Ei näkynyt ketään mahdollista syyllistä, joten etenin varovasti keittiöön. Pöydällä oli lappu, lapun vieressä oli lautanen. Lautasella oli piirakka. Se näytti ihan omatekoiselta.
Pienet armaat lapsoseni, nuo silmäteräni, joille ikää on kertynyt molemmille yli 20 vuotta, olivat leiponeet karjalanpiirakoita joulua varten!!!!! 70 kappaletta! Tähän pystyvät vain mamman omat kullannuput! Mikä yllätys! Mikä riemu! Mikä mieletön idea ilahduttaa nääntynyttä mammaparkaa! Aivan upeaa, sanon minä! Ja mikä maku!!! Kyllä, piirakanpaistamisen geenit ovat takuuvarmasti periytyneet minulta lapsosilleni.
Sain pari iltaa aiemmin tekstarin, missä kysyttiin joululahjatoivetta. Toivoin, että kukaan ei arvostelisi jouluruokiani aattoiltana (ei ainkaan jälkkäriä, joka perinteisesti epäonnistuu - aina). Sitten minulta kyseltiin, milloin paistan piirakoita. Kysymys ei herättänyt minussa epäluuloja. Hieman mietin seuraavaa tekstaria, missä haluttiin tietää, kuinka monta piirakkaa aion paistaa. Mutta ajattelin, että ehkä vaan haluttiin varmistaa, riittääkö piirakoita kaikille.
Olipa täydellinen joululahja! Piirakathan saa syödä vasta aattona... Arvostan todella paljon tätä panostusta! Olen yhä niin iloinen, että melkein naurattaa yhä!
Ai niin se palaneen käry. No ensimmäinen puurosatsi oli hieman palanut kattilaan...
Kun katsoo tuota kuvaa, niin oikeasti ei ollut mitään väliä, että pestiin yli viikko puurokattilaa...
 |
| Sniif! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti