Lotus - Fresh: fressinä huussista?!

Meikäläinen meinasi saada sydärin tuossa hiukka ennen joulua; ei suinkaan joulun uuvuttamana vaan ihan normaalilla kauppareissulla vessapaperihyllyn ääressä. Työntelin ihan huolettomana melko tyhjää ostoskärriä kohti kassoja, kun huomasin ison kyltin. Siinä mainostettiin uutta wc-paperia. Paperin (oleellinen asia tuotteessa) lisäksi tuotteeseen oli ympätty mieto ja raikas tuoksu sekä kurkku-uutetta!!! Kurkku-uute sai minut kääntymään ja pyörittelemään pakettia ensin oikeassa, sitten vasemmassa kädessä.

Kyseessä oli siis ihan perusmarketin hyllyllä oleva Avainlippu-tuote! No tuo merkki onkin jo kokenut melkoisen nöyryytyksen, eikä se todellakaan merkitse enää 100% suomalaista tuotetta, vaan kotimaisuusasteeksi riittää 50%. Suoraan Avainlipun sivuilta lainattuna: "Kotimaisuusaste tarkoittaa suomalaisten kustannusten osuutta tuotteen tai palvelun omakustannusarvosta. Laskelmassa otetaan huomioon kaikki tuotteeseen tai palvelun tuotantoon kohdistuvat kustannukset.". Voiko sen feikimmin sanoa? Brändi on kuitenkin vahva ja miltei poikkeuksetta opiskelijani veikkaavat edelleen merkin saaneen tuotteen kotimaisuusasteeksi täyden satkun. Mutta pieleen siis menee.

Tällä kertaa sivuutin lipun ihan tyynesti ja aloin tutkimaan vessapaperia, jossa on mieto ja raikas tuoksu sekä kurkku-uutetta. Mieto ja raikas tuoksu? Kurkku-uutetta? Wc-paperissa?! Vuoden turhake-palkinto oli mennyt jo Muna Foods:n muoviselle kananmunakotelolle, joten joudun tyytymään vain omaan pohdiskeluun asiasta.

Mieti!!!

Veskipaperia mainostetaan seuraavasti: "Lotus Fresh - wc-paperissa yhdistyy premium-laatuinen pehmopaperi, mieto ja raikas tuoksu sekä kurkku-uute. Rullan ulkonäön viimeistelee raikkaan vihreä pintakuviointi. Tuote on myös dermatologisesti testattu, joten se on myös varmasti ihoystävällinen. Tuoksu on lisätty hylsyyn. Lotus Fresh - wc-paperirullissa on Flush&Go® -hylsy, jonka voi kierrättää, kompostoida ja huuhtoa alas vessasta. Flush&Go® hajoaa veteen kuten wc-paperi, 100-prosenttisella varmuudella. Tuote on valmistettu Suomessa."

Ekana mietin sitä, että valmistajan mukaan tuo Flush&Go on ainut kierrätettävä, kompostoitava ja huuhdottava hylsy. Niin miten niin muka ainut? Saman firman muiden tuotteiden kartonkihylsyt voi laittaa kierrätykseen aivan mainiosti. Miksi valmistaja ei halua tuoda tätä asiaa tietoon vaan korostaa, että vain Flush&Go  (jonka siniset kirjaimet eivät siis katoa minnekään vaan joutuvat lopulta vedenpuhdistamon lietteeseen vaikka rulla söhähtääkin näkymättömiin hetkessä siellä "pöntössä") on kierrätettävä. Kierrätettävä millä tavalla? Voiko siitä tehdä uutta tuotetta; tuskinpa! Ja jos rullan kompostoi, niin mitä tapahtuu kirjaimille, jotka lienevät jotain muoviperäistä ainetta, sillä omien testieni mukaan ne eivät liukene minnekkään viikkojen liotuksen jälkeenkään.

Niin ihmisilläkö?

Tokana mietin mietoa ja raikasta tuoksua, joka valmistajan mukaan on lisätty hylsyyn. Valmistaja on ottanut rohkean askeleen, sillä he mainostavat melko isosti heti perään, että tuoksu on kaiken kukkuraksi dermatologisesti testattu. Ihonärsytystesti eli dermatologisesti testattu tarkoittaa suurin piirtein sitä, että  kaneilta tai marsuilta (joskus jopa vapaa-ehtoisilta ihmisiltä) ajellaan ns.karvat pois ja testiaine levitetään iholle. Joskus ihon pinta hiotaan rikki ennen testiä hiekkapaperilla. Sitten seurataan (joskus jopa viikkoja), tuleeko iholle tulehdusta tai turvotusta.

Tässä tapauksessa testien jälkeen on ehkä muutettu tuoksun koostumusta, ehkä ei, mutta joka tapauksessa lopputulos on se, että kun pyyhkii takapuoltaan wc-paperilla, niin tuoksu lienee niin mieto (olihan se lisätty vain ja ainoastaan - endast - hylsyyn), että mitään iho-oiretta ei enää pääse syntymään. Ehkä vaan mieto ja raikas tuoksu jää leijumaan takapuolen ympäristöön, ellei kyseessä ole ollut hieman tuhdimpi tuotos esimerkiksi vaikkapa jouluaterian jälkimainingeissa..

Kolmanneksi jäin ihmettelemään, mikä onkaan kurkku-uutteen osuus tuotteessa. Käsittääkseni se ei ole tuoksuna, sillä silloinhan sitä ei olisi tarvinnut testata - dermatologisesti ainakaan. Tuorekurkku ei ole tyypillisesti kovinkaan allergisoiva (se sisältää paljon vettä) ja kuvan perusteella kyseessä nimenomaan olisi tuore-, ei suinkaan suolakurkku. Mikä siis on tuorekurkun focus wc-paperissa? Voiko se sittenkin olla "miedon ja raikkaan tuoksun" raaka-aine? Kurkku tuoksuna? Tässä tapauksessa - uutteeksikin puristettuna - kurkkuja kulunee kilo jos toinenkin, että tuotteeseen saisi edes jonkinasteista tuoksua.

Ehkä oleellisin kysymys on se, mitä järkeä on tunkea wc-paperiin "mietoa ja raikasta tuoksua sekä kurkku-uutetta"?! Tuossa joulunpyhinä muutama lapsi ja lapsenlapsi pyörähti wc:n uumenissa ja voin vakuuttaa, että mikäli wc-paperiin on jostain syystä pakko lisätä jotain tuoksua, niin sen ei missään nimessä pidä olla mietoa! Mikä merkitys sillä paperin tuoksulla on, kun ajattelee ihan  loogisesti, mitä siellä vessassa tapahtuu sillä "pöntöllä", kuten valmistaja wc-istuinta nimittää. Nimittäin, villi veikkaus on, että paperiin ympätty tuoksu kalpenee kevyesti sen rinnalla, mitä sillä on vastassa. Lopun annakin mielikuvituksenne jatkojalostettavaksi...

UGH! Olen puhunut.

Pallohullun päiväkirjasta: Rakassstannn mammaa!

Minä, pieni tanskalais-ruotsalainen pihakoira, vietin juuri äsken joulua. Joulu on kiva! Saan syödä kaikkia herkkuja, kun mamma on laittanut liikaa ruokaa eikä se raski heittää ylimääräistä menemään. Se sanoo, että onneksi meillä on tuo elävä komposti ja tarkoittaa minua! Se on kyllä tosi loukkaavaa ja kertoo siitä, että mamma ei taida oikein tajuta kompostoinnista mitään. Minusta ei nimittäin tule multaa, vaan pelkkä pimaus ensin ja sitten jotain aika pahanhajuista pötkylää, vaikka itse sanonkin.

Mamma on väärässä siinäkin, sillä kompostiin saa laittaa vaikka kahvinporoja, mutta minä olen kyllä aika tarkka siitä mitä suuhuni laitan. Kuten en koskaan kahvinporoja. Paitsi tavallisia poroja voisin syödä, mutta mamma sanoo, että minulle kelpaa kuulemma joku halvempikin liha kuin poron. Nyttenkin sain karjalanpaistia, jonka mamma on väsännyt naudasta ja possusta ja hirvestä. Kyllä se maistui minusta ihan hyvälle ilman sitä poroakin, joka on niin harvinaista, että mammakin saa sitä vain silloin, kun se on jossain pohjoisessa, kuten Kuusamossa. Talvella.

Mutta minusta joulu on siis kiva, koska saan myös lahjoja. Paitsi tänä vuonna sain vain kaksi ja se ärsyttävä piski Nicki sai yhden. Joka olisi kuulunut minulle, koska se ei ymmärtänyt muutenkaan mitään joulusta. Saatikka lahjoista! Jouduin siis antamaan yhden paketeistani Nickille, koska tätini oli sitä mieltä, että jouluna on kaikilla oltava kivaa! Minusta sillä Nickillä olisi ollut ihan tarpeeksi kivaa, kun se olisi vaan katsonut minun paketteja.

Ai minusta vai?

Onneksi sain kuitenkin istua joulupöydän alla ihan rauhassa ja pikkuiset tytöt tiputtelivat minulle ruokaa sinne. Sitten kun tulin pöydän alta pois ja istuin ihan vaan nätisti etutassut ojossa, että nyt voitte antaa muutkin kun tyttöjen ruoka loppui jo, niin eikö mamma alkanut meuhkaamaan, että minä muka  kerjäsin. Niin olipas se äkkiä unohtanut, että jouluna on nimenomaan autettava kaikkia kerjäläisiä ja muitakin nälkiintyneitä. Kuten minua.

Mutta heti tänään mamma muisti, että sehän oli leiponut minulle piparin, mutta unohtanut antaa sen! Minä, joka olen sentään sivistynyt koira, en tietenkään viitsinyt siitä jouluna huomauttaa, vaan odottelin vaan kiltisti, että mamma muisti palailee. Ja niinhän se teki! Se on sanottava, että kyllä minä olisin voinut syödä vaikka kaksikin piparia, mutta kiitos nyt kuitenkin,eli tattista vaan!

Puntarilla!

