Voiko alusvaatteita silittää?

Otsikko on tietenkin symbolinen. Mutta siltä tuntuu nyt, kun olen päässyt vuorotteluvapaalle (jatkossa vv, sillä en jaksa kirjoittaa koko sanaa) ja ollut sillä reilut kaksi viikkoa. Tuntuu, kuin olisin ollut jo kaksi kuukautta. On uskomatonta, miten nopeasti olen  sopeutunut.

Olin kuvitelut, että irrottautuminen olisi vaikeaa ja miettisin, mitä kaikkea olen unohtanut tehdä ennen vv:lle jäämistä. Mutta ei, tässä sitä vaan mietitään, että mitenhän sitä oikein saisi sitten ajan kulumaan, järkevästi. Se on tietty huono merkki, että tavoitteena on järkevä ajankäyttö.

Olen toki varannut tälle ajalle muutamia isoja asioita; niistä ensimmäisenä se, että voin olla äitini luona laadukkaammin. Voin keskittyä äitiin ja kuunnella hänen asioitaan eikä tarvitse miettiä, että se ja se työasia on hoitamatta. Nyt uutta on sekin, että kollegat eivät soittele perään, vaan olen sitten koko ajan ihan vaan äidin kanssa kahdestaan.

Pitäisi saada pummittua kyytejä Lieksaan, sillä autolla käynti maksaa n. 18 euroa (kun laskee pelkät bensat) ja junalla 22 euroa (kun pitäisi ensin mennä bussilla asemalle). Nyt vv:lla ollessani koetan olla todella tarkka rahan suhteen; etenkin kun sitä ei siis ole paljon. Onneksi Lieksassa asuu yksi kollega, joka käy ihan viikottain Joensuussa. Hänen kyydissään voisin päästä muutaman kerran.

Päätöstä euroista ei ole tullut vieläkään liitosta; vain se päätös, että vv on hyväksytty. Mutta pitkään menee tutkiessa, paljonko minulle voi sitten maksaa korvausta. Se on ihme, sillä itsekin osasin tehdä melko yksinkertaisen matemaattisen prosenttilaskun aiheeseen liittyen. Saa nähdä, miten suhteeni rahaan liittyy tämän jakson aikana. Palkkatulo on ollut minulle itsestäänselvyys koko sen ajan, kun olen ollut töissä. En ole koskaan elänyt yli varojeni ja tulot sekä menot ovat olleet järkevässä suhteessa; en ole ihan varma aina mikä päivä on palkkapäivä. Muuttuuko tämä? Alanko venyttämään senttejä niin, että en raaski käydä enää missään (missä nyt muutenkaan olen käynyt?)? Käynkö kaupassa vain maito-ostoksilla ja syön ensin pakastimen tyhjäksi? Alkaisinko roskisdyykkariksi? Siinä voisi olla ideaa ihan ammattinikin kannalta.

Minusta on ollut hienoa herätä aamulla tuossa 8 kieppeissä, tassutella huoneissa, laittaa uuniin tuli ja lukea lehti ihan rauhassa. Vanha-herra Vili on pitänyt tietty käyttää aamutoimilla ennen sitä, mutta nyt sekään ei ärsytä, sillä ei ole kiire eikä tarvitse herätä kukonlaulun aikaan ehtiäkseen töihin.

On minulla toki jo menojakin sovittu; ensi kuussa on yksi ja helmikuussa toinen. Huoh!

Päikkärit

Sairasta!

No huhhuh, kyllä pitää taas alkaa riehumaan täällä blogilla, kun ei muualla tee mieli. Nimittäin, olen tynnyrissä kasvanut tyttö sen suhteen, että suhtaudun koirien lääkärihoitoon todella kyynisesti. Tai en oikeastaan kyynisesti, vaan päin vastoin mielettömällä intohimolla. Siis kyynisesti siihen, että minusta koirien lääkärissä käyttäminen on ihan sairasta (auts! aii! apua! ei saa hakata!!) ja vastaavasti intohimolla siihen, mitä mielipiteitä (niitä ainoita oikeita tietenkin) minulla on aiheeseen liittyen (Minne katosivat kaikki kolme uskollista ystävääni? Haloo? Olenko yksin tässä kylmässä maailmassa?).

Tyttö, siis hän, joka on perinyt minulta kaikki hyvät ominaisuudet, sairastui. Suomalaista sairaanhoidon peruskaavaa noudattaen hänet tietenkin passitettiin kotiin pari kertaa, koska saikulla oli menossa kokeilu etähoidosta. Mukaan annettiin pari buranaa. Tässä nimenomaisessa tapauksessa (kuten ei aiemmassakaan ), etähoito osoittautui lopulta kalliimmaksi kuin hoito, joka olisi aloitettu välittömästi.

Lopulta tyttö joutui sairaalaan, leikkaukseen ja tiputukseen ja makasi osastolla kolme päivää. Kannattaa painaa tämä aikamääre muistiin! Kolme, tres, trias ja tre PÄIVÄÄ! Siellä hän sai hyvää hoitoa, lääkkeitä, ruokaa ja huolenpitoa.  Lisäksi itsestäänsulavat tikit ja muutaman buranan kotiin viemisiksi. Lasku kopsahti luukusta päiviä myöhemmin ja oli 104 euroa 40 senttiä. Maksuaikaa oli luvattu 14 vrk.

Ja nyt homma varsinaisesti alkoi! Nicki, tuo pieni parka tanskalaisruotsalainen pihakoira, jolla on todella huonomaineinen vale-ukki huolenaan, jäi yksin kotiin. Se ei ollut missään nimessä ensimmäinen kerta, sillä tyttö on käynyt opiskelemassa pitkin syksyä ja piskin on pitänyt pärjätä ennenkin kotona päivä. Kaiken varmuudeksi tyttö on vanginnut hurtan keittiöön ja sulkenut ainoan pakoreitin, eli oviaukon, portilla. Portti on lukossa. Sen lisäksi portin lukitusmekanismia on vahvitettu nahkaisella vyöllä - kaiken varalta.

No, Nicki oli ajankulukseen päättänyt murtautua keittiöstä. Ihmettelen suuresti, millaisia nerokkaita ajatuksia sen pienenpienessä päässä on liikkunut, mutta niiden avulla se olisi helposti heilahtanut mensan jäseneksi, sillä eikös tuo piski päässyt kuin päässytkin vapauteen. Ja suoraan buranoitten kimppuun.

Ensin ei tapahtunut mitään muutamaan tuntiin. Ja heti kun minä jäin koiran lapsenvahdiksi, se alkoi oksentamaan. Ihan säälitti. Mitään lääkäriä tarvita (sunnuntaita vasten yöllä, jolloin koirien keskussairaala oli kiinni), koska ihan selvästi se oksenteli nyt itse lääkejämät pois. Noin 6 tunnin ajan. Välillä se oli pirteä, etenkin ulkona. Sitten se nukkui kuin tukki tuollaiset 8 tuntia. Ja seuraavana päivänä se alkoi taas oksentamaan. Hyvä on, viedään piski lääkäriin.

Ekana lääkäri sanoi, että ei tämän nyt missään kuolemankielissä ole. Niinpä; itsekin olin tämän todennut. Mutta koska en halunnut näyttää olevani mikään kylmäkiskoinen ja välinpitämätön hulttio iso-mamma, niin raahasin sen omin kätösin siis lääkäriin. Mitä nyt mies ajoi autoa.

Lääkäri laittoi piskin tippaan, otti siitä verinäytteen ja määräsi oksennustablettireseptin (kaksi tablettia). Aikaa tähän kaikkeen meni tunti. Yksi, one, uno ja en TUNTI! Lasku piti maksaa heti paikan päällä ja se oli 160 euroa!

Sen nyt huomaa heti, että Suomessa meillä kansalaisilla on hyvin kehittynyt sosiaalijärjestelmä, jonka piiriin kuuluu sairaanhoito ja siitä aiheutuvat kustannukset. Ne jaetaan kaikkien kansalaisten kesken, jolloin köyhällä opiskelijatytölläkin on mahdollisuus hakeutua tasokkaaseen keskussairaalatyyppiseen hoitoon. Yksityisellä vastaavan leikkauksen hinta vaihtelee 3900 - 4500 euroa. Maksan iloisena veroni, sillä kansalaisten yhdenvertaisuus tässä asiassa on tärkeä.

Sen sijaan koirilla ei ole vastaavaa turvaa. Se onkin täysin ymmärrettävää!

Tytön olisi pitänyt tietenkin ottaa lemmikkieläivakuutus piskille, niin olisimme selvinneet vain omavastuulla; sekin olisi ollut vähintän 80 euroa. Yritin nopeasti selvittää, paljonko maksaisi vuodessa koiran vakuutus, suppea, millä korvattaisiin lähinnä lääkkeet ja lääkärikulut. En saanut tähän helposti vastausta.

Summa summarum, eli mitä tästä opimme?! Kaikki lääkkeet on aina säilytettävä lukituissa kaapeissa, joihin edes tanskalaisruotsalaiset pihakoirat eivät pääse käsiksi. Kannattaa syntyä ihmiseksi, niin sairaanhoito on ns. halvempaa, eli yhteiskunnan verovaroilla katettua. Jos on itse köyhä opiskelijaparka, kannattaa olla tosi kiltti ja auttavainen, että ns. pappa eli tässä tapuksessa mamma betalar.

Voi parkaa!

Pikkuisen söpöliinin hajanaisia ajatuksia, kausi 2

Ei varmaankaan tarvitse tarkentaa, että otsikko ei todellakaan tarkoita minua, joka toimin Nickin haamukirjoittajana... Ja näin se menee:

Hei Minä olen Nicki! Saanko namin? Miksi en saa ja miksi ukki aina saa? No minulla on nyt pisuhätä joko päästään ulos kakille? Mikä tuolla ikkunassa on onko se orava ja mikä on orava? Ukki anna minun lelu heti minulle tai minä varastan sen sinulta! NOIN sepä kävi kätevästi miksi ukki näytät minulle hampaita etkö ole pessyt niitä?Pitääkö meidän koirien pestä hampaat?  Mitä? Ei minun ajatukset ole yhtään sekavia! No minä ISTUn nyt ja KESKITYn.

Minä olen Nicki, jolla on se tosi kiva ukki, Vili. Minusta Vili on ihana! Sillä on niin kaunis ääni. Se murisee minulle joka päivä, sillä se haluaa, että minäkin opin murisemaan. Mutta minä olen TYTTÖ, niin minulla on paljon kimakampi ääni. Silloin kun haukun. Ukki haukkuu tosi paljon. Minä haukun tosi harvoin. Mamma sanoo, että minä olen kiltti kun en hauku. Ja ukille se sanoo kanssa, että hyvä Vili, kiltti poika, kun Vili on lopettanut haukkumisen, kun mamma on ensin huutanut sille, että ELÄ HAUKU!  Eli minä olen miettinyt, että jos haukkuu ja lopettaa, niin on kiltti ja jos ei hauku ollenkaan niin on kiltti. Niin oisko se sittenkin sama ensin vähän vaan haukkua?

Mamma oli viime viikolla tosi kipeä. Se vaan itki ja voivotteli ja sen massu oli tosi kipeä. Minä rakastan mammaa ja pomppasin sen massun päälle, että yltäisin nuolemaan mammaa naamaa, niin mamma alkoi parkumaan hulluna. Sitten se soitti sille ukin mammalle (sille, jota ukki oikeesti pitää omana mammanaan) ja iso-mamma porhalsi paikalle ja sitten jäin kotiin ihan yksin. Oli tosi pitkä aika olla yksin. Ajattelin, että mamma on kuollut.

Mutta sitten iso-mamma tuli ja käytti minut pissalla. Ja sitten jäin taas yksin. Oli tosi pitkä aika olla yksin. Ajattelin, että minut on hylätty. Mutta sitten iso-mamma tuli minun vale-tätin kanssa paikalle ja minä pääsin mukaan. Sinne vale-tätin kotiin. Olin tosi kiltisti. Ensin tutkin kaikki paikat; siellä haisi ihan ukille. Ukki oli ollut siellä ennen minua! Tuntui niin turvalliselta. Siellä oli ukin lelu, niin minä leikin sillä kanssa ja se meni heti säpäleiksi?!

Minä olin aika pitkään vale-tätin luona, varmaan vuoden! Mutta sitten minä näin taas mamman! Voi miten iloinen olin ja pompin hyvin ja melkein ylsin mamman napaan asti kun pomppasin lattialta. Niin mamma oli keksinyt uuden leikin kun se oli ollut jossain sairaalassa. Se piti tyynyä mahan päällä ja kiljui kun yritin pmppia sen massulle. Se oli kivaa. Mutta iso-mamma sanoi, että nyt häivytään!

