Olipa kerran wc

eli kansankielellä vessa eli veski. Se onkin monelle puhtausalan ammattilaiselle oikea peitsentaiton keidas, pahin painajainen ja haaste aseptisessa työskentelyssä. Wc:n siivous innostaa kaikkia keskustelemaan, vertailemaan ja esittelemään omia näkemyksiään siitä, mitä se o-i-k-e-a aseptiikka sitten käytännössä tarkoittaa.

Yhden yksikön vessasta selviää helposti ilman sen kummempia eroavuuksia menetelmissä, mutta kun mennnään useamman yksikön wc-tilaan, niin johan alkaa löytyä eroja. Tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että ATP-laitteella olemme saaneet luvuiksi n. 60 wc-istuimen vetonupissa ja ovenkahvoissa, mutta yli 300 kahviautomaatin valintanäppäimissä...

Ja näinhan se menee, ehkä. Ensin kostutetaan tarvittavat pyyhkeet. Jos hyvin käy, voi varata omat pyyhkeet kaikille perinteisille kosketuspinnoiksi määriteltäville pinnoille, kuten ovenkahvoille, valokatkaisimille, annostimille ja sitten omansa wc-istuimille. Jos käy huonommin, niin myös usean yksikön wc-tilassa käytetään vain yhtä pyyhettä. Wc-istuimestakin käytetään montaa eri nimeä; wc-allas taitaa olla melko tunnettu. Kansankielessä nimike on pönttö, mutta tutkintotilaisuuksia varten ohjeistamme tutkinnon suorittajia, että pöntöistä ei kannata puhua ainakaan arvioijien kuuloetäisyydellä, ihan vaan väärinkäsitysten välttämiseksi :)

Mitä tarkoittavat värikoodit pyyhkeissä? Jos wc-istuimelle on punainen ja kosketuspinnoille sininen, mutta pyyhkeet pestään samassa koneessa (kuten esimerkiksi keskuspesuloissa), niin onko todella näin, että punaiset pyyhkeet jäävät likaisemmiksi kuin siniset? Vai ovatko pyyhkeet yhtä puhtaita? Jos ovat, niin onko värikoodilla merkitystä. Ja jos eivät ole, niin olisiko syytä vaihtaa pesukonetta? Tästä se lähtee, ensimmäinen ongelma.

Puhtauden tuottaja astuu siis wc-tilaan ja tarkistaa ensin puhtailla kätösillään paperit ja saippua-annostimet sekä tekee mahdolliset lisäykset. Sitten saatetaan vaihtaa jätepussit tyhjiin ja sen jälkeen päästään varsinaisiin hommiin, eli itse siivoukseen. Aloitetaan vaikka ovenkahvoista ja rohkeasti vaan pyyhkeen samalla pinnalla sekä oven ulkokahva, että sisäkahva. Sitten valokytkin, jos kyseessä ei ole wc-tila, mihin valot syttyvät itsestään tai viimeistään siinä vaiheessa, kun olet haahuillut puoleen väliin vessaa ja manannut, että miksi juuri tässä veskissä on lamppu palanut.

Kannattaako vaihtaa pintaa valokatkaisimen jälken vai uskotaanko, että sama pinta sitoo itseensä lian myös annostimista?! Joskus näyttäkuitenkin siltä, että kaikki eivät miellä saippua-annostimien kahvoja ollenkaan siivoukseen kuuluviksi pinnoiksi... Sitten tuleekin jo uusi pohdintaa vaativa vaihe, sillä on arvioitava, pyyhitäänkö peili ennen vai jälkeen altaanpesun. Taito, menetelmä ja peilin paikka määrittävät työjärjestyksen. Kuvitellaan, että peili pyyhitään ensin ja sitten aloitetaan altaan peseminen. Nythän meillä onkin jo käyttöliuos pullossa mukana, ollut jo koko ajan ellei pulloa ole hoksattu laittaa altaan reunalle kosketuspintojen pyyhinnän ajaksi. Käyttöliuoksen väri kertoo jo ammattilaiselle, onko uskottu annostusohjetta vai laitettu kerta kiellon päälle "mie kun niin tykkään vahvoista väreistä"!

Hups, tuossahan on bidee-suihku. Mitenkäs se, ennen vai jälkeen altaanpesun, jos se on tarkoitus harjata. Pesisinkö siis ensin altaan ja sittenhän olisikin kiva puhtaan altaan päällä harjata käsisuihkun hana, vai tekisinkö sen sittenkin toisin päin! Jos suljen silmäni, en näe käsisuihkua ollenkaan, eikä sille voi sitten tehdä mitään - tässä monelle oiva ratkaisu, joskaan ei sieltä suositeltavasta päästä!