Kyllä nyt pitää tuulettaa!!! Meikäläinen on saavuttanut painonhallinnassa tavoitteen, joka vaikutti alussa epätodennäköisemmältä kuin naapurin kissan äkkikuolema. Mutta niinpä siinä vaan kävi, että luonteelleni tyypillisillä ominaisuuksilla varustettuna tein lopulta tuloksen, johon harva pystyy näinkin lyhyessä ajassa! Jee! Olen kyllä aivan huippu!!! Nyt on kiva!!!

Tässä vaiheessa kannattaa kuitenkin mainita, että onnistumiseni ei siis todellakaan ole keneltäkään pois ja kaikki ovat yhtä huippuja laihduttajia, vaikka grammaakaan ei olisi lähtenyt. Lisäksi saavutukseni ei välttämättä ole kovinkaan kummoinen, jos sitä vertaa johonkin muuhun tavoitteeseen, vaikkapa ihmisen ensimmäiseen askeleeseen kuussa. Edellä mainituilla argumenteilla haluan siis tuoda esille sen, että vaikka satuinkin nyt onnistumaan, niin olen silti keskivertokastissa. Luonnollisestikaan en ole noiden sanojen takana.

Olen nimittäin lukenut kirjoista, lehdistä ja eräästä tutkimuksestakin, että kaikki eivät välttämättä iloitse toisen menestymisestä. Esimerkiksi työpaikalla toisten työtahti tai tulokset voivat tuntua omia aikaansaannoksia paremmilta ja silloin yksilö voikin tuntea kateutta sen sijaan, että iloitsisi toisen menestyksestä - joka on kuitenkin voitu aikaan saada kovemmalla työnteolla  kuin mihin kateuteen sortuva yksilö olisi itse valmis panostamaan. Kun työpaikalla hehkutetaan, että olemme kaikki yhtä hyviä, voi tulla mielikuva, että pääsemme samanlaisiin tavoitteisiin hyvin erilaisilla työpanoksilla. Tässä piilee asiantuntijoiden mukaan vaara. Esimiestyössä olisikin kehittävämpää keskustella siitä, miten kaikki saataisiin pääsemään samoihin tavoitteisiin sen sijaan, että jätetään vastuu kehittymisestä niillekin, jotka eivät itse huomaa kehittämistarpeitaan. Aiheesta lukiessa oppii sen, että toisilla samaan lopputulokseen pääseminen vaatii enemmän töitä kuin toisilla. Mielestäni se, että kaikki tasapäistetään kun halutaan antaa kaikille samanlainen palaute, on nimenomaan aliarvioimista ja työn imun vähättelemistä!

Mutta sitten asiaan, eli kuten työelämässäkin, myös elämässä yleensä pärjäävät ihmiset, jotka ovat terveellä tavalla egoisteja! Painotus on siis sanalla terveellä tavalla egoisti, jolloin toiminta ei perustu uhraamiselle. Uhraus on aina yksisuuntaista eikä uhrautuva osapuoli saa itselleen mitään vastikkeeksi, tai jos saa, niin ei samassa suhteessa mitä on antanut. Jotkut pitävät kuitenkin jopa uhrautumista hyveenä! Työpaikan uhrautujat ovat niitä, jotka jossain vaiheessa huomaavat jäävänsä autiolle saarelle yksin. Mielenkiintoista! Jos työpaikalla ei analysoida ihmisten vahvuuksia ja kehittämiskohteita, vaan palaute tulee ainoastaan kollektiivisesti, on vaarana, että lahjakkaat yksilöt lähtevät etsimään haasteita muualta. Tähän saatetaan monessa työpaikassa pyrkiäkin, sillä on helpompi johtaa tasapaksua massaa, kuin asiantuntijoita.

Nyt mentiin taas liian pitkälle varsinaisesta aiheesta, eli riemusta siihen, että meitsi normalisoi painonsa muutaman vuoden takaiselle kiloluvulle ja sujahti suit sait vaatteisiin, jotka olivat pölyttyneet jo liian kauan komerossa. Halusin vaan tuoda kainosti esille sen, että vaikka olenkin menestyjä, niin kaikki muutkin ovat -  mutta vain saavuttaessaan tavoitteet.

Purkaus perustuu siihen, että Jutan Simple-kurssilla oltiin eri painonpudostusryhmissä < 10 kiloa,  < 20 kiloa ja  < 30 kiloa. Näin ollen jokainen laati itsellee suht realistisen tavoitteen, johon sitten yritti päästä. Kurssilla oli myös muutama sellainen, joka halusi vielä pudottaa kilon, vaikka oli 180 cm pitkä ja painoi 65 kiloa. Ja sitten oli niitä, joiden pituus oli 150 cm ja painoa oli kertynyt yli sata kiloa. Kaikilla oli silti sama tavoite, painoa on saatava putoamaan.

On selvää, että osa pääsi tavoitteeseen helpommalla ja osa joutui ja joutuu edelleen tekemään todella paljon töitä painonhallinnan eteen. Voiko tavoitteet ja niihin pääsemisen tasapäistää?! Mielestäni ei. Tässäpä onkin miettimistä ja pitää vielä lukaista pari opusta aiheeseen liittyen; ei siis painonhallintaan vaan työpaikan johtamistyyleihin.

Aika siisti käyrä...

Blogini jonkinasteisen  tason säilyttämiseksi en viitsi laittaa julkiseen lukuun kilomääriä, mutta jos olisin ottanut kuvan kadonneista kiloista voipaketteina, niin se olisi ollut todella tajunnan räjäyttävää! Säästän teidät, oli kuusi armasta lukijaani, moiselta järkytykseltä!

Pallohullun päiväkirjasta: Mamma viisastuu

Viikonloppuna mamma kertoi minulle, että uusimman tutkimuksen mukaan on selvinnyt, että kun koira nukkuu sängyssä (ei siis omassaan vaan emännän), niin sillä on tosi rauhoittava ja positiivinen vaikutus - siis emäntään. Kaiken kukkuraksi emännän yöunien laatu paranee huimasti! Niin oliko se uutinen, kysyn vaan! Mutta mammalle se oli, sillä se oli lukenut vaan sellaisista tutkimuksista, joissa väitettiin, että mamma saa minusta loisia.

No hyvä on, myönnetään, että silloin muutama kesä sitten, kun mamma heräsi keskellä yötä ja minun punkki oli juuri iskostautunut mamman kainaloon, niin jotain osaa siihen oli minullakin. Kun punkki oli saatu kiskottua mammasta irti ja se makasi melkein pyörtyneenä ja kalmankalpeana mökin lattialla, niin minähän sain porttikiellon mamman viereen! Niin miten joku voi olla sellainen pelkuri?! Minulla on sentäs joka kesä monta punkkia, vaikka joka ilta tehdään punkkitarkastus ja sitten saan palkinnoksi namin! Eikä pelota yhtään. Mutta rangaistukseksi en siis pääse mamman peiton alle ikinä kesällä.

Minähän olen tiennyt tuon mukamas uuden tutkimustuloksen aina ja sen takia olenkin pompannut joka ilta mamman viereen ja parhaassa tapauksessa sen peiton alle nukkumaan. Siis talvella. Kieltämättä, ihan lokoiset oltavat minulla yleensä onkin.

Mitään sänkyjä tarvita!

Ex-mamma, joka ei ikinä anna minulle tarpeeksi ruokaa, oli kertonut mammalle tutkimuksesta. Mutta oli jättänyt mainitsematta, että jos sängyssä nukkuu kaksi koiraa, niin niistä toinen on liikaa. Siitäkään asiasta ei tietty minulla ollut mitään epäselvyyttä! Ja se toinen on Nicki, se ärsyttävä piski, joka muutti meille joskus! Ilmankos ex-mamma halusi hankkiutua minusta heti eroon, kun sen mielestä toinen meistä tanskalais-ruotsalaisista pihakoirista oli liikaa sen sängyssä! Ja minä lähdin, koska olen mamman poika!

Haluaisin kuitenkin tuoda esille seuraavan seikan; varsinaisen lemmikin, eli siis minun, yöunien laatu kuitenkin kärsii selvästi mammasta! Monesti herään siihen, että mamma potkii minua jaloillaan ja karjuu, että HITTOON SIITÄ vaikka väittääkin sanoneensa, että voisitko pieni armas puudipuudi Vili hieman siirtyä, jotta minäkin sopisin tähän omaan sänkyyni?! Sitten voin herätä siihen, että mamma kiskoo minulta peittoa ja väittää, että se on sen peitto! Ja välillä herään siihen, että mamma työntää minun päätä pois tyynyltä, vaikka ihan hyvin siihen sopisi minunkin suippo kuononi!

Niin minäpä haluaisin sellaisen tutkimuksen, missä selvitettäisiin lemmikin,eli minun yöunen laatua heikentävät tekijät. Siinä voisi mammallakin nenä kalveta, kun tulokset julkaistaisiin. Ja sitä paitsi, minusta mamma herää muutenkin liian aikaisin. Niinku viime yönä joskus viideltä tai kuudelta. Ja oli ihan pimeää eikä minua huvittanut nousta, mutta mamma vaan meuhkasi, että ylös siitä!

Krooh pyyh...

Piparit kehiin

Taas on se aika vuodesta, jolloin ajattelen, että voisin hieman laistaa keittiöpuuhista. Mutta ei, ei se vaan tunnu onnistuvan. Olen paistanut jo yhden satsin piirakoita, perustanut marmeladitehtaan ja eilen paistoin piparit.

Vain pieni annos

Myös koti on joulukuosissa, sillä olen ilmiselvästi jouluihminen; paitsi niiden lahjojen suhteen. Lisäksi viikonloppuna pääsen ihailemaan Stockmannin jouluikkunaa ja Tuomaan markkinoita. Hienoa!

Mutta sitä ennen siis koristelit piparit. Pipareiden koristelussa kaikkein vaikein vaihe on paperitötterön tekeminen.Olenkin ulkoistanut sen puuhan kondiittoriystävälleni, joka suit sait tekaisee sekä valkuaisvaahdon että tötteröt minun keskittyessä muihin puuhiin. Kuten jouluradiokanavan etsimiseen iPadista.