Niin minä pääsin metsään! Juoksin joka paikassa kun oli paljon lunta. Oli tosi kivaa! Iso-mamma huusi minun nimeä ja kun juoksin sen luo, niin sain namin! Mammalla ei ole ikinä olut niin paljon nameja. Iso-mamma on tosi ihana rrrrrakastan sitä tosi paljon (ja sen nameja).

Sitten paistettiin makkaraa. Tai se oli kuulemma makkara. En tiedä mikä on makkara, koska iso-mamma sanoi, että sitä ei saa antaa pikkuisille tyttökoirille! Niin minä uskon iso-mammaa! Se on niin viisaskin!

Nyt minun pitää lopettaa. Heippa! Missä on ukki? Ukki miksi sinun silmänvalkuaiset muljahtelee ja miksi sinulla on niin iso  ja suuri suu?

Vaarallinen makkara!

Mamma on niin onnellinen!

Tänään illalla kotiin tultuani kohtasin sellaisen yllätyksen, että se on varmaan yksi elämäni suurimmista! Ensin tuntui savun hajua. Tarkemmin nuuhkaistuna palaneen käryä. Erittäin voimakasta käryä. Ajattelin, että nyt on joku harrastanut ruuanlaittoa ja homma on kapsahtanut karille pahemman kerran.

Ei näkynyt ketään mahdollista syyllistä, joten etenin varovasti keittiöön. Pöydällä oli lappu, lapun vieressä oli lautanen. Lautasella oli piirakka. Se näytti ihan omatekoiselta.

Pienet armaat lapsoseni, nuo silmäteräni, joille ikää on kertynyt molemmille yli 20 vuotta, olivat leiponeet karjalanpiirakoita joulua varten!!!!! 70 kappaletta! Tähän pystyvät vain mamman omat kullannuput! Mikä yllätys! Mikä riemu! Mikä mieletön idea ilahduttaa nääntynyttä mammaparkaa! Aivan upeaa, sanon minä! Ja mikä maku!!! Kyllä, piirakanpaistamisen geenit ovat takuuvarmasti periytyneet minulta lapsosilleni.

Sain pari iltaa aiemmin tekstarin, missä kysyttiin joululahjatoivetta. Toivoin, että kukaan ei arvostelisi jouluruokiani aattoiltana (ei ainkaan jälkkäriä, joka perinteisesti epäonnistuu - aina). Sitten minulta kyseltiin, milloin paistan piirakoita. Kysymys ei herättänyt minussa epäluuloja. Hieman mietin seuraavaa tekstaria, missä haluttiin tietää, kuinka monta piirakkaa aion paistaa. Mutta ajattelin, että ehkä vaan haluttiin varmistaa, riittääkö piirakoita kaikille.

Olipa täydellinen joululahja! Piirakathan saa syödä vasta aattona... Arvostan todella paljon tätä panostusta! Olen yhä niin iloinen, että melkein naurattaa yhä!

Ai niin se palaneen käry. No ensimmäinen puurosatsi oli hieman palanut kattilaan...

Kun katsoo tuota kuvaa, niin oikeasti ei ollut mitään väliä, että pestiin yli viikko puurokattilaa...

Sniif!

Valivali...

Hohhoijaa, voinen sanoa, että kiirettä on pitänyt viimeaikoina. Jopa niin paljon, että kaikki energia on mennyt perustoimien tekemiseen. Kuten töissä käynnin lisäksi omaan ammatilliseen kehittämiseen (iltaisin erilaisten tutkimusten lukeminen), kotimökkeröisessä jonkinasteisen puhtaustason ylläpitämiseen (tavoitteena pelkästään toimivuus ja taloudellisuus) ja oman mamman kanssa puuhasteluun (etänä iltaisin puhelimessa). Voin vahvistaa, että henkinen stressi kuluttaa yhtä paljon energiaa kuin fyysinen, jopa enemmän.

Valitettavasti se ei näy kohdallani fyysisenä muutoksena kapeampaan suuntaan, vaan päin vastoin, alan kohta muistuttaa seitsemän leivän leivinuunia. Meikäläinen ei todellakaan ole mikään Cissi Vähähiilari vaan Seija Supersokeri. Onneksi käytökselleni löytyy tutkimusta! Nimittäin pimeään aikaan (ei kuitenkaan vain öisin) elimistö kaipaa makeaa, jotta se saisi tuotettua serotoniinia. Serotoniini puolestaan kohentaa mielialaa ja säätelee unen laatua. Kyseessä on  siis mitä suurimmassa määrin kaamosväsymys.

Olen vikkelä kaikissa toimissani ja sen takia epäonnekseni olen tietenkin luonteenomaisesti valinnut nopeat sokerituotteet tuohon serotoniin tuottotyöhön. Minun pitäisi tajuta, että niiden vaikutus on lyhytkestoinen ja niinpä joudunkin nappailemaan jatkuvasti jotain pientä, että verensokeri pysyisi tasaisena. Ja tämäkin asia kuuluu tietty niihin, että eka kertaan varmaan kuulin...

Nyt on tehtävä taas ryhtiliike. Olen pompauttanut painojojoni aivan uusille leveleille ja sieltä on vain yksi tie; nimittäin syöksykierre alas päin. Siis tiedoksi teille, oi kaikki uskolliset lukijani, järkeistän ruokailuni seuraavasti: lisää marjoja ja hedelmiä, lisää vähärasvaisia maitovalmisteita (ei kuitenkaan jätskiä), useammin kalaa, harkitusti pähkinöitä (ei hunajapaahdettuja...). Lihaakin voin syödä, mutta onneksi jo ympäristöasenteeni vaikuttaa siihen, että pääpaino on naudan sijasta kanatuotteissa.

Kyllä tympii! Miten voin olla niin tyhmä, että syön (ahmin) lohturuokaa ja napostelen (mätän) suuhuni välipaloja. Ja sitten mopo karkaa käsistä ja huomaan, että taas on käytössä maxikoon housut, jotka olin  kuitenkin kaukoviisaana laittanut jemmaan pahan päivän varalle. Katsoin eilen peiliin, kokovartalopeiliin. Ei voinut sanoa enää, että ihan kiva!

Triplamummi!

Tänä syksynä meikäläistä on vedetty kölin alta tosi tiuhaa tahtia, mutta välillä on ollut isoja ilon aiheita. Kuten se, että meitsi on nyt jo kolmannen lapsenlapsen mummi! Tai ei siis kolmannen lapsen lapsen mummi, niinkuin syntymäjärjestyksessä, vaan lapsenlapsista kolmannen tuore mummi. Tosi ihanaa! Ilo on suuri!!!

Kun tämä kolmas pikkuneiti pääsee ripille, olen vasta 71-vuotias. No huhhuh, ei ehkä kannata visioda noin pitkälle...

Tervetuloa maailmaan uusi pikku-Ikonen!

Pieni tarina tosielämästä

Luin tuossa kesällä hikipediaa ja sehän on tosi hauskaa "mukamas" tietoa kaikille niille, jotka uskovat tvt-tekniikkaan ja internetin ihmeelliseen maailmaan. Hikipediaa mukaellen yritän lohkaista muutaman kommentin alla olevasta aiheesta:

Lieksan terveyskeskus sijaitsee Lieksassa, mikä on valitettava tosiasia. Yleensä myös lieksalaisten itsensä mielestä. He nimittäin toivoisivat, että Lieksan terveyskeskus sijaitsisi vaikkapa Nurmeksessa tai Enossa tai Uimaharjussa, mikä osoittaa sen, että lieksalaiset eivät ainakaan koskaan tule voittamaan lotossa pääpottia. Jos nimittäin Lieksassa ei olisi omaa terveyskeskusta, lieksalaisilla olisi ainakin teoreettiset mahdollisuudet saada jonkinasteista hoitoa vaivoihinsa, jotka ovat tyypillisiä lieksalaisille. Eli vanhuuden tuomaan huimaukseen ja vaivaisenluihin.

Itse asiassa Lieksan terveyskeskus sijaitsee välillä Nurmeksessa, sillä sinne viedään kaikki ne tyhmät lieksalaiset, jotka eivät ole älynneet sairastua niin pahasti, että heidät olisi kuskattava suoraan Joensuun keskussairaalaan. Nurmeksen ja Lieksan terveyskeskuksella on salaliitto, jossa häviäjinä ovat nurmeslaiset ja voittajina lieksalaiset. Nimittäin, kun Lieksan terveyskeskuksen potilashuoneet pullistelevat voivoittelevia ja sekavia lieksalaisia ja loput on tungettu käytäville ylipaikoille, niin sänkyjen loputtua ylijäämäpotilaat on vietävä Nurmekseen.

Ylijäämäpotilaat voisi toki Lieksan terveyskeskuksen johtavan johtajan mukaan säilöä myös käytävän lattialle Lieksan Retkiaitasta alennuksesta ostetuille retkipatjoille. Mutta osastolle on ostettu vähän käytetty yhdistelmäkone eivätkä kaikki laitoshuoltajat osaa sitä vielä käyttää, niin olisi hyvin todennäköistä, että potilaiden vammat kasvaisivat räjähdysmäisesti aina koneajopäivien jälkeen. Niinpä on kustannustehokkaampaa, että ylijäämäpotilaat kärrätään suoraan Nurmeksen vasta remontoituun terkkariin. Tämä onkin heidän onnensa.

Tuloksellisuus on Lieksan terveyskeskuksen yksi arvoista. Siihen päästään helposti. Eräskin mummo hoiperteli terveyskeskukseen ja valitti kovaa huimausta, koska ei enää pysynyt pystyssä. Päivystävä lääkäri, joka oli juuri päässyt lääkäriopinnoissa niin pitkälle, että hänet oli valittu lääketieteen lisensiaatin tutkintoon tähtääviin pääsykokeisiin, teki diagnoosin, että mummolla on korvassa iän tuoma rappeuma, joka paranee sillä, että työntelee rollaattoria loppu-ikänsä. Tuloksellisuutta lisäsi se, että mummon korvasta ei otettu röntgenkuvaa (näin säästettiin erilaisia kehitysainelitkuja ja lisäksi terveyskeskuksen pimiön lamppua) eikä lääkäri myöskään katsonut korvaan (näin säästettiin yksi korvalampun suppilo).

Samainen mummo hoiperteli viikon päästä uudestaan Lieksan terveyskeskukseen edelleen huimaustaan valitellen - kuten noilla vanhoilla mummoilla yleensä onkin tapana - ja jonkinasteisen sekavana sairastettuaan edellisen viikon yksin kotonaan ilman rollaattoria (terveyskeskus säästi sekä ruokaa että muita hoitokuluja). Pikainen testi (jonka tekemiseen ei ollut varaa edellisellä viikolla) osoitti, että mummoparalla oli pahemmanlaatuiseksi päässyt virtsatulehdus ja hänelle ennustettiin sairaalassa oloajaksi 2-4 vuorokautta. Mutta jälleen kerran Lieksan terveyskeskuksen ehdoton arvo, tuloksellisuus, saatiin tämä potilaan kohdalla toteutumaan.

Mummoparka lähetettiin yllättäen jo vuorokauden kuluttua kotiinsa paranemaan, koska hän ei osannut voivotella tarpeeksi kovaa. Lieksan terveyskeskusen potilashuoneiden seinät ovat nimittäin niin paksut, että jos joku potilas ei jaksa parkua kovaan ääneen, hänet lähetetään ensimmäisten kotiutettavien joukossa kotirintamalle. Tämä leikkisä sanonta on peräsisi siltä ajalta, kun lieksalaisten piti lähteä evakkoon Savoon. Samalta ajalta ovat peräsin myös Lieksan terveyskeskuksen potilasvaatteet. Tässä nimenomaisessa tapauksessa Lieksan terveyskeskuksen ennuste, maksimissaan neljä (4) hoitopäivää, saatiin tiputettua reilusti alle ja näin saatiin säästymään erilaisia kuluja, joita tästä mummosta olisi aiheutunut terveyskeskukselle ja  koko Lieksan kaupungille (välillisesti), roppakaupalla.

Kyseinen mummo sattui kuitenkin olemaan harvinaisen sitkeää sorttia (entinen pikku-Lotta siis kyseessä) ja eikös tämä raahautunut vielä kolmantena viikonloppuna terveyskeskuksen päivystykseen. Tämä aiheutti suunnatonta hämmästystä kyseisen paikan henkilökunnassa, koska asia tulkittiin niin, että mummo luotti suuresti heidän ammattitaitoonsa. Ajankohta oli Lieksan terveyskeskuksen kannalta muutenkin mitä mainioin, sillä mummo joutui maksamaa jokaisesta päivystyskäynnistä 22 euroa eli mummoparan pienestä eläkkeestä oli lohjennut jo melkoinen pala siihen, että hänet passitettiin aina takaisin kotiin taudin vain pahentuessa.