Altaan pesussakin on monta vaihtoehtoa, eli milloinka riittää pelkkä pyyhintä ja milloinka on ehdottomasti harjattava?! Ja kastelenko altaan ensin pelkällä vedellä ja vasta sitten annostelen puhdistusaineliuosta pinnalle. Muttamutta, enhän minä ikkunalasiakaan kostuta ensin vedellä, vaan laitan käyttöliouksen suoraan pinnalle; eiköhän niin voi tehdä normaalisti likaantuneen altaankin kohdalla. No nyt jo joku ympäristöaktivisti alkoi huohottaaan niskaan, että vaikka Suomessa ei olekaan (toistaiseksi!) pula puhtaasta vedestä, niin ei sitä tarvitse turhaan loruuttaa harjaamisen aikana. Taitaa puhdistusainekin samalla laimentua? Valitsen nyt menetelmäksi siis pesun, jolloin käyttöliuosta on oltava altaan pinnalla riittävästi; nihkeäksi kostutettua pintaa kun ei kannata harjalla hangata. Mikäs työjärjestys tässä olisi viisasta valita, ihan sama, vaikka ylhäältä alas, mutta järjestelmällisesti. Hanan alapinta on yllättäen hyvin likainen, koska sen puhdistaminen on monella jäänyt tekemättä, ehkä siksi, että harjaosa liian ronskissa liikkeessä roiskuttaa ns. vedet silmille.

Harjauksen ja huuhtelun jälkeen tuleekin tenkkapoo, eli kuivataanko vai ei ja jos kuivataaan niin mitkä pinnat ja miksi. Että voi olla vaikeaa?! Siis osalla ei tod. ole aikaa kuivata hanoja, mutta kalkkisaostumien poistoon on aikaa sitten myöhemmin, tai sitten ei. Osa kuivaa tasaiset pinnat kertakäyttöpaperilla, osa pyyhkeellä. Mutta voih! Nythän se sopivaksi nihkeytetty pyyhe sitten kastuikin (oliko se oikeasti yllätys?!), eli tehdään sitten kosteapyyhintä, tai jos pyyhe oli jo valmiiksi kosteapyyhintään tarkoitettu, niin joustavasti mätkäpyyhintään - mutta pitikös semärkä aina kuivata? Onneksi sattui suojakäsineet käteen, niin ei tunne niin tarkasti noita erilaisia kosteusasteita.

Huh! Nyt sitten sen varsinaisen istuimen kimppuun ja suurin osa aloittaa pesun likaisimmasta osasta, eli sieltä istuimen sisäosasta, mutta miksi? Tämähän sotii vastoin kaikkia pyhiä siivouksen periaatteita. Kuitataan sillä, että välinettä ei käytetä muuhun. Tässä pitäisi muistaa huuhtoa harjaosa huolella ja kopauttaa vielä irtovesi istuimeen, eikä nostaa harjaa likaisena valumaan kuppiin. Sieltä löytyy pahimmassa tapauksessa sattumat poikineen...

Istuimen pyyhintä aloitetaan vetonupista, eikä tarvitse heti vaihtaa pyyhkeen pintaa. Vai tarvitseeko? Jos pyyhkeessä on todella vain 2 neliösenttiä puhdistava pintaa, niin silloin toki kannattaa vaihtaa :); mieti! Eli ei muuta kuin rohkeasti samalla pinnalla vesisäiliön kylkiä pitkin edeten. Huh, tämä taisikin olla miesten wc, sillä vesisäiliön ja istuinosan väli on likainen. Missäs vaiheessa tämä kannattaa pyyhkiä? No vaikka nyt ja sitten voi kääntää pintaa pyyhkeestä. Jos näkyvää likaa ei ole, niin jatketaan vaan samalla pinnalla kansiosalle. Mutta nyt tulee tiukka paikka, moni ottaa kiinni kansiosasta, sehän on siis kosketuspinta! Pitääkö sille vaihtaa puhdas pinta? Nyt suojakäsine aseptiselle omatunnolle ja edetään sitten sen mukaan. Joka tapauksessa, se pinta mille reidet koskettavat, kannattaa pyyhkiä puhtaalla pinnalla. Minä ainakin pyyhkisin. Sitten voidaan iloisesti lasketella vaikka istuimen alareunaan saakka samalla pinnalla.

Nyt tulee järkytys, sillä jos olet vaikka 10 yksikön wc-tilassa, niin ei muuta kuin pyyhkeestä puhdas pinta esille (niitähän löytyy joka tyypiltä 16!) ja seuraavan wc-istuimen kimppuun. VOIKO NÄIN TEHDÄ?! Onko sinulla kymmentä pyyhettä mukana eli jokaiselle wc-istuimelle oma pyyhe? Jos on, niin hommiin sitten, mutta jos ei ole, niin siinäpä sinulle pohtimista; miten hyväkuntoinen pyyhe sinulla on, oletko selvillä millä pinnalla olet menossa ja sitten arvioi sekä naisen logiikalla että maalaisjärjellä, pystytkö tosiaan poistamaan likaa vai aiotko levittää sitä. Näin se menee! Kun pyyhe on kunnollinen ja taittelu sujuu, niin siitä vaan jatketaan samalla pyyhkeellä. Vai uskalletaanko?