Pipareiden koristelu sujui tänä vuonna yllättävän rattoisasti, sillä paikalla ei ollut lainkaan häiriötekijöitä, kuten yleensä. Niinpä homma sujui rattoisasti parissa tunnissa, mutta totuuden nimissä on sanottava, että loppuvaiheessa alkoi hieman tökkimään.

Ei vapise!

Minulla pitää olla innostus ja hinku asiaan, jolloin teen sen sydämellä ja luovuudella. Kun homma kiinnostaa ja on riittävän haastavaa, luovuus nousee huippunsa ja koen iloa siitä, että huomaa taas onnistuneensa. Mutta jos homma on liian tuttua ja tylsää, niin sitten se viedään loppuun kirpunnylkijämäisellä periksiantamattomuudella. Olen varmaan koristellut samantyppisiä pipareita jo liian kauan, sillä jossain vaiheessa alkoi tuntumaan, että ensi vuonna ei enää näitä malleja!Olin toki ennakoinut ja ostanut pari aivan uutta mallia, mutta niiden paistamisessa saattoi olla pientä kehittämistarvetta...

Oma malli

Tanskalaisruotsalainen pihakoirani Vili, joka yleensä auttaa minua aina pipareiden paistamisessa, oli joutunut kaappauksen uhriksi ja majaili ex-mamman luona. Tekaisin sille kuitenkin ihan vaan pienikokoisen piparin tervetulaiaislahjaksi, jahka hurtta kotiutuu.

Tänä vuonna panostin tonttu-ukkoihin; muutama vuosi sitten minulla oli joulumuoripesue, joten olihan se aika loogistakin. Lisäksi sain hommattua kuusipipareita, josta pystyi väsäämään kolmiulotteisia luomuksia. Pakettiin kuului myös kolmiulotteisia jäniksiä, mutta siinä meni raja. Perinteisten possupipareiden lisäksi koristelin siis yli sata eri kokoista ja muotoista sydäntä, tähteä, enkeliä, hevosta ja joulukuusta. Siinä sitä on mussuttamista!

Kaikille oma!

Seija ja marmeladitehdas

Meikäläinen ajatteli tuossa sunnuntai-aamuna, että voisin tekaista itse makoisat joululahjat ns. pukinkonttiin. Kaikki arvostavat itse tehtyä, paitsi pienet lapsoset, joille tärkeintä on määrä eikä niinkään laatu - ainakin mitä nyt tulee mieleen omista jouluista. Äitimuori on kertonut, että he laskivat isän kanssa joka joulu kuumeisesti, oliko kaikille lapsille sama määrä paketteja; se oli sama saiko toinen kynän ja toinen sukset, kunhan vaan pakettien määrä täsmäsi.

Minä en ole halunnut saada joululahjoja vuosikausiin, mutta olen joutunut tarkistamaan näkökantaani kaikenlaisen harmituksen vuoksi. Ymmärsin, että mikäli antajalle on tärkeää juuri se antaminen, en voi pahoittaa hänen mieltään julistautumalla ekoterroristiksi, joka ylenkatsoisi pienillä ropoilla hankittuja ja sydämellä ajateltuja lahjoja. Niinpä viime vuosina olen kiitollisena ottanut vastaan kaikki saamani lahjat ja sen jälkeen kontannut pitkin lattioita riipimässä talteen lahjapapereita, joita voisi käyttää seuraavana jouluna uudestaan.

Nyt ajattelin ilahduttaa lähipiiriä itse tekemilläni marmeladeilla. Tuumasta toimeen siis! Kinuskikissan sivut auki ja sieltä löytyi suorilta resepti, johon sattui olemaan tarpeetkin; pakastemansikoita, hyytelösokeria ja sitruunamehua. Kinuskikisssa oli onnistunut mielestäni oivasti myös valmistamaan todella aidon näköisiä karkkeja.

Alku vaikutti lupaavalta

Eipä mennyt pitkään, kun mansikat porisivat sokerin kanssa kattilassa ja lisäksi olin ruikannut sinne sitruunamehua joukon jatkoksi. Keitosta hämmennellessä suunnittelin, että teen seuraavan satsin puolukoista ja kolmannen vadelmista ja mustikoista. Olisihan se hienoa itsestäkin, kun saisi toisen omin  pikku kätösin tekemiä aitoja, lisäaineettomia marmeladeja.

Googlasin siinä joutessani ja selvitin, että ns. Kettukarkit sisältävät valmistajan omien tietojen mukaan seuraavat aineet: sokeri, glukoosisiirappi, vesi, glukoosi-fruktoosisiirappi, hyytelöimisaine (E 406), happamuudensäätöaineet (E 330, E 331), aromit ( mm. sitruunaöljy ja vanilja), säilöntäaine (E 202), kasvirasva, maitoproteiini, väri (E 163). Mukana ei ollutkaan sitten pihlajanmarjaa, mutta ei onneksi ketunhäntääkään...

Omat makoisat kotitekoiset mansikkamarmeladini päihittäisivät kaupan tuotteet terveellisyydessään hetkessä!

Pieni satsi aluksi

Niinpä kaatelin iloisena mansikkamarmeladitekeleeni, joissa mansikkaa oli enemmän kuin sokeria, jähmettymään jääkaappiin ja lähdin ilahduttamaan äitimuoriani. Palattuani parin päivän päästä ajattelin innoissani, että pääsen jo seuraavaan vaiheeseen, eli viipaloimaan hyytyneen marmeladin ja sokeroimaan sen.

Olen valmis ottamaan vastaan haasteita, vaikka vaarana olisi epäonnistuminen. Lisäksi pystyn helposti myöntämään, jos olen epäonnistunut jossain. Se onkin arvokas taito ja korvaamaton ominaisuus nykyään sekä marmeladitehtaan ensimetreillä, että mitä suurimmassa määrin työelämässä. Töissä omat epäonnistumiset ja virheet saatetaan yrittää kätkeä tai vierittää ne toisten niskoille, vaikka ainut tapa kehitymiselle olisi se, että olisi rohkeutta sanoa, että nyt tuli mokattua. Näin ainakin väittävät kaikki alan asiantuntijat.

Onnistui epä...

No meikäläisen ei tarvinnut kuin vetää ensimmäinen viilto ns. marmelaadiin, kun kirkastui, että prosessin jossain vaiheessa jokin meni oli mennyt pahasti pieleen. Koska syy ei siis ollut kattilassa, ei marjoissa, ei sokerissa, ei sitruunamehussa eikä edes PKS:n sähkössä, niin oivalsin, että minun on perehdyttävä marmeladinvalmistuksen prosessiin laajentamalla ja syventämällä osaamistani esimerkiksi perehtymällä tuotteeseen nimeltä agaragar.

Kokeilemisen arvoisen vinkin sain ystävältäni, joka olikin jo arvannut, että pieleenhän se menee marmelaadi jos sen pelkällä sokerilla yrittää hyydyttää. Niinpä havainnoista hieman lannistuneena, mutta en suinkaan toivoani menettäneenä päätin, että tehtaamme tuottaa vielä toisen koe-erän marmeladia, jahka olen kerinnyt hieman (n. 15 minsaa) perehtyä lisää valmistusprosessiin.

Sitä odotellessa kauhoimme hiljaisuuden vallitessa epämääräiset marmeladiklöntit sokerikasan kautta paperille ns. tekeytymään. Mikäli ne nyt siitä jollain tapaa kovettuvat, niin minulla on jo varattuna sellofaania pari rullaa ja pari metriä kaunista punaista koristenauhaa, joihin sitten voin kietaista tekeleet. Se nyt ainakin on varmaa, että kyllä ne maistuvat, ainakin jollekin...

Sokerihuntu

Ei vielä lahjaksi...

Tästä Juttakin tykkäisi!

Tai sitten ei. Nimittäin, painonhallintaprosessi on edennyt loppuhuipennukseen. Viimeinen viikko Jutan Simple-dieetillä (laihdu ilman liikuntaa), alkaa. Olen saanut sen verran hyviä tuloksia tällä kertaa, että voin olla tosi tyytyväinen. Aika moni muukin iloitsee puolestani, eivät toki kaikki. Mutta sehän on realismia.

Joka tapauksessa, tänään oli ensimmäinen konkreettinen vaihe jouluvalmisteluissa, eli piirakoiden paistaminen. Se onnistui vankan rutiinin myötä ja niinpä melkein 100 piirakkaa oli vedetty uunista jo tuossa puolilta päivin. Puuroa jäi sen verran yli, että ajattelin hyödyntää sitä lounasruuaksi. Dieettikin antaa mahdollisuuden cheat-mealiin, eli yhdellä aterialla viikossavoi mättää mitä haluaa.

Meikäläinen pysyi kohtuudessa, eli riisipuuroa, sokeritonta mehukeittoa, 1½ piirakkaa munavoilla.

Melko ok!

Ei oo reiluu!

Olen monesti pohtinut tätä maapallon ihmisten kohtaloa ja epätasa-arvoa. Meillä suomalaisilla tynnyrissä kasvaneilla ei ole ollut hätää sitten viime sotien. Kuulumme maailman rikkaimpaan kermaan, vaikka kaikki eivät sitä haluakaan uskoa. Ymmärrän, että monella on varmasti vaikeaa ja rahaa ei riitä mihinkään ylimääräiseen. Asunnottomien määrä Suomessa on tällä hetkellä noin 7100 ihmistä. Näistä asunnon tuttavien tai sukulaisten luona saa yli 5000 henkilöä. Kun tämän suhteuttaa väkilukuun, niin meillä on 0,14% asunnottomia koko väkiluvusta. Vertailuna vaikkapa Intian New Delhi, jossa asuu 200 000 koditonta; siis yhdessä kaupunginosassa. Varsinaisen Delhin suurkaupunkialueella asuu 19 miljoonaan ihmistä. Kaikki on niin suhteellista. Kyllä; siellä ei ole pakkasta talvella. Mutta siellä on jotain muuta sellaista, mikä järkyttäisi meitä suomalaisia vielä enemmän kuin kipakat pakkasyöt ja lumituiskut.

