Reippahasti käypi askelet

Tapahtui tänään:
Heräsin normiaikaa eli kuuden kieppeissä, vaikka olisin voinut nukkua vaikka miten pitkään. Sitten jäi odottelemaan ja olin olevinaan nukkuvinani, että minun ei tarvitsisi lähteä käyttämään piskiä aamupissalla. Suunnitelma onnistui täydellisesti ja jo puolentoista tunnin näyttelemisen jälkeen toinen luovutti ja minä pääsin pälkähästä. Kun ulko-ovi oli kolahtanut, niin reippaasti ylös sängystä, suihkuun ja aamupalalle!

Laittelin heti pari kynttilää palamaan ja jouluauluja soimaan, sillä ajattelin virittäytyä heti aamusta reippaaseen joulutunnelmaan. Lauantait ovat kuin luotuja sitä varten, että voi puuhata kaikenlaisia kotijuttuja ja näin joulun lähestyessä niitä piisaa. Toki olin uhonnut, että tänä jouluna en paista piirakoita, en pipareita. En myöskään tee laatikoita, karjalanpaistia enkä ainakaan sitä säälittävää aattoillan jälkiruokaa, jota jälkikasvu odottaa joka vuosi yhtä innolla saadakseen nauraa lätsähtäneelle tai ylipaisuneelle tai karrelle palaneelle tai raaáksi jäännelle tekeleelleni. Sniif.

Ei ollut tarkoitus käydä joulumarkkinoilla, mutta lähdin kuitenkin käymään. Päätös oli todella onnistunut, sillä ostin aivan mielettömän ihania hollantilaisia juustoja ja englantilaisia toffeita, enkuksi tietty. Nam; panin kollegoille ja parille tutulle vinkkitekstaria.

Messujen jälkeen suunnistin Citymarkettiin vai olisiko ollut Prisma, mutta näitä isoja kauppoja silti. Siinä saa samalla hyötyliikuntaa, kun kävelee kaupan perimmäisessä nurkassa olevalle maitohyllylle ja sitä ennen on mutkitellut metsästämässä viimeisiä lahjatoiveita. No, nyt oli ihan oikeaa asiaakin kauppaa, eli ajattelin kuitenkin varalta ostaa niitä tarvikkeita siihen karjalanpaistiin ja niihin laatikoihin ja mistäs sen tietää, vaikka tulisi tässä vielä pipareitakin paistettua.

Siinä samalla pistin vielä lotonkin vetämään. Nolotti, kun lottoan pari kertaa vuodessa enkä tietty tiennyt, mitä myyjä tarkoitti sanoessaan, että pannaanko lotto kaikilla mausteilla. Että mitä? Millä mausteilla? Myyjä oli harvinaisen palvelualttiilla tuulella ja jonon kasvaessa takanani selitti auliisti, että normaalisti ruutu maksaa 80 senttiä, mutta jos maksan 20 senttiä lisää, niin voittomahdollisuuteni maksimoituvat mielettömästi. Ajattelin, että pannaan nyt kerralla ranttaliksi ja ostin seitsemän riviä lottoa. Niin, että jos minua ei näy maanantain palaverissa, niin se johtuu vain siitä, että Grönlannista ei ole lähtenyt sopivaa lentoa...

Kauppareissun jälkeen oli sitten tiedossa varsinainen jouluaskare, eli pakkohan sitä oli sitten niitä raaka-aineita alkaa väsäämään joulukuntoon. Onneksi minulla oli assistentti, jonka ohjauksessa (vaikka yleensä se menee toisin päin) tein ensin lanttulaatikot, sitten maksalaatikot, lopuksi porkkanalaatikot. Sitten tein piparitaikinan jääkaappiin odotelemaan leipomissessiosta. Siitä kun selvisin, niin paistoin karjalanpaistilihat ja laitoin ne kahteen pataan kypsymään. Siinä välissä olin laittanut puu-uuniin tulen ja keitellyt kahvit sekä syönyt ihania juustoja ja ahmin.. eikun maistanut pikkuisen nokareen toffeeta.

Huh, vaikutti aika hektiseltä tuo iltapäivä. Sitä se kyllä olikin. Sen verran vähän liioittelin, että tiskasin sillä aikaa, kun muut tekivät maksalaatikkoa ja porkkanalaatikkoa. Mutta muuten kaikki oli totta. Siihen vielä bonuksena se, että uunin tuhkaluukku oli tyhjentämättä ja sieltäkin piti tuhkat mättää ulos, että uudet sopivat sitten tilalle. Kello oli 18.00, kun hommat oli tehty. Melkein. Pitää vielä pudottaa uunista hiilet ja odotella, että voi laittaa paistit uunin yöksi.

Jotenkin alkoi tuntumaan, että olisi ollut aika helppoa hengata koulussa. Olisi ollut vaikka päivä opetusta. Siellä vaan opiskelijoiden kanssa tsäppäilty koko päivä, eikä tietoakaan moisesta huhkimisesta!

Kun mikään ei riitä...

Nimittäin työelämässä kouluttajan, mikä jo meidän osaltamme on vanha nimitys ja olemme nykyisin opettajia, ammattitaito perustuu siihen, että omaa osaamista on jatkuvasti ylläpidettävä ja pyrittävä kehittymään työssään. Silloin mikään ei riitä, pysyvästi. Ahdistaako tämä? Kyllä, ei, kyllä, ei, kyllä, ei! Mitä sinä vastaisit?

Olisiko ihanaa, jos jonkin asian kerran opittuaan voisi huoletta ajatella, että tätä taitoa minun ei tarvitse enää kehittää? Onko sellaisia asioita, jotka kerran opittuaan hallitsee kaikissa tilantessa loppuelämänsä? Työelämässä, muussa elämässä. Mitä luulet?

Otetaanpa vaikka syöminen esimerkiksi. Kun vauvaiästä selvittyään yksilö on päässyt tutustumaan erilaisten makujen, kuten vaikkapa banaanimössö ja perunasose, maailmaan, niin riittääkö se? Ei riitä. Koko ajan virtaa uusia makuja ja meikäläinen, joka syntyi joskus 50-luvun aikana, ei ollut kuullutkaan sellaisesta nykyisin tavallisesta hedelmästä kuin kiwi. En ollut sille sitten allerginenkaan, mutta tulin heti, kun maistoin...

Pelkkä suun aukaiseminen ei vauvaiästä selvittyä tyydytä nälän tunnetta, vaan seuraavaksi onkin opittava itse mättämään apetta suuhun. No sehän onnistuu jokaiselta, voisi helposti kuvitella. Alkuharjoitusten jälkeen nohevimmat huomaavat, että mm. kiisselin saa pysymään paremmin lusikassa, kun ei käännä lusikkaa ympäri ainakaan ennen kuin se on saanut suuhun asti. Sitten olisi opittava käyttämään haarukkaa ja veistä niin, että ne ovat oikeaoppisesti kädessä, vaikka monesti näkee, että tämä taito on jäänyt monelta oppimatta. Meikäläisen omakin jälkikasvusto käyttää haarukkaa ja veistä kuin teurastaja puukkoaan lihanleikkauspöydällä ja tällä en tarkoita taitavuutta.

Pärjääkö sitä sitten anopin illallisilla, firman edustustilaisuudessa tai vaikkapa rapukesteillä niillä perusopeilla, miten yleensä ruokaa suuhun laitetaan? Miten käytän rapuveistä,otanko puhtaan lautasen kun haen uutta ruokaa buffeepöydästä, voinko ottaa lihaa ja kalaa samalle lautaselle näyttämättä jundelta jne??? Aikuisella on todella paljon nyansseja opittavana, vaikka perustiedot hallitsisikin.

Jos pukukoodi on vaikkapa casual, niin kirjo juhlavieraillaa on melkoinen hienosta iltapuvusta farkkuihin, kuten tuli tuossa pari vuotta siten todettua oman organisaation pippaloissa. Harjoittelua olisi vaatinut myös se, miten saan casual-vaatetuksessani kurkotettua ruokani soutuveneen tuhdolta tahrimatta hihansuitani ruokaan, jos pituuteni on 160 cm ja veneen tuhto 180 asteen kulmassa ollessaan vaatisi ulottuvuudeksi vähintään 172 cm pituuden. Siinäpä pohtimista!

Aika heikosti johdateltu, mutta pointti on se, että miltei kaikki asiat, etenkin työhön liittyvät, vaativat jatkuvaa ajantasaistamista, jos haluaa olla huippuosaaja. Eräs kaukaistakin kaukaisempi kollega kertoi minulle, että hän on ollut "oikeassa työelämässä" muutaman kuukauden vuosikymmeniä sitten, mutta opettaa silti asiantuntijana totuuksia nykytyöelämän tarpeisiin. Voiko tämä olla mahdollista, siis asiantuntijuus em. tapauksessa? Kyllä voi! Kyseessä on silloin vain historian luennot opetettavasta aiheesta, osittain. Osittain tarkoittaa sitä, että teoria-asiat ovat varmasti hallinnassa, mutta käytännön työn tekeminen vaatisi päivittämistä.

Tässä meidän ex-kouluttajien, nykyisten opettajien siis, olisi oltava yhtä itsearviointitaitoisia kuin mitä vaadimme opiskelijoiltamme. Se, että meillä on kokemus vaikkapa parin vuoden takaa jostain asiasta, ei tarkoita sitä, että sillä olisi enää muuta merkitystä kuin tarinana. Jos emme kerää näitä tarinoita jatkuvasti nykytyöelämästä, niin olemme pihalla auttamattomasti todellisuudesta. Oman ammattitaidon kehittäminen vaatii siis itsensä kehittämistä, alan seuraamista, kollektiivista oppimista. Tässä olen ikuisesti kiitollinen siitä, että olemme päässeet tekemään oikeita töitä oikeassa työelämässä. Mutta tämä pitäisi olla jatkuvaa. Ei riitä, että näet toisen tekevän; sinun on saatava kokemus, jonka kautta pystyt itse arvioimaan menetelmään ja tekemään erilaisia sovelluksia. Nimenomaan, mitä enempi sinulla on ammattitaitoa ymmärtää työelämän relaliteetit, sen enempi annat mahdollisuuden sovelluksille!

Täällä tänään, osa I

Olen monesti miettinyt, mikä saa minut jaksamaan töissä. Jaksamisella en tarkoita tässä fyysistä jaksamista vaan sellaista, että on kiva lähteä, olla, tehdä ja oppia. Joka päivä!

Joka kerta olen saanut pähkäiltyä saman vastauksen, se kuuluu näin:

Olen etuoikeutettu, koska saan tehdä sellaista työtä, mistä oikeasti pidän ja arvostan mielettömästi! Minulla on työkaverit, joista saan eri tavalla virtaa omaan energiakenttääni (huom! tällä tarkoitan henkistä energiaani). Minulla on opiskelijat, joilla on aivan mielettömän hyviä tarinoita työelämästä ja jotka OIKEASTI haluavat kehittyä ja kehittää sekä itseään että työyhteisöään. VAU!!! Lisäksi "oikeassa työelämässä" olevat esimiehet ja työntekijät ovat mieletön voimavara minulle. Kontakteja riittää, saan helposti varmistettua asioita ja kysyttyä neuvoa, jos tunnen epävarmuutta jossain ammattiasioissa. Ja sitten toki, minulla on oma pikkuinen ja ihastuttava työhuone, jonka jaan oman lähikollegani kanssa.

