Olipa mahtava hetki tänään töissä! Nimittäin saimme sopparin tutkinnon perusteisiin! JEEE!!! Kollegan kanssa hihkuttiin ja iloittiin asiasta; itse kävin ostamassa ilokahvitkin heti päätöksen nähtyäni. Juhlittiin myös ostamalla munkki puoliksi. Oli todella mahtavaa saada iso työ vihdoin onnellisesti finaaliin. Varmaan pari tuntia meni asiaa fiilistellä, eli tutnui todella helpottuneelta ja onnelliselta.
Kaikki eivät reagoineet samalla tavalla. Ymmärrän, että jos asia ei ole itselle kovin merkityksellinen, niin mitäpä sitä intoilemaan. Että onko sitä omassa päässä vikaa, jos odottaa seuraavalla levelillä olevilta enemmän kuin yhtä sanaa?! Onneksi on niin terve itsetunto, että ei paljon muitten palautteet kiinnosta. Paitsi opiskelijoiden palautteet opetuksesta. Se on minusta se tärkein ja suorin palaute työssä onnistumisesta!
Olen spontaani ihminen ja olympialaisista innostuneena suunnittelin erilaisia tuuletustapoja töissä hienojen hetkien kokemiseen. Minusta liian usein töissä mennään samalla tasaisella linjalla, eikä osata ottaa iloa irti onnistumisista. Omassa tiimissä olemme kyllä, ainakin aiemmin, osanneet iloita! Kun julkaisimme oman opetusvideomme, meillä oli oikein kutsuvierastilaisuus ja kakkukahvit. Kun olemme saaneet soppareita, olemme pomppineet käytävällä ja juoneet leivoskahveja.
Nyt olo on jotenkin latistunut. Omaa iloa ei oikein uskalla näyttää. Mutta minä näytin. Ensin hyppäsin niin korkealle, että läpsäsin lapasella hätäpoistumistie-merkkiä. Sitten hyppäsiin niin, että molemma kantapäät osuivat yhteen kehon oikealla puolella noin 30 cm irti lattiasta, kuten Charles Chaplin Kulkurissa. Yritin vielä hypätä niin korkealle, että olisi saanut läpsäistyä katossa roikkuvaa hätäpoistumistie-merkkiä. Kollega pisti jäitä hattuun, että et kyllä hyppää, sillä voit kaatua ja taas on jalka poikki.
Niin, johan tuota tulikin juhlittua!
24.2.2014
20.2.2014
Vuorotellen...vapaalle!
Meikäläinen saatiin houkuteltua Vuorotellen- koulutukseen, jonka aikana kirkastui, että voisin hakea vuorotteluvapaata. Näin ollen koulutuksen anti on saavutettu 100%:sti, vaikka noilla kahdella asialla ei olekaan mitään tekemistä keskenään ja tuo koulutuskin on pahasti kesken.
Olen ollut töissä nykyisessä työpaikassani melko pitkään; itse asiassa yli 18 vuotta. Olen pyrkinyt kaikki nämä vuodet kehittämään ja kehittymään. Melko mukavasti olen siinä onnistunutkin, etenkin kun sen itse sanon. Asiat muuttuvat ja ainut pysyvä on muutos. Se on ollut tiedossa siitä lähtien, kun opettelin Engeströmini.
Muutosjohtaminen ja työhyvinvointi kuuluvat mielestäni hyvin läheisesti yhteen. Onnistuneessa muutoksessa koko organisaation toimivuus kehittyy. Kun kuuntelin Marja-Liisa Mankaa vahvistui se, että muutoksissa varsinaisten muutosten suunnittelu ja toteuttaminen edellyttää sitä, että työntekijöiden työskentelyolosuhteet, tiedonkulku, työntekijöiden kannustaminen ja varsinainen johtaminen sekä työn sisällöt ja fyysiset olosuhteet vaikuttavat suoraan siihen, miten hyvin muutokset onnistuvat. Muutoksen edellyttämään uuden oppimiseen olisi pystyttävä vastaamaan antamalla mahdollisuus oppia uudet asiat tasavertaisesti organisaation työntekijöiden kesken. Muutoksen aiheuttamaa vastarintaa olisi pystyttävä lyhentämään ja heikentämään kannustamalla ja kirkastamalla muutoksen edut työntekijöille. Kaikki muutokset eivät osoittaudu toimiviksi; silloin olisi pystyttävä sanomaan rehellisesti totuus.