No sitten asiaan. Onneksi blogini on melko pienilevikkinen, sillä muussa tapauksessa meikäläinen olisi saanut varmaan kymmeniä voodoo-neulanpistoja kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka arvottavat kaiken elämän ja eläinlajit tasa-arvoisiksi. Missä menee raja? Onko eläimen elämä samanarvoista kuin ihmisen? Miten määritellään elämä yleensä? Mikä on ihmisen vastuu kotieläinten tai tuotantoeläinten suhteen? Onko meillä oikeus tuotantoeläimiin? Tai onko meillä oikeus kotieläimiin, joiden elämä on täysin riippuvainen ihmisestä?

Tuskaa tuottaa se, että tuo tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme oli alkanut yskiä. Se piti viedä kuulemma lääkäriin. Minäkin yskin kerran kuukauden putkeen, mutta kukaan ei ollut huolissaan. No hurtta raahattiin siis läääkärille ja kun elintasoyhteiskunnassa asutaan, niin meillähän on koirille, kissoille, hamstereille ja kastemadoille varattuna oikein oma lääkäriasema. Sinne saa muuten ajan huomattavasti nopeammin, kuin ihmisten vastaavaan lasarettiin. Lääkäriasemalla on tietenkin yhtä hienoja välineitä kuin ihmisten vastaavassa, joten hurtan yskimiselle löytyi oitis syykin: henkitorvi on painunut kasaan.

Tohtori määräsi oitis lääkkeet piskille sen loppuelämäksi! Ja minun on tehtävä se päätös, että aionko syöttää hurdellille ehkä seuraavat neljä vuotta kortisonipillereitä joka toinen päivä?! Ensinnäkin, miten muistan antaa sille lääkkeet, kun en itsekään muista syödä joka päivä omia kalkkitablettejani? Ja toisekseen, onko oikein, että minulla on varaa ostaa koiralle lääkkeitä samaan aikaan, kun maapallolla on tälläkin hetkellä noin 795 miljoonaa aliravittua lasta. Ja vaikka heidän määränsä on pienentynyt, vaikka väkiluku on vastaavasti kasvanut eli tilastollisesti aliravittujen kokonaismäärä on vähentynyt, niin jokainen heistäkin on ihminen ja yksilö. Jos ajattelit tuolla suomalaisten asunnottomien kohdalla, että kyllä nämä Suomen asunnottomat on ihan yhtä tärkeitä kuin jonkun Intiankin, niin silloin olet varmaan huolissasi näistä 795 miljoonasta.

Minulla on jo kummilapsi Keniassa, joka kuukausi menee lisäksi tietty summa Unicefille ja osallistun katastrofiavustuksiin. Onko se joltain pois, jos tuhlaan rahani piskiimme sen sijaan, että sijoittaisin senkin summan johonkin arvokkaampaan; pienen ihmisen elämään? Tai onko se oikein, että me voimme ostaa lemmikkieläimillemme lääkkeitä, kilohinnaltaan kalliita ruokia, vaatteita, jopa terapiaa samaan aikaa, kun maailmalla on sortoa, kärsimystä, tuskaa, vihaa, väkivaltaa, alistamista ja kaikkea sellaista, mitä meidän pienessä lintukodossamme ei ole ollut vuosisataan.

Miksi pitää edes verrata? Mutta minusta on vaan niin vaikeaa ajatella, että meillä on tähän varaa. Ja sitten kun joku lipaskerääjä tai feissari sattuu kohdalle, niin moni kääntääkatseensä pois kun ei raski luovuttaa sitä muutamaa euron killinkiä vaan kiiruhtaa ostamaan kissalle maukkaita lohipullia 6 euron kilohintaan. Ajattelematta sen enempää, että sen hemmetin lohikilon kasvattamiseen tarvitaan vähintään kaksi kiloa muuta kalaa (rehuksi)!!! Mutta sekin ostos on tietty parempi kuin Sheban  tonnikalafile, joka maksaa yli 18 euroa/kilo!!! TONNIKALAFILE!!!! Mieti!

Nyt alkaa surisemaan päässä liikaa.

Mamma! Älä jätä mua!

En jätä, en vaan voi!

Rempassa ryytyneet

Laskeskelin tuossa huonolla kansakoulun matikkapäälläni, että remppaa on nyt kestänyt 7 viikkoa. Syy on siinä, että kohde on iso, hommia tehdään pääsääntöisesti iltaisin, kaikki pinnat uusitaan lattiasta kattoon ja mukana oli myös kylppäri. Utopistinen tavoiteaika oli 6 viikkoa, mutta ei saatu siihenkään, johtuen erilaisesta säätämisestä, omista tärkeämmistä menoista, erilaisten tavaroiden väärässä paikassa olemisesta ja säästämisestä (ammattimiesten). Mutta kun sen ottaa noin, niin mikä ettei;siinä se tällä viikolla valmistuu. Paniikkiakaan ei ole, sillä Kolmonen (lievän taivuttelun jälkeen) roudasi kamansa kotikonnuille ja asustelee äippämuorin ilona niinä aikoina, kun ei ole töissä eikä raksalla, eli tyyliin tunnin valveaikaan.

Meikäläisellä oli toki suunnitelmissa muuta, kuin viettää vuorotteluvapaani loppuaika Kolmosen raksalla, mutta elämässä ei aina voi itse päättää tekemisiään, ei ainakaan äitit. Valinta on oma, korostan sitä epämääräisten väärinymmärrysten välttämiseksi, ja lisäksi olen itse asiassa viihtynyt siellä yllättävän hyvin! Se voi johtua siitäkin, että tällä kertaa olen tehnyt uusia juttuja, enkä vaan iänikuista maalaamista!

Hieman pölyä ilmassa

Dieetti piti!

Hermot piti!

Tässä viimeisen viikon hifistelyjä tehdessä voin sanoa, että kyllä mamma tietää! Ainakin meitsi, sillä olen jo maininnutkin, että kokemusta on karttunut kaikenlaisesta remppaamisesta vuosien varrella epätavallisen kiihkeissä sykleissä! Niinpä osasin arvioida, että tupareita ei päästä viettämään oletusaikaan ja valmistin jo rempan toisella viikolla tsemppilaulun, jolle oli sitten tarvetta tuossa viidennen viikon puolivälissä! Sen verran voin sanoa, että sanoitin (kuten me ammattilaiset sanotaan) Haloo Helsingin biisin Kuussa tuulee paremmin remppaan sopiviksi. Siitä tuli aivan huippu jos ei kiinnitä huomiota siihen, että laulan nuotin vierestä ja melko rumalla äänellä. Mutta teknisesti laulu ylitti odotukset (muiden - ei tokia omia, koska tiesinkin sen onnistuvan - mitä? ai mikä sananlasku kissan hännästä? en kyllä ole ikinä kuullut...).

Nyt vielä pari iltaa rutistetaan ja sitten se on siinä. Kolmosen eka (ja toivottavsti viimeinen) ikioma remppa on finaalissa!

2 pv muuttoon!

Pallohullun päiväkirjasta: Melkein kuollut

Ex-mamman hoivissa

Meikäläinen, pieni tanskalais-ruotsalainen pihakoira-parka, oli siis ex-mamman luona pari viikkoa, koska minun oma mamma halusi päästä minusta eroon! En kyllä ymmärrä miksi, sillä minä olen sille tosi hyvää seuraa! Yleensä aina kuljen sen perässä, etenkin keittiössä. Niin luulisi olevan kivaa, kun joku on koko ajan vierellä ja haluaa tietää, mitä se mamma oikein puuhaa. Kuten syökö se nameja (eikä anna minulle) tai tekeekö se ruokaa (eikä tiputtele minulle maistiaisia). Mutta ei; se ei kuulemma jaksa pissittää minua aamulla, vaikka ite kuiteskin tekee niin joka aamu, siis pissaa!

No minä jouduin sitten sinne ex-mamman luo ja siellä asustaa se Nicki. Sekin on kuulemma tanskalais-ruotsalainen pihakoira, vaikka ei kyllä uskoisi! On se niin ärsyttävä. Joskus se ruiskauttaa kyllä itseensä sellaista hajuvettä, että minua alkaa kiinnostaa; en kyllä muista mikä, mutta silti. Yleensä se joutuu kuitenkin olemaan siellä vankilassa, koska se on niin tuhma. Mutta silloin kun se haisee hyvälle, niin voisin hieman näytellä sille paikkoja... Ex-mamma väitti, että aina kun minä en ole siellä, niin tuo Nicki saaomppia joka paikassa. Että se ei ole ollut kaltereitten takana puoleen vuoteen, niin onkohan se sitten jollain koeajalla???

Ai mää vai?

No niinhän siinä sitten minulle kävi, että olin siellä ex-mamman luona ja se ilmoitti ensi töikseen, että minun pitää laihtua! Minun, pienen alipainoisen pihakoira-paran?! Mamma on laihduttanut jo viimeiset  kaksi kuukautta ja siinä samassa minäkin, koska se ei enää tykkää lenkkimakkarasta eikä pullasta eikä mistää sellaisesta, missä on paljon hiilareita tai rasvaa; niin kun yleensä kaikesta hyvästä!

Ja niin siis kävi, että ex-mamma alkoi mittaamaan minun ruokia ja myhäili tyytyväisenä, kun minun maha kurisi niin kovaa, että se Nicki luuli, että minä murisen sille. Tiesinhän minä, että siinä käy huonosti ja niinpä minua alkoi yskittämään! Yskin tosi kovasti ja jopas alkoi ex-mammalle tulla hätä! Mikä minusta olikin sille ihan oikein! Ja se soitti mammalle, että nyt lääkäriin.

