Reippahasti käypi askelet

Tapahtui tänään:
Heräsin normiaikaa eli kuuden kieppeissä, vaikka olisin voinut nukkua vaikka miten pitkään. Sitten jäi odottelemaan ja olin olevinaan nukkuvinani, että minun ei tarvitsisi lähteä käyttämään piskiä aamupissalla. Suunnitelma onnistui täydellisesti ja jo puolentoista tunnin näyttelemisen jälkeen toinen luovutti ja minä pääsin pälkähästä. Kun ulko-ovi oli kolahtanut, niin reippaasti ylös sängystä, suihkuun ja aamupalalle!

Laittelin heti pari kynttilää palamaan ja jouluauluja soimaan, sillä ajattelin virittäytyä heti aamusta reippaaseen joulutunnelmaan. Lauantait ovat kuin luotuja sitä varten, että voi puuhata kaikenlaisia kotijuttuja ja näin joulun lähestyessä niitä piisaa. Toki olin uhonnut, että tänä jouluna en paista piirakoita, en pipareita. En myöskään tee laatikoita, karjalanpaistia enkä ainakaan sitä säälittävää aattoillan jälkiruokaa, jota jälkikasvu odottaa joka vuosi yhtä innolla saadakseen nauraa lätsähtäneelle tai ylipaisuneelle tai karrelle palaneelle tai raaáksi jäännelle tekeleelleni. Sniif.

Ei ollut tarkoitus käydä joulumarkkinoilla, mutta lähdin kuitenkin käymään. Päätös oli todella onnistunut, sillä ostin aivan mielettömän ihania hollantilaisia juustoja ja englantilaisia toffeita, enkuksi tietty. Nam; panin kollegoille ja parille tutulle vinkkitekstaria.

Messujen jälkeen suunnistin Citymarkettiin vai olisiko ollut Prisma, mutta näitä isoja kauppoja silti. Siinä saa samalla hyötyliikuntaa, kun kävelee kaupan perimmäisessä nurkassa olevalle maitohyllylle ja sitä ennen on mutkitellut metsästämässä viimeisiä lahjatoiveita. No, nyt oli ihan oikeaa asiaakin kauppaa, eli ajattelin kuitenkin varalta ostaa niitä tarvikkeita siihen karjalanpaistiin ja niihin laatikoihin ja mistäs sen tietää, vaikka tulisi tässä vielä pipareitakin paistettua.

Siinä samalla pistin vielä lotonkin vetämään. Nolotti, kun lottoan pari kertaa vuodessa enkä tietty tiennyt, mitä myyjä tarkoitti sanoessaan, että pannaanko lotto kaikilla mausteilla. Että mitä? Millä mausteilla? Myyjä oli harvinaisen palvelualttiilla tuulella ja jonon kasvaessa takanani selitti auliisti, että normaalisti ruutu maksaa 80 senttiä, mutta jos maksan 20 senttiä lisää, niin voittomahdollisuuteni maksimoituvat mielettömästi. Ajattelin, että pannaan nyt kerralla ranttaliksi ja ostin seitsemän riviä lottoa. Niin, että jos minua ei näy maanantain palaverissa, niin se johtuu vain siitä, että Grönlannista ei ole lähtenyt sopivaa lentoa...

Kauppareissun jälkeen oli sitten tiedossa varsinainen jouluaskare, eli pakkohan sitä oli sitten niitä raaka-aineita alkaa väsäämään joulukuntoon. Onneksi minulla oli assistentti, jonka ohjauksessa (vaikka yleensä se menee toisin päin) tein ensin lanttulaatikot, sitten maksalaatikot, lopuksi porkkanalaatikot. Sitten tein piparitaikinan jääkaappiin odotelemaan leipomissessiosta. Siitä kun selvisin, niin paistoin karjalanpaistilihat ja laitoin ne kahteen pataan kypsymään. Siinä välissä olin laittanut puu-uuniin tulen ja keitellyt kahvit sekä syönyt ihania juustoja ja ahmin.. eikun maistanut pikkuisen nokareen toffeeta.