Osaaminen on työntekijöillä erilaista; olemmehan yksilöitä. Joku panostaa omaan kehittymiseen ja toinen jää odottamaan, että tieto tarjoillaan. Mitä enemmän muutoksia on ja mitä vaativampia ne ovat, sen paremmin johdon olisi oltava selvillä työntekijöiden osaamisesta, motivaatiosta ja työn imusta. Vai riittääkö se, että muutoksessa tekninen asia, vaikkapa uuden järjestelmän käyttöönotto, koetaan muutosjohtamisen ainoaksi tai vähintään tärkeimmäksi tehtäväksi?! Kuka vastaan muutoksen läpiviennistä? Kaikki tasavertaisina yksilöinä vai joutuvatko toiset ottamaan enempi vastuuta kuin toiset?
Muutosprosessissa palautteen saaminen on erittäin tärkeää. Mutta jos palautetta ei ole ollut tapana antaa edes seesteisenä aikana, osataanko sitä antaa kovassa paineessa, muutoksen häränsilmässä?! Jos kehityspsykologin yksi tärkeimmistä teeseistä on, että työntekijöiden on annettava palautetta esimiehilleen (eikä niin päin, että esimiesten hyvään johtamiseen kuluu itsestäänselvyytenä palautteen antaminen työntekijöille), ollaan mielestäni surullisessa tilanteessa. Onko palautteen antaminen pois itseltä? Tuleeko minusta heikompi, huonompi tai ammattitaidottomampi, jos annan toiselle palautetta onnistuneesta koulutuksesta, uusista ideoista, yhteisen hyvän tekemisestä?! Ja mitä tapahtuu, jos työntekijänä annan kehittävää palautetta esimiehelleni?! Loukkaantuko esimies? Saanko potkut vai naulataanko ns. uusi naula arkkuun ennen lopullista niittiä? Harvalla työntekijällä on pokkaa antaa esimiehelle rehellistä palautetta silloin, kun tämä menettelytapa ei noudata hyvää esimieskäytäntöä ja tasa-arvoista johtamista. Sillä esimiehellä on valtaa, työntekijällä ei.
Mutta kirjoitinkohan nyt ihan aiheen vierestä? Mitä tekemistä minulla on noiden asioiden kanssa? Prrrrrrrr...........! Huh, heräsin juuri! Kirjoitin nuo asiat varmaankin automaattikirjoituksella.
Olen ollut töissä nykyisessä työpaikassani melko pitkään; itse asiassa yli 18 vuotta. Olen pyrkinyt kaikki nämä vuodet kehittämään ja kehittymään. Melko mukavasti olen siinä onnistunutkin, etenkin kun sen itse sanon. Asiat muuttuvat ja ainut pysyvä on muutos. Se on ollut tiedossa siitä lähtien, kun opettelin Engeströmini.
Muutosjohtaminen ja työhyvinvointi kuuluvat mielestäni hyvin läheisesti yhteen. Onnistuneessa muutoksessa koko organisaation toimivuus kehittyy. Kun kuuntelin Marja-Liisa Mankaa vahvistui se, että muutoksissa varsinaisten muutosten suunnittelu ja toteuttaminen edellyttää sitä, että työntekijöiden työskentelyolosuhteet, tiedonkulku, työntekijöiden kannustaminen ja varsinainen johtaminen sekä työn sisällöt ja fyysiset olosuhteet vaikuttavat suoraan siihen, miten hyvin muutokset onnistuvat. Muutoksen edellyttämään uuden oppimiseen olisi pystyttävä vastaamaan antamalla mahdollisuus oppia uudet asiat tasavertaisesti organisaation työntekijöiden kesken. Muutoksen aiheuttamaa vastarintaa olisi pystyttävä lyhentämään ja heikentämään kannustamalla ja kirkastamalla muutoksen edut työntekijöille. Kaikki muutokset eivät osoittaudu toimiviksi; silloin olisi pystyttävä sanomaan rehellisesti totuus.
Osaaminen on työntekijöillä erilaista; olemmehan yksilöitä. Joku panostaa omaan kehittymiseen ja toinen jää odottamaan, että tieto tarjoillaan. Mitä enemmän muutoksia on ja mitä vaativampia ne ovat, sen paremmin johdon olisi oltava selvillä työntekijöiden osaamisesta, motivaatiosta ja työn imusta. Vai riittääkö se, että muutoksessa tekninen asia, vaikkapa uuden järjestelmän käyttöönotto, koetaan muutosjohtamisen ainoaksi tai vähintään tärkeimmäksi tehtäväksi?! Kuka vastaan muutoksen läpiviennistä? Kaikki tasavertaisina yksilöinä vai joutuvatko toiset ottamaan enempi vastuuta kuin toiset?