Kohta kuolen

Lääkäri tuikkasi minulle pyllyyn piikin ja sitten pääsinkin jonnekin niitylle, mikä oli täynnä tyhmiä kissoja, jotka pelkäsivät minua ja ajoin niitä puuhun! Niitä kissoja oli niin paljon, että  puiden oksat katkeili niitten painosta ja ne aneli armoa, että en söisi niitä. YÄK, jotain kissoja vai?!
Sitten ex-mamma keitti minulle paistia ja makkaraa ja tarjoili sitä aina, kun vaan kävelin sen ohi. Välillä se syötti minulle juustoa! No jahtasin sitten myös oravia, jotka ei päässeet karkuun minua koska olin niin nopea ja osasin kiivetä puissa ja kaikki kylän talitintit tipahti maahan heti kun sain haukuttua ekan haukahduksen! Ja mamma vannoi, että se käyttää minua iloisena aamupissalla joka aamu ja vielä illallakin! Sitten kuulin, kun lääkäri sanoi, että minulle on loppuikä syötettävä jotain pastilleja ja niiden kanssa paistia ja kanaa, tupla-annokset! Mutta mamma sanoi, että olin kuullut väärin; en kyllä usko!

Pallohullun päiväkirjasta; Lähdössä jonnekin?!

Mamma tuli illalla kotiin ja sanoi, että minun pitää pakata. Kuulin ensin, että kakata ja menin odottamaan ovelle, milloin lähdetään. Mutta mamma ei tullut mukana vaan meni penkomaan komeroa. Se löysi sieltä semmoisen punaisen joulupussin, vaikka se väitti, että se on minun kassi. Ei minulla ole mitään kassia ikinä ollut, mutta mamma kirjoitti siihen minun nimen ja sanoi, että nytpä on!

Sitten se alkoi penkomaan minun namivarastoja! Minä olisin auttanut, mutta mamma sanoi, että minusta on vaan harmia. Minulle tuli niin paha mieli, että meniin istumaan omaan tuoliini ja päätin, että en aio lämmittää mamman varpaita ensi yönä. Mutta sitten minulle tuli kylmä ja menin odottamaan sängylle, milloin mamma tulee nukkumaan ja pääsen sen peiton alle. Itse asiassa mamma ei tajua, että se lämmittää minun varpaita enkä minä sen. Paitsi minulla on vaan tassut ja niissä liian pitkät kynnet, koska se ex-mamma ei ole viitsinyt leikata niitä kahteen viikkoon!

No kesken kaiken mamma oli raahannut omankin laukkunsa sängylle ja alkoi mättää siihen vaatteita. Se sanoi minulle, että se lähtee töihin, mutta en usko! Eihän se ole käynyt töissä aikoihin, kun sillä on se minunhoitovapaa. Sellainen, että se joka päivä pitää minulle seuraa. Vaikka mamma sanoi, että sitä ärsyttää kun sen pitää pissittää minut joka aamu ja se haaveilee, että ei tartteisi. Niin pitäisikö minun pissiä sitten housuun? Kun minulla ei edes ole housuja?!

No sitten alkoi haista tosi hyvälle ja huomasin, että mamma oli löytänyt melkein kaikki minun namit! Se laittoi niitä eri pussukoihin ja yhteen se kirjoitti, että Nickylle! Niin sanoin, että ootko seonnut, minun nimi on Vili! Mutta mamma vaan sanoi, että pitää olla kohtelias ja voin kuulemma viedä tuliaisia! Niin kenelle? Sillekö ärsyttävälle piskille, joka asuu ex-mamman luona? Se ei tartte mitään tuliaisia, mutta voin kyllä esitellä sille hammasrivistöäni, jos se tulee metriä lähemmäksi!

Sitten minä tajusin, että mamma aikoo hankkiutua minusta eroon ja joudun taas sen Nickyn kanssa jonnekin; varmaan sinne keskitysleirille ex-mamman kotiin. Siellä on ne kalterit eikä saa ruokaakaan kunnolla. Mutta mamma sanoi, että sittenpähän näet. Ja alkoi raapustamaan jotain lappua ex-mammalle, joka kuulemma hakee minut mukaansa. Minun pitää olla reipas ja kiltti. Mutta en halua! Me tanskalais-ruotsalaiset pihakoirat ollaan tarvittaessa väsyneitä ja tuhmia. Minä ainakin!

Saanko jäädä kotiin?

Ylennys rempalla!

Olen saanut  Kolmoselta niin paljon palautetta, että siitä innostuneena raksanaisen itsetuntoni on kohonnut melkoisiin sfääreihin. Hieman luulen, että ammattitaitoni ei ole kohentunut vastaavassa määrässä, mutta tänään päätin ottaa ns. härkää sarvista, eli tässä tapauksessa ylitasoitetta tasoituslastalla. Ja kaikille pupa-alan kirpunnylkijöille tiedoksi, että std-nimi todellakin on tasoitusLASTA...

Seinien ylitasoitus (kuten me ammattilaiset työtä kutsutaan) on ollut minulle lievästi ilmaistuna kauhunsekainen painajainen edellisestä rempastani lähtien. Pari vuotta sitten olin saman tilanteen edessä, mutta uhkarohkea Kolmonen lymysi Koreassa (siellä eteläisessä onneksi) eikä vapaaehtoisia tasoittajia löytynyt lähipiiristä. Kun olin aikani voivotellut asiaa työhuoneessani, kollega värväsi  paikalle eläkkeellä olevan isäpappansa hoitamaan homman. Pappa-parka ei tiennyt mihin joutui, sillä ylitasoitusten lisäksi hän joutui maalaamaan vielä katotkin! Olen silti ikuisesti kiitollinen tästä avusta! Varsinainen ylitasoitus jäi silti takaraivoon epämääräisenä peikkona, jota ei toivoisi kohtaavansa millään raksalla, etenkään omalla.

Mutta Kolmonen, joka selkeästi on perinyt kaikki mainitsemisen arvoiset ominaisuutensa suoraan minulta, selätti ylitasoituksen kertaheitolla. Sivusta seuranneena arvelin, että saattaisinpa selvitä mokomasta hommasta itsekin. Kun olin hionut seiniä tarpeekseni, koitti tilanne, että maalausurakka seisoo, ellei eteisen seiniä saada ylitasoitettua.

Ylitasoittamassa!

Niinpä meitsi siis tarttui tasoituslastaan, jopa kahteen  ja aloitti hommat. Mitään suojapahveja tarvita!!! Kaksikätisyydestä oli apua, sillä pystyin levittämään tasoitetta molempia käsiä käyttäen!Toki voin kertoa, että ensimmäisen neliön aikana homma hieman takkusi, mutta sitten sain kiinni ammattimaisesta otteesta. Toisen neliön lopussa mietin, että onneksi olen itse panostanut omassa opetustyössäni opastusvideoihin ja minulla on matala epäonnistumisenpelko ja korkea stressinsietokyky.Kolmannen neliön kohdalla ajattelin, että voisin jatkossa tehdä seuraavien remppojen ylitasoitukset kertaheitolla itse. Ja neljännen neliön kohdalla, jota ei kuitenkaan enää ollut,koska seinät loppuivat kesken, olin jo keksinyt, että voisin perustaa pienen firman, joka tekisi täsmätyönä pelkästään seinien ylitasoituksia.

Aika hyvin! Tähän mennessä olen tehnyt raksalla mm. seuraavia haastavia töitä: kalusteiden kantaminen, tapettien irrottaminen, seinälaattojen irrotus, seinien paklaaminen, saumanauhan asennus, seinien hiominen, seinien maalaaminen, seinien ylitasoitus (!), erilaisten raksatavaroiden järjestely, imurointi, imurin tyhjentäminen ja suodattimen puhdistus, kivijätteen kuskaaminen jätekeskukseen, suojapahvien kiinnittäminen, kahvin keittäminen...

Ehkä kaikkein kivinta oli tuo aivan uusi asia ja sen opettelu, eli jos joku teistä kahdestatoista poloisesta lukijasta joskus tarvitsee apua omalla rempallaan, niin täältä löytyy todella ammattitaitoinen ylitasoittaja!

Taas me rempataan!

Olin ajatellut, että vuorotteluvapaani loppuhuipennuksena makoilen ihan vaan potslojona pari viimeistä viikkoa ja sitä ennen nyt lokakuussa aloitan jo varovaisen orientoitumisen siihen, että mahdollisesti palaan aikaan, jota rytmittää kello. No toki kello rytmittää  aikaa muutenkin, mutta  - juu nou - ymmärrätte varmaan pointin.

Toisin kävi! Kolmonen, tuo pojista nuorin, päätti kantaa kortensa kekoon sukumme epätavallisen kiihkeään remppaamisinnostukseen. Hän ostaa posautti asunnon, joka tietenkin, rempataan katosta lattiaan. Ykkönen on rempannut kolme kerrostaloasuntoa ennen omakotitalonsa rakentamista. Kakkonen on rempannut kolme kerrostaloasuntoa ja muutamat Subway-ravintolat siinä sivussa. Olen auttanut molempia isoveljiä, jotka siis ovat minulle lapsia, mutta en sentään kaikissa rempoissa. Tasapuolisuuden nimissä olen tietty mukana tässä Kolmosenkin - mahdollisesti ensimmäisessä, mutta ei suinkaan viimeisessä - urakassa.

Irtoo nyt!!!

Olen melko pro remonttihommissa (mikä nyt lienee jo tullut teille kaikille kolmelletoista lukijalleni varsinaisen selväksi), joten sain tietenkin haastavia tehtäviä vastuulleni. Aivan ekana kunnostauduin tapettivuotien irrottamisessa. Sitten kunnostauduin tapettisuikaleiden irrottamisessa ja lopuksi kunnostauduin tapettisiprujen irrottamisessa. Aikaa hommaan meni muutama päivä. Tämän jälkeen alkoivat paklaukset ja hionnat.

Yritin epätoivoisesti saada jotain tyyppiä ylitasoittamaan maalattavia seiniä, mutta turhaan. Kolmonen ehdotti, että asennetaan maalattava tapetti, niin vältytään ylitasoituksilta. Pohdimme asiaa suuntaan jos toiseenkin ja lopulta Kolmonen päätti, katsottuaan pari opastusvideota youtubesta, että vaikuttaa todella helpolta ja hän tekee ylitasoituksen itse. Mitään ammattilaista siinä tarvita!!! Äitiinsä on tullut ainakin siinä, että rohkeutta riittää. No, olen lukenut myös Liisa Keltikangas-Järvisen ja päättelin oitis, että pojalla on siis korkea sopeutuvuus ja matala epäonnistumisen pelko. Itse, liian monta kokemusta rikkaampana Ykkösen ja Kakkosen remonteista, vetäydyin sen sijaan takavasemmalle ja aloitin paklaamisen. Tiedän, missä menee raja meikäläisen ammattitaidossa, sillä olenhan oppinut sen todella mainiosti ns. kantapään kautta.

