Turvajärjestelmä tinteille

Meikä taitaa olla ainut naapuristossa, joka syöttää lintuja talvisin. Ainakaan kenenkään lähinaapurin pihapiirissä ei tintit parveile. No sehän tarkoittaa sitä, että minun lintulaudalta niille kelpaa ihan tavalliset pöperöt; lähinnä auringonkukansiemenet.

Nyt alkoi pakkastaa ja lisäksi pihapiirissä tuntuu viihtyvän harakka. Kun se ilmestyy paikalle, kaikki pikkulinnut kaikkoavat. Olen miettinyt, syötänkö mieluummin isoa tinttiparvea kuin yksittäistä harakkaa ja olen tullut siihen tulokseen, että tintit on tärkeämpiä. Niinpä piti miettiä, miten saan harakan kaikkoamaan jyväbaareistani.

Käly elikkäs perinnekielellä nato, laitteli jo aiemmin minulle kuvan oman vävynsä tekemästä turvaruokintapaikasta. Ajattelin tehdä samantyyppisen viritelmän, mutta ilman vasaraa. Hyllyltä löytyi kaksi metallista hengaria, jotka saatiin sidottua kuta kuinkin ristikkäin.

Omasta mielestä hieno!

Päälle virittelin kissankarkotusverkkoa, mikä oli jäänyt ylimääräiseksi sen jälkeen, kun olin tykitellyt muun verkon kutakuinkin naapurin kissan kulkureiteille, melko huonoin tuloksin. Siitä myöhemmin...

No sitten perheen whatsapp-ryhmään kuva ja palautepyyntö. Ykkönen epäili kuvassa olevan katiskan, Kolmonen päähän laitettavan ukkosenjohdattimen ja Nelonen epäili, oliko se oikeasti jo valmis, mikä ikinä se sitten tulisi olemaankaan.

Mutta käly elikkäs muinaiskielellä nato arvasi jo siitä kuvasta, missä metalliverkko sojotti vielä suorana ilman taittelua hengareiden päällä, että selvästi eläinten karkotuslaitteen teko syntyvaiheessaan! Että kyllä sen huomaa, miten meillä kuusikymppisillä ja sitä kokeneemmilla on asiat hallinnassa ja laaja tietokapasiteetti, suhteessa näihin nuorempiin yksilöihin!

No sitten siinä tuli sellainen innostus, että kun on ite tehty turvaverkko, niin laitetaanpa porisemaan ihan kunnon enegiapitoiset talipallerot tarjottavaksi. Ei muuta kuin kilo kookosrasvaa, n.7 desiä rypsiölyä, kuorittuja auringonkukansiemeniä ja vasaralla rouhittuja pähinöitä joukkoo!

Namnam!

Vähän mietin, että mitenkähän koookosrasva on tuotettu, kun en ostanut sitä Ruohonjuuresta, jossa myydää "Apinatyövapaata ja lapsityövapaata" kookosrasvaa. Sen sijaan ostin K-kaupasta Cocos- nimistä kookosrasvaa, minkä alkuperämaa / valmistusmaa oli Tanskassa?! Että joko se ilmaston lämpeneminen on vaikuttanut siihen, että kookospähkinöitä kasvaa jo Tanskan korkeudella?! Tuskin, eli pitää jossain vaiheessa selvittää, miten "apinavapaita" nuo Cocos-rasvat sitten ovat.

 Meillä ei myöskään laitettu vettä jatkoksi seokseen, eli ei tartte tinttien pelätä, että nokka katkeaa talipötikkää nokkiessa. Eipä aikaakaan, kun satsi kookosrasva oli sulatettu, rypsiöljy ja siemenet sekoitettu joukkoon ja seos kaadettu muotteihin. Illalla revittiin vielä tölkkien kuoret irti ja tuntui kivalta, että aamulla saa laittaa oikein kunnon pöperöt tarjolle!

Aika paljon täyttä ravintoa!