Muutosprosessissa palautteen saaminen on erittäin tärkeää. Mutta jos palautetta ei ole ollut tapana antaa edes seesteisenä aikana, osataanko sitä antaa kovassa paineessa, muutoksen häränsilmässä?! Jos kehityspsykologin yksi tärkeimmistä teeseistä on, että työntekijöiden on annettava palautetta esimiehilleen (eikä niin päin, että esimiesten hyvään johtamiseen kuluu itsestäänselvyytenä palautteen antaminen työntekijöille), ollaan mielestäni surullisessa tilanteessa. Onko palautteen antaminen pois itseltä? Tuleeko minusta heikompi, huonompi tai ammattitaidottomampi, jos annan toiselle palautetta onnistuneesta koulutuksesta, uusista ideoista, yhteisen hyvän tekemisestä?! Ja mitä tapahtuu, jos työntekijänä annan kehittävää palautetta esimiehelleni?! Loukkaantuko esimies? Saanko potkut vai naulataanko ns. uusi naula arkkuun ennen lopullista niittiä? Harvalla työntekijällä on pokkaa antaa esimiehelle rehellistä palautetta silloin, kun tämä menettelytapa ei noudata hyvää esimieskäytäntöä ja tasa-arvoista johtamista. Sillä esimiehellä on valtaa, työntekijällä ei.
Mutta kirjoitinkohan nyt ihan aiheen vierestä? Mitä tekemistä minulla on noiden asioiden kanssa? Prrrrrrrr...........! Huh, heräsin juuri! Kirjoitin nuo asiat varmaankin automaattikirjoituksella.
Vaihdetaan väriä!
Meikäläisellä on ollut jonkinasteinen lamaannus tässä viimeiset viikkokaudet, eikä ole tullut kirjoiteltua edes tänne blogille. Näin ajateltuna blogini taso ei ole päässyt ainakaan laskemaan, vaan päin vastoin nousemaan. Olen silti puuhaillut kaikenlaista.
Yhtenä viikonloppuna keksin, että jos maalaisin pikkuveskin paneelikaton valkoiseksi, saisin tuohon neliön kopperoon stailattua tilan tuntua. Samalla ajattelin, että voisi itse asiassa maalata kaikki katot, sillä mäntykatto näyttää aika synkältä 25 vuotiaana. Tutustuin tietty ensin kaikenlaisiin nettisivustoihin, joissa neuvottiin lakatun paneelikaton maalausta. Ohjeet vaikuttivat melko työläiltä; olisi pitänyt ensin suojata seinät ja kalusteet, pestä katto maalinpesuaineella, paklata oksakohdat jnejne. Hetken sivuja tutkailtuani päätimme ystäväni kanssa, että tummasta toimeen vaan!
Hurautimme rautakauppaan vähäpäästöisellä pikkuautollani ja ostimme myyjän suosituksesta kalustemaalia, mikä tulisi kuulemma huokeammaksi kuin tavallinen lateksimaali, koska sitä ei tarvitsisi maalata niin monta kertaa. Ostettiin myös maalinpesuainetta, koska yksi sukulainen oli kehunut sitä.
Ekana piti suojata maalarinteipillä katonrajassa olevat listat. Sen teki ystäväni, koska minulla oli siinä vaiheessa muuta puuhaa... Sitten pyyhittiin paneelit sillä maalinpesuaineella. Eikä mitään kalusteita saatikka lattiaa suojattu, meillähän on tunnetusti tarkka käsi. Kun ensimmäinen paneeli oli saatu maalattua, tultiin siihen tulokseen, että onneksi ei kuitenkaan aloitettu olohuoneen katon tuunaamisesta. Kun toinen paneeli oli saatu sudittua, alkoi tuntua siltä, että olisiko sittenkin sattunut jonkinasteinen virhearvio katon maalaamisen ja omien taitojen suhteen. Kolmannen listan kohdalla kirkastui, että rautakaupan myyjällä ei ollut mitään käsitystä siitä, miten kitkaista kalustemaali on vetää paneeliin.
Tätä rataa ajatukset kirkastuivat prosessin aikana ja kun viimeinen, eli 13. paneeli oli saatu maalattua, olimme totaalisesti luopuneet ideasta maalata itse koko huushollin muut kattopinnat. Meikäläisellä on peräti kaksi veskiä, joista tämän pienemmän strategiset kattomitat eivät ole kummoiset. Nimittäin pisin paneeli on 110 cm ja lyhin 50 cm ja kaikkiaan niitä on se 13 kappaletta. Silti tuntui, että urakka oli työläämpi kuin koko syyskuinen asuntoremppani. Ja olimme saaneet maalattua vasta ensimmäisen kerroksen.