Tärkein jäi viimeiseksi: työn ilo! Ilo siitä, että saa olla joka päivä tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Ilo siitä, että oma osaamiseni, tiimin osaaminen, koko yhteisömme ja verkostomme osaaminen on kasvanut pysyvän tiedon ja taidon tuottamisesta uuden ja innovatiivisen tiedon ja taidon kasvuun ja kehittymiseen. Minä, vaikka jo melkoinen asiantuntija koen olevanikin, en missään nimessä ajattele, että yksittäisen yksilön osaaminen olisi merkityksellistä sellaisenaan, vaan pidän äärimmäisen tärkeänä tiimimme ja verkostomme yhteisöllistä osaamista. Voisiko jopa sanoa kollektiivista osaamista?

Puhutaan myös kompetenssista, siitä miten suurin osa kompetenssista syntyy vasta työelämässä. Kompetenssi ei siis ole pelkästään tietoja ja taitoja, vaan siihen luetaan myös oma motivaatio, jokaisen henkilökohtaiset ominaisuudet ja yksilön käsitys itsestään (hah - ei päivää ilman Liisa Keltikangas-Järvistä).

Olisi siis arvioitava, millainen on minun arvomaailmani ja motivaationi ja miten työyhteisöni kannustaa minua työssäni. Olisi arvoitava, miten suhtaudun saamaani palautteeseen ja millainen minäkuva minulla on. Olisi arvioitava, millainen asenne minulla on muutokseen ja kuinka paljon olen valmis panostamaan oman osaamiseni ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Olisi arvioitava millainen kyky minulla solmia sosiaalisia verkostoja ja toimia niissä.

Tämä on minusta hieno juttu; asiantuntijuuteen kasvetaan yhdessä!

Videota pukkaa...

Nyt sitten jysähti, nimittäin kohta on maailman ensi-ilta Pupakkolassa ja saamme julkaista oman opetusvideomme, mikä poikkeaa kaikista edellisistä omatekoisista opetusvideoistamme siinä, että nyt meillä oli oikein ammattitaitoinen kuvaaja takaamassa videon teknisen laadun. Mehän itse takasimme toiminnallisen laadun, joten siinä ei ole mitään valittamista...

Ajattelimme nimittäin jossain vaiheessa, että nostetaan kertaheitolla opetuksemme visuaalisen laadun tasoa ja niinpä tuossa loppukesästä laadimme kässärin (se on meidän filmi-ihmisten slangia ja tarkoittaa käsikirjoitusta) kolmeen siivouksen kulmakiveen ja tilatyyppiin; nimittäin wc:n, toimiston ja luokan siivoukseen. Toki meillä oli hyvät omat materiaalit jo muutenkin, mutta onhan se kiva, kun nyt ei tarvitse koko opetusvideon ajan kommentoida, että "kannattaa miettiä, onko tämä järkevin tapa ja työasentoa voisi keventää ja työjärjestystä toki voisi muuttaa ja ja ja..." kuten olemme joutuneet tekemään nykyisiä käytössäme olevia opetusvidoita näyttäessämme. Nyt siis on tulossa opetusvideo eli dvd, jossa kulminoituu koko pupakot-tiimin asiantuntijuus ja alan hallinta. Jokainen tiimiläinen pystyi vaikuttamaan videoon ja näin samalla näppärästi myös sitoutui sen opetussisältöön.

Tässä vaiheessa korostan, että opetusvideomme ei ole ainut tapa ja totuus tehdä em. tiloissa siivousta. Mutta se on muuten vaan paras. Toki voi soveltaa ja pitääkin osata soveltaa. Siksi siis ovelasti videolla tehdään vaikkapa lattian nihkeäpyyhintää ensin asiakkaan tuolilla istuen ja sitten vastaavasti vaan seisten (ei kuitenkaan tuolilla vaan lattialla). Siinä voi miettiä, että kumpi tapa kulloinkin olisi järkevin. Tällä haluamme kannustaa siihen, että on monta eri tapaa tehdä sama työ ja aina on osattava tehdä ratkaisu, mikä on juuri sillä hetkellä, siinä tilassa järkevin.

Emme siis opeta ehdottomia totuuksia. Aina on pystyttävä perustelemaan ja perustelun on oltava järkevä. Jos on valittava useita eri tapoja, kannattaa valita se, mikä on kevein, nopein ja laadukkain. Tähän Pupakko-opetusvideomme pyrkii. Auttamaan tekemään valintoja!

Eräästä etelän vastaavasta oppilaitoksesta oli meillä vierailulla kollegoita ja eikö jo kerrottu heille, että tämmöistä opetusmateriaalia täällä kurjassa Karjalassa puuhataan. Ja he, näkemättä koko vidota, lupautuivat jo ostamaan sen. Että siihen malliin, aikamoinen luottohan meillä näyttää olevan.

Mutta melkoinen prosessi oli mokoman videon tekeminen! Oli upeaa saada olla mukana koko prosessin ajan. Tässä oli tyyppiesimerkki siitä, että kun aikataulut painavat päälle ja oma osuutesi vaikuttaa toisen työhön, niin jokainen venyy parhaimpiinsa. Aivan mielettömän kivaa!!!

Ensin siis keksimme aiheen, laadimme kässärin ja pyysimme siihen kommentit. Sitten haalimme välineet, aineet ja oli menetelmien testaaminen, työergonomian hiominen. Aikataulujen sovittaminen oli erittäin ylivoimaiselta tuntuva urakka. Kässärin laatiminen sellaiseksi, että kuvaajamme sai jotain tolkkua, mitä oli tarkoitus kuvata (siis lopputulos), oli myös haastavaa. Sitten varsinaiset kuvaukset, joissa kuvattiin monta kertaa sama otos (me filmiväki käytämme tätä slangisanaa kun tarkoitamme varsinaista tekemisen kuvaamista) melko pieninä pätkinä. Tämä oli meille uutta, sillä olemme tottuneet kuvaamaan road-movie tapaan - kamera KÄY ja kaikki nauhoitetaan kerralla ja vain yhteen kertaan.

Valaistuksen balanssiin säätäminen jokaisen otoksen alussa vei aikaa ja vasta kun otoksia oli saatu useita samasta kohdasta, vaikkapa altaan pesusta, saatoimme siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Kuvauksiin olimme utopistisesti ja ilman mitään realismin tajua varanneet kokonaiset 1½ päivää... No huhhuh! Ehkä puolitoista viikkoa olisi ollut parempi.

Kun lopulta, RÄTTIväsyneinä (me filmi-ihmiset voimme käyttää tätä termiä, vaikka se onkin hyvin epä-ammattimaiselta kalskahtava termi muuten) lopetimme kuvaukset, niin siitähän se työ vasta alkoikin! Etenkin kuvaajallamme, mutta myös meillä. Materiaali piti editoida (me filmimaailmassa käytämme tätä sanaa, kun tarkoitamme että siitä valitaan sopivat otokset) ja siinä olikin puuhaa, kun huomasimme, että otoksia yhdistäessä siivouskäsineet olivat ensin kädessä ja sitten eivät ja sitten taas olivat jne... Huoh! Kun lopulta olimme saaneet asiallisen materiaalin kasaan, alkoi spiikkien (meillä elokuvatuotannossa käytetään tätä termiä kun tarkoitetaan puhetta) ideoiminen ja sovittaminen oikeisiin kohtiin, niin että kuva ja spiikki vastasi suurin piirtein toisiaan. Lopuksi piti vielä kurlata kurkkua, jotta nauhoitus sujui ilman takertelua.

Paljonkohan olisi tullut työtunteja meille, paljonko kuvaajalle?! Kun sitten miettii, miten paljon tästä on meille jatkossa hyötyä, niin olemme kyllä tehneet aivan upeaa työtä! HYVÄ ME!!!

Elämä on ihanaa!!!

Jesjesjes! Kyllä nyt meikäläistä lykästi! Pääsin nimittäin kouluttajien työelämäjaksolle ja on ollut aivan M-I-E-L-E-T-T-Ö-M-Ä-N kivaa! Siis työnteko, työelämässä.

Monesti kuulee fraasin, että oikea työelämä on jossain aivan muualla kuin meikäläisen tai monen muunkaan opettajan työpaikalla. Tietyllä tavalla väittämälle on myös perusteluita. sen takia on upeaa, että meillä on mahdollisuus hengata monta viikkoa oikeassa työelämässä ja kokeilla siellä niitä tietoja ja taitoja, joita opetamme päivittäin.

Tarkennan sen, että toki seuraamme työelämää hyvinkin tiiviisti. Onhan meillä työssä oppijat kentällä, mutta silloin tarkastelemme työntekoa heidän kauttaan. Minä olen onnekas, koska teen ihan oikeilla työpaikoilla kartoituksia ja niissä saan seurata ihan tyypillistä työn tekemistä ihan tavallisen työntekijän toimesta. Tämä on vapauttanut minut ja saanut aina vaan vakuuttumaan, että opettamani asiat ovat ok ja ne voidaan täysin toteuttaa ja soveltaa siellä "oikeassa työssä". Senkin kun monesti kuulee, että ei siellä kerkkii ja ei siellä pysty ja ei siellä kehttoo...

Mutta nyt siis, olen päässyt itse siivoamaan. Olen analysoinyt työtapaani, tarkastellut ergonomiaani, pohtinut aseptisen omantuntoni toimintaa. Voin vakuuttaa, että kyllä onnistuu!!! Työn suunnittelu, työjärjestykset, yllättäviin tilanteisin sopeutuminen ja ratkaisut, ergonomiset työasennot, työn eteneminen puhtaasta likaiseen - siinä muutama keskeinen asia työssä.

Olen iloinen seuraavista asioista: osaan oikeasti siivota edelleenkin, osaan kehittää työtä ja keksiä ihan toimivia pieniä ideoita, osaan olla iloinen ja kannustava! Minusta on kivaa katsoa asiakkaita silmiin ja tehdä työtä "rinta rottingilla", tervettä ammattiylpeyttä tuntien. Jihuu!!!

Ja kiitos: mukavat työntekijät, jotka osaavat jutella työstä ammattimaisesti ja jotka ovat kiinnostuneita siitä!!! Minusta tuntuu, että se on asenteesta kiinni!

Remppaa pukkaa

Vielä pitää jatkaa tuota aiemmin aloitettua kuvitteellista tarinaa remonttipuuhista. Että pitääkin olla ihmisellä hyvä mielikuvitus, kun keksii tämmöisenkin tarinan.

