaviin, voi vaan ihmetellä. Mitä ihmettä REUNAtontulla on päässään- muuta kuin nenä?!

Tonttujen evoluutiota on hauska seurata suoraan alenevassa polvessa niiden nenien osalta. Jana kulkee MAHTItontusta alaviistoon ja osoittaa, miten nopeasti tontut ovat kehittyneet suuntaan jos toiseenkin. Pari piirrettä on pysynyt samana; niiden keskivartalon karvapeitteen kiharuus ja piippalakin väri. Tämä osoittaa, että tontut eivät ole tarua, vaan totta!!!

Aivan mahtavia tonttuja!!!

Amsterdam - here we come!

Nyt se sitten alkaa; armoton laihdutus, että olen asiallisessa kunnossa ensi keväänä, kun suuntaamme kohti Amsterdamia. Päätös lähtemisestä tuotti minulle vaikeuksia, sillä ainut järkevä tapa matkustaa sinne on lentokone. Olemme perillä vaivaiset neljä päivää, kun olisi tietty järkevä olla vähintään viikko, jopa puolitoista. Sillä hiilidioksidikuormitus on melkoinen!

Onneksi teemme lennon sentään Finnairin koneella, joka lentää matkan biopolttoaineella, joka on valmistettu ravintoloista saadusta paistoöljystä. Biopolttoaineen hiilijalanjälki on peräti 80% fossiilisia pienempi, joten ihan suht hyvällä omatunnolla sinne voi siis lentää. Finnairin mukaan "Lentoturvallisuus on tärkein prioriteettimme, siksi biopolttoaineiden tulee olla sertifioitu ennen kuin aloitamme niiden käytön." Toisessa otsikossa kuitenkin jo vakuutettiin, että "Finnair kokeilee biopolttoainetta Amsterdamin ja Helsingin välillä". Hmmm... asian tässä vaiheessa, olisiko sittenkin pitänyt turvautua KLM:n koneeseen?!

Lentolaskurin mukaan lento HELSINKI-SCHIPHOL matkan pituus on edestakaisin 3 043 kilometriä. Sen aiheuttama päästömäärä on sama kuin 583 kg:lla hiilidioksidia. Jos haluan ostaa aneen, voin maksaa 15 euroa päästömaksu ja puhdistaa moisella summalla omatuntoni. No anehan tarkoittaa "vapautumista syntiä seuraavasta maallisesta rangaistuksesta, kuten esimerkiksi jalkapuusta". Koska nykyisin on aika pieni vaara joutua jalkapuuhun moisen ilmastosynnin takia, pitää siis turvautua omaan sisäiseen sanktioon tai maksaa vapaaehtoinen maksu.

Hollantilainen jätehuolto poikkeaa melkoisesti omastamme. Tässä Amsterdamin keskustan jäteröykkiöitä kauppojen sulkemisajan jäkeen.



Toinen huolenaihe tuo lentomatkustamisen lisäksi on tietty se, saanko englanninkieleni siihen kuntoon, että pystyn kommunikoimaan suht´ asiallisesti paikallisväestön kanssa. Uskon niin ja suunnittelimme, että voisimme ottaa muutaman kielikylvyn ennen reissuun lähtemistä...

Taas me tuunataan!

Jouluaika siis lähestyy ja ystäväni, joka on armoton jouluihminen, päätti tehdä joulutonttunsa itse. Niitä olisi ollut kaupassa noin 5 euron hintaan, mutta ekoihmisenä hän ajatteli, että parempi tehdä itse. Koska hänellä ei ollut lammasta eikä puuvillapeltoa, hän joutui kuitenkin ostamaan tonttuihin tarvittavat huopa- ja puuvillakankaan kaupasta. Mutta jäi siinä se elinkaaren mukainen tuotantovaihe itse varsinaisen tuotteen, eli tontun kohdalla teollisesta valmistuksesta pois, joten suostuin auttamaan häntä.

Ystäväni harrasti kauppakierroksellaan ensin mallien vakoilua, mutta omatuntonsa rauhoittamiseksi osti lopulta tontun, mikä olisi jatkossa hänen oman tonttupajansa PERUStontttu. Tältä mallitonttu näyttää vanhan puuauton katolla.



Ensimmäiseen tontun vartalon hän ompeli itse, käsin. Se laitettiin samalla tavalla auton katolle ja mallattiin, miltä se näyttää... Kyseessä onkin oikea MAHTItonttu, eikä mikään pikkuinen ruipelo. Kunhan tämä tonttu on valmiina, niin lapsetkin ovat taatusti kilttejä... Ja tässähän se alapuolella jo kököttää; hatustaan mies tunnetaan - tässä tapauksessa tonttu hiipastaan.