Miten voi kestää näin kauan, vaikka todellisuudessa aikaa on kulunut korkeintaa 2 minuuttia. Sitten päästään vaiheeseen, että lattiapinta pyyhitään. Mahdollisuuksia on kuivain ja pyyhe tai levykehys ja siihen lankaosa. Pyyhe voi olla mikrokuitua tai sitten ei. Tässä oiva taistelukenttä, kumpi parempi vaihtoehto. Pyyhkeestä löytyy ammatti-ihmiseltä monta monituista pintaa ja sen voi kääntää vielä toisinpäinkin, mutta lankaosasta pintoja löytynee kolme.

Kostuttamisessa on tämänkin homman juju. Karu totuus on se, että kaikki eivät kostuta pyyhkeitä saatikka lankaosia ohjeiden mukaan, jolloin kosteasta tulee märkä. Märässä sinänsä ei ole mitään vikaa, esimerkiksi silloin, jos janottaa kovasti. No, tästä ei jaksa vääntää enempää... Aloitetaan ovelta ja edetään kohti wc-istuinta. Mutta APUA, täältä löytyi näkyvää pissaa!!! Onko tämä eritetahra? Missä minä yleensä olen, sairaalassa vai koulun vessassa? Onko minun haettava klooria? Ei kai sentäs, jos pyyhe on hyväkuntoinen ja osaan taittaa siitä puhtaan pinnan. Entä jos minulla olisikin ollut sen lankaosa?

Ongelmat eivät lopu tähän; osa nimittäin on sitä mieltä, että välinettä ei tuoda muutoin kuin kantamalla wc-istuimen luota siivousvaunuille, osa uskoo taittelun merkitykseen ja etenee järjestelmällisesti puhtaasta likaisen kautta takaisin puhtaaseen, nimenomaan pintoja taitellen. Mietittäänpä sama tilanne vaikka potilassänkyjen kohdalla; taidetaan iloisesti jatkaa sängyltä toiselle ja välillä vaan taitetaan puhdas pinta pyyhkeestä esille. Miksi tämä ei toimisi wc:n lattialla?! Mietipä sitä!

Kuka vielä väittää, että kuka tahansa osaa siivota!

Puhtauden puolesta

Muutamilla meistä pupakoista (lähinnä varmaankin vain minulla) on sivistymätön tapa tehdä omia töitä, vaikka olisimme jossain palaverissa tai luennolla. Tämä on todella ärsyttävää, mutta toisaalta, itse ei aina pysty vaikuttamaan siihen, että jokin äärimmäisen kiireellinen asia sattuu juuri yhtä aikaa palaverin kanssa ja silloin on vaan priorisoitava. Ehkä tämä johtuu siitäkin, että kouluttajan työssä kognitiivinen kuormitus, monien asioiden yhtäaikainen hallitseminen on niin tyypillistä, että tuntuisi todella luksukselta keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Tai toisaalta, kun on tottunut tekemään montaa asiaa yhtä aikaa, tuntuu ajanhukalta keskittyä vain yhteen?! Olo on kuin entisellä variksella, kun saa nokan irti tervasta niin pyrstöhän siihen tarttuu.

Vähän aikaa sitten oli kuitenkin upeaa istua sellaisella luennolla, että kirjoitin omia muistiinpanojani kynä sauhuten ja nimenomaan luennoitsijan innoittamana. Nimittäin, meillä oli alamme huippuosaaja, Tuula Suontamo luennoimassa puhtauden merkityksestä ja hänellä oli todella paljon uutta tutkimustietoa mukanaan kaikista niistä asioista, jotka ovat askarruttaneet alaamme vuosikausia.

Puhtauden merkitys ei olisi voinut enempää korostua Tuula Suontamon luennolla! Olemme todella tärkeä linkki työelämää ajatellen, sillä haluamme tarjota korkealaatuisia koulutuksia maakunnan tarpeisiin niin, että ei tarvitse aina lähteä muualle Suomeen koulutuksiin. Toki olisimme toivoneet auditorion täyteen kuulijoita, mutta hyvä näinkin. Toivottavasti Tuulan tuomat tutkimustulokset leviävät ympäri maakuntaa ja työpaikoilla sekä meillä oppilaitoksessakin lähdetään todella miettimään, mikä on siivouksen osuus puhtauden tuottamisessa arkityössä.