Olimme eläneet onnellisina uusitussa toimistoshuoneessamme kesästä saakka. Lattia kopisi kivasti kenkien alla, seinät oli maalattu, uudet kalusteet tuoksuivat vielä uusilta ja kollegat yrittivät tunkea tavaroitaan meidän osittain tyhjinä (vanhat roinat heitettiin menemään) ammottaviin kaappeihin. Kaikki oli siis hyvin. Koska olemme suomalaisia, meidän olisi pitänyt muistella vanhoja sanalaskuja tai ainakin varautua jollain tavalla tulevaan. Sillä johan sen tiesi vanha kansakin; "Itku pitkästä ilosta", "Arvonsa miäs ansaitsee, vaan ei ylistystä" ja "Mikä naurul aljeta, se itkul päätetä". Nämä viisaudet olimme juuri päntänneet Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Tunne itsesi, suomalainen. Mutta eipä ollut älyä päätellä, että meitä odotti uusi koettelemus eli nykykielellä ilmaistuna haaste.

Kuulimme huhun (mikä on tehokkain viestintätapa - ei suinkaan meidän organisaatiossamme, vaan yleensä), että toimistomme menee remonttiin, koska pattereidenpuoleinen seinä on purettava. Eli nyt olisi sitten just saatava se huone tyhjäksi, jotta voidaan aloittaa remppahommat. Meikäläiset eivät pystyneet organisoimaan omaa päätyötään vastaamaan täysin rakennuttajan, anteeksi vaan tämä täysin maallikon näkemys, ailahtelevaa remonttiaikataulua. Mutta huoneet olivat tyhjinä seuraavana maanantaina klo 9.00. Joten olkaa hyvä, olokkeepa hövelit ja silvuplee, sinne vaan sutimaan, jotta päästään takaisin keskittymään omaan päätyöhömme omassa työhuoneessamme.

Olimme siirtäneet osan tavaroistamme meille niin tutuksi tulleeseen ex-materiaalikeskukseen, jossa näytti jo majailevan itse rahastopäällikkömmekin. Olisiko hänenkin huoneensa joutunut tuplaremontiinn?! Osan tavaroista jätimme toki toimistoomme, koska meillä molemmilla on korkea riskienhallintakyky. Meille luvattiin, että pari (huomaa epätäsmällinen ilmaisu heti alkuun) viikkoa siinä vierähtää...

Kaverithan olivat ihan oikeassa! Nimittäin pari viikkoa vierähti siihen, ennen kuin ensimmäinen remontiin viittava toimenpide tapahtui huoneessamme; nimittäin lattialle oli käyty levittämässä suoja!!! Odottamisen tuskaa ei vähentänyt sekään, että muuttopojat, joilla yksi ammattitaitovaatimus oli varmaan reippaus, olivat ruuvimeisseleillään naarmuttaneet upouudet pöytämme melkoisen kurjan näköisiksi. Siispä reklamaatioita paukuttamaan ja uusia pöytälevyjä tilaamaan. Ne varmman tulevat ajoissa, ajattelimme, koska meillä on myös positiivinen elämänasenne.

No, meikäläinen lähtee nyt muihin maisemiin neljäksi viikoksi. Vierailen vain satunnaisesti toimistolla. Kun viimeisenä päivänä ennen lähtöäni kysäisin valkokypäräiseltä mieheltä, mikä mahtanee olla toimistomme arvioitu valmistusmisajankohta, hän vastasi, että jos neljän viikon päästä, niin olisi jo aika hyvä...

No MISSÄ MÄTTÄÄ, että aikataulut eivät päde? Niin selvisi semmoinenkin, että nurmikkoalueet oli pitänyt saada kuntoon määräpäivään. Koska rakennuttajan kaverit ovat tuhattaitureita, niin toimistomme seinäpurkamisen sijasta he välillä suihkivat haravan varressa ja istuttivat nurmikkoa takapihalla. Voiko ymmärtää? Ei voi.

No, nyt joku saattaa ajatella, että mitä valitat! On vaatteet päällä, puhdasta vettä juotavana, yleensä työpaikkakin ja elämä turvattu niiltä osin. Kyllä, pieniä ovat meidän murheet. Mutta se satuttaa, että me asiakkaat tunnumme olevan rakennuttajalle vain tyhjänpäiväisiä ja ilman mitään alkeellistakaan informaatioita tarvitsevia harmituksia. Olisihan se kiva, että ei itse tarvitsisi kysellä, että milloin pääsemme muuttamaan takaisin, kun se alkuperäinen suunnitelma ei tainnut pitääkään paikkaansa. Olisihan se kiva, että ei tarvisisi käydä huomauttamssa töiden jo alettua, että laittaisitteko ne muovisuojat, mitkä lupasitte laittaa kaappien oviin, että kaapeissa olevat tavarat eivät menisi kipsipölyyn.

Nämä asiat ovat kuitenkin meille tärkeitä, koska teemme töitä omille asiakkailleme täydellä teholla. Mikään ei saa olla laaduttomampaa eikä mikään meidän aikataulumme saa heittää sen takia, että elämme keskellä remonttia. Välillä siis kuulosuojaimet korvilla ja välillä sormet jäässä alhaisen lämpötilan takia. Onneksi meillä ei ole hengitystieoireita, vielä.

Ps. Kuulin juuri, että seinässämme onkin vesivahinko ja joku jo ihmetteli, että emmekö ole saaneet mitään oireita, kun seinä on ollut märkä jo pitemmän aikaa. Ei olla! Ainoat oireet ovat henkisellä tasolla, mutta koska tässäkin lykästää ja meillä on äärimmäisen korkea stressiensietokyky, niin mehän vaan odotellaan. Kiltit asiakkaat!

Kysyyköhän remontoija meiltä palautetta onnistumisestaan? Mehän olemme velvoitettuja siihen jo yhdenkin päivän yrityskoulutuksen päätyttyä!

Ei enää pelitä...

Seuraava tarina on fiktiota, eelei se ole sitten faktaa. Sinä päätät!

Tapahtui kerran, eräällä työpaikalla, kaukana kavalasta maailmasta.

Näytös 1
Henkilö A haluaa esittää eräässä julkisessa tapahtumassa kuulijoilleen erään dvd:lle poltetun, todella mielenkiintoisen, koneen toimintaperiaatteesta johtuvan työsuoritusta pahimmassa tapauksessa kuormittavan työmenetelmän. Wau! Muun muassa liikkuvien kuvien avulla tapahtumasta tulee sekä mielenkiintoinen että laadukas, keskustelua herättävä ja kuulijakuntaa aktivoiva.

Mutta voih, henkilö A:n älykkyysosamäärä ei korreloi hänen riskienottotapaansa, joten hän ei kokeile dvd:tä sillä tietokoneella, jota hän käyttää esityksessään. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun hän on kokeillut sitä toisella tietokoneella, mikä puolestaan jää jököttämään hänen työpöydälleen.

Niinpä tietokone, tykki (ilman panoksia), kannettava valkokangastaulu, opetusmateriaalit, mainoskynät, mainoskansiot, opetusmateriaali, tikku, dvd:t yms. yms. yms. mukanaan henkilö A lähtee toiveikkaana matkaan.

Näytös 2
Kuulijakunta kuuntelee esitystä mielenkiinnolla, ottaa aktiivisesti osaa keskusteluun, innostuu kyselemään ja peräämään perusteluita ja kaiken kukkuraksi, tässä vaiheessa, ei olla vielä esityksen siinä vaiheessa, että henkilö A räväyttänyt kuulijakunnan silmät pyöreiksi ihmetyksestä DVD:n avulla. Mutta hetki lähenee ja henkilö A lausahtaa maagiset sanat "Nytpä näytän teille todella mielenkiintoisen videopätkän aiheesta!" Kuulijakunta jähmettyy paikoilleen, kaikkien katseet kiinnittyvät kannettavaan valkokangastauluun ja seuraavat hengitystä pidätellen henkilö A:n vakaan hiirikäden klikkailua.

Muuta ei sitten tapahdukaan. DVD ei käynnisty, vaan näytölle ilmestyy tyly lause, josta jo vähemmänkin tietotekniikkaorientoitunut älyää, että DVD vaatii toimiakseen Media Real Plyerin -tai Whåtever! Henkilö A tsekkaa hämmästyttävää hermojenhallintaa vaativalla taidolla tietokoneen käynnistysvalikon kautta, että koneessa ON kyseinen ohjelma. On, on, on!

Mutta klik - klik - klik, "Ei enää pelitä, isäni vanhat neuvot, ei enää pelitä, äitini antamat ohjeet, voisin jopa luulla, että vika onkin minusssa..." Edellä mainittu biisi alkoi pyörimään henkilö A:n aivolohkossa ja ymmärtäessään biisin matalan laatutason, hän ymmärsi välittömästi ilmoittaa kuulikunnalleen, että jokin tässä nyt mättää, mutta katsotaan tämä pätkä sitten seuraavalla kerralla (jossain toisessa maassa, jossain toisessa ulottuvuudessa, tai jonkun toisen kouluttajan toimesta).

Näytös 3
Työpaikalle saavuttuaan henkilö A haluaa heti saada neuvon asiaan ja soittaa tietokonenörttiosaston koordinoijalle, jolla ei tietenkään ole nimeä, pelkkä Apupöytä vaan, moro! Se onkin ovela juoni, koska on vaikea antaa palautetta henkilölle, jonka kanssa et tiedä edes keskustelleesi. Selviää, että hyihyi, miksi on tullut otettua oma kotikone työkäyttöön, pitää olla työkone töissä. Kotikoneille ei nimittäin asenneta mitään mediaplayereita eikä muitakaan, ne pitää älytä asentaa itse, nimenomaan kotona.

Eikö voisi edes pikkuisen auttaa, kun ei kerkiä käydä kotona asentamassa. Mutta ei! Työpaikan verkkoon ei moista vaarallista viiruksia pullistelevaa rakkinetta saa kytkeä! Eikä auteta asentamisessakaan, em. syistä johtuen.

Loppusanat
Mitä opimme tästä tarinasta? Mitä sinä opit? Ehkä sen, että vain ääliö lähtee kouluttamaan tsekkaamatta kaikkien koneiden, tikkujenja DVD-levyjen yhteentoimivuutta. Ehkä sen, että kotikoneella saa tehdä töitä (ja se on jopa suotavaakin, koska kotikoneille sai ostettua alennuksella ohjelmia) erityisesti kotona, ei töissä. Ehkä sen, että kollegan koneen pölliminen on oikeutettua, jos itsellä ei ole kannettavaa TYÖtietokonetta. Ehkä sen, että pienen pientä palveluakaan ei voi saada, jos organisaatiossa ei olla oivallettu, kuka on asiakas. Sekö, joka mieluusti olisi halunnut nähdä koulutuksessa sen videopätkän, vai sekö, joka halusi sen niin kovasti esittää?

Vai ehkä sen, että ei kannattaisi edes yrittää kouluttaa muita, ellei plakkarissa ole vähintään ABCDEF-korttia tietotekniikassa?