Kauniitakin ovat!

Tervetuloa!

Totuus Pallohullun päiväkirjasta!

Moni (eli kyllähän siitä jo monikko saadaan, kun kyseessä on kaksi) on epäillyt, että tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili ei olisi itse kirjoittanut "Pallohullun päiväkirjasta" tekstejään. Mutta totta se oli! Vili huokaisi viimeisen henkäyksensä 31.12.2018 ja eipä ole tainnut sen jälkeen ilmestyä tänne Vilin juttuja. Eikös sekin ole jo melkoinen todiste siitä, että itse se Vili niitä kirjoitteli?!

Mietin tuossa sanan totuus merkitystä. Sehän periaatteessa tarkoittaa sitä, mikä on totta. Niin mitenkä esimerkiksi tulee ekana mieleen Avainlippu, tuo suomalaisen tuotteen lippulaivamerkki?! Sillä on ollut pitkä prosessi nykyiseen hetkeen, sillä ensimmäinen suomalaisen tuotteen alkuperämerkki luotiin jo vuonna 1932, mutta merkissä komeili silloin leijonan pää. Merkki muutti muotoaan Suomen lipulla koristelluksi avaimeksi vuonna 1965 ja tuolloin se siivitti  "Osta suomalaista" -kampanjaa. Vuonna 1975 Avainlipusta tuli virallinen alkuperämerkki ja merkin saivat vain tutkitusti todetut kotimaiset tuotteet. Käytännössä tuotteen myyntihinnasta vähintään 50 % muodostui Suomessa tehdystä työstä; lopuista ei niin ollut väliä. Vuonna 1980 Suomeen alkoi virrata entistä enemmän ulkomaisia tuotteita ja Avainlippu alkoi korostamaan entisestään tuotteen kotimaisuutta ja uutena asiana niiden eettisyyttä.

Vuonna 1990 suomalaisten tuotteiden alkuperä korostui jälleen  lamakauden takia; Suomen lipun lisäksi korostettiin sinivalkoisuutta mainoskampanjoissa ja vedottiin "Tiedät kyllä miksi".  Samalla
aloitettiin sarja, missä esiteltiin kuukauden kotimaisia avaintekoja. Vuonna 1995 Suomen jääkiekkojoukkue sai Avainteko-kunniakirjan voitettuaan MM-kultaa ensimmäisen kerran koko Suomen historiassa. Vuonna 2000 Avainlippu-logoa muutettiin niin hienovaraisesti, ettei sitä edes huomattu. Vuonna 2006 Lordi sai pronssisen Avainlipun; tiedät kyllä miksi. Ja taasen vuonna 2011 jääkiekkomaajaoukkue sai, tällä kertaa takorautaisen, Avainlipun voitettuaan toistamiseen MM-kultaa. Merkkiä muokattiin taas graafisesti.

Vuonna 2012 Suomalaisen Työn Liitto täytti 100 vuotta ja Avainlippu-yrityksiä oli miltei 2 500. Vuonna 2014 Avainlippua siivitettiin "Sinivalkoinen jalanjälki" kampanjalla. Sitten taas juhlittiin, sillä vuonna 2015 Avainlippu täytti 50 vuotta ja merkki oli myönnetty 2 900 tuotteelle, tuoteryhmälle ja palvelulle. Vuonna 2017 "Made by Finland" kampanja juhlisti 100 vuotiasta Suomea. Ja hännän huippuna vuonna 2018 "Onhan siinä avainlipu?" kampanja alkoi, tarkoituksena saada suomalaiset ostamaan entistä enemmän Avainlippu-tuotteita; olihan merkkin myönnetty  jo yli 4 100 tuotteelle, tuoteryhmälle ja palvelulle.