Huomaa suojain!

Sen jälkeen pääsin hiomaan. Ensin hioin cyproc-seinää. Sitten hioin betoniseinää ja lopuksi hioin vielä maalattua seinää. Ja välillä aina paklasin.

Kun hionnat oli hiottu, ylenin maalariksi.  Ensin maalasin jo maalauttua seinää, sitten maalasin ylitasoitettua seinää ja lopulta maalasin vielä cyproc-seinää. Kohta joudun maalaamaan vielä pattereita, ellei Nelonen, tuo sisaruskatraan ainut neitokainen, pelmahda paikalle ja hoida hommaa kotiin. Näin siis remppa etenee omalta osuudeltani. Toki siellä on näkynyt muitakin apureita. Mitä nyt on kaikki kalusteet roudattu siirtolavalle, vähän seiniä purettu ja uusia pystytetty, veskin laatat irrotettu iskuporakoneella,  yms. yms. yms. Että semmosta pientä askaretta tässä vielä hommaillaan, ainakin lokakuun loppuun ja mahdollisesti vielä marraskuun ekalla viikollakin.

Huomaa työasento!

Smurffi?

Nyt lähti, oikeesti!

Nimittäin kilot karisemaan! Olen todella iloinen ja onnellinen, sillä olen onnistunut painonhallinnassani niin hyvin, että tuloksia alkaa näkyä myös ulkopuolisille. JEEE!!! Meitsi onnistuu taas! Hienoa!

Toki pitäisi ajatella, että mitä hienoa on siinä, että ensin pulskistuu ja sitten saa pudotettua painonsa samalle tasolle. No ei siinä mitään hienoa olekaan, mutta hienoa on se, että pääsen taas laittamaan päälleni niitä vaatteita, joita porukat eivät ole nähneet reiluun pariin vuoteen! Koko garderoobi näyttää uudistuneen, vaikka tosiasiassa olen vaan kaivellut laatikoista esiin vanhoja vaatteitani. Itestäkin on kiva, kun ei tarvitse joka aamu tuijottaa peilistä niitä harmaita pikkuruudullisia sammareita, joita minulla on kuitenkin kahdet kappaleet (eri kokoa toki). Lisäksi on melko mukavaa lähteä reilun kuukauden päästä töihin muissa vaatteissa kuin shortseissa; etenkin kun kyseessä on marraskuu.

Kunnia painoni normalisoinnista kuuluu Jutta Gustavsbergille, joka täysin tietämättään on inspiroinut minut moiseen saavutukseen. Kiitos! Jutta on nimittäin ladannut nettiin kaikkien pöllittäväksi sekä ruokaohjeet että treenin, joita noudattamalla pääsee tuloksiin. Hän antaa hyvän kiertää ja olen tästä ikionnellinen. Kun 26.elokuuta oli pakko varovasti astua vaakalle (toki olin laihduttanut hulluna pari viikkoa sitä ennen), olin niin alhaisissa maisemissa, että sieltä ei todellakaan ollut muuta reittiä kuin ylös. Siis pieni tarkennus, paino alas ja tsemppi ylös!

Kaikkien kirpunnylkijöiden äideille tyypilliseen tapaan piirsin (jälleen kerran) omilla kätösilläni painonpudostustaulukon, johon aloin merkkaamaan joka viikko painoni. Se on aika raakaa touhua, mutta minulla on kertynyt asiasta kokemusta kerran jos toisenkin. Lisäksi otin itsestäni edestä ja sivulta pari kuvaa turkooseissa farkuissa, joihin sovin reilusti 2½ vuotta sitten. En nyt viitsi ladata kuvia tänne, sillä joku taso tälläkin blogilla pitää olla. Kirjoitin tarkat ruokailuohjeet jääkaapin oveen, ihan sitä varten vaan, että muistaisin, mikä on homman nimi. Ja se uusin juttu oli se, että tein Jutan HIIT-treenin ihan kylmiltään, vain yhden katselukerran jälkeen.

Kaikki nuo koettelemukset yhteenlaskettuna sain niin paljon intoa ja motivaatiota, että vaaka näyttää jo monta kiloa alempaa lukemaa; montako, en aio kertoa, koska asialla ei kannata kerskua. Kunto on kohonnut varmaankin jonkin verran ja sen voi varmistaa katsomalla tänään videoidun HIIT-treenini. Ei voi muuta kuin hämmästellä, miten mahtavasti olen kehittynyt! Hyvä minä!!!

Joku saattaa ajatella, että no onpa ylpeä kun kehuu itteensä, mutta sehän meissä suomalaisissa on monesti vikana, että ei uskalleta iloita onnistumisista. Sehän on muilta pois! Olen huomannut, että kun joku onnistuu ja menestyy, niin osa porukoista ei reagoi lainkaan, saatikka onnittelisi ja iloitsisi menestyjän mukana. Onko se kateutta? Kateellinen ihminen kokee toisen paremmuuden tai menestyksen myötä itsessään alemmuudentunnetta, mitättömyyttä, huonommuutta tai jopa pahasuopaisuutta menestyjää kohtaan. Se voi näkyä niin, että menestymisestä vaietaan ja sivuutetaan se ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. On se harmi! Mitä tärkeämpi asia on itselle, sitä herkemmin asiaan reagoidaan.

No takaisin asiaan! Meitsi alkaa olla uima-allaskunnossa, mutta ei sentäs vielä Bodycompat-kunnossa. Tämä tiedoksi eräälle ex-kollegalle, joka osaa ja uskaltaa riemuita jokaisesta pudottamastani grammasta! Kiitos siitä! No nyt pitää mennä syömään rahkaa...

Pallohullun päiväkirjasta; Kidnappaus

Mamma herätti minut eilen keskellä yötä ja sanoi, että nyt ulos sieltä täkin alta. Kello oli jotain keskiyö, vaikka mamma väitti, että se on jo puoli viisi. Siis aamulla! Minulla jäi uni kesken, olin just saanut ajettua naapurin kaikki kissat puuhun!!! Niin mamma vaan meuhkasi, että hänellä on kiire jonnekin Kouvolaan. Mulla ei oisi ollut kiire minnekään, mutta pakko oli sitten vääntäytyä ulos.

Mamma hoki koko ajan, että tee nyt se kakka, mutta en voinut, kun hyvä että ees sain silmät auki. No siinä se kiskoi minua sinne juntusten puun juureen ja koko ajan vaan jankutti, että KAKKA! Niin sanoin, että tee ite, mutta mammalla ei ollut kuulemma vessapaperia mukana. Lopulta päästiin kotiin ja mamma hävisi jonnekin, varmaan sinne kouvolaan, mikä se sitten liekään. Joku herkkupaikka varmaan.

Niin eikös mennyt kuin hetki, kun minun ex-mamma porhalsi paikalle. Se raahasi minut taas ulos, vaikka just olin niin kivasti saanut jo sen ärsyttävän Nickinkin ajettua sinne puuhun... No ex-mamma hävisi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Vähän ihmettelin, kun mamma lähti sillä minun autolla, mutta nyt sitä ei näkynyt missään, vaikka ex-mamma tuli samalla autolla. Mutta ajattelin, että jos mamma vaikka nukkuu takapenkillä, kun se heräsikin niin aikaseen.

Nukuin siinä sitten päivän ja välillä haukuin oravalle, joka luulee, että se saa syödä meidän seepramäntyjen käpyjä. Ja sitten minun auto ajoi takaisin pihaan. Ja ex-mamma oli siinä taas, eikä mammaa näkynyt missään?! Niin ex-mamma oli oikein iloinen ja sanoi, että nyt lähdetään kotiin!!! Minä en oikein ymmärtänyt, että mitä se tarkoitti. Sillä minähän olin nimenomaan kodissa! Mutta se vaan sanoi, että Nickillä on kova ikävä minua. Niin varmaan, kun se vaan haluaa ärsyttää minua koko ajan.

Ja sitten ex-mamma sanoi, että laitetaanpas sinut laihdutuskuurille samalla. Minä sanoin, että mamma tulee kohta, niin voin ihan hyvin jäädä tähän omalle tuolille sitä vahtaamaan. Mutta ex-mamma vaan raahasi minut autoon ja niin sitä mentiin. Yritin jättää mammalle viestin, mutta en kerinnyt pudottaa kuin kaksi ropeloa suusta. Viimeksi mamma ei tajunnut, kun olin pudottanut yhden ropelon jääkaapin eteen. Niin kuin merkiksi, että haluan lisää. Mutta mamma astui sen päälle ja alkoi karjumaan, että ennen joutui kävelemään legojen päälle ja nyt ropelojen! Ja oli hirmu vihainen.

Nyt minä olen sitten täällä vankilassa. Kun meillä on ne kalteritkin tuossa ovessa. Mutta ex-mamma vaan nauroi ja sanoi, että minusta tuleekin sutjakka poika kohta. Vaikka minusta se kuullosti kyllä siltä, että  saan vain viisi ropeloa aamulla ja viisi illalla. Vähän kuin mamma sillä omalla dieetillään. Vaikka se syö kyllä nyt paljon enemmän kuin ennen, joka kolmen tunnin välein se jotain mussuttaa. Mutta ex-mamman mielestä koirien dieteelillä syödään vähemmän!

Mamma!!! Minä haluan sinun peiton alle!!!

Laavu, vasta-alkajille

Olenko jo sattunut mainitsemaan, että olen melko taitava käsistäni?! Jos en, niin tässä taas yksi taidonnäyte pikkukätösteni aikaan saattamana. Kyseessä on ns. paniikkilaavu, eli piti saada äkkiä jonkinlainen suoja talven puunhakkuureissuja varten.Viritelmä kyhättiin kahden männyn väliin mustekaloilla, jotta puun kuori ei vaurioidu.