Remontissa ryytyneet

Ihan tähän kärkeen kannattaa tarkentaa, että tässä jutussa kaikki asiat on keksitty omasta päästä ja sellaisilla keksinnöillähän ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Eikä varsinkaan tällä. Eikä tämä juttu siis kerro meistä. Eikä ainakaan siitä, mitä meidän työpaikalla tapahtuu remontin keskellä. Ja vaikka kertoisikin, niin eihän sinun tarvitse tätä uskoa. Etenkään, kun tämä ei siis ollut edes totta.

Olemme eläneet remontin keskellä nyt reilusti yli 9 kuukautta. Siitä kun laskee loma-ajat pois, niin mitättömän pienen ajan. Jotenkin naisihmiselle tuttu luku tuo 9 kuukautta; sinä aika yhdelle jos toisellekin on saattanut sattua kaikenlaista elämän aikana. Ja jos niistä ajoista on selvinnyt, niin mitä nyt yksi pieni remontti siinä hetkauttaa. Nyt esimerkiksi kenelläkään ei ollut pahaa oloa aamuisin...

Itse asiassa meillä on ollut remppa-asiat melko hyvin, sillä kun toimistojamme remontoitiin, niin saimme aivan hulppeat tilat evakkotaipaleellemme. Meillä oli mielettömän lojakka maisemakonttori, kylläkin ilman maisemaa, mutta eipähän tuota olisi näkynyt muutenkaan, kun valot sammuivat toimistosta kesken työajan. Tai kesken ja kesken, mutta tuossa 17 jälkeen kuitenkin. Ne oli ohjelmoitu niin. Siinä vaiheessa viimeistään piintyneinkin työnarmomaani sai tarpeensa tyydytettyä ja älysi hilautua kotiin odottamaan seuraavaa aamua. Ei tietenkään aina. Kun sattui olemaan iltatunnit, niin kyllähän sitä aina käsikopelolla jo työpöydän nurkkansa löysi.

Lämpötila laski toimistossamme välillä alle sisätyötä tekevien suositusrajojen. Vastaavasti taas desibelitaso kohosi huomattavasti sallittua korkeammalle, joten näitten keskiarvoksi jäi plus miinus nolla. Tällä tavalla jos osaisimme ajatella positiivisesti kaikesta, niin eikös elämä olisi muutenkin suhteellisen balanssissa?

Tuli siinä samalla tutustuttua sitten muidenkin työntekijöidemme työhön, kun porukkaa lappasi mennen ja tullen toimistossamme. Osa etsi tusseja, osa auton avaimia. Osa oli muuten vaan eksynyt. Osa meistä oppi myös sen, että kun ovikello soi, niin kannattaa vähän aikaa pohtia, että soiko se siis OIKEESTI, vai kuullostiko vain siltä. Tätä pohdintaa kun vähän aikaa pyöritteli mielessään, niin jo joku superaktiivinen kollega olikin kiiruhtanut avaamaan ovea, sanoakseen vain, että "Ei, täällä ei todellakaan ole enää materiaalikeskus. Ei ole ollut itse asiassa enää viiteen kuukauteen, eikä tule ehkä koskaan olemaankaan."

Hei oikeesti, minä olisin avannut sen oven, jos joku muu ei olisi kerennyt...

Työpaikkaliikuntakin oli saatu kerralla kuntoon, sillä monistamo oli muuttanut myöskin väliaikaisiin tiloihin ja tulihan siinä kilometrejä juostua päivän aikana sitäkin väliä. Etenkin, kun laittoi itselle tärkeän paperin monistumaan, mutta monistuskone oli saikulla ja odotettiin sille huoltoa. Sitten pitikin kipaista laittamaan moniste tulemaan viereiselle koneelle, jolle joku oli juuri ohjelmoinut sillä aikaa omalta koneeltaan tulemaan 3000 kappaleen erän äärimmäisen tärkeitä ja kiireellisiä monisteita.

Pari kertaa koneella käytiin tiukkaa taistoa siitä, kenen monisteet ovat kiireellisimpiä; sisäisten vai ulkoisten asiakkaidemme! Ja aina voitti se, jolla oli vähemmän joustamis- ja sopeutumiskykyä.

Sekin oli ihan hyvä, että tuli testattua erilaisia kuulosuojaimia tuon evakkoretken aikana. Yksi malli oli todella hyvä; aamulla kun turautti nappulat korviin, niin eipä pahemmin kukaan häirinnyt puhelinsoitoillaan, vaan sai keskittyä ihan vaan konkreettiseen työntekoon...

No huoh! Kun lopulta päästiin omiin upeisiin tiloihin takaisin, niin olimme tosi iloisia. Tuli tyhjennettyä kaapeista kaikenlaista turhaa sälää, mitä sinne oli vuosien varrella kertynyt. Lisäksi saimme laitettua ensimmäistä kertaa koko työhistoriassa kansiot ja mapit lattialta ja kaappien päältä uusiin, tilaviin kaappeihin. Hienoa!!! Kyllä kannatti elää tämäkin jakso!!

Missä mättää

Taas kerran tuli todiste siitä, että missä ihmeessä on suomalaisen asiakaspalvelun ammattilaisten ammattiylpeys. Nimittäin, jotenkin sitä olettaa, että asiakaspalvelussa olevat ihmiset olisivat edes jossain määrin ekstrovertteja ja pystyisivät mongertamaan edes jonkinlaista yleissivistävää kohteliaisuutta,kuten vaikkapa hyvin päivän toivotusta.

Nimittäin tapahtui seuraavaa: Oltiin ystävän kanssa Kuusamossa Rukan eräässä kaupassa ja siinä kun latjattiin tavaroita tiskille, niin ystäväni kohteliaana ihmisenä sanoi kassahenkilölle (nainen, aikuinen - siis tämä kassahenkilö) "Päivää". Tähän tämä tyyppi ei sanonut mitään. Ei edes ilme värähtänyt. Oikeesti!! Oltiin sentäs kaupan kassalla.

No meikäläinen peruspositiivisena ei tietenkään uskonut, että joku tuollaisessa ammatissa oleva ei alentuisi vastaamaan asiakkaalle kohteliaaseen tervehdykseen. Että olisiko joku ymmärrysvirhe kyseessä, että olisko kuullut minun ystävän sanovan vaikka,että "Minä tapan sinut!": Siispä meikäläinen sanoi uudestaan,että "Päivää!". Ja eikö tää tyyppi uudestaan vaiennut meikäläisen suohon. Siis oikeesti, ei vastannut mitään! Miten voi olla mahdollista?!

Mutta Suomessa voi! Kyllä oli hilkulla, että olisin sanonut, että oikeestiko tyyppi on mykkä. Mutta meikäläisen kotikasvatus on sen verran tasokasta, että nielaisin ja katsoin , että olenko oikeesti Rukamarketissa vai jossain kolmannen asteen yhteysaluksella. Olin Rukamarketissa.

Ammattitaitovaatimuksiin kuuluu vain hintojen naputus ja hinnan ilmoittaminen jollain keinolla, mikä ei välttämättä ole puhuminen? Näinkö se menee? Vai olisiko pitänyt antaa tippiä, että saisi edes peruspalvelua? Miten suomalaiselle voi olla vaikeeta tervehtiä maksavaa asiakasta? Miksi suomalainen kassahenkilö kirjoittaa yleisönosatolla, että asiakkaat eivät "alennu" tervehtimään heitä? Miksi suomalainen kassahenkilö kyykyttää asiakasta! Miksi, miksi, miksi?

No, onneksi ilman lämpötila oli jotain +29, aurinko paistoi ja muutenkin oli mukavaa. Mutta silti tunsin oloni tosi tyhmäksi. Kumman kuuluisi olevan kohteliaampi, asiakkaan vai myyjän?! Mitä ajattelet? Miltä sinusta tuntuu, jos tervehdit ja sinua katsotaan kuin tarjouksessa olevaa ruåtsalaista maitoa.

Autoilu avartaa

Haluatko kuulla pari tarinaa siitä, mitä meille on sattunut työmatkoilla ja nimenomaan autoilla ajaessamme? Ehkä et, mutta kerron silti. Nämä ovat nimittäin opettavaisia tarinoita, jotka me kokemuksista rikastuneet muistamme vielä kiikkustuoli-iässäkin.

Tarina 1
Olemme kollegan kanssa ajamassa Turkkuseen erääseen Oph:n järjestämään tilaisuuteen ja kollega oli, tietty, ottanut iltajuhlaan parasta päälle. Niinpä olemme viritelleet hienon silkkisen puseron skodaladan takakonttiin matkalaukkujen päälle, ettei moinen juhlakostyymi pääsisi rypistymään. Ja sitten matkaan!

Siinä ajaessamme alkoi sataa vettä ja farkkumallisessa koslassamme takalasi tuppaantui likaantumaan; niinpä ruiskaisin aina välillä pissapojasta myös takalasille nestettä ja käytin takalasin pyyhintä. Aina edellä mainitun suorituksen jälkeen kuului kovaa ropinaa ja ajattelimme, että onko meillä takalasi auki, kun kuuluu niin kovasti tuo pissapojan ääni. Ei ollut. Mutta ääni vaan kuului ja lopulta päätimme ottaa asiasta selvää.

Kun seuraavan kerran roiskautin, niin vilkaisimme taakse ja huomasimme, miten pissapojan neste lensi upeassa kaaressa suoraan kollegan juhlakoltun päälle letkusta, mikä roikkui verhoilun ja takasivulasin välissä. Voi EI!!! Äkkiä jarrut päälle, kollega kolttua pelastamaan ja minä vastuuhenkilöille soittamaan, että missä mättää ja ettekö ole huomanneet, että pissapojan letkuhan on rikki!!!

Puhelimesta kuului hyyyyvin hitaasti ja rauhallisesti venyttäen, että on se huomattu. Huomattiin jo paljon ennen teitä, pari kuukautta sitten! Että siihen malliin, mutta ei ole keritty korjaamaan. Kun se autohan on koko ajan menossa.

Tarina 2

Kerran palasin Nurmeksesta skodaladalla ohjauskäynniltä, vai olisiko ollut peräti tunneilta. Se ei kuitenkaan ole oleellista tässä asiassa. Oleellista on se, että olin noin 2 kilometrin päässä päätepisteestä, kun ratin alta löi ihan odottamatta tulilieskat ja savua alkoi työntyä ohjaamoon. Äkkiä sitten jarrut päälle, virta-avain pois ja itse pientareelle! Huh - pelastuin!

Taas soittamaan vastuuhenkilölle, että auto syttyi tuleen, mitäs nyt tehdään? Ja käytiin sitten seuraavantyyppinen keskustelu: "No, palaakos se nyt? Eipä näyttäisi palavan. Ajatko tänne? En aja! No odottele, niin tulen sitten hakemaan."