Loppujen lopuksi, Avainlippu kertoo siitä, että tuote on valmistettu Suomessa tai palvelu on kotimaista alkuperää, joka työllistää Suomessa. Käyttöoikeus voidaan myöntää Suomessa valmistetuille tuotteille ja tuoteryhmille, joiden kotimaisuusaste on vähintään 50 % omakustannusarvosta. Tuotteen kohdalla omakustannusarvo tarkoittaa seuraavia: raaka-aineet, tarvikkeet, osa- ja puolivalmisteet, pakkausaineet ja -tarvikkeet, muuttuvat ja kiinteät henkilöstökustannukset, alihankinnat, muut välittömät kustannukset, markkinointikustannukset, tuotekehityskustannukset, poistot ja korot, muut välilliset kustannukset, mielikuva suomalaisesta alkuperästä. Palvelun kohdalla kotimaisuusaste on vähintään 50 prosenttia omakustannusarvosta. Eli esimerkkinä vaikkapa S-ryhmän lipputangossa liehuu Avainlippu, vaikka sielläkin on myyty ihmisoikeusloukkauksistaan tunnettujen tuotantoyritysten tuotteita (mm.ananasmehu).

Että semmoinen merkki se on tuo Avainlippu - suomalainen alkuperämerkki. Että totuus on se, että 50 prossaa suomalaisuutta melko lailla riittää luomaan tuotteesta kotimaisen. Tätä totuutta meille on tarjottu siis jo vuodesta 1932 asti!

Ai niin, mitä tulee siihen totuuteen, että kirjoittiko Vili itse blogiaan, niin sehän on siis totistakin totta! Voin laittaa tässä muutaman kuvan todisteeksi.

No missä se N on?!

Olin aika pieni pikkuisena!

Kun lanka katkeaa

Vili 11.8.2004 - 31.12.2018

Viime vuoden viimeinen päivä oli rakkaan Vili-koiramme kuolinpäivä. Vili oli 14 vuotta, 4 kuukautta ja 20 päivää iältään; se on hieno ja pitkä ikä koiralle.

On vaikeaa kirjoittaa tänne blogille; minulla kaikki on fiiliksestä kiinni ja nyt on ollut vaikeaa painella näppäimiä. Mutta nyt tämä on tehtävä; kirjoitettava surusta, jotta voi kirjoittaa sitten niistä hienoista ja iloisista muistoista. Ja kaikesta muustakin.

On niin kova ikävä tuota pikkuista ukkoa, joka tuotti meille kaikille niin paljon iloa elämänsä aikana. Suru on suuri! Mietin tuota surun tunnetta ja olen pohtinut, millä tavalla se näkyy tai heijastuu minusta. Tämän ikäisenä olen ehtinut kokea hyvin monelaisia surun tasoja; pieniä ja isoja.

Viimeisintä surua, rakkaan äitini kuolemaa, olen käsitellyt viimeiset yli 2 vuotta ja nyt alkaa tuntumaan, että olen päässyt surun kanssa tasapainoon. Se, katoaako suru koskaan, on hyvin epätodennäköistä. Pysyvän, tärkeän ja äärimmäisen merkittävän ihmissuhteen menettämiseen on pitänyt kasvaa. Henkisesti nuo vuodet ovat olleet hyvin haastavia, vaikka koko ajan olen ollut tietoinen, että nimenomaan myös ajan kuluminen siivilöi lopulta valoa enemmän ja enemmän omaan elämään ja häiventää surun tuomaa mustaa verhoa.

Surusta voi selvitä helpomminkin; silloin haikea mieli ja kaipuu vain täyttävät mielen ja tunteet tulvahtavat mieleen silloin tällöin. Suhteen läheisyys vaikuttaa siihen, miten heikkoina tai  voimakkaina tunteet yleensä koetaan. Tämä on todella hyvä asia; emme selviäisi siitä maailman tuskasta, joka on joka hetki ympärillämme, ilman tätä luontaista suojamekanismia.