Seuraavan tontun vartalo päätettiin ommella koneella; ihan vaan varmuuden vuoksi. Ei mitään kaavoja tehty, mutta vedettiin sentäs viivaimella tontun vartalon muodot. Vähän omituinen ohje, mutta kai tästä sitten tonttu tulee?!





Koska perusta on aina tärkeä, niin päätettiin satsata siihen laittamalla ihan nuppineulat, jotta ompelus pysyy kasassa ompelemisen aikana. Hyvältä näyttää tonttu vielä tässä vaiheessa.

Mutta tässä vaiheessa ei; tontulla on lievä etukeno. Mietittiin, että olisiko sittenkin pitänyt etsiä jostain kaava. Sitäkin arvioitiin, saisimmeko ryhdin suoristumaan, jos vähän venytettäisiin toiselta puolelta. Tai toiselta. Tai tehtäisiin kokonaan uusi vartalo. Mutta ei jaksettu.


Mutta sitten tuumattiin, että kyllä tästä selvitään ja leikata suikautettiin liiat pois.











Tulos oli niin hyvä, että seuraavassa tontussa tehtiin operaatio suoraan ja niinpä saatiinkin itse asiassa aika kiva Tonttupariskunta. Näyttää ihan siltä, että tässä tontut nojailevat toisiinsa ja haaveilevat Joulusta. Tai ainakin toinen.




Tontuilta puuttuu enää vaatteet. Sukkahousutkin on jo ostettu nenää varten. Nyt vaan odotellaan, että ilmat kylmenee...

Ja sitä odotellessa tuunattiin taas yksi kangaskassi. Huomaa hieno avaimenkiinnitysvekotin kassin sisäpuolella. Nimittäin, jos ompelukset pettää, niin avain tipahtaa näppärästi talteen...

Piirakan paistossa

Jaahas, meikäläinen on ennakoinut tänä vuonna jouluaskareet todella hyvin. Paistoin tänään jo piirakatkin! Viime vuonna olin niin uupunut, että jäi vähän kotihommia rästiin ja piirakanpaisto oli nimenomaan se, mikä tuntui haastavimmalta jouluvalmisteluissa.

Nyt siis innolla hommiin! Puuron keitti ystävä jo eilen ja aamulla heräsin lämmittämään uunia puoli kasin maissa. Meillä on vuolukiviuuni ja olen paistanut siinä leipää, piirakoita ja karjalanpaistin. Viime vuosina on ollut pakko lopettaa leivänpaisto, koska taikinajuuri katosi...

Leivomme yleensä n. 120-130 piirakaa, jotka sitten jaetaan puoliksi. Olemme kehittäneet leivontatekniikan, jossa on maksimoitu kaikki tarpeellinen ja minimoitu kaikki turha. Niinpä varsinainen työ sujuu joutuisasti etenkin silloin, jos kaikki häiriötekijät (lapset, mies, koira) on saatu poistettua session ajaksi riittävän kauaksi. Yleensä soitamme joululauluja (ellei tehdä piirakoita pääsiäiseksi), mutta nyt se tuntui liian aikaiselta. Sitten vaan taikinan kimppuun.

On monta tapaa jakaa taikina sopiviksi kuoriaihioiksi. Leivon taikinasta ensin ison pötkylän, minkä jaan tasan kahteen osaan. Sen jälkeen leivon kummastakin pötkylästä uuden pötkylän ja jaan ne taas kahteen osaan. Tämä on hankalaa, koska minulla on taittovirhe ja siksi käytän nykyisin tämmöistä apuvälinettä... Minusta tämä on nopea tapa.

Matemaattinen pähkäily kannattaa, koska silloin saan viipaloitua pötkylästä juuri oikean määrän kuorilättyjä, jotka sitten litistän jauhotettua pöytää vasten ja näin saan helposti työstettävän lättärät, joita säilytän kelmun alla kuivumisen estämiseksi. Jos tuntuu siltä, että en käytä standardisanoja, niin sehän on vain tunne, eikös niin.

Kun koko taikina on käsitelty, alkaa tylsistyttävä ajeluvaihe pulikalla, missä jokainen kuorilätty on ajeltava ruisjauhoa apuna käyttäen niin ohueksi, että päivä paistaa läpi, jos ei ole pilvistä. Ja huomio! kuori pyörii pulikan alla itsestään, kun on oikein taitava leipoja kyseessä. Tämäkin vaihe tehdään kerralla kuntoon, eli kaikki 130 pulikoidaan odottelemaan täyttämistä muovin alle.

Sitten alkaa kiva vaihe, kun toinen levittää riisipuuron kuorelle ja toinen rypyttää piirakan kauniiseen kuosiin. Tällä välillä on tietty tungettu puita uuniin ja lopulta saatu hiiletkin pudotettua. Nypytetäänkö vai rypytetäänkö, kas siinä pulma. Kauneus on katsojan silmässä, maku sama molemmissa.