Sen verran oli shokki, että oikeasti en muista vieläkään, millä keinoin se auto sitten koululle vietiin. Siinä sitten ihmeteltiin johtojen mustuneita riekaleita. Tuli ilmi, että viime talvena oli samalla tavalla syttynyt johdot palamaan, mutta eipä siinä sen pahemmin käynyt silloinkaan. Mikä lie kosketushäiriö. Ja vinkkinä vielä, että jos näet nämä johdot riippuvan tässä ratin alla, niin kannattaa tunkea ne sinne konsolin sisälle.

Naisen logiikalla varustettuna tuli mieleen, että eikös tätä kotteroa olisi hyvä käyttää korjaamolla! Kun huomenna olisi kollega lähdössä työmatkalle. Mutta vastaus oli, että mitäs turhia, eihän tuo enää pala. Oli varmaan kiva tunne kollegalla, kun aamulla starttasi...

Jo joutuu...

Olin kesäkuun alussa kaksissa lakkiaisissa. Molemmat juhlat olivat oikein viimeisen päälle suunniteltuja, ylioppilaslakit säihkyivät kilpaa kodin pintojen kanssa ja äitimuorit olivat leiponeet monenmoista herkkua tarjottavaksi. Myös ylioppilaat olivat onnellisia ja selvästi näki, miten oli saatu yksi iso urakka päätökseen ja elämä on edessä.

Mietin näitä meidän opiskelijoitamme ja heidän tutkintojuhliaan tai koulutusten päätöstilaisuuksia. Aikuisena ammattiin valmistuminen ja virallisen dokumentin, tutkintotodistuksen saaminen, on monelle tärkeä ja liikuttavakin hetki. Aiemmin meillä oli nämä todistustenantamistilaisuudet pieniä ja intiimejä oman ryhmän tapahtumia. Kaikki eivät päässet juhliin, koska olivat jo töissä. Niinpä ehkä juhlana tärkeämmäksi muodostui koulutuksen päätöstilaisuus, jossa kaikki opiskelijat ovat olleet paikalla, pidetään juhlapuheita ja tavallaan pannaan piste siinä vaiheessa opiskelulle.

Varsinainen tutkintojuhla meillä järjestetään nykyisin kaksi kertaa vuodessa. Silloin tutkintotodistus on voinut olla jo melkein puoli vuotta hyppysissä ja entistä harvempi saapuu oppilaitoksemme tutkintojuhlaa viettämään. Mielestäni tutkintojuhlia on liian harvoin. Kun on joulukuussa päättänyt koulutuksen ja tammikuussa saanut todistuksen, niin harva enää kytkee kesäkuun tutkintojuhlaa sellaiseksi, että sinne tulisi lähdettyä. Toki on ollut myös ryhmiä, jotka ovat sopineet jo koulutuksen päätöstilaisuudessa, että sitten tavataan puolen vuoden päästä. Ja sitten ihmetelleet, kun kaikki eivät lupauksista huolimatta olekaan paikalla.

Mietin myös meidän kouluttajien roolia. Milloin meillä on aikaa pysähtyä, saattaa koulutus päätökseen ja sitten vetäytyä latautumaan uutta koitosta varten? Eipä ole koskaan. Opiskelijat ovatkin valittaneet, että "Heti kun tulee uusi ryhmä, te ette enää välitä meistä vanhoista.". Se kuullostaa kamalalta, koska se on niin totta. Tai ei niin, etteikö välitettäisi, mutta ajankäyttö on selkeästi suunnattu uusille opiskelijoille.

Olisi hienoa, jos joskus saisi todellakin huokaista, kun ryhmä on valmistunut ja lähtenyt työelämään. Jäisimme, koko pupakkoparvi, nyyhkyttämään ja vilkuttamaan oppilaitoksemme portaille, kun opiskleijalaumamme hajoaisi ilosta hihkuen kuka minnekin. Voisimme sitten pupakoitten kesken jutella, mitä kaikkea kehitettävää huomasimme opetuksessamme, mitä hauskoja tapahtumia ja kommelluksia sattui, miten mieleenpainuvia kokemuksia saimme taas ryhmältä ja millaisen jäljen jokainen yksittäin opiskelija jätti meihin kuhunkin. Takki olisi tyhjä, olisi hetki aikaa vetää henkeä ja panostaa uuden ryhmän aloitukseen.

Mutta ei se näin mene. Meille tulee jatkuvasti uusia opiskelijoita, mikä on tietenkin kokonaisuutta ajatellen hyvä asia; jokainen pääsee opetukseen kun sille tulee tarve. Ryhmämme ovat kasvaneet ja olemme tehostaneet opetustamme siten, että jokaisella on tavallaan oma päävastuuaihe opetettavana kaikille ryhmille (vaikka kaikki hallitsevatkin pääsääntöisesti kaikki aiheet). Tämä tarkoittaa, että pahimmassa tapauksessa kohtaat opiskelijan vuoden aikana tunneilla pari kertaa, ehkä tutkintotilaisuudessa seuraavan kerran! Miten siinä voi eläytyä opiskelijan oppimisprosessiin, miten voi iloita hänen kanssaan oppimisen onnistumisista? Kun oikeasti, ennen ohjauskäyntiä pitää muistuttaa, että laittakaa sitten nimikyltit, että tunnistamme teidät nimenomaan meidän omiksi opiskelijoiksemme... Voi meitä! Joskus olemme jopa tosissamme vitsailleet, että jokaisesta ryhmästä on heti alussa otettava kuva; nimenomaan tunnistetietoja varten. Sitten voi luokkaan menneessää hieman tiirailla, että ai jaa tämän näköisiä tyyppejä. Ettei nyt ihan väärän ryhmän kanssa aloita.

No nythän morkkasin tätä järjestelmäämme oikein olan takaa. Vai morkkasinko? En, kyllä, en kyllä, en. Silti voimme iloita siitä, että jokainen saa oppimispolkunsa tiettyyn vaiheeseen meidän kanssamme kulkiessaan ja suuntaa sitten omille poluillen. Ja jossain vaiheessa, kohtaamme taas! Me olemme itse asiassa todella joustavia ja sopeutuvaisia, luovimme eri ryhmien keskellä kuin kalat vedessä (ei kuitenkaan kuten Meksikonlahdella), otamme osaa iloihin ja suruihin aina kun vaan kohdalle sattuu. Olemme tottuneet siihen, että meillä on koko ajan vauhti päällä.

Se on pienestä kiinni!

Olinpa tässä viikonloppuna viettämässä laatuaikaa patikoimalla huippuseurassa! Tavoitteena oli sekä fyysinen että psyykkinen sparraus ja sehän onnistui siten, että patikoimme helteisessä säässä mahtavissa maisemissa ja olimme vuokranneet viiden tähden mökin elpymistä varten. Heti aamupäivästä lähdimme luontoon; paistoimme makkaraa ja keittelimme pakkikahvit nuotiolla, ihailimme upeita maisemia ja nautimme mahtavasta kevät(kesä)säästä.

Fyysisen suorituksen jälkeen sitten mökille juttelemaan, pohtimaan asioita, vaihtamaan mielipiteitä ja nauttimaan yksinkertaisesta, mutta hyvästä ruuasta. Saunomista rantasaunassa, talviturkki järveen. Näinhän se menee.

Muttamutta, aamulla ennen kuin lähdimme patikoimaan huomasimme, että jaahas, vessapaperi on loppu. Tämä huomattiin tietty sen jälkeen, kun viimeinen oli juuri kohtsillään poistumassa wc-tilasta...grrr..! No, omatoimisina matkailijoina ajattelimme, että eiköhän osteta sitä veskipaperia, eihän sitä nyt viitsi isäntäväkeä näin vähäisellä asialla vaivata, etenkään tämmöisen viiden tähdin mökin isäntäväkeä.

Siitä tuli hieman mielipide-eroja, että onko kohtuullista, että vessapaperi vetelee viimeisiä jo ½ vuorokauden mökissäviettämisajan jälkeen, ja kuuluuko se mökin varustukseen yleensäkään. Näiden ristiriitaisten ajatusten saattelemana suuntasimme patikkareissun jälkeen vessapaperiostoksille, ihan vaan kaiken varalta.

Yksi meistä halusi kuitenkin oikeutta ja rohkeana soitti isäntäväen kännykkään, että mitenkä menetellään, kun täältä on nyt veskipaperi loppu? Niin silloinpa emäntä valisti, että EIHÄN SE KUULUKAAN mökin varustukseen! Ajatelkaas nyt, jos he ostavat sinne vaikka kollin paperia, niin varmasti mökkiläisten mukaan lähtee paperit ja sitä saa olla jatkuvasti sinne ostamassa!

No, ajattelimmehan me toki. Olemme siis potentiaalisia varkaita?! Ihanko totta!

Emäntä kuitenkin sanoi, että kyllä hän voi teille sitä paperia tuoda (eikä ota eri maksua!!!). Hieman nyrpeänä, mutta kuitenkin. Kun hän sitten lopulta tuli, niin tämä rohkelikkommme meni rupattelemaan ja selvisi sekin, etä meidän pitää panna vielä laudeliinat pesukoneeseen lähtiessämme, sen lisäksi tietty, että siivoamme koko mökin kuten asiaan kuuluikin. Olimme varautuneet vastaiskuun ja ystävämme esitteli edellisen vuokraajan jättämän homehtuneen kahvinsuodatinpussin, jonka löysimme kahvinkeittimestä. Toivottavasti hän mainitsi myös siitä, että paikallinen kennel oli ilmeisesti majoittunut sänkyjen alle. Minä en nimittäin kuullut mitään, sillä en uskaltanut edes naamaani näyttää, kun tuntui niin kurjalta antaa huonoa palautetta...

Kun emäntä oli pyyhältänyt kotiinsa, luimme vielä kunnolla vuokrasopimuksen pienen präntin; meidän olisi myös pitänyt älytä ottaa astianpesuaine mukaan (tiskikone / käsinpesu), mutta onneksemme sitä oli jäänyt edelliseltä vuokralaiselta. Kun lopulta sunnuntaina olimme lähdössä, totesimme, etä taisimme tehdä tähän mökkiin kunnollisen kevätsiivouksen! Nimittäin, miten olisimme todistaneet, että edellinen asukas oli jättänyt varmaan imuroimatta, ja ehkä sitäkin edellinen... Nyt kun olimme vielä antaneet itse palautetta satunnaisista asioista, emäntä varmaan tarkastaisi MEIDÄN siivouksemme laadun suurennuslasilla. Tai sitten ei.

Mietimme myös sitä, miten pienestä se palvelu on kiinni, miten herkässä ärsytyskynnys ja harmiintuminen. Toki ymmärrämme, että viikon vuokralaisilla menee veskipaperia ihan eri tahtiin kuin tämmöisissä lyhyissä viikonloppusessioissa. Viikonloppuvuokralainen ei välttämättä suunnittele kauppareissua heti ensimmäisen yön jälkeen, mutta viikoksi harva varaa koko ruoka-arsenaalia ja vessapaperinkin osto sujuisi ihan siinä sivussa muiden ostosten lomassa. Harmi, että emme huomanneet ottaa omia rullia mukaan. Olisiko syytä, että ensi kerralla lukisimme vuokrasopimuksen säännöt tarkemmin?