Koska Lieksan terveyskeskuksessa noudatetaan itäisen Karjalan perinteitä, myös erilaiset sananparret ovat siellä suosiossa, jopa hoitomuotoina. Tässä tapauksessa lääkäri käytti "Kolmas kerta toden sanoo"-diagnoosia. Niinpä selvisi, että jos ensimmäisellä kerralla olisi tehty oikea diagnoosi ja aloitettu lääkitys, mummo olisi jo terve. Jos toisella kerralla olisi mummoa pidetty se 4 päivä ja nähty, pureeko lääkitys, mummo olisi jo terve. Joten tässä kolmannen vaiheen diagnoosissa mummolle tuotiin ylimääräinen fleece lämmikkeeksi ja päätettiin, että koska tyhmät omaiset eivät selvästikään uskalla tehdä valitusta hoitovirheestä, hoidetaan tämä mummo nyt tällä kertaa kuntoon.

Ja näin elämä jatkuu ja sairaat paranevat Lieksan terveyskeskuksen osastoilla ja muilla käytävillä, missä heitä pyörii sankoin joukoin aina aamuisin. Iltaisin heitä ei enää näy, koska vihremimmät ovat muuttaneet Kolille, joka kyllä kuuluu Lieksan kaupunkiin, mutta jonka päivystysvastaanottopaikka on Joensuun keskussairaalan yhteydessä Tikkarinteellä. Sinne ei kuitenkaan pääse, jos on ollut vain evakkona Kolilla.

EU:n artiklat ja suomalaiset virkamiehet

Nyt ottaa taas pattiin ja alkaa sellainen meuhkaaminen tällä blogilla, että heikkohermoisimmille suosittelen lukemisen lopettamista jo nyt. Nimittäin, nukuin viime yöni ihan rauhassa, kunnes juuri äsken sain kuulla, että suomalaiset virkamiehet ja TUKES tulkitsevat EU:n pesuainesäädöksiä tavalla, johon ei muissa EU-maissa pystytä. Ja, tämä ei todellakaan ole mikään kunnia meille!

Joistakin ympäristötietoisista kaupoista (esim. Ruohonjuuri ) on saanut ostaa ns. täyttöpesuaineita, eli pesuaine on laitettu asiakkaan omaan astiaan. Tällä säästetään luontoa, sillä täyttöastioita käyttämällä vältetään turhaa pakkausjätettä.

Moinen meininki oli käytössä vielä 1960-luvulla kaikissa maitokaupoissa, missä asiakas täytti oman maitopeelarinsa (ei siis -peilarinsa) halutulla litramäärällä, maksoi ostoksensa ja tuli taas seuraavalla kerralla saman peelarin kanssa samoille ostoksille. Jokainen myös pesi peelarinsa kotonaan. Mikäli EU:n intoilevat virkamiehet olisivat olleet olemassa jo tuolloin, niin mitenkähän meille maidonjuojille olisi käynyt?! Olisiko jokainen saanut pestyä peelarinsa niin puhtaaksi, että sen mikrobiologinen puhtaustaso olisi riittänyt virkamiehille? Ja mistä kukaan olisi tiennyt, mitä tuossa peelarissa oikein kuljetetaan? Vaikka lie piimää?! Viimeistään kaupan ulko-ovella asiakasparka olisi jäänyt kiinni EU-ratsiassa (poliisivirkamiesten järjestämässä) ja kaikki maito olisi pitänyt kaataa maahan; sinne edellisiltana alaikäisiltä takavarikoitujen ja maahankaadettujen kaljojen ja siidereiden joukkon. Ja lapsiparat olisivat jääneet kokonaan ilman maitoa!

Nimittäin, tuohon aikaan ei ollut vielä käytössä surkeita kertakäyttömuovipussimaitoja eikä kartonkitölkkejä maidon kuljetukseen! Silloin käytettiin loogista ajattelua ja ns. maalaisjärkeä - mitä tuolloin löytyi myös kaupunkilaisilta - ja uskottiin, että jokainen maitoa haluava osaa pestä astiansa niin puhtaaksi, että tuote säilyy hyvänä ja osaa säilyttää sen niin, että isäntä ei sauniltana erehdy ottamaan maitopeelaria mukaansa olutpullon sijasta ja huomaisi karmea erehdyksensä vasta nesteen kulahdettua kurkkuun (kun ei ollut sitä etikettiä!).

Pesuaineasetuksen 11. artikla kieltää suomalaisvirkamiesten tulkkinnan mukaan täyttöpesuaineiden myynnin. Sen sijaan sama artikla ei kiellä sitä vastaavien virkamiesten mukaan Saksassa ja Iso-Britanniassa. Siellä asiakas saa edelleen tulla ostamaan pesuainetta omaan astiaansa ja näin säästetään uusiutumattomia luonnonvaroja ja vältetään turhaa pakkausjätettä. On  syytä muistaa, että pesuaineet pakataan pääsääntöisesti muoviastioihin, joiden valmistukseen käytetään öljyä. Suomessa ei vielä osata / pystytä / kyetä / haluta käyttää muovipulloja energiantuotannossa, vaan päätavoite on, että tuote kierrätetään materiaalina ennen polttamista. Näin ollen, hölmöläisiä mukaellen, kuljetamme mieluummin likaiset muoviastiat jäteasemalle kuin polttaisimme ja saisimme edes lämpöenergiaa talteen.

Virkamiehiä pelottaa se, että ihmiset eivät tuotteen ostettuaan ja kotiin vietyään enää tiedä, mitä ovat ostaneet. Ja ilmeisesti he eivät myöskään enää tiedä, minne juuri ostettu ja kaupasta kotiin raahattu pönikkä pitäisi laittaa? Ehkä lastenhuoneen pöydälle?? Niinpä heidän lapsiparkansa voivat vaikka syödä pesuaineita ja joutua sairaalaan vatsahuuhteluun. Näin on toki käynyt tähänkin asti, sillä lapset, jotka tyypillisesti ovat riskiryhmä pesuaineiden väärinkäyttäjinä, eivät harmillisesti osaa vielä lukea! Voikin olettaa, että pesuainemyrkytyksen saaneet lapset ovat joko a) täyttöastioihin pesuaineensa ostaneiden holtittomien vanhempien kakaroita tai b) TUKES:in turvallisuusmääräysten piiriin kuuluvia pesuainepulloja ostavien vanhempien kullannuppuja, joiden vanhemmat kuitenkin  säilyttävät em. pullot lastensa saatavilla ja kaiken kukkuraksi he ovat laiminlyöneet lastensa lukuopetuksen ja siirtäneet sen peruskoulun opettajien vastuulle.

TUKES:n johtajaa Esa Nikusta huolettaa se, että asiaskas ei omaan astiaan pesuainetta ostettuaan tiedä, mitä aineosia se sisältää ja näin voi aiheuttaa vaaratilanteen. Ihanko totta, herra Esa Nikunen? Katsoin kerran erään tuotteen etikettiä. Tuote oli tarkoitettu puhdistus- ja suoja-aineeksi linolilattioille; niitähän nykyisin löytyy kotitalouksistakin. Etiketin mukaan tuote sisälsi pelkästään BENZISOTHIAZOLINONE:a. Tiedän jo ammattini perusteella, että kyseessä on säilöntäaine, mutta varmistin tiedon vielä kyseisen aineen tuoteselosteesta. Aivan oikein, sieltä sain ihan saman informaation. Sitten etsin käyttöturvallisuustiedotteen ja sielläkään ei oltu mainittu aineosia vaan pelkästään tämä säilöntä-aine.

Toki, olihan se varmaan tärkeä tieto minulle kuluttajana, että puhdistus- ja hoitoaineeseen oli tällätty säilöntäainetta. Olisin kyllä itse halunnut mieluummin tietää, mikä oli erityisesti tämän hoitoaineen tehoaine; saippua, tensidi vai peräti polymeeri. Sitä tämän TUKES:n hyväksymän tuotteen etiketissä ei kuitenkaan haluttu kuluttajalle kertoa. Miksi? Siksi, että näistä muista aineista ei aiheudu vaaraa! Sitä ei nykyisin tarvitse siis merkata pakkaukseen, vaikka se tuotteen käyttäjälle on erittäin oleelllinen tieto.

Palataan takaisin päivän aiheeseen! Aivan arkipäivän ratkaisu tähän TUKES.n ongelmaan on tietysti se, että asiakas voi liimata kanisteriinsa tarran, missä on oleelliset tiedot tuotteesta. MUTTA, kun Suomessa ollaan, TUKES on jo tehnyt päätöksen, että edes niitä aineita, mitä mm. Ruohonjuuri on varastoihinsa hankkinut, ei saa myydä em. tavalla. Voisiko ne myydä ns. PAKOTETUOTTEINA?! Tuli vaan mieleen, että mistähän suomalainen kuluttaja Valion Venäjän markkinoille suunnattuja pakotejuustoja ostettuaan ja kotiin tultuaan oikeasti tietää, mitä tuli ostettua. Pakkauksessa kun ei ole muuta kuin venäjänkielistä tekstiä. Aiheutuuko vaaratilanne, jos tarjoaa anopille edamin sijasta goudaa?!

Tulee myös  mieleen sellainen tilanne, jolloin veden käyttäminen on kielletty viranomaisten määräyksestä veden saastuttua. Porukoiten pitää hakea sitää omiin astioihin, ns. täyttövetenä. Moinen touhu on kiellettävä ehdottomasti em. varotoimenpiteisiin vedoten. Harvalla vedenhakijalla näyttää telkkarin videokuvissa olevan mitään etikettiä kanistereissaan ja mahtavat olla melko likaisiakin nuo kotiastiat. Tai entäs bensan ostaminen omaan kanisteriin? Se nyt on vähintään kiellettävä aivan tykkänään, ellei täyttöastia täytä kaikkia turvallisuusmääräyksiä. Sinne vaan Nikula kollegoineen päivystämään lähimmän abc:n tankkiautomaatin nurkalle... Luulen, että siellä on suurempi riski kuin tämän marginaalisen ekoryhmän täyttöastioiden pesuaineissa!

Pallohullun päiväkirjasta, Osa Mamman pallot

Minusta on nyt lopullisesti tullut Mamman poika! Vaikka Mamma ei halua, että sanon sitä Mammaksi, niin sanon kuitenkin, koska kyllä sen nyt kaikki tietää, että se on minun äiti. Koska minä asun sen luona ja se antaa minulle ruokaa ja käyttää kakilla. Saanko namin? Ja koska olen ihan samanlainen kuin Mamma! Yhtä rauhallinen ja hyväntuulinen ja en ikinä räyhää kellekään. Paitsi sille pöhkölle Nickille, mutta sitä ei lasketa.

Ja kerran Mamma sanoi, että minä olen tosi ekologinen, sillä se on voinut laskea makkarin lämpötilaa yhdellä asteella, kun minä olen niin lämmin! Mutta kerran se sanoi, että ei miusta taidakaan olla mitään hyötyä, kun sen pitää imuroida minun karvoja koko ajan lattialta, niin siinä menee sekin lämmönsäästösähkö hukkaan. Niin onko pakko koko ajan imuroida!

Ja minusta on kiva leikkiä pallolla. Kaikki heittelee minulle palloa etenkin mökillä ja minusta on kiva etsiä sitä. Olen siinä tosi taitava, koska äkkiäkös minä nyt löydän semmoisen haisevan vanhan pallon vaikka ne yrittävät singota sen miten kauas. Niin aina en ymmärrä, että ekana Mamma heittelee minulle palloa iloisena ja minä kipaisen hakemassa sen sille tuhatta ja sataa. Niin kohta se alkaa parkumaan, että leiki yksin!!! Se ei mukamas jaksa heitellä, vaikka sen piti ostaa se pallolinkokin, millä pallon saa lentämään tosi kauas! Niin onko muka pitkä aika, jos vaikka heittelee tunnin? Minusta ei! Eikä Mamman tartte tehä muuta kuin istua kiikussa ja välillä sinkauttaa pallo pöpelikköön. Kyllä minä poika hoitelen loput!

No välillä minulta häviää pallo. Vaikka nään ihan selvästi, että Mamma aikoo heittää sen saunalle ja lähden jo kiitämään sinne, niin Mamma onkin heitänyt sen ihan eri suuntaan. Niin on sillä huono sihti! Minä olen miettinyt, että miten sillä voi se pallo lentää niin väärään suuntaan, niin Mamma vaan sanoi, että voi voi! Sitten minulla menee aikaa pallon etsimisessä.

Mutta nyt Mamma oli ajatellut, että enää ei minun pallot häviä!

Ei kiinnosta!

