Tässä vaiheessa kannattaa kuitenkin mainita, että onnistumiseni ei siis todellakaan ole keneltäkään pois ja kaikki ovat yhtä huippuja laihduttajia, vaikka grammaakaan ei olisi lähtenyt. Lisäksi saavutukseni ei välttämättä ole kovinkaan kummoinen, jos sitä vertaa johonkin muuhun tavoitteeseen, vaikkapa ihmisen ensimmäiseen askeleeseen kuussa. Edellä mainituilla argumenteilla haluan siis tuoda esille sen, että vaikka satuinkin nyt onnistumaan, niin olen silti keskivertokastissa. Luonnollisestikaan en ole noiden sanojen takana.
Olen nimittäin lukenut kirjoista, lehdistä ja eräästä tutkimuksestakin, että kaikki eivät välttämättä iloitse toisen menestymisestä. Esimerkiksi työpaikalla toisten työtahti tai tulokset voivat tuntua omia aikaansaannoksia paremmilta ja silloin yksilö voikin tuntea kateutta sen sijaan, että iloitsisi toisen menestyksestä - joka on kuitenkin voitu aikaan saada kovemmalla työnteolla kuin mihin kateuteen sortuva yksilö olisi itse valmis panostamaan. Kun työpaikalla hehkutetaan, että olemme kaikki yhtä hyviä, voi tulla mielikuva, että pääsemme samanlaisiin tavoitteisiin hyvin erilaisilla työpanoksilla. Tässä piilee asiantuntijoiden mukaan vaara. Esimiestyössä olisikin kehittävämpää keskustella siitä, miten kaikki saataisiin pääsemään samoihin tavoitteisiin sen sijaan, että jätetään vastuu kehittymisestä niillekin, jotka eivät itse huomaa kehittämistarpeitaan. Aiheesta lukiessa oppii sen, että toisilla samaan lopputulokseen pääseminen vaatii enemmän töitä kuin toisilla. Mielestäni se, että kaikki tasapäistetään kun halutaan antaa kaikille samanlainen palaute, on nimenomaan aliarvioimista ja työn imun vähättelemistä!
Mutta sitten asiaan, eli kuten työelämässäkin, myös elämässä yleensä pärjäävät ihmiset, jotka ovat terveellä tavalla egoisteja! Painotus on siis sanalla terveellä tavalla egoisti, jolloin toiminta ei perustu uhraamiselle. Uhraus on aina yksisuuntaista eikä uhrautuva osapuoli saa itselleen mitään vastikkeeksi, tai jos saa, niin ei samassa suhteessa mitä on antanut. Jotkut pitävät kuitenkin jopa uhrautumista hyveenä! Työpaikan uhrautujat ovat niitä, jotka jossain vaiheessa huomaavat jäävänsä autiolle saarelle yksin. Mielenkiintoista! Jos työpaikalla ei analysoida ihmisten vahvuuksia ja kehittämiskohteita, vaan palaute tulee ainoastaan kollektiivisesti, on vaarana, että lahjakkaat yksilöt lähtevät etsimään haasteita muualta. Tähän saatetaan monessa työpaikassa pyrkiäkin, sillä on helpompi johtaa tasapaksua massaa, kuin asiantuntijoita.
Nyt mentiin taas liian pitkälle varsinaisesta aiheesta, eli riemusta siihen, että meitsi normalisoi painonsa muutaman vuoden takaiselle kiloluvulle ja sujahti suit sait vaatteisiin, jotka olivat pölyttyneet jo liian kauan komerossa. Halusin vaan tuoda kainosti esille sen, että vaikka olenkin menestyjä, niin kaikki muutkin ovat - mutta vain saavuttaessaan tavoitteet.
Purkaus perustuu siihen, että Jutan Simple-kurssilla oltiin eri painonpudostusryhmissä < 10 kiloa, < 20 kiloa ja < 30 kiloa. Näin ollen jokainen laati itsellee suht realistisen tavoitteen, johon sitten yritti päästä. Kurssilla oli myös muutama sellainen, joka halusi vielä pudottaa kilon, vaikka oli 180 cm pitkä ja painoi 65 kiloa. Ja sitten oli niitä, joiden pituus oli 150 cm ja painoa oli kertynyt yli sata kiloa. Kaikilla oli silti sama tavoite, painoa on saatava putoamaan.
On selvää, että osa pääsi tavoitteeseen helpommalla ja osa joutui ja joutuu edelleen tekemään todella paljon töitä painonhallinnan eteen. Voiko tavoitteet ja niihin pääsemisen tasapäistää?! Mielestäni ei. Tässäpä onkin miettimistä ja pitää vielä lukaista pari opusta aiheeseen liittyen; ei siis painonhallintaan vaan työpaikan johtamistyyleihin.
 |
| Aika siisti käyrä... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti