Kun lanka katkeaa

Vili 11.8.2004 - 31.12.2018

Viime vuoden viimeinen päivä oli rakkaan Vili-koiramme kuolinpäivä. Vili oli 14 vuotta, 4 kuukautta ja 20 päivää iältään; se on hieno ja pitkä ikä koiralle.

On vaikeaa kirjoittaa tänne blogille; minulla kaikki on fiiliksestä kiinni ja nyt on ollut vaikeaa painella näppäimiä. Mutta nyt tämä on tehtävä; kirjoitettava surusta, jotta voi kirjoittaa sitten niistä hienoista ja iloisista muistoista. Ja kaikesta muustakin.

On niin kova ikävä tuota pikkuista ukkoa, joka tuotti meille kaikille niin paljon iloa elämänsä aikana. Suru on suuri! Mietin tuota surun tunnetta ja olen pohtinut, millä tavalla se näkyy tai heijastuu minusta. Tämän ikäisenä olen ehtinut kokea hyvin monelaisia surun tasoja; pieniä ja isoja.

Viimeisintä surua, rakkaan äitini kuolemaa, olen käsitellyt viimeiset yli 2 vuotta ja nyt alkaa tuntumaan, että olen päässyt surun kanssa tasapainoon. Se, katoaako suru koskaan, on hyvin epätodennäköistä. Pysyvän, tärkeän ja äärimmäisen merkittävän ihmissuhteen menettämiseen on pitänyt kasvaa. Henkisesti nuo vuodet ovat olleet hyvin haastavia, vaikka koko ajan olen ollut tietoinen, että nimenomaan myös ajan kuluminen siivilöi lopulta valoa enemmän ja enemmän omaan elämään ja häiventää surun tuomaa mustaa verhoa.

Surusta voi selvitä helpomminkin; silloin haikea mieli ja kaipuu vain täyttävät mielen ja tunteet tulvahtavat mieleen silloin tällöin. Suhteen läheisyys vaikuttaa siihen, miten heikkoina tai  voimakkaina tunteet yleensä koetaan. Tämä on todella hyvä asia; emme selviäisi siitä maailman tuskasta, joka on joka hetki ympärillämme, ilman tätä luontaista suojamekanismia.

Jokainen ihminen on yksilö; toinen käsittelee saman surutuntemuksen eleettömästi, toinen tuo sen voimakkaasti ja selkeästi esille. Pekka Järvinen toteaa uusimmassa "Ammatillinen käyttäytyminen Tie onnistumiseen" kirjassaan, muun muassa seuravasti: "Tunnevaltaisissakin tilanteissa henkilö käyttäytyy asiallisesti ja harkiten. Hän kykenee tarvittaessa säilömään tunteita eikä reagoi niiden pohjalta. Henkilö ymmärtää, millaista käyttäytymistä häneltä työroolissa odotetaan. Hän kykenee pitämään omat yksityiset asiansa ja tarpeensa riittävän erillään työasioista.".  Näinhän sen pitää ollakin; mikäli työpaikalla jokainen näyttäisi omat sen hetkiset tunteensa avoimesti, tilanne olisi melkoinen kaaos ja tilanteet eskaloituisivat.

Toisaalta on myös suuri helpotus, että työn imu vetää ajatukset henkilökohtaisista kriiseistä ja surusta muutamaksi tunniksi kokonaan vain työasioihin. Sanotaanhan niinkin, että työasioista ei pidä viedä kotiin; miksi siis kotiasiat olisi tuotava töihin. Toki on viisasta kertoa lähimmille työkavereille kohtaamastaan surusta; se tuo ymmärystä vaikkapa siihen, että ennen niin iloinen työkaveri onkin muuttunut hiljaisemmaksi.

Eläimeen kiintyminen on monelle ihmiselle hyvin tärkeä asia. Suomen Mielenterveysseuran mukaan lemmikki on hyvin tärkeä yksinäisyyden lievittämisessä. Tunneside omaan lemmikkiin voi muodostua yhtä vahvaksi kuin ihmiseen; joillakin jopa vahvemmaksi kuin etäisempään perheenjäseneen. Koira voi olla "nelijalkainen terapeutti", joka tuo elämään merkitystä ja sisältöä, vaikka suheet läheisiin ihmisiin olisivatkin ihan kunnossa.

Mitä ajattelen Vilistä? En sitä osaa kertoa tässä avoimesti, en vielä pysty kirjoittamaan sellaisella intensiteetillä kuin haluaisin. Mutta  Vili on ollut minulle kaikista koiristamme kaikkein merkityksellisin. Ehkä senkin takia, että minulla on ollut siitä myös aikuisen ihmisen vastuu, toisin kuin lapsuuskodissa asuessani.

Vili odotti kun tulin töistä kotiin; sen korvat vaan vilahtivat olohuoneen tuolissa kun ajoin auton katokseen. Se ryntäsi ovelle ja malttamattomana jo riemuitsi, että kohta lähdetään lenkille! Myös Vilillä oli rutiinit, mitkä se oli oppinut perheessä. Kun illalla pesin hampaita, se meni odottamaan ulko-ovelle, että tähän aikaan tehdään viimeiset iltapissat. Kun olin lähdössä jonnekin ja sanoin "Vili jää kotimieheksi", sen häntä painui alas ja se meni omaan tuoliinsa katsomaan lähtöäni. Se tunnisti sanat ja tiesi, että tällä kertaa se ei pääse mukaan. Vili tunnisti tunnetilani; se tiesi milloin minulla on paha mieli ja milloin haluan leikkiä sen kanssa!

Vili oli mukana kaikessa: mökillä, retkillä, saunassa, veneilemässä, kaikessa päivän touhussa. Ja toki sillä oli varmasti välillä tylsää olla työpäivien ajan kotona odottamassa, milloin tutun auton ääni kantautuu sen korviin. Mutta kun se kuuli tuon äänen, riemulla ei ollut rajoja!

Nyt tuo kaikki yhteinen aika on takana! On vaan kaikki hienot ja rakkaat muistot! Ja satoja valokuvia; selailen niitä iltaisin ja mietin, miten paljon olen saanut kokea koiran kanssa. Siitä olen kiitollinen.

Viimeinen reissu mökillä