Niin se raahasi jostain minulle ihan valtavan pallon. Ekana se ei saanut sitä autosta ulos ja minä vaan katoin, kun se kiskoi palloa minun viltin avulla sieltä etupenkiltä. Niin huhhuh, ei ole kyllä kovin isot aivot Mammallakaan, jos se kuvitteli sinkoavansa tuon pallon sillä pallolingolla metikköön. Minä vaan kattelin muualle, kun se yritti houkutella, että olisin tyrkkinyt kuonollani pallon sen jalkoihin.

Vähän parempi!

No eihän se siitä masentunut, vaan raahasi tilalle vähän pienemmän pallon. Ei kyllä ollut kovin kummoinen sekään. Miten minä nyt olisin saanut siitä edes hampailla kiinni, vaikka kuinka iso suu minulla onkin! Saanko muuten namin? Siinä se telkkusi aikansa kunnes luovutti.

Paras!

Lopulta Mammakin tuli järkiinsä ja tajusi, että en kai minä parka pieni Tanskalais-ruotsalainen pihakoiraparka mitään tuommoisia jättipalloja kaipaa, vaan minulle riittää ihan pieni pallo. Etenkin, kun en ole saanut kunnolla ruokaa taas kolmeen tuntiin. Ja eilen, kun meillä kävin minun ex-emäntä sen hirvittävän elohopeapiskinsä kanssa, kuulin, miten se sanoi Mammalle, että minulle on annettava ruokaa vain merkkiviivan ALAreunaan, ei YLÄreunaan asti!Mutta sitten Mamma onneksi sanoi, että mitä, nyt en oikein kuule?!

VV

Sain kerran palautetta, että kirjoitan joskus kryptisiä tekstareita. Se saattaa johtua siitäkin, että sormet eivät aina osu oikeille kirjaimille, koska kirjasinten koko on niin pieni. Mutta nyt voin jo tässä alkuvaiheessa selventää, että tuo VV ei tarkoita VaihdeVuosia (kuten sitäkin ehdotettiin), vaan VuorotteluVapaata.

Nimittäin, meitsi jää lopultakin ja vihdoinkin sille vuosikausia toivomalle vuorotteluvapaalle! JEEE! Muutama harmitus, eli en saanut sitä jaetuksi kahdelle vuodelle (kuten lain mukaan olisi oikeus) enkä kahdessa jaksossa (kuten lain mukaan olisi oikeus) enkä ensi vuonna alkamaaa (kuten lain mukaan olisi oikeus). Mutta sain kuitenkin!

Itse asiassa minulle tuleekin äkkilähtö ja VV alkaa jo joulukuun puolivälissä! Kyllä todella olen ansainnut sen! Todellakin odotan sitä! Ja minulla on muutama suunnitelma sen varalle! Ensinnäkin, aion nukkua pari kuukautta!

Sitten annan aikaani äidilleni, jota rakastan niin paljon ja koen, että nyt on minun aikani näyttää omalla käytökselläni, miten iloinen ja kiitollinen olen siitä kaikesta, miten äitini ja jo ikiuneen nukkunut isäni minut kasvattivat ja mitä antoivat elämäni eväiksi! Olen halunnut tämän mahdollisuuden! Luovun jostain, mutta arvotan tämän nyt tärkeimmäksi elämässäni. Olen isän kuoleman jälkeen viettänyt äitini kanssa kerran kuussa yhden viikonlopun ja sen lisäksi tietenkin paljon, paljon. Se on vienyt aikaa jostain muusta ja on tietyllä tavalla ja jossain määrin hieman uuvuttanutkin. Mutta nyt, nyt minulla on mahdolllisuus olla äitin kanssa virkeänä ja iloisena, ilman huolen häivää tekemättömistä kotitöistä, työhuolista, valmistelemattomista opetuspaketeista ja tuntien suunnittelusta. JEEE!!!

Olen aina pyrkinuyt siihen, että yritän elää maksimaalisen hyvää elämää. Aina en siihen ole päässyt, en läheskään, mutta nyt siihen on mahdollisuus!

JEEE!!! Iloitkaa kanssani, te kaksi uskollista lukijaani!

Mamman pojat!

Harvemmin sitä tulee iloittua siitä, että oman kasvatuksen tulosten päät kumisevat tyhjyyttään. Mutta tällä kertaa iloitsen! Toki tiedätte, te kaikki arvoisat lukijani, että minulla on kurpitsaviljelmä. Rehellisenä ja vaatimattomanan viljelijänä voin toki paljastaa, että en ole ihan pro vielä kurpitsankasvattajana, mutta eipä paljon puutukaan. Eli joitakin, mielestäni melko pieniä asioita,  tarkistelen vielä netistä. Kuten tällä kertaa sen, että mistä hemmetistä sen tietää, milloin kurpitsa on kypsä.

Sen kuulemma tietää siitä, että kun koputtaa kurpitsan kylkeä, se kumisee kuten tyhjä tynnyri. Ei muuta kuin viljelmille ja koputtelemaan. Homma osoittautuikin tosi simppeliksi. Kopautin pari kertaa kurpitsaa ja se kumisi tyhjyyttä sellaisella kuminalla, että oitis herahti vesi kielelle, kun muistelin viime syksyn hilloja.

Huomaa tikkuaski

Olin tyytyväinen siihen, että olin osannut likvitoida kurpitsan, jolla ei olisi ollut riittävästi kasvunmahdollisuuksia. Valinta oli vaikea, mutta luonnon kiertokulku ja valinnat ovat armottomia; parempi kaksi pulskaa kurpitsaa kuin kolme pientä! Kun siis poistin  lonkerossa (huom! kollegalle tiedoksi: ei sellaisessa lonkerossa...) kasvaneen toisen kurpitsan, jäi elintilaa sille jäljelle jääneelle.

Peiton alla

Ja nyt sitten alkaa uusi rumba, eli meikäläisen pulskat ja potrat pojat eivät taatusti palele. Kävin juuri laittamassa niille - kaiken varalta - peiton päälle. Yöllä saattaa olla kuitenkin alle 10 astetta lämpöä! Koirani Vili, joka nykyisn on täysin lumoissani, on tietenki innolla mukana kasvattamassa kurpitsoja. Monesti Vili tuo mukanaan oman mittausvälineensä. Minun tulitikkuaskini  lisäksi. Joku teistä saattaa ajatella, että ei tuo kurpitsa nyt kovin kummoiselta näytä. Ainakin jos sitä vertaa Viliin. Mutta voin todeta, että olen tänä vuonna jo moninkertaistanut viime vuoden satoni. Että siihen malliin..

Nam!

Suuri kurpitsa!

Tyttö antoi lainaan Tony Dunderfeltin " Ilon psykologia"-kirjan. Lukaisin sen eilen ja tänään kertasin muutamia asioita. Ei siksi, ettenkö osaisi olla luonnostaan iloinen, vaan siksi, että en muistanut kaikkea lukemaani. Niin tai näin, illemmalla tuosta opuksesta oli kyllä hyötyä. Mutta sitä ennen pari sanaa viljelijän arjesta.

Olin viettämässä mökillä viimeistä vapaata viikonloppua ennen töitten alkamista. Sää suosi, kuinkas muuten! En tehnyt mitään töitä - oikeesti!!! Siinä sitten kävin kasvimaalla katsastamassa kurpitsaviljelmiäni ja huomasin, että sielläkin on tulossa yksi keltainen pallo Vilin odottaessa innoissaan sen kasvamista. Nimittäin, ennen mökille lähtöä tarkastin kotipihan kurpitsaviljelykseni. Kaupungissa viljelykseni on kaksinkertainen, eli istutin peräti kaksi kurpitsantainta keväällä kasvulavaan. Olen panostanut tänä vuonna kurpitsanviljelyyn. Mutta en tiedä riittääkö taitoa.

Nimittäin, lannoitin mullan aika topakasti kanankakkelilla. Kasasin sitten mullan keoksi koska olen lukenut, että kurpitsa viihtyy korkealla tunkiolla. No tunkiota en saanut kyhättyä millään ja kun muistelin lukemiani Tenavia tarkemin, niin ei ne Epun odottamat suuret kurpitsat kasvaneet millään tunkiolla vaan ihan tasamaalla. Tein itselleni sellaisen variaation, että laitoin kasvulavalle toiseen nurkaan toisen ja vastaavasti toiseen nurkkaan toisen taimen. Pyysin kauniisti, että olisi tosi hienoa jos saisin tehdä tänä syksynä ihan enemänkin sitä ihanaa kurpitsahilloa, jota minulta himoitaan. Peittelin kurpitsantaimet harson alle ja koko kesäkuun hyysäsin niitä sään mukaan; harso päälle, harso pois.

Sitten kuvioihin astui naapurin ärsyttävä kissa, jonka takia jouduin ympäröimään kurpitsapenkkini verkkoaidalla. No kurpitsat eivät tykänneet tästä vapaudenriistosta lainkaan, vaan alkoivat kasvattaa heti lonkeroitaan verkon ulkopuolelle, aidan yli siis. Olen sanout kaksi kertaa sen saamarin katin omistajille (itse asiassa kissanretaleita on kaksi), että kissan on parasta pysyä omassa pihassa, mutta ei auta. En ole alentunut Karjalaisessa käytävään kissa-keskusteluun, mutta toivoisin, että naapureilta löytyisi sen verran älliä, että he ymmärtäisivät, että olisi jopa vaarallista syödä elintarvikkeita, jotka ovat kasvaneet kissanpississä. Kanankakka on sentäs eri tuote! Mutta eivät ole järjen jättiläisiä meikäläisen naapurit, ei!

Kanankakasta hurmioituneena kurpitsani ovat kasvaneet valtavasti. Verkkoaitaan tympääntyneinä ne ovat siis ujuttaneet lonkeroitaan aidan yli jopa punaviinimarjapensaaseeni. Sen lisäksi ne ovat tehneet valtavasti kukkia, joista sitten olisi kasvettava niitä herkullisia kurpitsoita. Mutta jopa minä, jolla on sentäs jonkinlainen kokemus niiden viljelystä, ymmärrän, että olisi aivan mahdotonta, että jokaisesta kukasta oikeasti tulisi kurpitsa (saisin yli 30 kurpitsaa).

Joka tapauksessa, soittelin neuvoja sukulaisilta ja sainkin oivan sellaisen, eli kotiin päästyäni menin oitis napsimaan liiat kukinnot pois. Kotoa lähtiessä penkkiin jäi kaksi kurpitsaa, joista toinen oli nyrkinkokoinen ja toinen roikkui verkkoaitaan takertuneena ilmassa. Laitoin silloin alustan maassa olevan kurpitsan alle ja kastelin molemmat taimet huolella ennen kuin häivyin.

Ja nyt päästään varsinaiseen asiaan!!!

Voi pientä!

Nimittäin, kurpitsa oli kasvanut kaksinkertaisesti viikonlopun aikana!!! Voi mikä riemu ja ilo! Tuntui melkein (korostan sanaa melkein) siltä kuin silloin, kun sain vauvan. Ja sitten toisen. Ja kolmannen. Ja eikös vielä neljäskin tullut maailmaan! Korostan siis todella sitä, että en vertaa kurpitsaa nyt mitenkään noihin ihastuttaviin perijöihini, mutta silti sydämessä tuli joku takauma. OMA kurpitsa! Oma KURPITSA!

Ja kun pääsin köynnösviidakon poikki tarkastelemaan kasvustoa lähemmin, niin eikös siellä odottanut toinenkin yllätys! Nimittäin, kurpitsa oli tehnyt vielä kaksi uutta hedelmää! Laitoin oitis molemmille laudanpalat alle, että ne pysyisivät puhtaina. Se yksi pieni kurpitsapalleroinen, joka roikkui aidassa kiinni, ei ollut paljon kasvanut - saamarin kissa!!! Yritin laskea aitaverkkoa, mutta varmaan ensi yönä katti luikahtaa asioilleen penkkiin! Jos hedelmä kasvaa painoa, niin se varmaan katkeaa varresta. Olisikohan minun laitettava sankko sen alle?!

Mamman pienoiset!

Kurpitsani ahkerasta viikonlopun kasvurynnistyksestä toipuneena kannoin koko perheelle heti kannutolkulla vettä ja kävin jo etsimässä harsot. Nimittäin, mistäs sen tietää, milloin tulee ensimmäiset hallayöt. Ja nyt sitten odottamaan sitä suurta kurpitsaa!!! JEEE!

Ai niin se Ilon psykologia. Menin sitten autotalliin ja huomasin, että se oli kuin hävityksen kauhistus. Ajattelin positiivisesti, että minulla on terveet kädet ja voin siivota sen. Sen sijaan, että olisin mennyt valittamaan asiasta henkilölle, jonka tavarat olivat hujan hajan tallissa! Tuumasta toimeen vaan! Sinne menivät kaikki sellaiset tavarat, jotka minusta NÄYTTIVÄT tarpeettomilta. Että viuh vaan!

ryjö rshyi?