Alamme on siinä mielessä todella haasteellinen, että työntekijäksi pääsee ilman koulutusta, tämä siis valtakunnallisesti tyypillistä. Valitettavasti kaikissa työpaikoissa perehdytystäkään eivät tee alan koulutuksen saaneet henkilöt. Näin kierre on valmis alkamaan; siirretään perinnettä ja omia opittuja tapoja kyseenalaistamatta niiden toimimista käytännössä. Tästä on hyvä esimerkki keskivertosairaslomapäivät eri aloilla Suomessa. Voiko työmme oikeasti olla niin raskasta, että meillä on miltei kaksinkertainen sairaslomapäivien määrä verrattuna muihin aloihin, vai olisiko syynä juuri se, että teemme työtä kotityömenetelmillä laitossiivouksessa?

Jokin aika sitten minulla oli koulutuksessa ryhmä, joista 7 henkilöä kymmenestä sanoi, että he siivoavat kotoa opituilla tavoilla, kun ei ole muutakaan kerrottu. Kun keskustelimme lisää selvisi, että he eivät tunnista pintamateriaaleja, veden merkitys työssä oli hahmottamatta, ergonomiassa oli paljon kehitettävää ja ihan tavallinen pH-taulukkokin kangerteli. Heillä oli valtava innostus oppia asioita ja kysymysten tulva oli todella suuri. Tämä ryhmä ei valitettavasti ollut suinkaan poikkeus. Ihmiset yleensä haluavat oppia uusia asioita jos heille suodaan siihen mahdollisus. On myös muistettava, että jatkuva kiire työssä tekee ihmisistä stressaantuneita ja lopulta välinpitämättömiä - on selvää, että työn kehittämiseen ei riitä paukkuja kun itse työn tekeminen on oman jaksamisen äärirajoilla.

Haluan korostaa, että meillä on paljon myös niitä, jotka oikeasti tietävät kaikki edellä mainitut asiat! Meillä on paljon alan huippuosaajia ja arjen kehittäjiä, jotka pitävät työtä haasteellisena ja keksivät uusia ideoita sen kehittämiseen!!!

Monesti kuulee kentältä, että työntekijät eivät vaan halua käyttää koneita, eivät vaan halua käyttää valmiiksi kostetettuja pyyhkeitä, eivät vaan halua muuttaa työmentelmiään. Onko se todella halusta kiinni? Entäpä jos olisimme töissä ravitsemiskeskuksessa elikkäs aiemmalta nimeltään laitoskeittiössä, mutta emme vaan haluaisi keittää perunoita painekaapissa, emme vaan haluaisi noudattaa vähäsuolaista ruuanvalmistusohjetta, emme vaan haluaisi käyttää viipalointikonetta veitsen tilalla? Olisiko se mahdollista? Onko syynä se, että tuotamme tavallaan aineetonta palvelua, jota asiakas ei kokonaisvaltaisesti pysty arvioimaan ja jossa laatuheitot alkavat näkyä monesti vasta pitkässä juoksussa? Uutta ei voi oppia hetkessä - onko uuden oppimiselle ja vanhasta luopumiselle oikeasti varattu riittävästi aikaa tai lainkaan aikaa?

No nythän vaivuin synkkyyteen. Korostan, että että meillä on edelleen mahtava joukko ammattilaisia, joiden työn laadussa ei ole moittimista! Mutta yksikin henkilö, joka sairastuttaa itsensä turhaan, levittää likaa puhtauden sijasta ja kokee alan tylsäksi sen takia, että siinä ei ole haasteita, on meille kouluttajille potentiaalinen haaste. Meidän olisi saatava ihmiset innostumaan alasta - ei muuta kuin kentälle haavin kanssa kiertämään!!!

Töiden uusjako?

-->

Päätin aloittaa blogikirjoittajahistoriani aiheella, josta olemme kollegoiden kanssa keskustelleet useammin kuin kerran, monessa eri yhteydessä. Meitä alan kouluttajia harmittaa se, että työ on alallamme jakautunut erittäin epätasaisesti. Meillä on asiakaskohteita, joissa siivoushenkilöstö ei ehdi tekemään kuin häthätää tärkeimmät työt ja sitten meillä on toisen äärilaidan asiakaskohteita, joissa ei todellakaan ole kiire töiden kanssa. Takavuosina kuulemma kahvihuoneissa jopa neulottiin monet villasukat työaikana. No onneksi tuo on jo mennyttä aikaa. Onkohan monta muuta alaa olemassa, jossa työ on jakautunut näin epätasaisesti? On tietenkin, ei kai tämä meidän ala voi olla ainoa ala, jossa on tämä sama ongelma. Olen ainakin itse kuullut mm. hoitoalalta samanlaisia viestejä.