Nopeatekoinen laavu

Kuten heti huomaa, niin se vaati kahden talven jälkeen pientä säätöä. Tällä kertaa ajateltiin tehdä hieman pitkäikäisempi versio, astetta korkeammalle levelille myös ulkonäöllisesti, sillä laavua joutuu tuijottamaan myös kesäaikaan, jos ei laita silmiä kiinni aina niityllä tepastellessaan. No pitkin vuotta olimme suunnitelleet monelaisia laavuja ja käyneet netissä kuukkeloimassa erilaisia malleja. Laavut vaikuttivat aika hankalatöisiltä. Niissä tarvittiin paljon lautaa ja harkkoja ja muuta härpäkettä, mitä nyt ei normi-ihmisen varastoista löytyisi. Ja todellakaan, mitään perustuksia ei aiota ruveta tekemään!!! Tuumasta toimeen siis.

Ex-navetasta (tulevaisuuden museosta) löytyi muutama varteenotettava heinäseiväs ja navetan vintiltä römölautaa, mitä ei oltu raaskittu heittää, saatikka polttaa nuotiossa. Lisäksi käytössä oli ohutta raudoituslankaa ja ruuveja. Ekana hakattiin rautakangella maahan kolot ja sujautettiin heinäseipäät pystyyn niihin. Sitten laitettiin toiset heinäseipäät noin 45 asteen kulmaan ja kiinnitettiin ne näihin pystyseipäisiin. Saattoi mennä liian jyrkäksi, mutta laavua käytetään lähinnä pakkasilla ja lumisateessa, joten ei haittaa, jos polville tippuu jotain...

Neljä heinäseivästä runkona

Sattuipa tappikolot sopivasti

Poikkilaudoitus

Seipäät kiinnitetiin yhteen rautalangalla. Tässä meitsin partiolaisidos, joka on mitä siistein ja lisäksi pitävä!







Katto vahvistettiin vielä rimoittamalla se ja nämäkin laudat sidottiin rautalangoilla.

Ei kannata tsuumata

Sitten seurasi ehkä osio, joka ei ole kaikkein silmää hivelevin, mutta sitäkin käytännöllisempi. Nimittäin, laudoitimme päädyt lumen ja tuulen estämiseksi. Vaihe oli hieman haastava, sillä emme olleet lovenneet seipäitä, eli lautoja ei saatu sitten ns. suoraan. Tai pystyseipääseen olisi pitänyt laittaa lopikka...

Valmis

Lopuksi viriteltiin pressu katon virkaan. Toinen pressu laitettiin suuaukon suojaksi. Sisälle kiinnitettiin taso, jossa voi säilyttää kuksat ja eväät. Trukkilavan etulautaan kiinnitettiin lauta ihan vaan huvikseen. Pannulle on vielä tehtävä jokin koukku.

On sanottava, että hyvä siitä tuli. Lisäksi opin, miten teen seuraavan laavuni (siis eri tavalla).

Vielä on vuorotteluvapaata jäljellä

Mietin tuossa äsken, että meitsillä on vielä reilut kaksi kuukautta VV:ta jäljellä. Haluaisin tehdä kaikkea kivaa ja ladata akkuja loppuajan. Se ei onnistu ilman, että joudun luopumaan jostain. Mutta on myös hommia, jotka minun pitää tehdä, koska muut eivät viitsi/jaksa/halua/pysty tai hommeli vaan yksinkertaisesti on minulle tärkeä ja ikioma.

Muutamia pakollisia töitä on esimerkiksi pihan kivetysten laittaminen loppuun, nurmen leikkuu, lehtien haravointi, polttopuiden hakeminen, kesäkalusteiden siirtäminen, kesäkukkien poistaminen, kanervien laittaminen kuistille, kasvimaan kääntö, ikkunoiden pesu ulkopuolelta ja rännien putsaus. Ja mökillä odottaa veneen kääntö, rännien putsaus, haravointi, ruokien ja tilavaatteiden tuonti kaupunkiin, peittojen ja patjojen laittaminen talvirekille, kesäkalusteiden raahaus säältä suojaan (tämä jo tehty!), vesien kaataminen ja sähköjen katkaisu. Sekä pari muuta puuhaa, joita en juuri nyt muista. Tänä vuonna on se hienoa, että noita töitä ei tarvitse ahtaa viikonloppuihin, vaan voin tehdä osan ihan arkena!

Oman äitimuorin kanssa pitää myös touhuta. Teen ruokaa hänelle pakkaseen, pesen pyykkiä, järjestelemme kaappeja, laitamme pihan kuntoon ja parikymmentä muuta pikkupuuhaa, joita en nyt tähän viitsi edes kirjoittaa. Myös marjapensaiden rassaaminen tapahtuu Lieksassa.

Lisäksi käyn Kouvolassa yhdessä koulutuksessa, ajan Rovaniemelle kummipojan häihin, lennän Amsterdamiin muutamaksi päiväksi, käyn Hesassa liiton kokouksessa, organisoin Kolille yhdistyksen kokouksen. Ehkä lennän Hesaan toiseenkin koulutukseen ja samalla tapaan siellä pari vanhaa ystävää (tai ei siis vanhaa - silleen...).

Sitten vapaaehtoisia hommeleita on mm. lukeminen, jota olen tehnyt yllättävän vähän. Mietin miksi. En ole saanut aikaiseksi uusia rillejäni, joten kirjan pitäminen toisessa kädessä ja rillien nostaminen sopivalle lukukorkeudelle on ollut hankalaa. Kaksi viimeistä kertaa olen saanut huonot lasit, niin pelottaa mennä lääkäriin. No, pakko toisaalta listata tuo lasien hankkiminen noihin pakollisiin menoihin. Myös velttoilu kuuluu tuleviin toimiin. On vaan niin kiva herätä aamulla, käyttää hurdelli kakkelilenkillä ja painella pehkuihin takaisin pelaamaan candycrashia. Taso 99, yhä...

Siinäpä sitä puuhaa riittää. Jos tuosta blokkaa muutaman kaikkein mieluisamman (muita väheksymättä), niin tuo Amsterdam tietty. Tällä kertaa pääsen lopulta Riksjmuseumiin laahustamaan; lippukin on jo ostettu. Ja aion käydä juomassa yhden pienen oluen ja jenevierin koko Alankomaiden vanhimmassa (ja varmaan pienimmässä) Olde Cafe Doktor:ssa. Paikka on ollut saman suvun omistuksessa vuodesta 1798 ja nyt taas uusi sukupolvi on astumassa rattaisiin. Hienoa; tuommoisia paikkoja on syytä kannattaa!

Sitten tietty syksyn tulo tuo oman lisänsä. Uunin lämmitys on aloitettava taas toden teolla. Onneksi olen ollut ahkerasti puunhakkuussa, joten olen saanut myös poltettavaa liiteriin. On rattoisaa viritellä tuli uuniin heti aamusta ja lueskella Hesaria siinä lämmityspuuhan välissä.

Kun vielä saisi päähänsä sellaisen iskostettua, että voisin ajatella itseäni ensin, sitten muita. En itsekkäästi, mutta terveellä tavalla. Niin, että jaksaisin sitten aloittaa työt levänneenä, rentoutuneena, iloisella mielellä. Pienet asiat ilahduttavat. Ne on löydettävä uudestaan: patikkaretket nuotioineen(heti hirvikärpästen kuoltua), kuuma kaakao syysiltana takkahuoneessa (ehkä pari kertaa koko elämässä tullut juotua), kynttilät lämmittämässä pimenevää iltaa, rauhallinen lukuhetki, mietiskely.

Kunpa olisikin!

Pallohullun päiväkirjasta; Hieman turvottaa...

Hei taas! Vaikka en kyllä ymmärrä, miksi minun pitää sanoa hei, koska en ees näe ketään. Ja minulla on sentäs tosi hyvä näkö. Ja kuulo! Kuulo on ehkä parempi, mutta kaikkia sanoja en kuitenkaan kuule, vaikka miten yritän; esimerkiksi kun mamma karjuu, että TAKAISIN, niin se jää jotenkin kaikumaan tuonne korviin ja kuulen, että MENE VAAN!

Äsken kuulin tosi hyvin, kun aamupalapöydässä kaavittiin viimeisiä jogurtteja oikein lusikalla purkista, vaikka se olisi pitänyt antaa minulle. Siis se jogurttipurkki, jo heti täytenä. Niin minä heräsin heti, vaikka olin ihan eri huoneessa peiton alla nukkumassa aamupäiväunia. Kun minun vasen tassu oli kipeä.

Mamma pelkää, että minun ex-mamma (joka piti minua nälässä aina ja noudatti kuulemma vaan jotain ohjetta - niin varmaan!) antaa mammalle palautetta minun ulkomuodosta. Minusta se olisi vaan hyvä! Minä, pieni  tanskalais-ruotsalainen pihakoirauros olen niin hyvässä kunnossa, kuin vaan voi olla! Mamma voi olla minusta ylpeä!!! Minä en näytä miltään laihalta ruipelolta, niin kuin se ärsyttävä Nicki, joka onkin narttu?! Se olikin minulle uusi tieto.  Mistä noista nykypennuista voi muka tietää, kun ne pomppii ja hyppii ja ärrrrrsyttää ihan tahallaan! Miksi kukaan ei kertonut sitä mulle?

No joka tapauksessa, se jogurttipurkki oli melkein tyhjä, kun eipä taas tullut mieleen, että jollekin muullekin voisi maistua, niin kuin minulle. Mamma sanoi, että "HÄIVY SIITÄ", vaikka omasta mielestään se oli sanonut, että "Voi puudipuudi pikku-Vili, tämä ei ole sinulle". No minä kuitenkin nuolin sen loppuun ja luulisi mammankin olevan iloinen, kun se aina meuhkaa, että ruokaa ei saa jättää hukkaan.

Minusta tuntuu, että jos minun ex-mamman mielestä minä olen hieman pulskistunut, niin se johtuu vaan siitä, että minua turvottaa!!! Ja sitä paitsi kuulin, että jos on jo vanha, kuten isomummi tai minä, niin pitää olla vararavintoa, jos vaikka sattuisi sairastumaan. Silloin ei sitten laihtuisi liikaa ja elimistö jaksaisi taistella sitä sairautta vastaan, tai jotain semmosta. Ja mulla on nyt vasen tassu kipeä, kun loikkasin eilen ylälauteelta suoraan lattialle kun mamma alkoi lyödä hulluna löylyä.