Tässä vaiheessa kannattaa mainita kaikille tietämättömille sieluille, että tätä ei todellakaan ole kirjoittanut eräs nimeltä mainitsematon kollegani, joka ajatteli siirtyä viininjuonnista (hillitystä sellaisesta toki) kurkon (no kai nyt puoli litraa voi juoda ensikertalainenkin??) juontiin. Vaan otsikon kirjoitin itse - kuten yleensäkin - aivan täysissä sielun ja ruumiin voimissa, vaikka sitä ei ihan heti uskoisi.

Kurkohan on omasta mielestään "suomalainen, mutkaton lonkero, joka maistuu raikkaalta ja nautitaan yksin, kaksin tai isommassakin seurassa". Kurkon rasvapitoisuus ja suolapitoisuus on täydet nollat, joten juoma sopii myös sellaiselle, joka pitää terveellisistä elämäntavoista kiinni. Energiaa siinä on vain 40 kcal desissä, eli 200 kcal sellaisessa tölkissä, minkä kyseinen em. kollega hörppäsi ihan palan painikkeeksi yhteisen virkistäytymisillan kunniaksi. Kello oli tuolloin 15.00...

Sen sijaan valkoviini, jota kyseinen kollega siis rystää illat pitkät (no ei tosissaan),  enegiapitoisuus vaihtelee 50 - 170 kaloriin desissä. Ja koska kyseessä on sisäpiirin juttu, mennään sitten asiaan.

Eli meikäläinen osti siis uuden kännykän, jonka kaikki lähipiiriläiset ovatkin huomanneet. Ja nimenomaan siitä, että äidinkielen taitoni näyttäisi alenevan suoraan samassa suhteessa kuin uuden kännykän käyttöni lisääntyy. Kirjoitan paljon tekstareita, koska en jaksa soitella ja se on muutenkin halvempaa. Lisäksi käytössäni on nykyisin WhatsApp eli saan laitella vaikka miljoona tekstaria ilmatteeksi. Jos olisi vaan asiaa. Tärkeintä on se, että valokuvien lähettäminen sujuu whatsapilla myös ilmaiseksi.

No ongelma tulee siitä, että kosketusnäyttöpuhelimissä kirjoittaminen on mielestäni paljon hankalampaa kuin vanhanmallisissa näppäinpuhelimissa. Enkä tarkoita nyt kuitenkaan ihan seinäpuhelinta sentään!! Kun yritän näppäillä pulskilla sormillani tekstiä, niin käy kuten tuossa otsikossa. Kirjoitin ihan selvästi "etkö tajuu?" mutta sormet hipaisivatkin vierekkäisiä kirjamia. Niinpä sitten vastaanottajat pohtivat kryptisiä tekstejä ja miettivät, että mitähän tälläkin viestillä nyt tarkoitetaan.

No sitten pitää vaan käyttää sitä logiikkaa. Pitää osata tulkita lauseyhteydestä, mitä jokin oudonnäköinen sana voisi tarkoittaa. Niin en voi ymmärtää, onko se niin vaikeeta?! Olen tehnyt empiirisisen tutkimuksen muutaman henkilön keskuudessa (kyseessä on luotettava otanta) ja tullut siihen johtopäätökseen, että mitä nuorempi tekstaaja on, sen vähemmän hänellä on kirjoitusvirheitä (eikä se johdu siis äidinkielen tunneista), mutta vastaavasti sitä vähemmän loogiikkaa ymmärtää toisen lähettämää tekstiä. Ja mitä vanhempi tekstaaja on, sitä enemmän hänellä on kirjoitusvirheitä (vaikka olisi ollut 10 äikästä), mutta vastaavasti sitä enemmän hänellä on logiikkaa tulkita hämäräperäisimmätkin viestit. Ja sen lisäksi, nuoremmilla on ohuemmat sormet.

Ja tarkennan vielä tuohon loppuunn, että jos minulta saa sellaisen tekstarin, mistä ei nyt oikein saa selvää, niin se johtuu nimenomaan siitä, että sormet on isot!

Hmph!

Ja taas me maalataan!

Heti kun olin toipunut kesämökin aitan maalauksesta, lähdin auttamaa ystävää hänen kesämökkinsä maalauksessa. Silmä silmästä, hammas hampaasta ja apu avusta - kuten me vanhat latinistit rennosti sanomme suomenkielellä, koska emme muista enää sanontaa latinaksi! Summa summarum, olen edelleen muutaman tuhat tuntia velkaa työaputunteja...

Olimme aloittaneet maalausurakan jo edellisenä vuonna harjaamalla teräsharjalla maalattavat pinnat ja tänä kesänä maalasimme mökin kokonaan loppuun. Itse en osallistunut muiden lomakiireideni takia smyygien maalaukseen, mutta hyväthän noista oli tullut. Tällä kertaa urakkana oli sitten maalata saunamökki kokonaan sekä navettaa niin paljon kuin maalia riittäisi.

Ilma ei ollut yhtään viilentynyt, joten kiirettä piti ettei maali olisi jähmettynyt jo siveltimeen. Siitä selvisi heiluttamalla pensseliä ahkerammin! Työ sujui rattoisasti, sillä toisen maalikerroksen vetäminen on aina kevyempää. Saunamökin harkkoon olivat ampiaiset tehneet pesän ja jouduimme turvautumaan kemiallisiin aseisiin, jottei itselle olisi tullut lähtöä Tikkamäelle. Niinpä meikäläinenkin, kaikkien turhien kemikaalien vastustaja, suihkutteli surutta KILLERiä ampparipesään. Sitten keksin tunkea pesään paperitollon, jotta loput tukehtuisivat hapenpuutteeseen. Tässä näkee todellisen ympäristöasenteeni, mikä on realistinen - ihminen ennen ampiaista!

Navetan maalausta olimme ideoineet jo keväästä ja kerran pätkähti päähän, että vanhasta lantaluukusta voisi ideoida pelargoonille kauniin ikkunakehikon. Kun saunamökki oli valmis, lähdin tekemään smyygejä lantaluukulle. Eikä mitään mittoja tarvinnut ottaa, siinä vaan silmämäärin tsuumailin lautojen pituudet ja aloin sahaamaan. No, vanha navetta on peräisin 1920-luvulta ja sen tietää, että ei silloinkan ihan vatupassiin ole rakennettu. Niinpä yksi hirsi pylskötti viitisen senttiä ulompana kuin muut. Ekana tuumaltuani tulin lopputulokseen, että kyseessä on tilataideteos eikä mikään smyygien MM-kisojen palkintopallia tavoitteleva rakennelma...

Maalaamaton parka!

Tässä mökkeröinen vielä alkuperäisasussaan! Kyllä näkee, että maalia kaivataan pintaan! Lantaluukkua ei meinaa oikein erottaa mutta siitä on kuitenkin aikoinaan mätetty muutama vuosikymmen ehtaa lehmänlantaa.

Maalausurakkaa haittasivat hieman ne miljoona paarmaa, joita kiinnosti kovasti moinen puuha. Ihmekös tuo; pöhkö kaupunkilainen ilmestyy sutimaan lantaluukun seinää melko vähissä tamineissa ja hiilidioksidia on tarjolla runsain määrin. Ja sekös herättää sekä itikoitten, myös parmojen innostuksen. Paitsi itikoita ei ollut paikalla ensimmäistäkään?!

No, jos se ei noista kuvista nyt jotenkin aukene niin voin toki vaatimattomasti itekin todeta, että mikäli on tarvista jossain pihasuunnittelussa tai muussa tuunaamisessa, niin varmaankin saattaisin olla oikea henkilö, johon kannatta otta yhteyttä...



Pullistan vatsaa tahallaan!!!

Voih miten sievä!

Lomapuuhasteluja

Meikäläistä on lomasäät suosineet! Harvoin on ollut yhtäjaksoisesti tällaista hellettä ja kaunista paistetta! Mutta nyt on ja siitä kannattaa nauttia. Asiasta voi myös oppia. Minä olen opinut sen, että meikäläinen ei pärjäisi missään etelän rantakohteessa. Syitä on useita, mutta yksi suurin on se, että minulla on vielä opettelemista laiskottelun taidossa. Ja korostan tässä kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi, että laiskottelu sanana ei ole tarkoitettu mitenkään negatiiviseksi. Päin vastoin, olen todella surullinen siitä, että minulta puuttuu tuo laiskottelun jalo taito. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat ottaa rennosti ja olla vaan! No, kai minullakin nyt jotain pientä puutetta voi olla! Toki mietin sitä, että kuka ne hommat sitten tekee???

Lomallakin on siis oltava jotain puuhaa. No, tämähän onnistuu mainiosti, koska lähipiiri ja tulevat perilliset (tyttöä lukuun ottamatta) ovat oivaltaneet, että mamman nykyistä taitotasoa laiskottelun suhteen kannattaa pitää yllä.

Niinpä lomalla olen tehnyt muutaman pienen askareen: vietin lomaa äitinin kanssa muutaman päivän, hain puita muutaman kuorman (pitää vielä sahata ne ja kantaa liiteriin - mutta vielä on lomaa jäljellä), pyöräilin viikon Kuusamossa, siivosin asunnon, sulatin molemmat pakastimet, pakastin mansikat ensi talvelle, pesin pyykkiä (useasti), pesin (melkein) kaikki matot, siivosin kesämökin, tein virvelitelineen, järjestelin liiterin, tuunasin aitan, kaivoin ojaa sähköjohdolle, leikkasin nurmea (useaan otteeseen), kävin kalalla, uin, snorklasin (meinasin tukehtua kun en ymmärtänyt, että snorklatessa hengitetään suun kautta), luin Lars GW Perssonin uusimman kirjan (ja pari muuta) ja maalasin, maalasin ja vielä hieman maalasin.

Huh, eipä ole itse asiassa mikään ihme, että minulla on ollut jonkinasteinen pieni hiki (ei kuitenkaan haiseva...) koko ajan. Etenkin kun ottaa huomioon, että suurinta osaa noista hommista minun ei olisi tarvinnut tehdä yksin tai puoliksikaan yksin, jos elettäisiin tasa-arvoisessa maailmassa. No, toki olen saanut apuja ja etenkin tyttäreni on kunnostautunut asiassa. Mutta olen silti tyytyväinen, sillä edellä mainituista askareista näkee, että meitsillä on vielä paristot kunnossa tai olisiko parempi - litiumakut latingissa.

Tuossa alla on kuvasarja siitä, miten amatöörit saavat tuunattua vanhasta uutta. Tyttö sai idean, että aittaa voisi piristää maalamalla seinät. Lisäksi hän itse sattui olemaan paikalla, joten tuumasta toimeen! Ostettiin halvinta maalia (virhe!), raahattiin kalusteet pihalle, harjattiin seinät hämähäkinverkoista (käsityseroja harjauksen laadusta!), suojattiin lattia ja eikun sutimaan. Sillä sitä se nimenomaan oli. Ulkona oli jotain 30 plussan puolella ja aitassa vielä muutama aste sen päälle. Ekan maalikerroksen jälkeen tuli takauma vessan katon maalauksesta.

Selvästi näki, että tyttö on saanut verenperintönä työergonomisen taidon kehon käyttöön. Arvoisa lukijani - huomaa kyykistysasento alaseinää maaltessa. Myös ranne on suorassa suhteessa siveltimeen. Ehkä pientä kehittämistä niskan kohdalla, eli niska suoraan ja silmillä seuraten pensselin vetoa.

Sitten uitiin ja huilittiin ja mentiin vetämään toinen kerros. Kolmatta ei viitsitty (maali olisi loppunut kesken). Ja tosi hienolta näyttää!!! Kyllä nyt kelpaa nukkua!



"Hiirulaisen hieno maja...

oli pieni kenkäraja. Siellä hiirulainen eli, pienoisiaan paimenteli. Antoi maitoa ja pullaa, lauloi illoin tuutilullaa." Näin runoili vuonna 1958- siis ei itse asiassa kovinkaan monta vuotta sitten - Martti Haavio. Muistan tuon runon kuin eilisen päivän, sillä meillä oli lapsuudenkodissa Haavion keltakantinen pieni runokirja. Mutta ajat ovat muuttuneet, eivät ole hiirulaisetkaan enää kuten tuo Haavion pieni hiirulainen!

Kuten te kaikki kahden käden sormiin mahtuvat lukijani tiedätte, meikäläinen on varsinainen sisustussuunnittelija. Löytyy referenssiä; vaikkapa se ystäväni ulkohuussi, joka on siis nykyisin nimeltään cuvette de toilette dehors, joka vastaa paremmin sen design-tasoa! No tämän oli tajunnut myös pieni hiirulainen, joka asustelee jossain mökin nurkilla. Ja tekin varmaan tajusitte, että meikäläinen, luettuaan ensin kolme surkeaa vuotta kolmen eri opettajan johdolla ranskaa lukiossa, on jäänyt kielitaidossa tasolle, jolla ei todellakaan voi ylpeillä. Tu sais!

