Nyt tuuletetaan!

Olipa mahtava hetki tänään töissä! Nimittäin saimme sopparin tutkinnon perusteisiin! JEEE!!! Kollegan kanssa hihkuttiin ja iloittiin asiasta; itse kävin ostamassa ilokahvitkin heti päätöksen nähtyäni. Juhlittiin myös ostamalla munkki puoliksi. Oli todella mahtavaa saada iso työ vihdoin onnellisesti finaaliin. Varmaan pari tuntia meni asiaa fiilistellä, eli tutnui todella helpottuneelta ja onnelliselta.

Kaikki eivät reagoineet samalla tavalla. Ymmärrän, että jos asia ei ole itselle kovin merkityksellinen, niin mitäpä sitä intoilemaan. Että onko sitä omassa päässä vikaa, jos odottaa seuraavalla levelillä olevilta enemmän kuin yhtä sanaa?! Onneksi on niin terve itsetunto, että ei paljon muitten palautteet kiinnosta. Paitsi opiskelijoiden palautteet opetuksesta. Se on minusta se tärkein ja suorin palaute työssä onnistumisesta!

Olen spontaani ihminen ja olympialaisista innostuneena suunnittelin erilaisia tuuletustapoja töissä hienojen hetkien kokemiseen. Minusta liian usein töissä mennään samalla tasaisella linjalla, eikä osata ottaa iloa irti onnistumisista. Omassa tiimissä olemme kyllä, ainakin aiemmin, osanneet iloita! Kun julkaisimme oman opetusvideomme, meillä oli oikein kutsuvierastilaisuus ja kakkukahvit. Kun olemme saaneet soppareita, olemme pomppineet käytävällä ja juoneet leivoskahveja.

Nyt olo on jotenkin latistunut. Omaa iloa ei oikein uskalla näyttää. Mutta minä näytin. Ensin hyppäsin niin korkealle, että läpsäsin lapasella hätäpoistumistie-merkkiä. Sitten hyppäsiin niin, että molemma kantapäät osuivat yhteen kehon oikealla puolella noin 30 cm irti lattiasta, kuten Charles Chaplin Kulkurissa. Yritin vielä hypätä niin korkealle, että olisi saanut läpsäistyä katossa roikkuvaa hätäpoistumistie-merkkiä. Kollega pisti jäitä hattuun, että et kyllä hyppää, sillä voit kaatua ja taas on jalka poikki.

Niin, johan tuota tulikin juhlittua!