Tämän päivän eläkeikäkeskustelut ovat myös sellaisia, jotka herättävät monenlaisia tunteita. Itse en ole vielä kovinkaan hyvin perehtynyt tähän keskusteluun, olen luottanut siihen, että viisaat päättäjät osaavat tehdä hyviä päätöksiä asian suhteen. Tosin yksi rauhoittava tekijä on sekin, että ehdin aloittaa eläkesäästämisen jo hyvissä ajoin. No, eläkeiät tulevat nousemaan ja mekin kouluttajat menemme varmaan aikanaan rollaattoreiden avulla luokkaan valaisemaan opiskelijoille siivousalan saloja ja uusimpia tekniikoita. Tosin tekniikoiden opettamisen kohdalla emme itse voi olla enää esimerkkeinä, kun oma käsi ei enää ehkä nouse tai taivu. Toisaalta verkko-opiskelu ja sosiaalinen media saattavat muuttaa tämän koko kuvion koulutusmaailmassa. Joten ei hätää, vaikka eläkeikä nousee.

Siivoustyössäkin eläke-ikä nousee ja se taas aiheuttaa kyllä sen, että työntekijöiden on oltava todella ammattilaisia, että he osaavat tehdä työnsä itseään säästäen ja näin jaksaen työelämässä eläkeikään saakka. Eläkeikäkeskusteluissa on nostettu esille se, että hyvinvoivassa työyhteisössä työntekijä jaksaa työssä pitkää, siis korkeaan eläkeikään saakka. Mielestäni työhyvinvointiin kuuluu olennaisena asiana se, että työn ehtii tekemään työajalla ja työtahti on sellainen, että työpäivän jälkeenkin vielä jaksaa tehdä jotain muutakin kuin maata sohvalla ja haukkoa henkeä. Tässä tietenkin iso rooli on myös työntekijän omalla fyysisen kunnon ylläpitämisellä. Työhyvinvointia ja oikeastaan olennainen osa sitä on myös se, että työntekijä kokee tehneensä hyvää työtä ja että hän voi nauttia työnsä tuloksista. Mitenkähän tämä toteutuu puhdistuspalvelualalla niissä asiakaskohteissa, joissa työaika on laskettu tosi tiukalle?

Ehdotankin, että jaetaan työt uudelleen – tehdään puhdistuspalvelualan töiden uusjako. Tämä tehtäisi niin, että kaikille jaettaisi töitä tasaisesti, jolloin jokainen voisi ehtiä tehdä työnsä ja kokea tekevänsä hyvää työtä. Ja jokaisella olisi paremmat mahdollisuudet jaksaa työssä eläkeikään saakka. Ymmärränhän minä, että tämä ei oikein taida onnistua, mutta ajatuksena se viehättää minua suuresti.

Flow ja työn imu

Sisäinen yrittäjyys on melko jäykähkö määritelmä ja kuten olen nyt tajunnut, se ei kerro koko totuutta ainakaan kouluttajan työstä ja sen sisällöistä suhteessa käsitteeseen. Mutta parempaakin meille työnsä mielekkääksi kokeville ja itsensa arvostetuksi tunteville kouluttajille on tarjolla. Unohdetaanpa hetkeksi sisäinen yrittäjyys!

Flow on "tila, jossa ihminen on niin syventynyt toimintaansa, että mikään muu ei tunnu merkitsevän mitään ja toiminta tuottaa valtavaa iloa" ja näin sen siis määrittelee Mihaly Csikszentmihalyi. Flow:n voi tuntea työssä tai sen voi mielestäni tuntea myös kahden ihmisen välillä. Opettajaopinnoissa ollessani koin ensi kertaa koko työelämähistoriani aikana tällaisen flow-tunteen erään pääkouluttajani kanssa; tunne tarttui välittömästi ja oli aivan mahtavaa työskennellä hänen kanssaan "samalla aaltopituudella" ja intensiivisesti. Ponnistelut olivat päätähuimaavia ja ihastuttavan tuottoisia! Olen kokenut tämän tunteen myös omassa tiimissäni, joten uskon tähän luovuuden, subjektiivisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden tahtotilaan.

Miltäs kuullostaa sitten Jari Hakasen suomalainen vastine työn imu (imuhan jo sanana saa kaikki Pupa-kouluttajat innostumaan asiasta.)?! Työn imu on "suhteellisen pysyväluonteinen, myönteinen tunne- ja motivaatiotila", jossa ollessaan ihminen on tarmokas, omistautuu ja uppoutuu työhön. Hän haluaa panostaa työhön eivätkä vastoinkäymisetkään saa nähtä lannistumaan. Aamuisin on kiva lähteä töihin! Työ koetaan merkitykselliseksi ja työstä itsestään saa mm. innostusta, inspiraatioita ja haasteellisuutta. Työn imussa olleessaan ihminen on syvässä keskittyneisyyden tilassa ja työhön paneutuessaan siitä saa myös nautintoa. Aikaraja hämärtyy ja työn vapaa-ajan erottaminen voi olla hankalaa.