Potra poika!

Nyt lähtee!!!

Nimittäin kilot (taas kerran)!

Mietin tuossa vajaat pari viikkoa sitten, että mikä mättää, kun minulla on jatkuvaa haastetta painoni kanssa. Että mistä se oikeasti johtuu? Miksi en voisi vaan ostaa isompia vaatteita ja ottaa rennosti sen sijaan, että koko ajan pitää vinguttaa ja valittaa kun ei sovi se eikä tämä. Tulin siihen tulokseen, että minussa ei ole ollut ryhtiä! En ole oikeasti (!) viitsinyt nähdä vaivaa (miten niin "vaivaa" - huomaa jos sanavalinta) sen eteen, että kilot tippuisi normaalille levelille.

Sen sijaan olen syönyt karkkeja (vain hieman, tai no, hieman), pistellyt poskeeni pullaa (en nyt joka päivä), popsinut makkaraa ja tunkenut muutenkin suuhuni selkeästi enemmän, kuin on tarpeen. On se myönnettävä. Myönnän.

Alkutalvesta yritin tosissani! Vili voi todistaa (Ei Vili, et näin vähästä saa sitä pullaa!). Kävin tosi paljon lenkillä, suunnittelin mitä syön (tänään lenkkiä ja huomenna nakkeja.... no ei oikeesti) ja yritin.Tässä tapauksessa yrittänyttä ei laitettu piukempiin pöksyihin, joten kesä piti kärvistellä urheilushortseissa caprien sijasta. Onnekseni kesällä oli vain muutama hellepäivä, joten kukaan ei ihmetellyt, miksi en keikistellyt bikineissä vaan niissä lökäpöksyshortseissa, mikäli en oleskellut collegehousuissa.

Minulla on ollut mahdollisuus. En ole käyttänyt sitä. Kohta olen selkä seinää vasten, sillä en voi mennä shortseissa töihin. Niinpä päätin, että tää on viimeinen taisto! Etsin esiin kaikki Jutta Gustavsbergin artikkelit, kuvat videot ja ohjeet. Tykitin  yhden seinän täyteen kuvia Jutasta muistuttamassa, että nyt ollaan superdieetillä (no en oikeesti tykittänyt). Melkein osallistuin Jutan verkkokurssille, jonka nimi on "Superdieetti Simple - Laihdu ilma liikuntaa"! Aion osallistua, heti kun sinne otetaan uusi ryhmä lokakuussa!

Sitä ennen, koska on varmaan ilmoitettava paino ja pituus rehellisesti,  aloitin tämän pikastarttini, jotta olen edes hieman kevyempi kurssin alkaessa. Se on vähän sama, kun opiskelijat tulevat opettajan kotiin keikalle;  KAIKKI meitsin tiimistä ovat siivonneet edellisen illan hiki hatussa ihan vaan päästäkseen sanomaan, että "Täällä on nyt kyllä vähän sotkuista...".

Luin tarkasti ruokaohjeet ja ostin kärrillisen rahkaa, raejuustoa, salatteja ja broiskua. Ongin viisi saavillista vähärasvaisia lähikaloja, perkasin ja heitin pakkaseen. Seisoin tunnin proteiinipatukkahyllyllä, mutta totesin, että ensin on hommattava uudet lasit, jotta näen, missä niistä hemmetin patukoista olisi alle 10 grammaa  sokeria. Ja sitten vaan päätin, että tää on nyt tässä.


Kirjoitin netistä pöllimäni Jutan superdieettiohjeen vielä omilla kätösillä paperilla, oppimista tehostaakseni. Teippasin ohjeen jääkaapin oveen, muistia virkistääkseni. Ja sitten aloin noudattamaan  ohjeita. Huomenna tulee kaksi viikkoa ja paino on tippunut kaksi kiloa! JEE!!! Vili on saanut kyytiä joka päivä ja se on tietysti onnessaan, vaikka tunnin kävelyn jälkeen se alkaakin juoksemaan kohti ohiajavia autoja liftireissu mielessään.

Ex-kollegani jaksaa kannustaa minua ja anelee jatkuvasti salille. Mutta en  oikeasti voi tulla salille tässä kunnossa. Minun on pakko saada peruskunto koholle kotikonstein. Sen takia aloitin sunnuntaina aivan uuden treenin; se kestää vain kymmenen minuuttia ja Jutan mukaan se on tosi tehokas. Googlasin ohjeet HIIT-treenille ja kun tyttö tuli paistamaan pitsoja (en tietenkään syönyt niitä), niin päätin, että julkinen nöyryytys voi vielä auttaa minua saavutuksessa. Tuumasta toimeen siis ja Jutan HIIT-treeniä tekemään vain yhden opastusvideokatselukerran jälkeen. Kun olimme kuvanneet ekan treenini, oivalsin, että suunta voi olla vain ylös! Parasta tuossa videolla on tytön niin räkäinen nauru, että ei siitä voi edes pahastua! Huumorilla mennään!!! Lataan videon, niin silloin te alle kymmenen lukijaani saisitte ainakin naurulihaksenne kipeiksi!

Ajattelin myös, että teen pienen kahvakuulatreenin aina, kun kävelen eteisen peilien ohi. Tämä onnistuikin jonkin aikaa, kunnes huomasin, että joutuisin tekemään noin  900 etuheilautussarjaa jo tunnin aikana. Ei auttanut, vaikka olisin yrittänyt kiertää ulkokautta, sillä peilit sattuvat sijaitsemaan työhuoneeni ja muiden huoneiden välissä.

Tässä vielä kuva minusta ENNEN

Kivikko, kuokat ja meitsi

Tämä vuorotteluvapaa on ollut yhtä puuhaa ja tekemistä, vaikka välillä on tuntunut siltä, että en ole saanut mitään aikaiseksi. Moni sanoo, että toivottavasti et ole miettinyt yhtään työasioita, mutta tietenkin olen! En voi unohtaa, enkä haluakaan, sillä pidän todella paljon työstäni ja se kiinnostaa myös vapaalla.

Se yllätti, miten paljon energiaa on mennyt oman äitinmuorin kanssa. Voin sanoa, että paljon on koettu ja nähty sote-puolen todellisesta tilasta ja erityisesti vanhushuollosta. En olisi ikinä uskonut, miten paljon siellä olisi kehittämistä, tehostamista ja ammattitaidon kohentamisen tarvetta; ihan vaan omaisen näkökulmasta katsottuna. Meille on määrätty vääriä lääkemääriä, tehty vääriä diagnooseja, unohdettu hoitokäyntejä tai tehty niitä väärään aikaan, laskutettu väärin, määrätty uusi lääke kahden mittauksen jälkeen potilasta näkemättä muutamia mainitakseni. Ja sitten, tietenkin, olemme saaneet myös hyvää ja laadukasta palvelua.

Niinpä välillä on yritettävä nollata ja sen takia olen touhunnut kotona konkreettista. Tuossa kesällä kirkastui, että ajotien ja nurmikon väliin olisi hyvä asentaa kiveys. Tuumasta toimeen siis.

Edessä oli suon asemasta kivikko, sillä ajotielle on ajettu vuosien saatossa ainakin kolme kertaa sepelimurskaa. Aikoinaan ei haluttu asfalttia jostain ihmeen syystä, niin nyt saa sitten jatkuvaan olla säätämässä kivetystä.

 Mies asensi linjalangan, mutta sitä piti ite vielä säätää. Ehkä tästä pienestä hienosäädöstä johtuen, häntä ei ole näkynyt remppa-alueella sen koommin. Linjalangassa oli se ongelma, että minulla oli vaikea kaivaa oikeasta kohdasta, kun se oli noin 10 senttiä maanpinnasta ylempänä. Niinpä suhautettiin spraymaalilla linjalangan päältä kivikkoon merkkijuoksu, niin tulee ainakin teoriassa suoraan kaivettua oja reunakiville. Saatiin hommattua tosi pitkät kivet, niin sekin helpottaa kivetyksen suorassa pysymistä.

Lapiolla ei tehnyt mitään. Kivikko oli liian kovaa, joten keksin tarttua puuhaan kuokalla. Ensin isommalla ja sitten pienemmällä. Homma eteni säälittävän hitaasti ja naapurit loivat katseita, joita en kummemmin halunnut tulkita. Kyllä tiedetään; suurin osa olisi kutsunut paikalle bob-cattia ajavan ukon ja oja olisi kaivettu vajaassa tunnissa. Mutta  meitsillä ei ollut sitä mahdollisuutta, joten kutsuin paikalle ystäväni, joka tietää hyvin monesta asiasta kaiken ja jopa enenmmänkin. Tämän edellä mainitun lausahduksen kirjoitan ihan tosissani, sillä (liian) monesti olen todennut, että oma välähdykseni näissä remppahommissa syntyy hitaammin. Tieto ei kuitenkaan auta, kun kyseessä on vain voimaa ja sisua ja puuduttavaa kuopimista täynnä oleva projekti.

Siispä hakkua kivikkoon ja ojaa kaivamaan. Laskeskelin tuossa eilen, niin semmoiset kolme senttiä/ päivä homma on edennyt. On ollut kaikelaista muuta tässä välissä. Roudan tuloon on ehkä muutama viikko, joten tiukkaa tekee kivetyksen valmistuminen. Ongelmaksi on muodotunut se, että homma ei enää kiinnosta minua kovinkaan paljon. Temperamenttipiirteeni vahvistuvat jokaisen kuokaniskun aikana. Yritän kehitellä nyt sitä sisua, jonka avulla saisin homman päätökseen ennen talven tuloa.

Tällä työmaalla ei siis ole kovinkaan monta vapaaehtoista pyörinyt. Itseni lisäksi vain yksi, joskin sitäkin tehokkaampi.Eli tiedoksi tässä kaikille jälkeläisilleni, että tänne sopii tulla näyttämään voimiaan, joita siellä kuntosalilla on tullut hankittua...