Vai olisiko se palvelua, että mökissä olisi vaikkapa kahden-kolmen päivän varustus valmiina. Että ei ihan ensimmäisenä aamuna tarvitsisi lähteä sitä varten kauppaan. Kun jotenkin tuntuu, että tuollaiset 8 rullaa maksaa alla 6 euroa, niin se on kuitenkin suhteessa aika pieni prosentti siitä vuokrasummasta. Ja toisi hyvän mielen asiakkaalle; kun ihan kaikkea ei tule ajatelleeksi mökkilomaa suunnitellessa. Mutta opimmepa tämänkin: tilaisuus tekee varkaan ja mökkiläisille kelpaakuulemma ihan mikä tahansa. Hei, peruuttakaa varovasti nyt se peräkärri, että se nahkasohva ei tipahda sieltä...

Ahkeruus on ilomme!

Olin tuossa viime lauvvantainna Riäkkylässä, kävin kaapassa. Kun oli tietenniin syöty kaikki ruuvat helatorsttaina. Niin mökiltä sitten pärräytin sinne Riäkkylän ässään, kun ei siellä ennee muita kauppoja ookkaan. No se ei tietenkkään ollunna se piäasssii. Eikä sekkään, että enerkiansiästön kunniaks olin ekana tahkonnut polokupyörällä Joensuusta sinne meijän mökille, semmoset viiskymmentä kilssoo...

Vaan siinä kun latjasin kärriin kaikkee mahollista ja aattelin, että on hinnat kohillaan kun Riäkkyyllään asti pittää isolla autolla tuuva näitä tavaroita, niin samalla jouvvin kuuntelemmaan, kun kolome ihan eläkkeellä olevan näköstä immeistä jutteli keskennään. Ja siitä tämä murre jäi mulle niinkun vähän piälle, mutta kyllä tämä hävijjää, kuhan aikansa malttaa ootella.

No kaksi näistä eläkeläisistä oli naisimmeisiin ja kolomas sitten ei. Siinä toinen mummo niin ilosena tervehti toista, että "Jo se meille kesän lykkäsi!" Toinen ei siihen hirvveesti ottanna kanttoo, vaan sano, että suapihan tuon nähä (siinä vaihheessa oli ulukona lämppöö varjossa jottain 25 astetta lussan puolella, mutta tämä mummo olihi varustautunna oikkeen toppatakilla). No juttu jatku, että tämä kessään uskova mummo uteli, että joko oot muuten mattojen pessuu alotellut.

Niin silloin mie jo aattelin, että ei voi olla totta, että jos nämä eläkeläiset jo toukokuun puolivälliin männessä on pesseet mattosa, niin mitä ihmettä ne sitten loppukesän tekköö! Niin eikös vaan tämä toppatakkimummo siihen vasttoo, että kuule, mie oon pessyt jo kaikki matot! Toinen ihmettelemmään, että ihanko järvessä oot pessynnä, että eikö lie ollut vähän kylymä.

Niin tämän jäläkkeen mie tajusin, että oon kyllä tipahtanut ihan lopullisesti kärryiltä ja ihan turhhaan oon siälitellyt, että mitenkä ne kaikki eläkkeellä olevat ikäimmeiset pärjevväät. Sillä toppatakkimummo uhosi, että enhän minä nyt järvessä, hulluko oot. Minähän oon pessyt ne PAINEPESURILLA! Ja tämä iänetön kolomas immeinen, joka oli mitä todennäkösemmin ja vuatetuksestä piätellen toppatakkimummon avijomies, myhhäili tyytyväisenä taustalla. Että painepesurillapa hyviinniin!

Että semmosta sattu mulle Riäkkylässä. Pittää vielä tarkenttoo, että nämä eläkeläiset ei olleet sitten niitä, jotka väittää olevasa Eläkeläisiä, vaikka ovattii paljon nuoremppiin ja vaikka ovattii Riäkkylästä nekkii, tai ainakkiin osa.

Huono omatunto

Juttelin tänään kollegan kanssa siitä, miten me pupakot tunnemme itsemme jollain tavalla riittämättömiksi, vaikka olemme äärettömän ahkeria, tunnollisia, tehokkaita, suunnitelmallisia, joustavia ja ammattilaisia yleensä kaikessa, mitä sitten teemmekin. Mutta tällä riittämisen saralla meillä on kehitettävää. Meiltä puuttuu rajat oikean korvan vasemmalta ja vasemman korvan oikealta puolelta. Ja nythän puhun vain itsestäni, mikä tässä vaiheessa jo kannattaa tarkentaa.

Heräsin tänään 04.55 ja rivakoitten aamutoimien jälkeen olin valmis starttaamaan klo 05.25 kohti työpaikkaa, missä siivoustyö on hektisintä aamu kuudesta alkaen noin neljän tunnin rupeaman. Kaikki parhaat jutut näkee tuohon aikaan. Sinne on pakko päästä!

Mitä sanoo työsopimuksemme, eli jos lähden maakuntaan suoraan kotoa, niin alkaako työaika jo silloin vai alkaako se vasta sitten, kun olen päässyt perille? Muistaakseni se alkaa samalla, kun starttaan autoni. Mutta huih! lähdinkin ajamaan omalla autolla enkä tilannut vuokra-autoa (omiakaan ei ollut saatavilla), joten onkos tämä sitten työmatkaa olenkaan! Tällä kertaa kukaan kollegoista ei suunnannut samaan aikaan pohjoiseen, etelään, itään eikä länteen minun lisäkseni (itse menin siis koilliseen), joten jouduin viihdyttämään itseäni kuunnellen cd:tä.

Siis oikeastiko minulle maksetaan palkkaa musan kuuntelusta? Niinpä valitsin opettavaisen levyn, jossa Lauri Tähkä laulaa "Hätäästä elämää". Se on minun mielestäni meidän tiimin tunnari; "kun kroppa viimeistä viheltää etkä jaksa enää tahtias tihentää / pitääkö mun vielä tämääkin tehrä, korvaamaton se kyselöö / jaksa jaksa, paina paina, ota aikaa" jne. nyt en muista enempää, mutta kun ekan kerran tämän biisin kuulin, niin näin meidän tiimiläiset yksissä tuumin viipottamassa kuka minnekin hirvittävällä tahdilla painattaen...

Ajelin kuitenkin rennosti, ihailin kaunista maisemaa ja ajattelin, että toisaalta on nautinto lähteä niin aikaisin, kun sitten voi lopettaa työtkin suhteessa "aikaisemmin", siis alkuiltapäivällä. Siis oikeasti, voinko lopettaa jo 13.30, kun en kerkiä pitää kuitenkaan ruokatuntia? Ihan pitää sormilla laskea, montako tuntia tulee 05.30 (huom! plussaa 5 min talolle) - 13.30 välille. Siis voin lopettaa, olen aloittanut niin aikaiseen, että suurin osa muiden tiimien kollegoista on kääntänyt vasta kylkeään tuolloin, kun olen lähtenyt jo liikenteeseen! Vai voinko, onhan se ihan kamalan aikaista, muut pakertaa jonnekin 16.00 asti, vähintään. En voi, voin, en voi, voin - olisipa minulla päivänkakkara!

Ja sitten meikä vaan törkeesti pisti pillit pussiit klo 13.45 (huom! plussaa 15 min talolle) ja VAPAUS! Vai pitäisikö vielä lukaista sähköpostit? Tai huomisen arviointeihin olisi vielä tehtävä muutama lisäkysymys. Jaa kollega yritti soittaa aamulla, mutta en voinut vastata, pitäisikö vielä soittaa perään, ainakin tekstari pitää laittaa... No, onneksi näin sentäs työpaikkaunta yöllä, lasketaanko se mukaan tähän vähän kuin olevinaan työajaksi (kollega halusi tietää, oliko se painajainen...). No nyt mie lopetan!!!

Missä on vesilasini? Haluan vielä työntää sormeni sinne...

Asennetta!

Välillä tuntuu siltä, että ei oikein jaksa hehkuttaa mitään, etenkin kun hehkulampuistakin jo aletaan pikkuhiljaa luopua. Siinä muuten kannattaa miettiä, mikä on kohtuullista ja mitä hyötyä ja haittaa todellisuudesta hehku- ja energialamppujen vaihtamisesta sitten on. Pidän huonona esimerkkinä sitä, että hehkulamppujen tuoman energian avulla on voitu tavallaan kompensoida kiinteistön lämmitykseen käytetyn energian määrää. Nyt, kun hehkulamput poistuvat, joudutaan käyttämään massiiviset määrät lisäenergiaa tuon vajauksen tuottamiseen. Siksihän onkin siis tärkeää, että Suomi saa lisää ydinvoimaloita, vai mitä itse ajattelet? Uskotko?

Olen vaihtanut hehkulamput pienloistelamppuihin sitä mukaa, kun uudistamisen tarve on tullut ajankohtaiseksi. En ole kuitenkaan joutunut nostamaan yhdessäkään huoneessa lämpötilaa pattereissa sen takia, että pienloistelamppu ei kehitäkään lämpöenergiaa vaan käyttää kaiken tehonsa valaisemiseen. En ole huomannut mitään eroa siinä, että lämpötila olisi siis jotenkin radikaalisti laskenut. Olisiko minun pitänyt huomata? Vai kuluttavatko sähköpatterini vain salakavalasti hieman enemmän energiaa huomaamattani? Koska en ollut varma, laskin kaikista huoneista lämpötilaa 2 astetta pienemmälle kuin mitä se on ollut normaalisti. Motivan mukaan jopa 1 asteen lämpötilan alentaminen vähentää lämmityskustannuksia jopa 5%! Jihuu, sen lisäksi, että omalla toiminnnallani en lisää enenrgiankulutusta, säästän myös euroissa.

Miten tämä sitten liittyy alaamme? Erittäin tärkeästi, jos minulta kysytään ja jos ei, niin vastaan kuitenkin! Edelleen meidän alallamme on töissä monta "tynnyrissä kasvanutta tyttöä", jotka eivät ole perillä Suomen jätehuollosta ja sen tulevaisuuden muutoksista. Pitäisikö? Pitää! Nimenomaan meidän on nyt hieno hehkuttaa ympäristön puolesta! Me voimme olla ympäristöagentteja, jotka omassa työssää voivat lisätä asiakkaiden tietoa ympäristöasioista ja blogata asennetta positiiviseen suuntaan

Tiedän senkin, miten moni laitoshuoltaja suruissaan sanoo, että asiakkaat ovat välinpitämättömiä eivätkä erota muovia paperista, valkoista toimistopaperia sanomalehdistä, lasia metallista. Tuntuu turhauttavalta, kun lajitteluun suhtaudutaan välinpitämättömästi. Tämä on totta, mutta uskoakseni nimenomaan asenteesta riippuen. Kyllä asiakkaaat osaavat lukea! Meidän mahdollisuutemme on nimenomaan ja ainoastaan asenteen puolella!!