Katto näytti seuraavana aamuna ihan järkyttävältä, mutta sisulla maalattiin se toiseen kertaan. Toisen kerroksen vetäminen oli helpompaa, mutta päätimme, että käytämme silti loppumaalin johonkin muuhun kuin kattopinnoille. Lopputulos veskissä on joka tapauksessa ihan hyvä. Katto on selvästi muuttanut väriä tummuneestä mäntypaneelinkeltaisesta kauniin valkoiseksi. Kukaan ei ole kylläkkään huomannut asiaa..?!.
Yhtenä viikonloppuna keksin, että jos maalaisin pikkuveskin paneelikaton valkoiseksi, saisin tuohon neliön kopperoon stailattua tilan tuntua. Samalla ajattelin, että voisi itse asiassa maalata kaikki katot, sillä mäntykatto näyttää aika synkältä 25 vuotiaana. Tutustuin tietty ensin kaikenlaisiin nettisivustoihin, joissa neuvottiin lakatun paneelikaton maalausta. Ohjeet vaikuttivat melko työläiltä; olisi pitänyt ensin suojata seinät ja kalusteet, pestä katto maalinpesuaineella, paklata oksakohdat jnejne. Hetken sivuja tutkailtuani päätimme ystäväni kanssa, että tummasta toimeen vaan!
Hurautimme rautakauppaan vähäpäästöisellä pikkuautollani ja ostimme myyjän suosituksesta kalustemaalia, mikä tulisi kuulemma huokeammaksi kuin tavallinen lateksimaali, koska sitä ei tarvitsisi maalata niin monta kertaa. Ostettiin myös maalinpesuainetta, koska yksi sukulainen oli kehunut sitä.
Ekana piti suojata maalarinteipillä katonrajassa olevat listat. Sen teki ystäväni, koska minulla oli siinä vaiheessa muuta puuhaa... Sitten pyyhittiin paneelit sillä maalinpesuaineella. Eikä mitään kalusteita saatikka lattiaa suojattu, meillähän on tunnetusti tarkka käsi. Kun ensimmäinen paneeli oli saatu maalattua, tultiin siihen tulokseen, että onneksi ei kuitenkaan aloitettu olohuoneen katon tuunaamisesta. Kun toinen paneeli oli saatu sudittua, alkoi tuntua siltä, että olisiko sittenkin sattunut jonkinasteinen virhearvio katon maalaamisen ja omien taitojen suhteen. Kolmannen listan kohdalla kirkastui, että rautakaupan myyjällä ei ollut mitään käsitystä siitä, miten kitkaista kalustemaali on vetää paneeliin.
Tätä rataa ajatukset kirkastuivat prosessin aikana ja kun viimeinen, eli 13. paneeli oli saatu maalattua, olimme totaalisesti luopuneet ideasta maalata itse koko huushollin muut kattopinnat. Meikäläisellä on peräti kaksi veskiä, joista tämän pienemmän strategiset kattomitat eivät ole kummoiset. Nimittäin pisin paneeli on 110 cm ja lyhin 50 cm ja kaikkiaan niitä on se 13 kappaletta. Silti tuntui, että urakka oli työläämpi kuin koko syyskuinen asuntoremppani. Ja olimme saaneet maalattua vasta ensimmäisen kerroksen.
Katto näytti seuraavana aamuna ihan järkyttävältä, mutta sisulla maalattiin se toiseen kertaan. Toisen kerroksen vetäminen oli helpompaa, mutta päätimme, että käytämme silti loppumaalin johonkin muuhun kuin kattopinnoille. Lopputulos veskissä on joka tapauksessa ihan hyvä. Katto on selvästi muuttanut väriä tummuneestä mäntypaneelinkeltaisesta kauniin valkoiseksi. Kukaan ei ole kylläkkään huomannut asiaa..?!.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
-
Tynnyrisauna-ystäväni mökillä nökötti elokuussa yhä laavu, jonka olimme tehneet väliaikaista käyttöä varten kolmisen vuotta sitten . No, äkk... -
No tulipa taas kerran todistettua, että ei ole meikäläisen opinnot menneet hukkaan. Olen meuhkannut jo vuosia siitä, että kuluttajan olisi t... -
Tänä talvena on satanut melkoisesti lunta. Keli on ollut myöskin melko lauhaa joten on selvää, että lumen paino on lisääntynyt päivä päivält...