Tämähän alkaa kuullostaa ihan pupakoilta! Ja mikä ilahduttavaa, yrittäjyyteen kuuluu omassa mielessäni aina raha-määritelmä, mitä näissä kahdessa ei mitenkään korosteta. Voin siis olla villi ja vapaa, toteuttaa hulluimmatkin ideani ja innostua yhdessä, ajattelematta sen enempää yrittäjyyskäsitteeseen liittyvia talousasioita!

Jihuu!!! Nyt voin huoletta ja hyvällä omalla tunnolla delettää jo aiemminkin delettämäni toimialajohtajan lähettämät "Taloutemme on tai ei ole kunnossa" sähköpostit. Voin oikeasti vain omistautua työlleni ja jättää mielestäni asiat, mitkä eivät ole ydinosaamistani, sellaisille ammattilaisille, jotka osaavat hoitaa ne taatusti paremmin kuin minä.

Vapaus on todellisuutta!

Sisäinen yrittäjä

Sisäinen yrittäjyys määritellään yleensä siten, että tavallinen palkansaaja suhtautuu työhönsä kuin omistaisi itse työpaikkansa. Olen yrittäjäperheen lapsi ja joskus olen miettinyt, että onkohan tuo määritelmä ihan viisas. Nimittäin innostus, ajankäyttö, sitoutuminen, työn laatu, lisämyynti, asiakkaan tarpeiden tyydyttäminen ja ennakointi kyllä kuuluvat kuvaan. Mutta kun tulee kyse päätöksenteosta, sisäinen yrittäjä saa huomata, että joku muu tekee lopulliset päätökset. Siinä menee se raja. Ainakin minun kokemusteni perusteella.

Silti koen olevani 100% sisäinen yrittäjä työssäni kouluttajana. Todistan sen helposti muutamilla ranskalaisilla:
-innostunut työstä
-korkea stresinsietokyky
-tahtotila jatkuvaan kasvuun ja kehittämiseen vahva
-laatu oltava vähintään 100%:sta
-työnteko ilman aikarajoja
-kaikkia menoja ei laskuteta
-halu ottaa riskejä
-intuitiolle annetaan tilaa
-uusien asiakkaiden etsiminen
-vahva usko omaan menestykseen.

Edellisten lisäksi muutama vuosi sitten mietimme muutaman kollegan kanssa, miten voisimme minimoida kustannuksia ja perustaa jopa oman yksikön, missä tuottaisimme laatupalveluita minimikustannuksilla. Olimme jo melkein etsimässä tiloja, mutta sitten ymmärsimme, että emme saisi järjestämisoikeuksia näyttötutkintoihin... Se sitten jäi, mutta vieläkin mietityttää, mitä missasimme. Voisiko joskus tehdä työtä, missä byrokratia olisi minimoitu ja ydinosaamisen tuottaminen maksimoitu. Haaveissa vainko oot mun?!

Wau! Miltähän oikeasti tuntuisi omistaa laiva, missä me nyt olemme työssä. Ei siis vain muutamaa pientä hyttiä, vaan koko puoti. Voisi tehdä päätöksiä sen perusteella, mitkä asiat todellisuudesssa vaikuttavat työhön, siis kouluttajan työhön. Siis siihen työhön, mitä varten oppilaitos on yleensä olemassa. Siis oppijoiden kanssa yhteisen oppimispolun kulkemiseen, tukemiseen, etsimiseen, ohjaamiseen vai mikähän olisi hyvä määritelmä?

Jos minulla olisi valta päättää, niin yrityksessä alkaisi lakaisemaan iso luuta (ilmaisu siivoustyön historiasta ja uudempi ilmaisumuoto lienee nihkeäpyyhintä levykehysmopilla). Tunti-ilmoitusten teko yhdistettäisiin kalenteriin, työmatkat voisi ajaa halutessaan omalla autolla, kopiokoneen käyttöä tehostettaisiin vaihtamalla palvelun tuottaja, tietokoneiden muistikapasiteettia lisättäisiin ja pupakouluttajat saisivat käyttöönsä pukuhuoneen. Melko radikaalia, vai mitä!

Voivoi, itse asiassa aika säälittäviä uudistuksia! Olenko sumentunut? Pidänkö mokomia pieniä haasteita (lue: ongelmia; ah- niin relevantti mutta silti vanhentunut ilmaisu!) todella työtäni hankaloittavina? Minunhan pitäisi olla innostunut, vihdoinkin asioita, jotka tarjoavat jopa minulle älyllisiä haasteita. Mutta näin se näköjään menee; ne pienet mutta arkipäivää jatkuvasti hankaloittavat asiat vievät kapasiteettia muulta, vaikkapa meidän päätyöltä, oppijoilta.