Huh, vaikutti aika hektiseltä tuo iltapäivä. Sitä se kyllä olikin. Sen verran vähän liioittelin, että tiskasin sillä aikaa, kun muut tekivät maksalaatikkoa ja porkkanalaatikkoa. Mutta muuten kaikki oli totta. Siihen vielä bonuksena se, että uunin tuhkaluukku oli tyhjentämättä ja sieltäkin piti tuhkat mättää ulos, että uudet sopivat sitten tilalle. Kello oli 18.00, kun hommat oli tehty. Melkein. Pitää vielä pudottaa uunista hiilet ja odotella, että voi laittaa paistit uunin yöksi.

Jotenkin alkoi tuntumaan, että olisi ollut aika helppoa hengata koulussa. Olisi ollut vaikka päivä opetusta. Siellä vaan opiskelijoiden kanssa tsäppäilty koko päivä, eikä tietoakaan moisesta huhkimisesta!

Kun mikään ei riitä...

Nimittäin työelämässä kouluttajan, mikä jo meidän osaltamme on vanha nimitys ja olemme nykyisin opettajia, ammattitaito perustuu siihen, että omaa osaamista on jatkuvasti ylläpidettävä ja pyrittävä kehittymään työssään. Silloin mikään ei riitä, pysyvästi. Ahdistaako tämä? Kyllä, ei, kyllä, ei, kyllä, ei! Mitä sinä vastaisit?

Olisiko ihanaa, jos jonkin asian kerran opittuaan voisi huoletta ajatella, että tätä taitoa minun ei tarvitse enää kehittää? Onko sellaisia asioita, jotka kerran opittuaan hallitsee kaikissa tilantessa loppuelämänsä? Työelämässä, muussa elämässä. Mitä luulet?

Otetaanpa vaikka syöminen esimerkiksi. Kun vauvaiästä selvittyään yksilö on päässyt tutustumaan erilaisten makujen, kuten vaikkapa banaanimössö ja perunasose, maailmaan, niin riittääkö se? Ei riitä. Koko ajan virtaa uusia makuja ja meikäläinen, joka syntyi joskus 50-luvun aikana, ei ollut kuullutkaan sellaisesta nykyisin tavallisesta hedelmästä kuin kiwi. En ollut sille sitten allerginenkaan, mutta tulin heti, kun maistoin...

Pelkkä suun aukaiseminen ei vauvaiästä selvittyä tyydytä nälän tunnetta, vaan seuraavaksi onkin opittava itse mättämään apetta suuhun. No sehän onnistuu jokaiselta, voisi helposti kuvitella. Alkuharjoitusten jälkeen nohevimmat huomaavat, että mm. kiisselin saa pysymään paremmin lusikassa, kun ei käännä lusikkaa ympäri ainakaan ennen kuin se on saanut suuhun asti. Sitten olisi opittava käyttämään haarukkaa ja veistä niin, että ne ovat oikeaoppisesti kädessä, vaikka monesti näkee, että tämä taito on jäänyt monelta oppimatta. Meikäläisen omakin jälkikasvusto käyttää haarukkaa ja veistä kuin teurastaja puukkoaan lihanleikkauspöydällä ja tällä en tarkoita taitavuutta.

Pärjääkö sitä sitten anopin illallisilla, firman edustustilaisuudessa tai vaikkapa rapukesteillä niillä perusopeilla, miten yleensä ruokaa suuhun laitetaan? Miten käytän rapuveistä,otanko puhtaan lautasen kun haen uutta ruokaa buffeepöydästä, voinko ottaa lihaa ja kalaa samalle lautaselle näyttämättä jundelta jne??? Aikuisella on todella paljon nyansseja opittavana, vaikka perustiedot hallitsisikin.