Talvella puusavotassa huomasimme, kun pieni hiirulainen piipersi lumihangessa nälissään. Hellyydentunnossa kävimme tietenkin laittamassa pari piparia kannon päälle ja seurasimme, miten se raahasi niitä koloonsa. VIRHE!!! Eipä arvattu, millainen röyhkimys tästä mukamas säälittävästä hiirulaisparasta tulisi. Ekana se tietty pyöräytti sen pienokaisparven itselleen ja syötteli sitten niille piparit. Sen jälkeen se kuvitteli, että myös mökistä löytyvät ruokamurut kuuluvat sille.

Nimittäin, keväällä mökkiin alkoi ilmestyä käyntien välissä pieniä papanoita, joita tämä hiirulainen jätti jälkeensä. Hiirulaisten aivot ovat pienet eikä sillä tietenkään riittänyt älliä, että se olisi hävittänyt todistusaineiston. Varauduimme kuitenkin ryöstöretkiin ja olimme laittaneet kannet kaikkiin ruokapurkkeihin. Vilin ruokakupin päälle laitoin huolellisesti alumiinifolion, sillä oletin, että sen pienet etuhampaat kirskahtavat ikävästi folioon ja se jättäisi ropelot rauhaan.

Toisin kävi! Eikö tämä rontti ollut ovelasti saanut siirrettyä folion syrjään ja raahannut kaikki (!) ropelot omaan pesäänsä! Vili ei ollut asiasta moksiskaan, sillä sille oli korvaukseksi syötettävä makkaraa... Tämä ei ollut edes ensimäinen kerta, kun hiiret ryöstävät Vilin ruuat. Siitä kerrottu tarina on Ensimmäinen murhani.

Kyllä huomaa, että meitsi on kesälomalla, sillä jo nyt päästään varsinaiseen asiaan. Sen lisäksi, että hiirulainen röyhkeästi ryösti Vilin ruuat sisältä, se oli käynyt puremassa ja varastamassa ulkohuussin hienosta matosta loimilangoista solmitut hapsut. JA sen lisäksi nakertanut neliönmuotoisen palan varsinaista punaista mattoa??! Kuten kuvasta näkyy, maton hapsutkin ovat kadonneet. Mutta sen verran on annettava tunnustusta hiirulaiselle, että on se hemmetin tarkasti tuon palan nakertanut!!

Hiirulainen tietty, maha pulleana päätti vielä piristää oman pesänsä ilmettä mutta rajansa kaikella. Nimittäin, nyt lähtee hiirulainen! Minä muistan toisenkin runon, se alkaa näin: "Hanki taloon 42, pistä..."

Vielä tarkemmin runoon perehdyttyäni eli juuri nyt tajusin, että ei tuo Haavion hiirulainen tainnutkaan kovin paljon poiketa nykyhiiristä. Itse asiassa se onkin ollut näiden nykygangstojen esi-äiti. Hitostako se sitä maitoa ja pullaa  olisi muuten saanut?!

Yhteisomistuksen autuus

Omistan yhdessä kolmen naapurini kanssa n. 100 metriä Aronia-pensasaitaa. Jokaisen naapurin osuus on 33 metriä, jonka jaan siis heidän kaikkien kanssa puoliksi. Aluksi oletin, että kesällä kitkemme pensasaidan myöskin puoliksi, eli minä omalta ja naapurit omalta puoleltaan. Mikä väärinymmärrys!

Nimittäin, yhtä naapuria lukuunottamatta, muut naapurit olivat ymmärtäneet, että minä kitken kaikkien pensasaidat. Sekä omalta että heidän puoleltaan. Hommahan menee niin, että kaikki eivät ole kiinnostuneita pihatöistä. Voisin mainita tässä itseni ensimmäisenä. Sen näkee siitä, kun kävelyttää piskiä ja katselee samalla ihmisten pihoille. Ei tarvitse olla mikään hortonomi tehdäkseen havainnon, että tuon tontin omistajat  oikeasti nauttivat pihatöistä ja tuon taas eivät.

Minut ajaa pihatöihin velvollisuus ja asenne, että piha ei saa näyttää ränsistyneeltä. Samoin se, että kasvit kasvavat itse asiassa paremmin, jos välillä jaksaa repiä rikkaruohot niiden seasta. Lomani aluksi päätin panostaa hyötyliikuntaan ja jo eilen, siivottuani, rynnistin pensasaitojen kimppuun. Enpä olisi itsekään uskonut, millaisen kasan heinää ja rikkaruohoja sain kiskottua pensasaidan ympäriltä. Ja minulla on sentäs kuoriketta katteena Joudun hommaamaan peräkärryn, että saan kuskattua rikkaruohot tontilta. Komposti on nimittäin ihan tukehtumaisillaan.

Korostan tässä, että kyseessä ei siis ollut pelkästään omalta puoleltani jahtaamani ruohot, vaan osittain myös naapurien. Aronia-aitataimet olivat tukehtumaisillaan heinään ja muutenkin koko aita näyttää rytöläjältä. Mutta kauneus on katsoja silmissä. Ja jokainen saa tehdä omalla tontillaan mitä huvittaa, tai jättää tekemättä.

No, tulipa sekin tehtyä. Nyt on jo kaksi isoa hommaa kesälomatöistä tehtynä. Kolmas odottaa tuolla Lieksan suunnassa, eli siellä on muutama sata neiliötä niitettävää ruohoa odottamassa. Ostin raivaussahan! Sillä lähtee!!!

Näin se kesäloma alkaa...

Laulavat Matti ja Teppo. Tai ainakin Matti laulaa, en ole koskaan kuullut Tepon ääntä. No joka tapauksessa, meikäläisellä alkoi kauan odotettu kesäloma. Yksi esimiehistäkin käveli töissä päivällä ohi, mutta ei toivottanut hyvää lomaa, mistä vedin kollegan kanssa johtopäätöksen, että ei kiinnosta esimiehiä lomien vietto.

Mutta minua kiinnostaa! Tänä kesänä ajattelin satsata kesäloman onnistumiseen ja luin pikavinkit Hesarista. Eka vinkki oli, että viimeisellä työviikolla kannattaa löysäillä ja toisekseen, ei kannata tehdä mitään tarkkoja suunnitelmia lomalle.  Kolmanneksi vinkiksi Hesari ehdotti, että heti loman alkuun kannattaa ottaa joku raju irtiotto normaaleista rutiineista. Tätä ehdotti myös eräs sukulaiseni! Sovelsin noita ohjeita hieman ja tein hulluna (yli)töitä koko viikon, jotta pääsin lähtemään lomalle puoli tuntia (!) ennnen normaalia työajan loppumista.

Panostin kuitenkin tähän irtiottoon. Pitäsi tehdä jotain sellaista, että työt unohtuvat tykkänään. Joku kolmen päivän ryyppyputki??? Se ei innostanut. Ei myöskään lattiajooga, jossa olisin pyöriskellyt pölypalleroitten keskellä.  Niinpä päädyin siihen, että lähden tytön kanssa shoppailemaan!!! MINÄ shoppailemaan! Minä SHOPPAILEMAAN?! Se on tosi rajua! Varmasti työt unohtuvat. Tarkistin tilini saldon ja eikun matkaan.

Suuntasimme kohti Jyväskylää ja siellä kohti keskustan kahta shoppailukeskusta, joista olin hehkuttanut tytölle. Tyttö totesi, että täällä on kolme (kuitenkin niin monta) kauppaa, joista nyt voisi löytää jotain kelvollista. Olin tosi helpottunut, koska jo toisen kaupan kohdalla olisin varmaan tosi tylsistynyt. Onneksi tyttö oli tullut äitiinsä ja toimi tosi suoraviivaisesti eli menimme kauppaan, tyttö loi yleissilmäyksen noin 10 sekunnissa ja päätti sen jälkeen, kierretäänkö rekit vai ei. Sovittaminen sujui yhtä nopsaan ja kassalle päädyimme ennätysajoissa. Hyvä juttu! En itse asiassa kerinnyt tylsistyä ollenkaan!

Noin 1½ tunnin shoppailun jälkeen tyttö oli ostanut sen mitä tarvitsi ja minä olin ostanut itselleni hupparin ja kengät. Lisäksi sain kolme muovipussia auton roskapusseiksi. Oli tosi kiva! Kävelimme räsymattoa pitkin kohti hotellia.

Ja nyt seuraa ihan hirvittävä julkinen tunnustus, jonka te kaksi poloista lukijaani joudutte kestämään; nimittäin tarjosin tytölle elämäni ensimmäisen drinksun! Se liittyi siihen osioon, että on tehtävä jotain epänormaalia, että pääsee pois työrutiineista!  Kaikkeen sitä joutuukin, kun yrittää noudattaa ohjeita!!! Minulla ei ole tapana nimittäin tarjoilla aikuisille lapsilleni mitään drinkkejä, kuten eräällä, jonka nimeä en juuri nyt muista...

Ihan hävetti. Baarissa kaikki tuijottivat meitä; varmaan osa ajatteli, että kylläpä tuo äiti on johtamassa tytärpoloaan huonolle tielle?! Minä äiti-parka join Irish Coffeetani häpeillen. Tyttö sen sijaan joi kesädrinksuaan ihan hilpeällä mielellä, sillä shoppailut olivat sujuneet hyvin. Otimme pari selfietä, joita en osaa vielä ladata uudesta puhelimestani tänne blogille (teidän onneksenne).

Tästä ilahtuneena (siis shoppailujen onnistumisesta) suuntasimme syömään ravintolaan, jonka S-koon annoksetkin olivat järkyttävän isoja. Emme jaksaneet enää lähteä laulamaan karaokea, vaan vyöryimme hotelliin nukkumaan. Siinä välissä olin ehtinyt järkyttää erästä baarimikkoa, jolta tilasin GingerJoe-oluen JÄILLÄ! Tämäkin vaan sen irtioton takia... Tyttö haastatteli vielä minua 50-vuotis pyöräilyreissustani ja aikoo tehdä siitä yhden koulutehtävänsä. Eli ei mennyt hukkaan tämäkään reissu, ei!

Kaikkeen sitä joutuukin, todetakseen, että oikeesti: NYT ALKAA MEITSILLÄ LOMA!!!! JIHUU!!!!

Ps. Oli tosi kivaa!!!

Kännykkä oppaana

Nyt on pakko kertoa asia, jota kaikki aiemmat kuulijat eivät ole uskoneet!  Mutta totta se on!! Nimittäin, uusi älykkökännykkäni navigoi ilmansuuntien, ei kadunnimien mukaan!

Olin nimittäin  Jyväskylässä tuossa vähän aikaa sitten ja laitoin uuden puhelimeni navigaattorin suunnistamaan kohteeseen, ei suinkaan Jyväskylään, vaan Viherlandiaan. No aluksi navigaattori mökötti alkumatkan ja oli mykkäkoulua jotain kolme kilsaa. Sitten se lopulta armeliaasti tokaisi, että käänny oikealle heti. Tämän olin kyllä itsekin jo oivaltanut, sillä minulla on sen verran hyvä kaukonäkö.

Navigaattori jäi päälle, kun lähdimme takaisin. Vanhana partiolaisena osasin tietty jo suunnistaa samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Edessä oli T-risteys ja ainut järkevä reitti oli kääntyä vasemmalle. Mutta ilmansuuntiin erikoistunut Samsungin navigaattoritäti parahti, että käänny KOILLISEEN!!!

Koilliseen? Minun olisi pitänyt tietää T-risteykseen tullessani, onko koillinen oikealla vai vasemmalla. Yleensähän se on oikealla, jos pohjoinen on suoraan edessä... mutta nytten se oli siis vasemmalla. Metsään olisi menty jos olisi uskottu navigaatoria eikä omia suunnistustaitoja.

Uusi puhelin

Tuli taas todistettua sekin selviö, että nykyajan puhelimet ovat miltei kertakäyttökamaa. Puhelimeni, jolla oli ikää vajaat kaksi vuotta, otti ja pimeni lopullisesti. Onneksi minua oli informoitu, että puhelimeen voi asentaa muistikortin ja onneksi nerokas puhelin oli älynnyt tallentaa kaikki kuvat kyseiselle kortille. Kuvat siis säilyivät.

Sen sijaan menivät kaikkien kamujen osoite- ja syntymäpäivätiedot sekä kalenteri. Että sniif vaan! Toki minulla on syntymäpäivät kirjoitettuna oikein vanhanaikaisesti sellaiseen syntymäpäiväkirjaan, josta löytyy vielä erityinen runo tai riimi jokaiselle päivälle. Jos ei olisi, niin nolosti olisi käynyt. Ei kuitenkaan yhtä nolosti kuin osalle tulevasta perikunnastani, josta kaikki eivät edes muista oman äitinsä syntymäpäivää isästä puhumattakaan...