Totta ja tarua

Hohhoijaa, eipä tätä uskoisi Pupakoiden opetustilaksi, mutta uskottava se vaan on. Kun näin tämän kuvan ensimmäistä kertaa, ajattelin, että joku kilpailijamme on varmaan soluttanut kuvan omasta opetustilastaan meidän sivuillemme, mutta sitten huomasin nuo viisi vuotta kadoksissa olleet Hygicult-laatikot ja riemastuin, että meiltähän tämä sittenkin on!

Meillä on laadukasta opetusta ja olemme siis varautuneet siihen, että lähtö voi tulla hyvinkin nopealla varoitusajalla mitä erilaisimpiin koulutuksiin. Siksi rekvisiitta on laaja, löytyy sairaalasiivouksen kirjoja teoriaopetukseen, valmiiksi vetoalustaan kiinnittettyjä laikkoja käytännön työhön (tässä näkee myös taloudellisuusajattelumme - ei turhaan hukata opetusaikaa kiinnittelyihin), pesua odottavat tuolit on ryhmitelty etuosaan, mistä ne on helppo napata opetukseen mukaan. Kumisaappaat ovat minusta ehkä parasta, sillä niissä näkyy naisellinen turhamaisuutemme ja samalla käytännöllisyytemme; olemme nimittäin itse tekaisseet muodikkaat HAI-saappaat turvasaappaista, joten opetuksen jälkeen kouluttaja voi kalalle lähdön sijasta harkita vaikkapa pistäytymistä trendikkäässä kuppilassa...

Mutta kuten todellisessa elämässä, myös blogissamme on jekkuja ja huumoria. Tämä kuva ei siis kerro todellisuutta, vaan jouduimme lavastamaan sen, jotta saimme kuvamateriaalia opiskelijoille annettavaan Joulutervehdykseemme. Huhhuh, olikin aikamoinen urakka saada muuten aina niin laadukas opetustilamme muistuttamaan hetkeä siivouskeikalta paluun jälkeen.

Olemme siis laittaneet alle TODELLISEN tilanteen opetustilastamme. Siitä voi tarkastella, miten upea ja monipuolinen tila meillä on käytössä, siis oikeasti!

Foto SeNsUrEd

Esimerkki tekniikan ja todellisuuden kohtaamisesta

Kerronpa esimerkin todellisesta elämästä ja tällähän ei ole sitten mitään tekemistä oman työpaikkani kanssa, eihän..vaikka kirjoitankin "me"-muodossa, se on vaan jotenkin inhimillisempää.

Reilu vuosi sitten luovuimme ns. pöytäpuhelimista ja kannoimme puhelimet SE-romuun. Samalla tietenkin ilmoitimme kaikille yhteistyökumppaneillemme, että meillä on käytössä nyt pelkästään kännykkänumerot. Tämän tiedon saatuaan suurin osa asiakkaistamme poisti omista puhelimistaan turhiksi käyneet numeromme. Tässä vaiheessa hyvä juttu, vain yksi numero / asiakas.

Vuodenvaihteessa aloin ihmettelemään, miksi en saa ihmisiä kiinni puhelimella. Yleensä se, joka ei pysty vastaamaan, soittaa sitten perään. Ilmeni, että aika moni asiakkaamme ei enää vastannut, koska soittoni tuli siitä vanhasta "pöytänumerostani". Sehän oli jo tuhottu eikä sitä kukaan enää muistanut. Moni epäili, että puhelinmyyjä soittaa ja yrittää väkisten kaupata jotain lehteä...

Piti ihan selittää (kunhan asia oli ensin selvinnyt itselle), että vaikka soitankin kännykästä, niin näet puhelimessasi sen vanhan pöytäpuhelinnumeroni, jonka olit tuhonnut pari vuotta sitten, mutta joka on siis nyt yritysnumeroni. Siihen ei tietty voi laittaa tekstareita, joten kannattaa tallentaa numero uudestaan puhelimen muistiin, sen kännykkänumeron lisäksi.

Puhelinnumeroidemme uudistaminen on kuulemma hyvä, koska nyt minut tavoittaa paremmin! Ihanko totta?! Voin nimittäin ilmoittaa, missä olen milloinkin. Mutta, näinhän olen ennenkin voinut tehdä? Olen voinut ilmoittaa poissaoloni tähänkin asti niin, että puhelinvaihde on voinut ilmoittaa asiakkaalle poissaolostani. Minulla on myös puhelinvastaajassa viesti, mistä soittaja saa selville missä olen ja voi jättää soittopyynnön. Yleensä, kouluttaja kun olen, olen kouluttamassa. Tämänpä asiakkaamme aika näppärästi jo tietävätkin...