Vuolukiviuunini alkaa hyytyä; en tiedä mistä se johtuu. Tässä viimeisiä viedään, mutta lämpö on uunissa laskenut niin, että 15 minuuttia menee pellillisen paistamiseen. No, sinä aikana kerkiää sitten kastaa jo paistetut voi-vesiseoskseen ja laittaa ne odottamaan seuraavaa vaihetta...


NAM!

K-10

Miten paljon me vanhemmat näemmekään vaivaa, että saisimme jälkikasvun uskomaan satuja! Kuvioon kuuluu, että teroitamme ehdotonta rehellisyyttä jälkikasvulle mutta samalla sepitämme itse heille mielettömiä juttu Joulupukista, Hammaskeijusta ja muista uskomattomista tyypeistä. Lopuksi, totuuden paljastuttua, emme suinkaan pyydä anteeksi mokomaa käytöstä, vaan huijaamme itkusilmäisen kakaran jatkamaan petosta pikkuveljelle tai -siskolle tyyliin "yhteinen salaisuutemme".

Kollegat intoutuivat kertomaan illallispöydässä omia katalia konstejaan lastensa sumuttamisessa. Toinen kahlasi umpihangessa virittelemässä mukamas tonttujen jättämiä lahjoja metsään. Muksut eivät olleet ihmetelleet edes sitä, että lahjat oli merkattu heijastimilla, koska kollegaparan suunnistustaito oli tietty niin onneton, että sinne olisi muuten koko katras jäänyt pyörimään pimeään metsään jouluaatoksi.

No, minun on nyt tarkennettava tuota em. kirjoitettua kappaletta, koska kollega oli närkästynyt siitä, että olin jättänyt mainitsematta muutamia keskeisiä asioita. Nimittäin, hän oli ensin väärentänyt kirjeen, jonka mukamas tontut olivat kirjoittaneet. Kirjeen löysi - yllätysyllätys - juuri se pienoinen viaton lapsokainen, joka oli suunniteltu kavalan huijauksen kohteeksi. Koko muu perhe oli siis juonessa mukana, kun pienimmälle luettiin kirje, jossa "tontut" pahoittelivat sitä, että Joulupukin reki oli kaatunut liian kovassa vauhdissa ja osa lahjoista oli lentänyt - kuinkas ollakaan - somasti pienokaisen kotitalon kupeeseen lumihankeen. Sinne kollega sitten raahasi koko lapsikatraan, 30 asteen pakkaseen, etsimään kaaharitonttujen reestä pudottamia paketteja...

Ja toinen kirjoitti minikäsialalla minikirjeitä, joita mukamas Hammaskeiju lähetteli lapsille. Sormenpäät punaisina tyyppi väärensi jopa käsialansa, jotta kakarat eivät olisi tajunneet mitään huijaksen makua jutussa. Muksut eivät olleet ihmetelleet edes sitä, miten ihmeessä joku minikokoinen Hammaskeiju jaksaa raahata rahoja mukanaa. Ja taskussaan?? Miten ne edes sopisivat sinne?!

No, on tullut tietty itsekin tehtyä kaikenlaista. En halunnut, että esikoispoikamme mieltyy karkkeihin noin 3 vuotiaana, koska silloin nameja olisi jouduttu antamaan myös pikkuveljelle, joka oli tuolloin 1,5 vuotta. Niinpä ovelana ostin Vics-karkkeja, käärepaperissa olevia. Sanoin lapsiparalle: "Nyt saat maistella karkkia. Mutta karkit saattavat olla pahanmakuisia ja väkeviä, joten jos et tykkää, niin sylkäise tämä sitten vessanpönttöön.", (en ollut vielä opiskelemassa siivousteknikoksi, siitä alkeellinen nimitys wc-istuimelle). Kun esikoinen silmät säihkyen kääri karkkipaperia, tunsin pistoksen omatunnossa. AUUUTS! Voit arvata loput. Ei koskaan, ei koskaan enää valkoisia valheita!!!

Entisaikaan elämä oli paljon kurjempaa ihan yleisellä tasolla. Joulupukilla oli pahvinaamari. Pääsiäisnoitia, saatikka suklaamunia ei ollut. Tai jos olikin, niin sellaisen (suklaamunan) sai vasta pääsiäisaamuna. Ja jos olet kuullut tarinan Hannusta ja Kertusta, niin ymmärrät, että aika kovaahan se elämä lapsilla oli muutenkin. Kun minä olin lapsi, ei myöskään ollut tietoa mistään kiltistä ja rikkaasta Hammaskeijusta, joka antoi rahaa, kun maitohammas tipahti suusta. Siihen aikaan eli pelkästään Hammaskeijun katalampi sukulainen; sen nimi oli HammasPEIKKO!

