Sisäinen yrittäjä

Sisäinen yrittäjyys määritellään yleensä siten, että tavallinen palkansaaja suhtautuu työhönsä kuin omistaisi itse työpaikkansa. Olen yrittäjäperheen lapsi ja joskus olen miettinyt, että onkohan tuo määritelmä ihan viisas. Nimittäin innostus, ajankäyttö, sitoutuminen, työn laatu, lisämyynti, asiakkaan tarpeiden tyydyttäminen ja ennakointi kyllä kuuluvat kuvaan. Mutta kun tulee kyse päätöksenteosta, sisäinen yrittäjä saa huomata, että joku muu tekee lopulliset päätökset. Siinä menee se raja. Ainakin minun kokemusteni perusteella.

Silti koen olevani 100% sisäinen yrittäjä työssäni kouluttajana. Todistan sen helposti muutamilla ranskalaisilla:
-innostunut työstä
-korkea stresinsietokyky
-tahtotila jatkuvaan kasvuun ja kehittämiseen vahva
-laatu oltava vähintään 100%:sta
-työnteko ilman aikarajoja
-kaikkia menoja ei laskuteta
-halu ottaa riskejä
-intuitiolle annetaan tilaa
-uusien asiakkaiden etsiminen
-vahva usko omaan menestykseen.

Edellisten lisäksi muutama vuosi sitten mietimme muutaman kollegan kanssa, miten voisimme minimoida kustannuksia ja perustaa jopa oman yksikön, missä tuottaisimme laatupalveluita minimikustannuksilla. Olimme jo melkein etsimässä tiloja, mutta sitten ymmärsimme, että emme saisi järjestämisoikeuksia näyttötutkintoihin... Se sitten jäi, mutta vieläkin mietityttää, mitä missasimme. Voisiko joskus tehdä työtä, missä byrokratia olisi minimoitu ja ydinosaamisen tuottaminen maksimoitu. Haaveissa vainko oot mun?!

Wau! Miltähän oikeasti tuntuisi omistaa laiva, missä me nyt olemme työssä. Ei siis vain muutamaa pientä hyttiä, vaan koko puoti. Voisi tehdä päätöksiä sen perusteella, mitkä asiat todellisuudesssa vaikuttavat työhön, siis kouluttajan työhön. Siis siihen työhön, mitä varten oppilaitos on yleensä olemassa. Siis oppijoiden kanssa yhteisen oppimispolun kulkemiseen, tukemiseen, etsimiseen, ohjaamiseen vai mikähän olisi hyvä määritelmä?

Jos minulla olisi valta päättää, niin yrityksessä alkaisi lakaisemaan iso luuta (ilmaisu siivoustyön historiasta ja uudempi ilmaisumuoto lienee nihkeäpyyhintä levykehysmopilla). Tunti-ilmoitusten teko yhdistettäisiin kalenteriin, työmatkat voisi ajaa halutessaan omalla autolla, kopiokoneen käyttöä tehostettaisiin vaihtamalla palvelun tuottaja, tietokoneiden muistikapasiteettia lisättäisiin ja pupakouluttajat saisivat käyttöönsä pukuhuoneen. Melko radikaalia, vai mitä!

Voivoi, itse asiassa aika säälittäviä uudistuksia! Olenko sumentunut? Pidänkö mokomia pieniä haasteita (lue: ongelmia; ah- niin relevantti mutta silti vanhentunut ilmaisu!) todella työtäni hankaloittavina? Minunhan pitäisi olla innostunut, vihdoinkin asioita, jotka tarjoavat jopa minulle älyllisiä haasteita. Mutta näin se näköjään menee; ne pienet mutta arkipäivää jatkuvasti hankaloittavat asiat vievät kapasiteettia muulta, vaikkapa meidän päätyöltä, oppijoilta.