Olematta mitenkään katkera tai negatiivinen, mielestäni uudistus ei ole kovinkaan mullistava. En osaa vielä arvioida, onko tästä todellista etua aiempaan verrattuna. Luulen, että osa ei edelleenkään ilmoittele pahemmin poissaoloistaan ja tiedän, että kun en vastaa puhelimeeni, asiakkaamme oitis tietävät, että otan heihin yhteyttä heti kun voin. Suhtaudunko siis negatiivisesti uudistuksiin ja tekniikanmuutoksiin? Ehkä. Ehkä muutosta olisi helpottanut se, että koulutus olisi järjestetty ajoissa, eikä 1½ kuukautta jälkikäteen uudistuksesta.

Mutta mahtoiko tuolla olla totta ensinkään; kannattaa odottaa soittoani.

Kouluttaja opiskelijana, osa II

Harvinaista herkkua, että saa itse osallistua koulutukseen ja nauttia opetuksesta. Aamulla kävin tietenkin pyörähtämässä työpaikalla ja yritin epätoivoisesti saada edes muutaman tärkeän työasian hoidetuksi.

Huomasin jo eilen, että sosiaalinen media oli jäänyt itselle melko yliolkaisesti mietityksi. Samoin, aika paljon meillä luotetaan yksittäisen kouluttajan ammattitaitoon talossa; niinkin isosta asiasta kuin kokonaan uudenlaista pedagogiikkaa vaativasta asiasta verkkokouluissa on kyse. Olen toki saanut olla luennoilla ja koulutuksissa, missä on aiheena virtuaalikoulu ja sen kehittäminen. Eikä joskus 1996 ollut vielä kovinkaan paljon kokemusta verkkokouista ylipäätään.

Eilisen päivän perusteella tuli jo paljon uusia asioita mietittäväksi. Pohdin mm. sitä, kuinka monta eri kanavaa olisi oltava päivittäisessä hallinnassa, jos elää sosiaalisen median avulla / kautta / armoilla. Kuinka paljon tämä todella auttaa meitä päivittäisessä elämässä, vai onko vaikutus päinvastainen. Luoko sosiaalinen media meille todella helpostusta arkeen vai vieraannuttaako se meidät siitä entistä enempi? Tiedätkö, kuinka monella maapallon melkein 7 miljardin ihmisistä voi käyttä sähköä päivittäisessä elämässään? Saatat yllättyä, tai sitten et.

Millainen on tyypillinen opiskelijamme ja kuinka paljon muistutamme häntä itsekin? Monelle opiskelijoistamme jo sähköpostin luominen on uusi asia, saatikka web-sivuistoilla käyminen, Facebook, messenger, Skype tai vastaavat. Se tuo hieman "helpotusta" meille pupa-kouluttajille, koska emme itsekään taida olla mestareita sosiaalisen median taidoissa, vielä. Jos opiskelijamme olisivat nuorempia tai muuten tottuneempia tietokoneen käyttäjiä, meidän olisi opeteltava nämä asiat todella vauhdikkaasti.





Nyt meillä on vielä hieman aikaa, mutta kannattaisi varmaankin jo ajatella, että jonkin epämääräisen ajan kuluttua emme käytä enää Moodlea samalla tavalla kuin nykyisin. Tällä menolla, tarvitsemmeko koko sosiaalista mediaa enää tulevaisuudessa?!



Toisaalta, elämme tätä hetkeä ja siihen kuuluu, että käytämme erilaisia tapoja kommunikoida ja oppia asioita. Ei kannata jäädä paikalleen, koska maailma muuttuu ympärillä, halusipa sitä itse tai ei. Hyvä esimerkki voisi olla yritysnumerot, jotka otetaan käyttöön, meilläkin, sen takia, että niiden avulla voimme kehittää palveluamme. Wau!

Kouluttaja opiskelijana, osa I

Nykyisin on mielenkiintoista osallistua koulutuksiin, koska samalla saa tehdä töitä. Yleensä teemme omia töitä miltei kaikissa palavereissa ja kokouksissa; sinänsä tämä siis ei ole uutta. Mutta nyt uutta on se, että voin tehdä sitä hyvällä omallatunnolla ja tuntea olevani jopa aktiivinen ja äärimäisen motivoitunut.

Istumme nimittäin sosiaalisen median koulutuksessa ja näillä tunneilla työ ja huvi yhdistyvät. Kouluttaja ainakin osaa asiansa; on mukavaa kun asiat on sisäistetty ja kaikki on hallinnassa. Hänellä nimittäin, ei välttämättä minulla.

Huomasin nimittäin, että enpä tainnutkaan kovin paljon tietää verkkokoulun eri mahdollisuuksista, vaikka itsekin sellaisessa olen.