Isänpäivää!

Olen aiemminkin pohtinut sitä, miten tekniikka on tuonut meille hyväosaisille paljon uusia mahdollisuuksia. Tänään siitä tuli taas hieno todiste. Nimittäin virtuaalikahvit isänpäivänä.

Lapsenlapsi asuu eri osoitteessa isänsä kanssa ja tänä vuonna välimatka oli niin pitkä, että isänpäiväkahvit ilman tyttöä oli totta. Otimme häneen kuitenkin Skypeyhteyden ja sitten keksin, että voimmehan juoda ne kahvit tässä samalla. Ei muuta kuin tietokone kahvipöytään!

Hienosti meni! Rupattelimme tytön kanssa ja saimme vietettyä mukavan kahvihetken, vaikka välimatkaa oli melkein 500 kilometriä! Aivan mahtavaa!

Ekana laitettiin tyttö hellalle, mutta siinä oli liian kuuma. Ja muutenkin, kun hänellä teki herkkuja mieli, niin kahvipöytään vaan...









Tuntui ihan siltä, kuin tyttö olisi istunut ihan oikeasti pöydässä. Paitsi Vilille ei tipahdellut mitään herkkuja naposteltavaksi pöydän alle. Jos ei olisi ollut Skypeä, tämäkin mukava hetki olisi jäänyt kokematta.






Ihan kaikki ei kuitenkaan mennyt kuten lähikontaktissa. Tässä tarjoan tytölle isänpäiväkakkua, NAM!, mutta sitten tyttö tuumasi, että aika mautontahan tuo kakku oli. Mutta muuten: meillä hyväosaisilla on tähän varaa. Tarvittiin vain kaksi tietokonetta ja nettiyhteys. Ja halua kokeilla kaikkea uutta!

Kun logiikka pettää

Olin tuossa iltana muutamana työkavereitten kanssa iltaa viettämässä. Siellä teatterissa siis. Mietin pitkään, mitä vaatteita laittaisin päälleni ja lopulta päädyin siihen tulokseen, että en aio laittaa työllä ja tuskalla ostamaani uutta liivihametta päälleni. Kyllä se sinne teatteriin olisi mennyt, mutta sitten olisin ollut ylipukeutunut teatterin jälkeisissä pippaloissa. Ja meikäläisellä on sentäs sen verran tyylitajua jäljellä, että sitä noloa en halunnut tuottaa muille.

No, töitten jälkeen pienessä paniikissa etsin laatikoista niitä hameita, joita olen käyttänyt joskus pulskempana ollessani. Ja niinhän siinä kävi, että taas kerran löytyi kaksikin potentiaalista hametta muutaman vuoden takaa. Tai oikeastaan molemmat olivat vuodelta -07; aika uusia siis. Samoin löysin vanhoja puseroita, joita sitten sovittelin ja valkkasin kaksi asukokonaisuutta - molempiin kuului siis sekä hame että pusero ja siihen toiseen vielä slipoveri.

Tyttö ei ollut kotona, joten otin itsestäni kuvan molemmissa kostyymeissä ja laitoin tekstarin, että kumman valitsisit. Tyttö valitsi slipariversion, joten otin siis sen paitaversion. No tämähän ei tarkoita, että tytön maussa olisi mitään vikaa, mutta koska meillä on vaan niin erilainen maku, niin tiesin heti, että nimenomaan minulle käy paremmin se toinen versio.

Lopulta oltiin siinä vaiheessa, että kollega tuli kolkuttelemaan ovelle ja hakemaan minua kyytiin. Siinä vaiheessa enää huulipuna oli häveyksissä, joten jouduin ottamaan sen uuden, mitä en ollut käyttänyt aiemmin. Ihan sama, koska ei kukaan edes huomannut, että minulla oli huulipunaa.

No kollega siinä minun asuani tsuumaillessa sai jotenkin sellaisen mielleyhtymän päähänsä, että hän näyttää tyylittömältä ja hame on liian vaalea suhteessa sukkahousujen väriin eikä tikkitakkikaan käy, koska se on liian lyhyt. Mietin, että vertaako hän asuaan nyt minun asuuni. Etenkin, kun olin käynyt pöllimästä tytön korurasiasta mustapunaiset helmet, joita kollega arveli Aarikan vastaaviksi. Jos siis tytön itsetekemät puuhelmet (joskus 10-vuotiaana) näyttivät kollegan mielestä Aarikan luomuksilta, niin siinä suhteessa sitten - minäkin näytin tyylikkäältä. Tai tarkennetaan; puetulta, niin ei ainakaan mene väärin.