Jokainen ihminen on yksilö; toinen käsittelee saman surutuntemuksen eleettömästi, toinen tuo sen voimakkaasti ja selkeästi esille. Pekka Järvinen toteaa uusimmassa "Ammatillinen käyttäytyminen Tie onnistumiseen" kirjassaan, muun muassa seuravasti: "Tunnevaltaisissakin tilanteissa henkilö käyttäytyy asiallisesti ja harkiten. Hän kykenee tarvittaessa säilömään tunteita eikä reagoi niiden pohjalta. Henkilö ymmärtää, millaista käyttäytymistä häneltä työroolissa odotetaan. Hän kykenee pitämään omat yksityiset asiansa ja tarpeensa riittävän erillään työasioista.".  Näinhän sen pitää ollakin; mikäli työpaikalla jokainen näyttäisi omat sen hetkiset tunteensa avoimesti, tilanne olisi melkoinen kaaos ja tilanteet eskaloituisivat.

Toisaalta on myös suuri helpotus, että työn imu vetää ajatukset henkilökohtaisista kriiseistä ja surusta muutamaksi tunniksi kokonaan vain työasioihin. Sanotaanhan niinkin, että työasioista ei pidä viedä kotiin; miksi siis kotiasiat olisi tuotava töihin. Toki on viisasta kertoa lähimmille työkavereille kohtaamastaan surusta; se tuo ymmärystä vaikkapa siihen, että ennen niin iloinen työkaveri onkin muuttunut hiljaisemmaksi.

Eläimeen kiintyminen on monelle ihmiselle hyvin tärkeä asia. Suomen Mielenterveysseuran mukaan lemmikki on hyvin tärkeä yksinäisyyden lievittämisessä. Tunneside omaan lemmikkiin voi muodostua yhtä vahvaksi kuin ihmiseen; joillakin jopa vahvemmaksi kuin etäisempään perheenjäseneen. Koira voi olla "nelijalkainen terapeutti", joka tuo elämään merkitystä ja sisältöä, vaikka suheet läheisiin ihmisiin olisivatkin ihan kunnossa.

Mitä ajattelen Vilistä? En sitä osaa kertoa tässä avoimesti, en vielä pysty kirjoittamaan sellaisella intensiteetillä kuin haluaisin. Mutta  Vili on ollut minulle kaikista koiristamme kaikkein merkityksellisin. Ehkä senkin takia, että minulla on ollut siitä myös aikuisen ihmisen vastuu, toisin kuin lapsuuskodissa asuessani.

Vili odotti kun tulin töistä kotiin; sen korvat vaan vilahtivat olohuoneen tuolissa kun ajoin auton katokseen. Se ryntäsi ovelle ja malttamattomana jo riemuitsi, että kohta lähdetään lenkille! Myös Vilillä oli rutiinit, mitkä se oli oppinut perheessä. Kun illalla pesin hampaita, se meni odottamaan ulko-ovelle, että tähän aikaan tehdään viimeiset iltapissat. Kun olin lähdössä jonnekin ja sanoin "Vili jää kotimieheksi", sen häntä painui alas ja se meni omaan tuoliinsa katsomaan lähtöäni. Se tunnisti sanat ja tiesi, että tällä kertaa se ei pääse mukaan. Vili tunnisti tunnetilani; se tiesi milloin minulla on paha mieli ja milloin haluan leikkiä sen kanssa!

Vili oli mukana kaikessa: mökillä, retkillä, saunassa, veneilemässä, kaikessa päivän touhussa. Ja toki sillä oli varmasti välillä tylsää olla työpäivien ajan kotona odottamassa, milloin tutun auton ääni kantautuu sen korviin. Mutta kun se kuuli tuon äänen, riemulla ei ollut rajoja!

Nyt tuo kaikki yhteinen aika on takana! On vaan kaikki hienot ja rakkaat muistot! Ja satoja valokuvia; selailen niitä iltaisin ja mietin, miten paljon olen saanut kokea koiran kanssa. Siitä olen kiitollinen.

Viimeinen reissu mökillä