Vertailuja

Edellisessä tekstissä pohdin ammattilaisen olemusta ja jokin aika sitten tärähti aika mielenkiintoinen juttu mieleen kentällä käydessä. Nimittäin, millä tasolla asioita olisi sitten hallittava erottuakseen edukseen muista alan työntekijöistä, jotta se ammattilaisen viitta jotenkin näkyisi?! Siis muillekin kuin meille ammatti-ihmisille.

Verrataanpa meidän työssä olevaa laitoshuoltajaa jonkin toisen ammatin vastaavaan edustajaan. Voiko esimerkiksi ravintokeskuksessa työskentelevä ammattilainen hallita asiat sellaisella tasolla, mikä monesti riittää meidän ammattilaisellemme? Otetaan esimerkki. Tyyppi on leipomassa myyntiin pullaa ja homma etenee tähän malliin:

"Ohoh pitäs alkaa leipomaan pullaa, mutta mitähän tekis. Voisin tehä vaikka rahkapullaa, vaikka onkin just vappu. En viiti tehdä tippaleipiä, koska niitten teko on niin hankalaa. Ei ole aikaakaan semmoseen näpräämiseen. Missäs on jauhoja, mitäs siihen nyt tulikaan. Teen vaikka 50 pullaa, kyllä ne menee. Vai pitäskö tehdä vähemmän, kai se nyt riittää, en tässä nyt kerkiä kaikkia ohjeita tarkistamaan, että montako minäkin päivänä tehtävä.

Eikun aineet kulhoon ja vatkaamaan. Ai mittaanko? Kuule, tässä on jo oltu niin kauan alalla, että kyllä lähtee näppituntumalla eri ainesuhteet ihan puolen litran taikinasta 10 litran taikinaan!! Ja minähän en mitään yleiskoneita käytä, tää menee ihan hyvin käsin tässä ja on mennyt viimeiset 20 vuotta muutenkin. Ei tässä mitään koneita aleta opettelemaan, kohta eläkkeelle pääsen (12 vuotta, toim. huom.). Hyvä, kun on tälleen näppituntuma tähän suolankäyttöönkin säilynyt, ei tässä ole aikaa ruveta pelleilemään ja jollain mitalla mittailemaan. Uups, vähän meni liikaa, mutta kyllä se sinne sekottuu. Onhan tää vähän erilaista tää nykyajan suola, mutta hyvin on pullat kaupaksi menneet. Jaa tulikohan vetoiseen paikkaan tuo taikina, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa kohoaa, miepä tempasen vaikka kahvit sillä aikaa.

Ohoh, ei tainnut tulla ihan kaikista pullista samankokoisia, mikä on että ei nää nykyajan jauhot enää ole samanlaisia kuin ennen; tuokin pulla tursottaa kun mikäkin, mutta pannaan siihen vähän tomusokeria päälle. No huh, vai ei meikäläinen muka keksi uusia innovaatioita, justkin keksin peitellä vähän tuota näköä tomusokerilla. Ai mitä rouva, eikö teille kelpaa nämä pullat; mitä se nyt haittaa, vaikka onkin vähän erikokoisia, samaan mahaanhan ne menevät HAHAHH! Kuulkaa ei tässä mitää alennusta voi antaa pienemmistä pullista, samaa taikinaa se sekin on; tässä on kustannukset saatava pysymään kurissa kun on kaikenlaista menoa muutenkin; kurssilla koko ajan juostava, on tää niin vaativa ammatti..". Vai vielä olisi taikina pitänyt mitata, jotta saisi tasakokoisia; kuule aina voi ostaa muualta jos ei tämä kelpaa!

Voisiko mennä näin? Voi mennä.

"Kauneus on katoavaista"

Tämä vanha sanonta on tullut mieleeni, ei suinkaan sen takia, että olisin saanut hankittua uudet silmälasit ja näin päässyt tarkastelemaan profiiliani teräpiirtoisempien lasien takaa, vaan sen takia, että olen hengannut työpaikoilla ja kuunnellut tarkasti ihmisten puhetta ja palautetta. Omasta roolistani ajatellen, palaute ei aina ole ollut pelkästään mairittelevaa.

Minulle on ihmetelty, että miten jotkut meiltä valmistuneet ja tutkinnon suorittaneet ovat tuntuneet unohtaneen kaikki oppimansa ammattitaitoalueet hetkessä työelämään siirryttyään. Osa hulauttelee puhdistusaineita miten sattuu, osa ei piittaa suojautumisesta, osa ei tunnista edes alkeellisimpia pintamateriaaleja. Korostan, että kyse on siis yksittäisitä tapauksista, mutta silti! Hienoa, että asioista halutaan puhua! Arvostan sitä, että meille kouluttajille halutaan kertoa huoli siitä, minne ammattitaito katoaa. Onko siis oppimme kaatanut osan ex-opiskelijoistamme ojaan?!

Mitäpä vastaan? Mitä Sinä vastaisit?

Olen miettinyt asioita monelta eri taholta, katsonut peiliin ja yrittänyt löytää perusteluja moiselle käytökselle kaikista eri osapuolista. Ihan helpoin selitys lienee se, että harva autolla inssiajoa ajaessaan ottaa riskin ja ajaa "vanhoilla vihreillä". Voisiko yksi syy siis olla se, että tutkintotilaisuuksiin sparrataan ja panostetaan, mutta asiat eivät olekaan sisäistyneet ja ne unohtuvat sitten työelämään siirryttyä?

Voisiko yksi syy olla se, että työelämässä kaikki työkaverit eivät pidä tärkeinä annosteluja, vähättelevät eri kosteusasteiden tuntemusta ja pitävät esimerkiksi työvauhtia tärkeimpänä ammattitaitovaatimuksena? Sitten sitä vaan lähtee sutimaan mukaan, sen kummemmin ajattelematta työn laatua vaikkapa pitkässä juoksussa.

Voisiko yksi syy olla se, että henkilön sitoutuminen ei ole niin syvää, kuin alan ammattilaiselta edellytetään? Kun ei kiinnosta, ei pidä asioita tärkeinä ja sitten vaan luisuu tekemään asioita siten, kuin ne helpoimmalta sillä hetkellä itselle tuntuvat.

Voisiko yksi syy olla se, että meillä opiskelija pääsee / joutuu kohtaamaan valtavan tietomäärän ja soveltamaan teoriaa käytäntöön suhteellisen lyhyessä ajassa, ilman että automatisoitumista kuitenkaan kerkiää tapahtumaan? Ehkä tämä johtaa siihen, että yksin työtä tehdessään sitä vaan mennä painattaa ajattelematta sen kummemmin, mitä tekee ja miksi.

Olemme nyt sopineet, että aina kun meidän exämme tulee vastaan ja toimii vastoin ammattilaisen periaatteita, niin työelämäihmiset ja me kouluttajat kannustamme häntä löytämään oman sisäisen ammatti-ihmisensä. Yritämme saada hänet arvostamaan tutkintoa, minkä hän on suorittanut! Senhän pitäisi näkyä jollain tavalla, ammattilaisella olisi oltava jonkinlainen karma ympärillään. Korostan, että ammattilainen voi olla myös, ilman tutkinnon suorittamista. Miten se sitten näkyy?

Minä näin upean tyypin ihan vasta. Hänestä hehkui into ja motivaatio työhön. Hän keskusteli ammattimaisesti, kyseenalaisti, pohti ja sovelsi. Hän tiesi paljon teoria-asioista ja mikä tärkeintä, osasi soveltaa tietoaa käytäntöön. Aattelin, että WAU! Tämmöisiä tyyppejä me kaipaamme alalle! Haluatko sinä olla tällainen?

Sisäpiirin juttu

Meillä pupakoilla on hyvä itsetunto ja siksi osaamme nauraa myös itsellemme. Hyvä itsetunto on senkin takia tarpeen, että huumorimme saattaa toisten korvissa kuullostaa aika alkeelliselta. Mutta tärkeintä toki on, että kohdejoukko, eli me itse ja opiskelijamme ymmärtävät pointin.

Tilannekomiikka on yksi tyypillinen piristyskeinomme arkipäiviin. Keksimme huumoria kaikesta mahdollisesta ja mielestäni myös tiimin mimiikka on kehittynyt valtavasti. Saattaisimme päästä jonkinasteisella stand up- klubilla ainakin takahuoneeseen saakka, ellemme olisi menneet kipsiin ennen sitä. kahvipöydässä saattaa olla muitten tiimien jäsenillä kestämistä, koska kaikki jutut eivät taatusti aukene heille..

Tässä yksi melko pitkälle verbaliikaltaan kehittynyt pupakkovitsi: Meille tuli kerran opiskelijaksi kondiittori, joka oli leipääntynyt ammattiinsa. Niinpä hän aloitti meillä laitoshuoltajakoulutuksen ja alkoi harjaantua ammattiin. Pian hänelle kuitenkin alkoi muodostua pinttyneitä tapoja työmenetelmiin... HAHHAHHAHHAAA! Ai ei naurattanut?

Pupakoiden laihdutusvinkki - siis todella luotettava

Naisvaltaisessa työyhteisössä ei aina voi välttyä siltä, että siellä harrastetaan jojoilua, siis ei jojon vaan oman painon kanssa. Tähän kyllästyneenä esittelen nyt yhden vinkin, joka ainakin omalla kohdallani toimi sen ajan, mitä nyt tuollaiset keskivertovinkit muutenkin toimivat. Ja näin se menee!

Vaaka ja vaatteet (lähinnä omat) lienevät melko keskeisessä osassa laihduttamista. Vaakan avulla saadaa faktatietoa painonhallinnasta ja vaatteiden avulla luodaan fiktio asiasta. Nykyiset vaakat ovat kehittyneet entisaikojen puntareista melkoisesti ja niiden totuusaste on huomattavan korkea. Mikäli on sattunut ostamaan digitaalivaakan, sen tuunaaminen mieleiseksi (siis kilomäärän suhteen) vaatii huomattavasti enempi harrastuneisuutta kuin alkeellisempien mallien, missä vakioitua painoa saattoi huomaamattomasti pyöräyttää hieman alaspäin jo ennen varsinaista punnitusta. Tämä olikin erittäin näppärää silloin, kun kyseessä oli kimppapainonpudotus ja kaveri ei huomannut niksiä...

No, itse innostuin eräänä aamuna valtavasti, koska vaakalle noustessani olin laihtunut yön aikana 3 kiloa! Siis ällistyttävät kolme kiloa, enkä muistanut nähneeni edes unta saunomisesta. Koska meikäläinen on kirpunnylkijän sukua, niin nollasin vaakan ja astuin sille erittäin varovasti uudestaan. Kyllä, kolme kiloa tippunut! Ja vielä kolmannen kerran! Uskottava se on ! JIHUU!!!

Housut eivät tuntuneet ihan niin väljiltä kuin tuohon painomäärään olisi voinut luulla, mutta tempaisin heti uuden puseron, jonka olin ajatellut panna päälleni vasta laihduttuani muutaman kilon (niin kuin present itselle) ja tepasteltuani kokovartalopeilin edessä, minusta todella näytti siltä, että kilot ovat saaneet kyytiä! Ja heti laittamaan viestiä kollegalle (siis tämmöisen asian voi TOD. ilmoittaa kollegalle jo klo 06.30), että minä olen laihtunut 3, kolme, tree, trai, tres jne. kiloa!