Jos pukukoodi on vaikkapa casual, niin kirjo juhlavieraillaa on melkoinen hienosta iltapuvusta farkkuihin, kuten tuli tuossa pari vuotta siten todettua oman organisaation pippaloissa. Harjoittelua olisi vaatinut myös se, miten saan casual-vaatetuksessani kurkotettua ruokani soutuveneen tuhdolta tahrimatta hihansuitani ruokaan, jos pituuteni on 160 cm ja veneen tuhto 180 asteen kulmassa ollessaan vaatisi ulottuvuudeksi vähintään 172 cm pituuden. Siinäpä pohtimista!

Aika heikosti johdateltu, mutta pointti on se, että miltei kaikki asiat, etenkin työhön liittyvät, vaativat jatkuvaa ajantasaistamista, jos haluaa olla huippuosaaja. Eräs kaukaistakin kaukaisempi kollega kertoi minulle, että hän on ollut "oikeassa työelämässä" muutaman kuukauden vuosikymmeniä sitten, mutta opettaa silti asiantuntijana totuuksia nykytyöelämän tarpeisiin. Voiko tämä olla mahdollista, siis asiantuntijuus em. tapauksessa? Kyllä voi! Kyseessä on silloin vain historian luennot opetettavasta aiheesta, osittain. Osittain tarkoittaa sitä, että teoria-asiat ovat varmasti hallinnassa, mutta käytännön työn tekeminen vaatisi päivittämistä.

Tässä meidän ex-kouluttajien, nykyisten opettajien siis, olisi oltava yhtä itsearviointitaitoisia kuin mitä vaadimme opiskelijoiltamme. Se, että meillä on kokemus vaikkapa parin vuoden takaa jostain asiasta, ei tarkoita sitä, että sillä olisi enää muuta merkitystä kuin tarinana. Jos emme kerää näitä tarinoita jatkuvasti nykytyöelämästä, niin olemme pihalla auttamattomasti todellisuudesta. Oman ammattitaidon kehittäminen vaatii siis itsensä kehittämistä, alan seuraamista, kollektiivista oppimista. Tässä olen ikuisesti kiitollinen siitä, että olemme päässeet tekemään oikeita töitä oikeassa työelämässä. Mutta tämä pitäisi olla jatkuvaa. Ei riitä, että näet toisen tekevän; sinun on saatava kokemus, jonka kautta pystyt itse arvioimaan menetelmään ja tekemään erilaisia sovelluksia. Nimenomaan, mitä enempi sinulla on ammattitaitoa ymmärtää työelämän relaliteetit, sen enempi annat mahdollisuuden sovelluksille!

Täällä tänään, osa I

Olen monesti miettinyt, mikä saa minut jaksamaan töissä. Jaksamisella en tarkoita tässä fyysistä jaksamista vaan sellaista, että on kiva lähteä, olla, tehdä ja oppia. Joka päivä!

Joka kerta olen saanut pähkäiltyä saman vastauksen, se kuuluu näin:

Olen etuoikeutettu, koska saan tehdä sellaista työtä, mistä oikeasti pidän ja arvostan mielettömästi! Minulla on työkaverit, joista saan eri tavalla virtaa omaan energiakenttääni (huom! tällä tarkoitan henkistä energiaani). Minulla on opiskelijat, joilla on aivan mielettömän hyviä tarinoita työelämästä ja jotka OIKEASTI haluavat kehittyä ja kehittää sekä itseään että työyhteisöään. VAU!!! Lisäksi "oikeassa työelämässä" olevat esimiehet ja työntekijät ovat mieletön voimavara minulle. Kontakteja riittää, saan helposti varmistettua asioita ja kysyttyä neuvoa, jos tunnen epävarmuutta jossain ammattiasioissa. Ja sitten toki, minulla on oma pikkuinen ja ihastuttava työhuone, jonka jaan oman lähikollegani kanssa.