No, automatkalla kollega murjotti ja parjasi koko ajan takkiaan ja uhosi, että nyt on kyllä ostettava uusi. Yritin kannustaa, että ainahan sinulla on niin tyylikkäät vaatteet, mutta kehu valui kuin vesi hanhen selästä (tässä kannattaa tulkintojen vuoksi sitten tarkentaa, että edellä mainittu kuvaus on siis sananlasku eikä suinkaan kuvaus kollegan ulkonäöstä). Ruokailun aikana emme miettineet vaatteita, vaan sitä, miten paljon jaksamme syödä ylipäätään.

Kun lähdön aika koitti, etsin takkiani tosi pitkään naulakosta, koska kaikilla tuntui olevan musta pitkä takki ilman karvaraeunusta. Kollegan takki löytyi sitä vastoin tosi helposti, koska se oli ainut tikkitakki koko ravintolassa. No, en malttanut olla mainitsematta tätä valoisaa puolta asiasta ja ajattelin tällä tavalla kannustaa kollegaa, että olihan tuosta takkivalinnasta hyötyäkin. Niin eikös hän siitä vetänyt herneet nenäänsä - kuvainnollisesti ja minimalistisesti.

Ekana kollega siis valitti, että hänellä on väärälainen takki. Kun sanoin, että ei ole, hän ei uskonut sitä! Kun sitten hieman kaarrellen viittasin siihen, että asiassa on myös positiivinen puoli eli takki löytyi helposti, niin hän tulkitsi, että minunkin mielestä takki oli ollut vääränlainen. Ja koki tunnekuohin sen takia...

Miten toimia jatkossa? Kun kollega valittaa kurjuuttaan, niin ei kannata sanoa ainakaan niin, että ei sinulla mitään kurjaa ole, koska hän ei sinua usko, vaan haluaa ryvettyä itsesäälissä. Mutta ei sitten missään nimessä kannata mennä sanomaan sitäkään, että minustakin tuo sinun tilanteesi näyttää aivan järkyttävän katastrofaalisen kurjalta! Koska silloinhan tulkinta on, että olet nimenomaan ollut samaa mieltä, että kurjaa on, vaikka hän onkin itse asiassa nimenomaan toivonut, että ei olisi. Tulee mieleen se varis, jolla tarttui nokka ja pyrstö vuorotellen kiinni...

No, tämän tarinan uskalsin kirjoittaa, koska nimenomaan kyseinen kollega on sellainen, että hän ymmärtää myös huumoria ja osaa nauraa, sen lisäksi että hän nauraa minulle, myös itselleen.

Ostoksilla!

Viime viikolla tuskailin, miten selviän tämän vuoden pikkujoulukaudesta; varmaan ainakin kahdet pikkujoulut tiedossa! Tuskaa ei kuitenkaan aiheuta se, ettäkö minulla olisi vaikeuksia herkutella kaikilla pikkujouluun liittyvillä herkuilla, ei suinkaan, vaan lähinnä se, mitä laitan päälleni.

Olen luonut Under the Limit-genren, mutta sen verran on sivistystä, että en voi ihan senkään puitteissa ilmestyä juhliin missä tahansa vetimissä. Kollegoille oli yllätys jo se, että omistan useita (lue: monta) pikkulaukkua. Jouduin jopa esittelemään niitä heille, koska eivät uskoneet muuten. Minusta oli puolestaan aika erikoista se, että olisin työpäivinä ilmestynyt työpaikalle iltalaukkua kanniskellen. Nyt sitten pikkulaukun lisäksi aion ilmestyä teatteriin hameessa elikkäs mekossa mutta en ainakaan suorissa housuissa, joten siinäpä lisää pohtimista.

No, mietin siis jo aikoja sitten, mikä olisi sellainen juhla-asu, että minulla olisi mukava fiilis se päällä ja se näyttäisi silti jollain tavalla juhlavalta. Päädyin liivihameeseen. Tänään suunnistin töitten jälkeen kauppaan ostamaan sitä, nimittäin tiimin teatteri-ilta häämöttää loppuviikosta. Ajattelin ensin laittaa sukkahousut, jotta hametta olisi voinut tsuumailla paremmin. Mutta en sitten jaksanut.

Tavoitteena oli, että ensimmäisestä kaupasta se kolttu sitten ostetaan. Otin ystävän mukaan, ei suinkaan makutuomariksi, vaan kuskaamaan mekkoja sovituskoppiin. Tyttö olisi halunnut lähteä muotitietoisena mukaan, mutta koska makumme on niin erilainen, niin jätin hänet kotiin. Edellisellä kerran tyttö kylläkin onnistui tuunaamaan minut melko muodikkaaksi; upslaakicaprit ja kaikki. Mutta sitten laihduin ja vein caprit kierrätykseen. Sitten lihoin - ei ollut enää tyylikkäitä capreja, ei!