Varsinaiseen asiaan palatakseni, oli siis ostettava uusi puhelin. Vitkuttelin ostoa kaksi viikkoa, koska olin kaukoviisaasti jemmanut yhden vanhan melko toimivan kapulan sukanvarteen ja pärjäsin sillä välttävästi. En kuitenkaan saanut otettua kunnon valokuvia, läheteltyä viestejä whatsApilla, katsottua forecan säätä tai googlattua muita tärkeitä tietoja netistä, kuten  vaikkapa omaa sähköpostiani, jota en muutenkaan usein katsele.

Olette ehkä, te harvat mutta sitäkin fiksummat lukijani, jo huomanneet, että meikäläinen ei ole mikään himoshoppailija. Niinpä pyysin porukoita katselemaan minulle valmiiksi puhelinmallin ja kauppan, mistä sellaisen helpoiten löytäisi. Ensin ajattelin, että ostan samanlaisen kuin rikki mennyt oli, mutta sen valmistus oli lopetettu... Sitten ajattelin, että ostan joka tapauksessa sellaisen, missä on näppäimet, mutta tietoteknisesti lahjakkain poika sanoi, että tipahdan lopullisesti kehityksestä, jos en osta hipaisunäppäinmallia vaan jämähdään takomaan näppäimiä. Positiivista lausunnossa oli se, että tulkitsen asian niin, että en ole vielä aivan kivikauden tasolla lasten mielestä.

Puolustin kantaani sillä, että näppäinpuhelimella voi tekstailla huolettomasti samalla kun ajaa autoa. Samoin, minullahan on jo työpuhelimessa hipaisunäyttö ja sen kokemuksen myötä olisi luullut olevan päivänselvää, että tulevaisuuden viestintäni perustuu savumerkkeihin. Mutta muistaen yhä kasvavat hiiidioksidipäästöt, oli luovuttava tuumasta.

Niinpä kävelin kauppaan, kysyin onko valkoisena ja menin kassalle. Noinkin lyhyen shoppailuhetken aikana myyjä kerkisi myydä minulle hipaisunäytöllä olevaan puhelimeen suojamuovin, jotta näyttö ei mene pilalle... Juuri näin!

Ostinkin Samsungin, koska Nokia Lumian työpuhelin on niin painava, että en jaksa raahata samankokoista puhelinta työpäivän jälkeen enää kotona. Opin käyttämään puhelinta heti. Tai aika heti. Tai ainakin opin. Tai ainakin nopeammin kuin olin odottanut itse! Toki sain asiantuntevaa opastusta. Ja pari kertaa pystyin päättelemään jopa loogisesti oikean toiminnan.

No sitten luulin, että minulla menee hirmusummat maksuja datapaketista. Ja dataa tarvitaan, koska älykäs puhelimeni haluaa koko ajan päivittää tietojaan ja olla ajan hermolla! Toisin kuin edes monet ihmisetkään!!! Onneksi piilolahjakkuuteni tulee esiin pojassani, joka oli jo talvella luonut minulle oman soneratilin, jonka kautta vaihdoimme kotoa käsin edullisen datapaketin ja päivitimme muutakin tärkeää, mistä en ihan ymmärtänyt kaikkea. Ja kun aloin ymmärtää, niin ymmärsin erityisesti sen, että on todellakin parempi olla ymmärtämättä. Ja kun tässä nyt puhun monikossa puhelimen säätämisestä, niin se johtuu vaan sosiaalisesta luonteestani, ei tekijöiden määrästä.

Älykköpuhelimessani on siis hipaisunäppäimet. Minulla on liian isot sormet. Summa summarum, kuten me puolikuolleet latinistit sanomme, onneksi minulle on asennettu sanojen oletussyöttö. Olen jopa huomannut, että on helpompi kirjoitella puhelimen kehittelemiä juttuja kuin yrittää vääntää lauseita pakonomaisesti omien ajatusten mukaan.

Eilen sain WhatsAppiin viestin, että ihmeiden aika ei ole ohi... Mitenkähän tuonkin sitten tulkitsisi...

Kirjallisuuden innoittamana

Luin tuossa pari iltaa sitten Pirkko Heisken kirjaa Hyvinvointia työyhteisöön. Korostan jo tässä vaiheessa, että asialla ei ole mitään yhteyttä oman työyhteisöni mihinkään vointiin..

Kirjassa pohditaan mm. kiireen merkitystä nykytyöyhteisöissä. Kiire, sen kokeminen yksilötasolla ja kiireinen käyttäytyminen ovat hyvin mielenkiintoisia asioita. Joillakin  työpaikoilla touhukas käyttäytyminen, vaikka mitään ei oikeasti saataisikaan aikaiseksi, koettiin hyväksi työnteoksi. Silloin työn ajatellaan olevan jotain konkreettista, kuten kantamista, papereiden täyttämistä, puhelimessa asioimista.  Monesti tällaisissa työpaikoissa ajatteleminen, asioiden pohtiminen ja eri näkökulmista tarkastelu koettiin jopa laiskotteluksi.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että jos hankalia asioita ei pysähdytä pohtimaan eikä niille ei keksitä ratkaisuja ja vastaavasti suunnittelua ja kehittämistä ei koeta "oikeaksi työnteoksi", työyhteisössä tehdään samoja  virheitä vuodesta toiseen.  Työaikaa hukataan samojen virheiden korjaamiseen eikä kukaan tunnu ymmärtävän, että juuri se aiheuttaa kiirettä. Kyseessä on tavallaan paradoksi; olisi pystyttävä seisahtumaan tehostaakseen toimintaansa.

Monesti mietin, että jostain asiasta saatetaan valittaa kuukausikaupalla, mutta "kenelläkään ei ole aikaa" pysähtyä ja laittaa asiaa kuntoon. Jos kaikki se aika, mikä käytetään asiasta valittamiseen, käytettäisiin asian korjaamiseen, kiirekin vähenisi. Joskus taas isolla porukalla saatetaan pohtia jotain melko vähäpätöistä asiaa, jonka yksikin olisi saanut kuntoon, mutta tasavertaisuuden kaapuun verhoutuen asioista pitää päättää yhteisissä palavereissa. Se on tietenkin selvää, että jos joku sitten kehittää jonkin asian yhteiseksi hyväksi, niin kiitosta ei tietenkään kannata antaa. Tyyppihän voisi vaikka ylpistyä ja olisinhan minäkin sen voinut tehdä...

Kiire voi olla myös työntekijöiden keskinäisen kilpailun keino Heisken mukaan. Joku tekee saman työn kaksi kertaa nopeammin ja jopa laadukkaammin kuin toinen. Jos tasa-arvosta kiinni pitäen halutaan, että kaikki tekevät kaikkia töitä, työaikaa menee työnantajalta hukkaan. Joissakin yrityksissä työt on mitoitettu ja kaikkien työntekijöiden on päästävä samaan tulokseen samassa ajassa. Jopa omalla alallani olemme sitä mieltä, että on ihan oikein "kellottaa" työtehtävät ja jokaisen työntekijän on selviydyttävä niistä.

Asiakkaalle ei oikein voi sanoa, että avatkaa se ruokalanne puoli tuntia myöhempään ensi viikolla, kun meillä on hitaampi työntekijä (joka ei ole opetellut työtä kunnolla tai ei muuten vaan halua käyttää nykyaikaisia työmenetelmiä) töissä. Voiko kaikkia töitä mitoittaa? Voiko vaatia, että jokaisen on selvittävä samoista töistä samassa ajassa? Voiko ylipäätään joiltakin vaatia enempi kuin toisilta? Tai, voiko kaikilta samaa työtä tekeviltä vaatia ylipäätään samaa osaamista?

Pekka Ruohotie on muokannut Tynjälän taulukon pohjalta muuttuvan työelämän edellyttämiä valmiuksia. Nämä asiantuntijavalmiudet ovat mielestäni sellaisia, että ne eivät säily tai ilmesty itsestään. Jokaisen työelämässä itseään asiantuntijana pitävän olisi pysähdyttävä pohtimaan tuota taulukkoa ja oikeasti mietittävä, missä tasolla on itse. Me opettajat olemme arvioinnin ammattilaisia; etenkin toisten arvioinnin. Mutta onko meillä kaikilla rohkeutta tai taitoa arvioida itseämme?!

Tieto-, viestintä- ja automaatiotekniikan kehitys vaatii tietokoneen ja-verkkojen käyttötaitoa, medianlukutaitoa, kriittistä ajattelua ja ongelmanratkaisutaitoja. Globalisaatio puolestaan edellyttää, että kulttuuriosaaminen, suvaitsevaisuus, eettisyys, sopeutuvuus ja kielitaito ovat sillä tasolla, että voimme kohdata vaikkapa maahanmuuttajaopiskelijan tasavertaisena yksilönä. Jatkuva muutos, kompleksisuus ja yleensä epävarmuus edellyttävät, että pidämme yllä oppimisen taitoja, reflektiivisyyttä, joustavuutta, aloitteellisuutta, yrittäjyyttä, monialaisuutta, rajanylitystaitoja ja kykyä sietää paineita. Verkostoituminen, tiimityö ja projektit vaativat, että jokaisella on yhteistyö-, esiintymis- ja kommunikaatiotaitoja. Symbolianalyyttinen työ edellyttää puolestaan korkean asteen ajattelua, innovatiivisuutta ja visiointikykyä. Rutiinipalvelut puolestaan perustuvat luotettavuudelle ja täsmällisyydelle.

Tuon taulukon sisäistettyään saattaa pukata hieman stressiäkin; ainakin jos haluaa olla siellä ammattilaisten kärkipäässä. Kyvyssä sietää stressiä on paljon yksilöllisiä eroja. Heisken mukaan stressinsietokykyiset ihmiset ovat vaan kyenneet jäsentämään työtehtävänsä tavallista paremmin. Tämähän olikin hauska tieto. Eli tekemällä työt jäsentyneesti, priorisoimalla ja organisoimalla asioita kiirekin vähenee, sillä aikaa ei mene samojen asioiden pyörittelyyn.

Summa summarum, kuten me entiset latinanlukijat sanomme, ollaksesi hyvä ammattilainen, sinun on ensiksi pystyttävä näkemään kehittämiskohteesi. Se tapahtuu reflektoimalla ja ottamalla vastaan palautetta. Ilman palautetta on vaikea nähdä kehittämiskohtia itsessään. Se lisäksi tarvitaan vielä halua kehittyä ja kehittää itseään. Ja se tapahtuu pitkälti normaalin työajan ulkopuolella eli omalla ajalla opiskelemalla, pohtimalla, ajattelemalla, lukemalla ja vertaistuen avulla.

Että tämmöstä tuli mieleen tällä kertaa.

"Karhunpoika sairastaa

häntä hellikäämme, lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme..." Näin armaasti laulettiin minun lapsuudessani mutta kuten olen huomannut, niin eipä punaposkiset palleroiset enää vastaavia värssyjä pahemmin luikauttele. 3-vuotiaat heiluvat jo Robinin keikalla ja ekaluokkalaiset pitävät nolona ns. perinteisiä lastenlauluja.

Sama meininki jatkuu aikuisten maailmassa. Viime kuussa Ranualla karkasi 4-vuotias karhunpoikanen aitauksestaan eläinpuistosta. Nalle yritti päästä takaisin aitaukseen, mutta tuolla ilmeisesti minuuttien karkumatkalla siitä oli tullut ensimmäisen asteen kriminaali ja ainut ratkaisu oli ampua sille kuula kalloon. Jutusta ei noussut edes hälyä.

Olen seurannut telkkarista muiden maiden eläinpuistojen karkulaisten kohellusta ja niissä ensisijaisesti karkulaiset tainnutetaan nukutusnuolella ja hiissataan sen jälkeen takaisin häkkiin. Olipa kyseessä kuinka vaarallinen elikko hyvänsä! Tässä meikäläisten murhassa sen sijaan otettiin henki pois karhulta, joka yritti tunkea takaisin aitaukseensa. Huhhuh, sanonpa vaan. Ikinä en enää osta lippua Ranuan eläinpuistoon.

Nallesta puheen ollen, itsekin sairastelin viime viikolla. Olin yhden päivän sairaana töissä ja sen jälkeen makasin muutaman päivän kuumeessa ja äänettömänä petissä. Sain oikein ihastuttavasti huolenpitoa ja hoivaa, että tattista vaan!

Äänen menettäminen tämmöiselle verbaaliakrobaatille ja puhetyöläiselle, kuten meikäläinenkin sattuu olemaan, on iso juttu. Ehkä vielä isompi lähipiirille? Koin miltä tuntuu, kun ei voi sanoa mitään, vaikka päässä risteilisi miljoonia ainutlaatuisen tasokkaita ajatuksia. Totuuden nimessä, olin suurimman osan ajasta niin sairas, että hohdokkaita ajatuksia ei kuitenkaan ollut tungokseen asti.