Tärkein jäi viimeiseksi: työn ilo! Ilo siitä, että saa olla joka päivä tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Ilo siitä, että oma osaamiseni, tiimin osaaminen, koko yhteisömme ja verkostomme osaaminen on kasvanut pysyvän tiedon ja taidon tuottamisesta uuden ja innovatiivisen tiedon ja taidon kasvuun ja kehittymiseen. Minä, vaikka jo melkoinen asiantuntija koen olevanikin, en missään nimessä ajattele, että yksittäisen yksilön osaaminen olisi merkityksellistä sellaisenaan, vaan pidän äärimmäisen tärkeänä tiimimme ja verkostomme yhteisöllistä osaamista. Voisiko jopa sanoa kollektiivista osaamista?

Puhutaan myös kompetenssista, siitä miten suurin osa kompetenssista syntyy vasta työelämässä. Kompetenssi ei siis ole pelkästään tietoja ja taitoja, vaan siihen luetaan myös oma motivaatio, jokaisen henkilökohtaiset ominaisuudet ja yksilön käsitys itsestään (hah - ei päivää ilman Liisa Keltikangas-Järvistä).

Olisi siis arvioitava, millainen on minun arvomaailmani ja motivaationi ja miten työyhteisöni kannustaa minua työssäni. Olisi arvoitava, miten suhtaudun saamaani palautteeseen ja millainen minäkuva minulla on. Olisi arvioitava, millainen asenne minulla on muutokseen ja kuinka paljon olen valmis panostamaan oman osaamiseni ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Olisi arvioitava millainen kyky minulla solmia sosiaalisia verkostoja ja toimia niissä.

Tämä on minusta hieno juttu; asiantuntijuuteen kasvetaan yhdessä!

Videota pukkaa...

Nyt sitten jysähti, nimittäin kohta on maailman ensi-ilta Pupakkolassa ja saamme julkaista oman opetusvideomme, mikä poikkeaa kaikista edellisistä omatekoisista opetusvideoistamme siinä, että nyt meillä oli oikein ammattitaitoinen kuvaaja takaamassa videon teknisen laadun. Mehän itse takasimme toiminnallisen laadun, joten siinä ei ole mitään valittamista...

Ajattelimme nimittäin jossain vaiheessa, että nostetaan kertaheitolla opetuksemme visuaalisen laadun tasoa ja niinpä tuossa loppukesästä laadimme kässärin (se on meidän filmi-ihmisten slangia ja tarkoittaa käsikirjoitusta) kolmeen siivouksen kulmakiveen ja tilatyyppiin; nimittäin wc:n, toimiston ja luokan siivoukseen. Toki meillä oli hyvät omat materiaalit jo muutenkin, mutta onhan se kiva, kun nyt ei tarvitse koko opetusvideon ajan kommentoida, että "kannattaa miettiä, onko tämä järkevin tapa ja työasentoa voisi keventää ja työjärjestystä toki voisi muuttaa ja ja ja..." kuten olemme joutuneet tekemään nykyisiä käytössäme olevia opetusvidoita näyttäessämme. Nyt siis on tulossa opetusvideo eli dvd, jossa kulminoituu koko pupakot-tiimin asiantuntijuus ja alan hallinta. Jokainen tiimiläinen pystyi vaikuttamaan videoon ja näin samalla näppärästi myös sitoutui sen opetussisältöön.

Tässä vaiheessa korostan, että opetusvideomme ei ole ainut tapa ja totuus tehdä em. tiloissa siivousta. Mutta se on muuten vaan paras. Toki voi soveltaa ja pitääkin osata soveltaa. Siksi siis ovelasti videolla tehdään vaikkapa lattian nihkeäpyyhintää ensin asiakkaan tuolilla istuen ja sitten vastaavasti vaan seisten (ei kuitenkaan tuolilla vaan lattialla). Siinä voi miettiä, että kumpi tapa kulloinkin olisi järkevin. Tällä haluamme kannustaa siihen, että on monta eri tapaa tehdä sama työ ja aina on osattava tehdä ratkaisu, mikä on juuri sillä hetkellä, siinä tilassa järkevin.