Yllätyin, koska löysin heti 7 eri mallista liivihametta. Positiivisesti ajattelin, että olen todella iskenyt ajan hermolle, kunnes tajusin, että ehkä liivihameita oli siksi niin paljon, että ne eivät taaskaan satu olemaan muotia. Tai ne ovat arkimuotia, eivät juhlamuotia.

Sitten sovittamaan. Se sujui nopeasti; liivihame päälle, katse sivusta, edestä ja takaa. Jokaisesta peilistä näytin yhtä pulskalta. Harmaat polvisukat näyttivät tosi tyylikkäiltä liivihameen alta - tyyliin denier 4000. Tavoitteena oli löytää kolttu, jossa näyttäisin vähiten pulskalta. Se oli toiseksi viimeinen sovitettavista liivihameista. Siinä näytin suurin piirtein perunasäkiltä, mutta melko tyylikkäältä sellaiselta! Skottityyppiset ruudut ja kaikki. Mutta ei siis kuiteenkaan niin skottimaiset, että kollegat utelisivat, minne unohdin säkkipillini.

Olen aina ihmetellyt sitä, että jotkut näyttävät tosi tyylikkäiltä, vaikka olisivat kuinka paljon minua pullakampia (tarkennan: tämä ei ole siis mikään toisia alentava ilmaisu, vaan selkeä reality eli fakta). Sen tekee varmaan meikit! Minähän en meikkaa ympäristösyistä. Paitsi ihan pikkuisen. Sen verran, että tiedän itse meikanneeni, mutta muut eivät välttämättä sitä huomaa. Se on jo taidetta se!

Summa summarum ja laetitia magnus est, elikkäs saatan näyttää liian arkiselta siellä teatterissa. Mutta ei se haittaa; jo se, että olen vähän panostanut, on mielestäni paljon. Istumme siellä kuitenkin pimeässä koko ajan, vain 20 minuutin väliajalla porukat näkevät hienon liivihameeni ja siitäkin ajasta osa laukkaa toiletissa. Onneksi käymme syömässä ennen teatteria, voin esitellä liivihamettani siellä.

Toivottavasti syöminen ei koidu tällä kertaa kohtaloksemme. Nimittäin, kun viimeksi heitimme vastaavan setin, niin osa torkahteli tuoleissa jo ennen väliaikaa...

Tyttö tuli sitten kotiin ja iloisena esittelin hänelle ostokseni. Tyttö kysyi, että ostinko vaatteet mummille?! Vaikka olen itsekin mummi, ymmärsin hänen kyllä tarkoittavan omaa mummiaan eli minun äitiäni. Ilmeeni nähtyään hän alkoi paikkaamaan, että onhan tuo tosi kiva. Jos tykkää vanhanaikaisesta. Tai jos tykkää, että ei halua olla kovin muodikas. Tai edes juhlava.

Minulle tuli tosi paha mieli ja ajattelin, että tähän on tultu, koska olen niin hemmetin lihava, että mitkään järkivaatteet eivät sovi minulle ja joudun ostamaan kaikenmaailman tuunattuja perunasäkkejä. Tyttö lohdutti, että mitenkäs muut, jopa kolme (mistä se senkin kolme tähän keksi) kertaa pulskemmat löytävät vaatteita; sinun pitää ostaa niitä XXL-kokoja. Sitten yritimme edes hieman parantaa tilannetta, ja valitsimme vanhan valkoisen paitani sen huolella valitsemani (lue: sävysävyyn liivihameen kanssa) kauluspaidan tilalle.

Täältä tullaan kollegat; ryvettynyt itsetunto seurana teatteriin! Ja sanokaapas vaan sanakin uudesta vaatteenkutaleestani, niin se on sitten kerrasta poikki!

Nyt ei naarata!

Eikä kyllä viime perjantainakaan. Olin pitkän ja tuskaisen pohdinnan jälkeen valinnut stand up-kiertueen ja jättänyt Hectorin soittelemaan lehdelle. Valintani oli totaalisen väärä.

Itse stand up oli juuri sellainen kuin sen pitikin olla; otsikossa luvattiin, että elä ja anna toisten nauraa. Nimenomaan painotus sanalla toisten... Useissa stand up illoissa käyneenä ajattelin, että jospa tämä tilaisuus olisi jotenkin verbaalisesti monipuolisempi kuin vastaavat illat pubeissa. Olisi pitänyt lukea esite tarkemmin; sinnehän kiellettiin pääsy alle 15-vuotiailta. Tiedossa siis "aikuishuumoria" tuutin täydeltä.

Nauroin kyllä paljon ja monille vitseille. Osa oli todella hauskasti keksittyjä ja vaati myös oivallusta. Mutta en nauranut kaikille. Enkä siis ilmeisesti oivaltunut kaikkea. Minua ei myöskään naurata mikään insestiin viittava juttu. Tai se, että jokaista lausetta ryyditettiin sanoilla, joilla ei - kuten kollega hyvin sanoi - ollut mitään tekemistä itse vitsin kanssa. Siis kiroilulla.

Kirosanoja eli voimasanoja käytetään tehostamaan omaa ilmaisua ja ne ovat yleensä melko karkeita; mikään "kettutyttö" ei siis täytä kirosanan vaatimusta, ellet sitten satu olemaan kettutarhaaja. Eli kirosanat saavat mahtinsa niistä kulttuurin tabuista, mitä ne rikkovat. Kiroilu on yleensä paheksuttavaa etenkin työpaikoilla. Myös kasvatus asettaa rajat sille, miten suhtaudut kiroiluun. Tai se, onko siihen jo turtunut niin paljon, että kirosanat eivät enää pomppaa lauseista eikä niitä noteeraa millään. Minulla sekä kasvatus että tottuminen ovat ne lukot, joiden takia en vaan kestä tilanteita, joissa joka kolmas sana on kirosana.

Tässä asiassa olen edelleen aika tynnrissä, sillä en hyväksyä esimerkiksi sitä, että lapseni kiroilevat (tulkitse: minun kuulteni). Mietinkin, että joutaisin jo eläkkeelle, koska sanavarastoni on niin suppea. Siihen ei kuulu v* -tyyppiset sanat eikä paljon muitakaan kirosanoja. Ne eivät myöskään naurata. Jos tässä hieman mallaisin (käytän v* sanan tilalla sanaa perkele - p*), niin miltä kuulostaisi, että minä opettajana sanoisin tunnin lopussa "Ei p*, ei kyllä keritä käsittelemään tätä aihetta loppuun, p*!". Ja jos olisin siis tosi trendikäs, tuon p* tilalla olisi v*... Muuten, Raamatustakin tuo perkele on poistettu vuoden 1992 uudistuksen jälkeen ja tilalle on tullut paljon miedompi sana "paholainen". Kun sitten iskee vasaralla sormeen, niin kannattaa huuta paholaista apuun sen perkeleen sijasta... No huoh!

Ilmeisesti osalla ihmisistä työ- ja vapaa-ajan sanavarasto poikkeavaa todella paljon toisistaan. Hyvä niin! Kaupan myyjä ei ole kertaakaan kironnut minulle asioidessani kaupassa, vaikka olen kuullut melkoista mättöä hänen suustaan vapaa-aikana. Mitäs tässä siis keuhkoan. Minun pitäisi tajuta, että stand up illassa kaikki, myös esiintyjä tai erityisesti juuri he, ovat vapaalla.

Korostan, että jokainen (paitsi oma jälkikasvuni) saa tietty puhua mitä lystää vapaa-ajallaan. Minulla ei ollut riittävästi tilannetajua ja kuvittelin, että ilta voisi olla yhtä hauska kuin Krissen vastaavissa. Nimittäin, hän ainakin osaa hauskuuttaa ilman kiroilua.

En ole katkera, mutta kuitenkin...

Tänään oli Hesarissa hyvä juttu pyykinpesuaineista. Hyvä sen takia, että siinä tuotiin ihan kiihkottomasti esille zeoliitin ja fosfaatin hyvät ja huonot puolet sekä pesukoneen, ympäristön ja ihmisen kannalta. Olisi todella mielenkiintoista nähdä se elinkaari, missä olisi huomioitu molempien vedenpehmentimien kokonaiselinkaaren vaikutukset. Silloin olisi selvitettävä zeoliitin kohdalla myös lisäkemikaalien, pesukoneiden rikkoontumisen, mikrokuitujen tuhoutumisen ja allergisten reaktioiden tuomat lisäkuormitukset. Ja fosfaatin kohdalla huomioitava todella vain ne, mitkä johtuvat suoraan vesistöön joutuvan pesuveden rehevöittämisestä.

Mielenkiintoista on, voidaanko fosfaatin käyttö todella kieltää pyykinpesuaineissa vain sen perusteella, että fosfaattien fosfori rehevöittää vesistöjä. Meillä Suomessa on aika kattava jätevedenpudistusjärjestelmä, joten ongelma tulee vain siellä, missä pyykinpesuvedet joutuvat käsittelemättä vesistöön. Joensuussa saadaan n. 97% fosforista talteen jätevedenpuhdistamolla. Yhteen pesukoneelliseen laitetaan pehmeän veden alueella n. 50 g pyykinpesuainetta. Pitääpä tarksitaa, paljonko tuossa 50 grammassa on itse fosforia. En löytänyt, montako koneellista keskiverto kotitaloudessa pestään pyykkiä vuodessa. Eli mikähän tämä suoraan pesuvesistä joutuneen fosforin määrä on?! Pitääpä etsiskellä vielä tietoa.