Silti kun jotain kysyttiin, tai puhuttiin, niin oli vain oltava hiljaa ja toivottava, että vastapuoli on tunteiden tulkki ja osaa melko pienimuotoisesta elekielestäni muodostaa oikeita tulkintoja ja tämän jälkeen toimintoja. Kuten "Voisitko oikeesti nyt lämmittää sitä viinimarjamehua termoskannuun, ettei koko ajan tartte ruinata lisää?!" selvisi sillä, että osoitin sormella täyttä mehukuppia. Tai "Ei, en jaksa lähteä nyt saunan pesuhuoneeseen istumaan vaan minulle riittää, jos keität vaan kulhollisen kuumaa vettä sitä höyryhengitystä varten, kiitos."selvisi sillä, että osoitin sormella vesikulhoa.  Ja "Kyllä, vaikka olen ottanut jo kolme kuussatasta burnaa, parasetamonin ja pari ruokalusikallista kolmioyskänlääkettä, niin voin ottaa vielä nenäsuihkeet, mielellään molempiin sieraimiin..." selvisi sillä, että osoitin sormella lähimmän aa-kerhon puhelinnumeroa... No ei ollut hauska. Ei ollutkaan.

Kun olo alkoi hieman parantua, ajattelin, että voisinko olla omassa työssäni ja muussa elämässäni vaan äänetön, ns. hiljainen yhtiömies elikkäs meikäläisen tapauksessa tietenkin - nainen. Kuuntelisin ja katselisin lempeillä silmilläni, kun muut tekisivät päätöksiä, jotka vaikuttaisivat myös omaan elämäni. Istuisin hiljaa, en sanoisi omia mielipiteitäni ja korkeintaan kokousten jälkeen kuiskuttelisin niitä nurkan takana jollekin luottokamulle, joka vuotaisi kuitenkin  asiat välittömästi muille.Olisiko hienoa? Ei tarvitsisi ottaa vastuuta päätöksistä, joita ei tekisi. Istuksisi vaan ja nyökyttelisi ja kun tulisi vastuunoton hetki, niin pyörittelisi silmiään ja antaisi ymmärtää, että ei edes ymmärrä mistä puhutaan.

Mutta ei se minulta onnistuisi. Olen vastuunkantaja, ideoija ja toteuttaja. Teen nopeasti asioita, joita osa ei ole vielä keksinytkään.  Menisi tieto, taito ja osaaminen hukkaan, jos alkaisin vaan komppaamaan. Silti ajattelen niin, että alan nyt tietoisesti välillä olla hiljaa; taktikoin. Saa nähdä, miten se onnistuu.

Pallohullun päiväkirjasta, osa Mammaa IKÄVÄ!

Sniif!

Minä pieni tanskalais-ruotsalainen pihakoira olen joutunut kaappauksen uhriksi. Eilen luulin, vai oliko se toissapäivänä, että pääsen kakkilenkille, mutta minut sullottiin autoon ja jouduin omalta ihanalta sohvaltani taas sen ärsyttävän Nickin luokse. Se ei asu meillä, vaan se asuu minun ex-emännän luona. Minä sen sijaan asun minun oman mamman luona, joka ei halua, että sanon sitä mammaksi, koska olemme kuulemma niin eri näköiset.

Mutta ei se minua haittaa, koska olemme niin saman luontoiset. Molemmat niin tyyniä ja hyvätapaisia. Ainakin minä. Eilen tai viime vuonna vai milloin se nyt olikaan, niin ovikello ei soinut enkä kerinnyt yhtään haukkumaan edes, mutta siinä se Nickille haiseva Nickin emäntä seisoi, ovella. No ekana ex-emäntä sanoi, että JEE!! ja luulin, että se sanoi SAAT NAMIN!

Mutta se sanoikin, että nyt saat lähteä kidutuskammioon, senkin pikku porsas! Minä olen kuulemma lihonut. Niin ihan kohtuutonta. Jos nyt olenkin hieman pyöristynyt, niin se vaan pukee minua! Me sitä paitsi mamman kanssa ollaan mietitty, että koska minä olen jo aika vanha, niin minun pitää saada paljon ruokaa, että kerkiän syödä sitä mahdollisimman paljon ennen loppuhuipennusta. 

Eihän tuota näe edes

Tässä ex-emäntä tarjoaa minulle päivällistä. Minusta tuossa on aika vähän ja joudun tekemään pari temppuakin, jotta saisin mokoman sirun suuhuni. Minä olen sentäs aika roteva, joten sen mukaan pitäsi sitä ruokaakin mättää lautaselle, eikä vahtia jotain taulukkoja. Nyt olen sitten viimeiset päivät, tai viikot, ollut nälkäkuoleman partaalla ja odotan vaan, milloin mamma tulee ja pelastaa minut. 

Voin vähän maistaa...

Sen sijaan mamman tarjoilut näkee tässä. Ei se parka edes itse syö mitään, kun kaikki herkut vaan antaa minulle. Ei minulle tietenkään oikein maistuisi, mutta jos kauniisti pyydetään, niin voinhan pikkuisen maistaa. Mitä, sanoitko, että saan myös piparin?!

Minulla on niin kova ikävä jo päästä omalle sohvalle. Miten ne tyhmät linnut on nyt pärjänneet, kun en ole ollut vahtimassa niitä? Tai naapurit? Ovat varmaan ajaneet autoillaan pitkin kujaan sinne tänne, kun en ole päässyt komentamaan niitä!

Voi mamma, minulla on niin YKSINÄISTÄ! Tuo Nicki vaan vahtii minua ja tuijottaa koko ajan, mitä teen. Alkaa tympimään jo tämä omakin murina, kun ei siitä ole mitään hyötyä tuolle piskille Eihän se edes ymmärrä pelätä minua.

Kananmunan kuorimisen jalo taito

Yleensä käy elämässä niin, että mitä useammin jonkin työn tekee, sen paremmin siihen harjaantuu. Tämä sopii erityisesti omalle alalleni; harjaantuminen siis. Leipääntyminen on myös eräs vaihtoehto, mutta ei koske toistaiseksi minua. Oletuksena on, että työn rutinoituessa se muuttuu taitavammaksi ja taitavammaksi suoritukseksi.

On kuitenkin eräs asia, jossa olen kokenut mielettömistä toistomääristä huolimatta taantumaa. Ja se on tuo otsikossa mainitsemani kanamunan kuoriminen. Miten voi olla nykyisin niin vaikeaa saada munasta kuoret irti niin, että puolikas munasta ei jää epämääräisenä möhkäleenä kuoren sisälle. Tai niin, että kuori rikkoontuu miljoonina palasina ja muna puolestaan tahmautuu pikku kätösiin samalla tavalla kuin tokaluokalaisena virkkaamani pannulappu aikoinaan. Tai kuoren saa kyllä irti, mutta samalla  munan valkuainen on tarrautunut kuoreen kiinni ja se on kaavittava ns. parempiin suihin lusikalla. Miksi kuoret eivät irtoa kuten aiemmin, eli muna vaan lumpsahtaa irti kuorista helposti ja parilla kopautuksella?!

Vähän googlasin tuskaani, niin syykin selvisi. Munat ovat liian tuoreita ja silloin kuori ei irtoa. Ennen vanhaan, niinä vanhoina hyvinä aikoina, myytiin kaupassa vanhoja munia, niin ei ollut tätäkään ongelmaa...

Lakkoja Kiinassa!

Mietin tässä, että jo on aikoihin eletty. Nimittäin, kiinalaisetkin ovat alkaneet lakkoilemaan. Mikäs siinä, se on aivan oikeutettua. Etenkin kun lukee, missä tehtaissa näitä lakkoja järjestetään. Siellähän komeilevat tietenkin Nike, Adidas, Reebok ja Puma, joille kiinalaiset valmistavat urheilujalkineita.

Kiinalaisten keskipalkoissa on valtavat erot. Se voi olla työpaikasta riippuen n. 150 - 200 euroa kuussa, mutta voi jäädä jopa puoleenkin tuosta. Sen sijaan valtion korkeissa viroissa  olevilla palkka voi olla moninkertainen tuohon verrattuna. Hotellityöntekijöillä respassa ja tarjoilijoilla palkka voi olla juuri tuota 200 euron luokkaa - työstä ja sen arvostuksesta riippuen. Osassa tehtaita palkka voi nousta 500 euroon, mutta maaseudun hikipajoissa, joita sielläkin on siis pilvin pimein, se jää jonnekin nälkäpalkan tietämiin.

Eläminen on tietty kustannuksiltaan ihan eri luokkaa kuin länsimaissa; ruoka ja asunto eivät lohkaise samaa koloa suhteessa kuin meillä, missä omistamme monesti oman kodin lisäksi vielä kesämökin, auton, veneen ja muuta härpäkettä. Siis ihan keskivertoduunaritkin. Kiinassa ei ole sosiaaliturvaa eikä eläkejärjestelmää, joten rahaa olisi saatava säästöön. Lisäksi sitä on lähetettävä omille vanhemmille kauas kotikonnuille.

Kolmessa viime vuodessa kiinalaisten palkat ovat keskimäärin kaksinkertaistuneet. Mieti!! Ne eivät ole olleet kovinkaan kummoiset, jos suhteuttaa ajatusta vaikka meidän suomalaisten palkkoihin. Meikäläisten neuvotteluissa saatetaan vääntää kättä viikkokaupalla muutaman euron palkankorotuksesta, joka sekin jää saamatta verotuksen kiristyttyä. Ilmankos ulkomaiset yritykset ovat Kiinassa huolissaan ja ovatkin jo uhanneet siirtää tuotantoaan sellaisiin maihin, joissa heille jää enemmän netottavaa. Olisiko Banglades, Pakistan, Intia, Vietnam, Singapore ja Espanja?! Mikä ei kuulu joukkoon?

Mikäli lehtitietoja on uskominen, niin espanjalaisilla on kova työttömyysaste tällä hetkellä (peräti 27 %) ja siellä palkkakustannukset ovat laskeneet niin alhaisiksi, että 10 vuotta sitten Kiinaan menetettyjä alihankintaurakkatöitä ompelimoissa on valunut takaisin Espanjaan. Espanjalaisnaisille kelpaa nyt n. 800 euron kuukausipalkka, kun työttömyys on saanut heidät ottamaan vastaan työtä pienelläkin palkalla. Se taitaa silti olla enemmän, kuin keskimääräinen ompelutyöntekijän palkka vaikkapa Banglahesissa.

Ja sitten rahanpesun sijasta vielä kasvojenpesua. Nimittäin Foxconn, tuo itsemurhaiskujen surullinen iPhoneja valmistava tehdasjätti, nosti Kiinassa työläistensä palkkoja peräti 30% vuonna 2012. Palkat pompsahtivat peräti 207 euroon kuukaudessa. Se, että työviikot ovat 6-7 päiväisiä ja työpäivät puolestaan jopa 14-tuntisia, ei ole kovinkaan suurta merkitystä tuohon varsinaiseen palkkaan. Paitsi, ylitöistä maksetaan 50% korvaus. Kiinalaiset siirtotyöläiset lähettävät aina osan palkastaan kotiin, jopa tuhansien kilometrien päähän perheelle, jota he näkevät ehkä kerran vuodessa. Harva pääsee timeentuloillaan vakaaseen turvallisuuteen, kuten me keskivertosuomalaiset.

Foxconn on itsessään kaiken kauheuden ja toiveiden perikuva. Sitä pidetään suhteellisen hyvänä työnantajana. Sinne halutaan töihin, mutta sieltä on vaikea irtautua.  Siirtotyöläiset elävät tehdasalueella, tekevät ostoksensa yhtiön kaupoista, syövät yhtiön ruokalassa ja kuluttavat mahdollisen vähäisen vapaa-ajan yhtiön kerhoissa. Se on melko kätevää yhtiölle, joka saa palkkarahoista suuren osan takaisin em. tavalla. Työläisten ansiota on hankalaa suoraan verrata länsimaisten tehtaiden vastaaviin (siis länsimaissa ei todellakaan ole vastaavia!), sillä työpaikka pitää sisällään myös asunnon, terveydenhuollon, vakuutukset ja ruokailun päivällä.

Kuri on Foxconnilla kovaa, miltei sotilaallista. Sehän on sitten melko hauskaa, että Foxconnia ei omistakaan kukaan länsimainen pahisyritys, vaan taiwanilaiset.

Että semmoista, näin hiljaisen viikon kellokeskiviikkona. Ei muuta kuin lehmänkelloja hakemaan ja Mansikkia parresta etsimään...