Emme siis opeta ehdottomia totuuksia. Aina on pystyttävä perustelemaan ja perustelun on oltava järkevä. Jos on valittava useita eri tapoja, kannattaa valita se, mikä on kevein, nopein ja laadukkain. Tähän Pupakko-opetusvideomme pyrkii. Auttamaan tekemään valintoja!

Eräästä etelän vastaavasta oppilaitoksesta oli meillä vierailulla kollegoita ja eikö jo kerrottu heille, että tämmöistä opetusmateriaalia täällä kurjassa Karjalassa puuhataan. Ja he, näkemättä koko vidota, lupautuivat jo ostamaan sen. Että siihen malliin, aikamoinen luottohan meillä näyttää olevan.

Mutta melkoinen prosessi oli mokoman videon tekeminen! Oli upeaa saada olla mukana koko prosessin ajan. Tässä oli tyyppiesimerkki siitä, että kun aikataulut painavat päälle ja oma osuutesi vaikuttaa toisen työhön, niin jokainen venyy parhaimpiinsa. Aivan mielettömän kivaa!!!

Ensin siis keksimme aiheen, laadimme kässärin ja pyysimme siihen kommentit. Sitten haalimme välineet, aineet ja oli menetelmien testaaminen, työergonomian hiominen. Aikataulujen sovittaminen oli erittäin ylivoimaiselta tuntuva urakka. Kässärin laatiminen sellaiseksi, että kuvaajamme sai jotain tolkkua, mitä oli tarkoitus kuvata (siis lopputulos), oli myös haastavaa. Sitten varsinaiset kuvaukset, joissa kuvattiin monta kertaa sama otos (me filmiväki käytämme tätä slangisanaa kun tarkoitamme varsinaista tekemisen kuvaamista) melko pieninä pätkinä. Tämä oli meille uutta, sillä olemme tottuneet kuvaamaan road-movie tapaan - kamera KÄY ja kaikki nauhoitetaan kerralla ja vain yhteen kertaan.

Valaistuksen balanssiin säätäminen jokaisen otoksen alussa vei aikaa ja vasta kun otoksia oli saatu useita samasta kohdasta, vaikkapa altaan pesusta, saatoimme siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Kuvauksiin olimme utopistisesti ja ilman mitään realismin tajua varanneet kokonaiset 1½ päivää... No huhhuh! Ehkä puolitoista viikkoa olisi ollut parempi.

Kun lopulta, RÄTTIväsyneinä (me filmi-ihmiset voimme käyttää tätä termiä, vaikka se onkin hyvin epä-ammattimaiselta kalskahtava termi muuten) lopetimme kuvaukset, niin siitähän se työ vasta alkoikin! Etenkin kuvaajallamme, mutta myös meillä. Materiaali piti editoida (me filmimaailmassa käytämme tätä sanaa, kun tarkoitamme että siitä valitaan sopivat otokset) ja siinä olikin puuhaa, kun huomasimme, että otoksia yhdistäessä siivouskäsineet olivat ensin kädessä ja sitten eivät ja sitten taas olivat jne... Huoh! Kun lopulta olimme saaneet asiallisen materiaalin kasaan, alkoi spiikkien (meillä elokuvatuotannossa käytetään tätä termiä kun tarkoitetaan puhetta) ideoiminen ja sovittaminen oikeisiin kohtiin, niin että kuva ja spiikki vastasi suurin piirtein toisiaan. Lopuksi piti vielä kurlata kurkkua, jotta nauhoitus sujui ilman takertelua.

Paljonkohan olisi tullut työtunteja meille, paljonko kuvaajalle?! Kun sitten miettii, miten paljon tästä on meille jatkossa hyötyä, niin olemme kyllä tehneet aivan upeaa työtä! HYVÄ ME!!!