Ristiriita tulee siinä, että erään kuluttajatutkimuksen mukaan kotitaloudet pesevät entistä pienempiä koneellisia, vaikka pesukoneiden kokomäärät suurenevat. Pestään siis vajaita koneellisia usein, mutta todennäköisesti yliannostellaan aineet. Tutkimus oli vanha, mutta todennäköisesti se pitää edelleen paikkansa. Aika harva tietää, mitä eroa on pehmeällä ja keskikovalla vedella.

Maaperässä on fosforia ja sitä levitetään pelloilla tästä perusfosforin määrästä riippuen 14-16 kg hehtaarille. Poissa ovat nuo 80-luvun ajat, jolloin pelloille saatettiin kipata sitä jopa 35kg/ha sen kummemmin miettimättä, mitä sille tapahtuu sen jälkeen, kun satokausi on ohi. Ja tapahtuihan sitä; ylimääräinen fosfori alkoi rehevöittämään vesistöjä. Irwin lauloi Lievestuoreen Liisasta ja Kirka Varrella virran ja Hectorkin Lapsuuden lopusta.

Nyt on käynyt niin, että muutaman viimeisen vuoden aikana fosforin hinta on kuulemma jopa nelikertaistunut. Maaviestin (4/2008) mukaan näillä hinnoilla fosforin taulukkoarvojen suositukset eivät ole kannattavia. Fosforin määrää pitää siis vähentää kustannussyistä!!! Ja kun oikein on tutkittu, niin on saatu tuloksia, että ainoastaan peruna, sokerijuurikas ja maissi edes kaipaavat tuota pahamaineista lannoitetta. Maanviljelijät ovat siis vuosikymmenet syytäneet pelloille ihan turhaan kemikaaleja, josta tuntuu olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Oliko tämä tutkimus yllätys? Jos oli, niin kenelle?!

Myös mansikit ovat päässeet arvoon arvaamattomaan, sillä niillä maatiloilla, joilla on vielä karjaa, fosforin käyttö on silkkaa rahanhukkaa. Lannoitteen asian ajaa karjanlanta. Olikos tämäkään uutta?! Mitä sinne pelloille laitettiin ennen kuin lannoitetehtaat aloittivat tuotantonsa? Ettei vaan olisi ollut karjanlantaa. Erityisesti siat ovat kunnostautuneet asiassa, sillä niiden lannassa on enempi fosforia kuin lehmien! En jaksa jauhaa luomusta, mutta siis ennen luomuruoka oli kaikkein köyhempienkin tavoitettavissa, koska se oli ainut tapa tuottaa satoa. Nyt luomutuotteista on tullut elitististä - monesti korkean hinnan takia.

Maanviestiä lukiessan kuullosti todella oudolta, että em. todistelujen jälkeen todettiin kylmän viileästi, että jos fosforin hinta laskee, niin voidaan palata taulukkosuositusten lannoitemäärään. Ettei vaan kyseessä olisi taas kerran pelkästään raha! Tai se, että Kemirankin omistaa nyt joku norjalainen jättiyhtiö.

Mutta, sitten tulee se varsinainen pahis! Henkilö, joka pesee pyykkiä pesukoneella. Siinä oiva syntipukki fosforikeskusteluille. Jos minä pesen pyykkiä paikassa, missä ei ole jätevesijärjestelmää ja heittää hulautan pesuvedet (50g/5kg) maahan, mistä ne hiljalleen valuvat järveen, olen todella paha ihminen. Mutta jos vastaavasti viljelen maata ja humautan fosfaattikuorman (15kg/ha)sinne pellolle, mistä se vähitellen maaperän kautta valuu rehevöittämään vesistöä, olenkin ihan ok.

Onko tämä ihan ok? Minusta ei ole! Niin pitkään, kun pelloille ja muuhun maaperään saa iloisena levittää fosforia mielettömiä määriä verrattuna suhteessa pyykinpesukoneiden fosforikuormitukseen (siis kyseessä ne kohteet, joissa EI ole jätevedenpuhdistamoa), kapinoin. Luulen, että rikkoontuneiden pesukoneiden korjaaminen ja uusien hankkiminen, kuitujen pilalle meno ja ihoärsytykset ovat iso painolasti elinkaarta tutkittaessa. Mitä tapahtuu mm. mikrokuidulle, mikä ei toimi enää zeolittiipesujen jälkeen. Mikä on sen elinkaari, jos käyttöikä laskee 90% suhteessa fosfaattia sisältävään pyykinpesuaineeseen. Nyt alan kuumeta! Nyt pitää lopettaa.

Tuloksia odotellessani turvaudun pesupähkinöihin. Näitä tuodaan sitten Intiasta. Elinkaarikuormitus ollee silti pienempi kuin kemikaalipyykinpesuaineiden. Mutta matka on silti pitkä. Aina on jotain...