Mahtava fiilis töissä! Valtavasti energiaa ja hyväntuulisuus oikein pursui minusta. Kollegan viesti tuli sitten huomattavan pitkän ajan kuluttua ja jotenkin aistin siitä lievää masentuneisuutta, koska siinä tuotiin esille kylläkin iloisuus minu n puolestani, mutta myös hänen oman kehittymättömyys painonhallinnassa. Mutta se ei minua surettanut, meinasin tekstata, että kannustan sinua kyllä ja yhdessä selvitään, mutta ajattelin, että olisiko se ollut jo liian paksua - HAHHAH!

Mutta voih! Euforinen tunteeni ei kestänyt siis kovinkaan kauaa. Soviteltuani erinäisiä kaapissa odottelevia housujani (nämä 2kg jälkeen, nämä 5kg jälkeen jne.), mieleeni hiipi sittenkin se heti alussa intuitiona humahtanut ajatus, että vaaka näyttää väärin. Minä, joka yleensä siis uskon intuitioon, ohitin tuolloin tunteen, koska nimenomaan tässä painoasiassa faktat eli kilomäärä oli se oleellisin asia. Tsekkailimme vaakaa. Lapseni ymmärsi asian nopeasti (mikä ei sinänsä ole ihme, onhan hän suoraan perinyt minulta kaikki oleelliset ominaisuutensa). Harvinaislaatuisen siivouspuuskan aikana, jonka olin saanut siis muutama päivä aiemmin, olin halunnut myös lisätä estetiikkaa kodissamme ja olin vaihtanut vaakan alla olevan maton entisestä ohuesta surkeasta littanasta paksumpaan ja kauniimpaan...

Ehkä minun puhtausalan kouluttajana olisi pitänyt ymmärtää, että mitä paksumpi matto, sen enempi se kätkee sisäänsä. Tässä tapauksessa kiloja. Kovalla lattialla huomasin, että painoni oli yllättäen palannut, ei ihan samaan, mutta kuitenkin. Sniif! Mutta jos haluat olla muutaman hetken iloinen ja vinguttaa kollegaa itsesäälissä, niin kokeile :)

Pitäisiköhän laittaa kollegalle tekstari; no eipä tässä nyt taida olla tämmöisille asioille aikaa...

Päivä Sipi Sammakkona

Mihinkäpä sitä ei meikäläiset taipuisi alan puolesta! Vaikka kaikkein kiihkein toiveeni on yhä edelleen olla päivä banaanina, nimenomaan reilun kaupan banaanina, olen joutunut tyytymään sammakon rooliin. Eipä silti, upea ja uskomaton kokemus sekin.

Sipi Sammakko on vihreäasuinen suuri sammakko, joka koikkelehtii lasten ilona ja saa heidät innostumaan jätteiden lajittelusta ja yleensäkin ympäristön siisteydestä. Sipin avulla pienimmätkin ymmärtävät, miten tärkeä ja iloinen asia on laittaa kaikki tavarat oikeille paikoille, huolehtia ympäristöstä ja sen siisteydestä. Suomen Siivousteknisen liiton sivuilta suora lainaus: "Sipi Sammakon siivouskoulu on osana Suomen Siivousteknisen liiton siisteyskasvatusprojektia, jonka tavoitteena on saada lapset, nuoret ja heidän kasvattajansa ottamaan vastuuta siisteyden ja järjestyksen ylläpidosta sekä arvostamaan ympäristön puhtautta." Sipi Sammakko asustaa tietenkin Suomen Siivousteknisen liiton toimistossa ja loikkii tarpeen mukaan eri paikkakunnille ympäri Suomea..

Muutama vuosi sitten meillä oli oppilaitoksessa tutustumispäivä ja saimme tietty Sipin vauhdittamaan päiväämme. Olimme keksineet erilaisia tapahtumia; Sipi auttoi lapsia lajittelemaan erilaisia jätteitä, kaikki saivat kokeilla vesi-imurilla imuroimista, opeteltiin käsien pesemistä ja oli jopa piirtelynurkkauskin. Mutta päivän kohokohta oli ehdottomasti Sipi!

Lapset seurasivat käytävillä koikkelehtivaa Sipiä kuin hai laivaa. Koikkelehtiminen kävi ihan työstä, koska puvun sisällä oli, huhhuh, todella kuuma! Koikkelehtiminen onnistui kylläkin muuten täydellisesti, koska isojen räpylöiden nosteleminen oli melkoinen operaatio ja oikeasti alkoi tuntua itsestäkin, että puolen päivän aikaan maistuisi kunnon kulaus vettä ja pari kärpästä...

Oli oikeastaan hauskaa seurata ihmisten hymyileviä ja iloisia katseita, etenkin kun vain harva tiesi, kuka puvun sisällä olikaan. Minun lisäkseni myös tiimikoordinaattorimme sonnustautui Sipin sisuksiin ja meille molemmille jäi lähtemättömät muistot tuosta päivästä.

Mieleenpainuvin ja liikuttavin hetki oli se, kun seisoin käytävällä lapsilauma ympärilläni ja äkkiä tunsin, paksun nahkani läpikin, miten pieni käsi kosketti varovasti ja hellästi Sipin massua ja ihastusta täynnä oleva ääni lausui rakkautta täynnä: "Sipi!". VOIH! Ihana kokemus!

Tähän yritetään saada skanattua kuva Sipistä...

Mikä on oikein?

Opiskelijat pyytävät usein meitä kouluttajia näyttämään mikä on oikea tapa tehdä joku asia tai kertomaan oikean vastauksen johonkin asiaan. Yhtä usein joudumme aiheuttamaan opiskelijoille pettymyksen eli emme voi emmekä halua antaa yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Useimpiin kysymyksiin sellaista ei edes ole olemassa. Voimme toki kertoa erilaisia vaihtoehtoja ja perustella miksi kannattaa tehdä jossakin tilanteessa jollakin tietyllä tavalla. Työskentelyyn, työjärjestykseen, työmenetelmään vaikuttaa aina työympäristö ja tilanne, jossa työtä ollaan tekemässä. Työympäristöissä on erilaiset tavoitteet työlle, tilat ovat erilaisia, erimuotoisia ja eri tavalla kalustettuja ja kaikki tämä ja moni muukin asia vaikuttaa työn tekemiseen. Oppimisen kannalta olisi tärkeää, että opiskelija saisi muodostaa oman käsityksen asiasta erilaisten vaihtoehtojen kirjosta eli se, että on useita erilaisia vaihtoehtoja ja ne tuodaan esille perusteluineen, on oppimisen kannalta hyvä asia. Vaikka se alussa saattaakin aiheuttaa epävarmuutta ja –tietoisuutta. ”Tieto luo tuskaa” – sanonta pitää tässä tapauksessa ihan paikkansa. Vielä jos miettii tuota oikein – termin problematiikkaa tarkemmin; kuka määrittelee oikean? Kenen kannalta on joku tapa oikein?

Mikä on sitten oikea tapa tehdä työtä? Onko kaikki tavat tehdä työtä oikeita tapoja? Vai onko niissä kuitenkin eroja? Eroja löytyy paljon, sitäkin kuulee sanottavan, että työtapoja on yhtä monta kuin on tekijöitäkin. Mutta onko kaikki nämä erilaiset työtavat hyviä tai järkeviä työtapoja ja tuleeko työnantajan tai asiakkaan hyväksyä kaikki erilaiset tavat ja menetelmät tehdä työtä. Joskus saattaa olla jopa sellainen tilanne, että vaikkapa lattia on liattu siivousmenetelmillä. Itse olen ainakin nähnyt sellaisia tiloja, joissa on käytetty erittäin märkiä menetelmiä ja todennäköisesti vielä käytetty puhdistusaineita yliannosteltuina ja se on näkynyt lattioissa. Lattialla on selvästi näkynyt märät, likaiset ja pinttyneet mopin vetojäljet. Näky ei liene ihan outo monelle muullekaan alan ammattilaiselle. Pitääkö asiakkaan silloin maksaa myyty peruspesu- ja vahaus, jos itse on aiheutettu tämä likaantuminen? Vai pitäisikö meidän alan ammattilaisina pyrkiä kaikin keinoin siihen, että emme ainakaan itse likaa pintoja enemmän tai menetelmillä pintytä pintoja entisestään.

Kun opiskelija tai työntekijä miettii niitä oikeita tai järkeviä työtapoja, hänen kannattaa miettiä niitä kolmesta näkökulmasta; onko oma tapa tehdä työtä raskaampi ja ergonomisesti kuormittavampi? Onko tapani tehdä työtä lopputuloksen kannalta parempi vai huonompi? Onko työskentelyni tällä tavalla nopeampaa vai hitaampaa? Näiden menetelmiin ja työtapoihin liittyvien kysymysten kautta ammattilainen osaa valita tilanteeseen parhaan mahdollisen työtavan ja –menetelmän.

Siis ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa tehdä työtä, mutta ei myöskään kaikki tavat välttämättä ole oikeita tai järkeviä. Ja oppiminen tarkoittaa mielestäni nimenomaan sitä, että osaaminen kehittyy opiskelun ja työssä oppimisen seurauksena niin, että pystyy tekemään näitä päätöksiä ja päätökset voi vielä perustella työn taustalla olevilla teoreettisilla perusteilla.

Pupakot lomailevat

Joskus on se aika vuodesta, että pupakot voivat hyvällä mielellä unohtaa työasiat ja keskittyä rentoutumaan. Siis todella ihanaa!!! Kaikilla pupakoilla on omat niksinä lomalle, tässä niistä muutama.

Vinkki 1
Kannattaa lähteä mahdollisimman kauas, jotta ei tarvitse vahingossakaan ajaa työpaikan ohi, jolloin mahdolliset tekemättömät työt saattaisivat muistua alitajuntaan ja lomatunnelma latistuisi oleellisesti.

Vinkki 2
Lomalla kannattaa vältellä kaikkia työhön liittyviä asioita. Siksi ei saa koko viikon aikana osallistua mihinkään siivoukseen viittaaviin asioihin. Koska olemme laajentaneet osaamistamme myös kotityöpalveluihn, ei myöskään saa laittaa ruokaa koko viikon aikana.

Vinkki 3
Jos joku nyt olisi kiinnostunut työasioista, niin kiinnostusta saa osoittaa korkeintaa pintamateriaaleja kohtaan ja niistäkin vain ympäristöystävällistä ja uusiutuvaa massiivista puuta kohtaan. Oheisessa kuvassa on todella viehättävä kelo ja niitä löytääkseen on siis oltava vähintään 540 km:n päässä työpaikalta.



Vinkki 4
Loman aikana saa katsella vain rauhallisia ja seesteisiä maisemia, mitkä ovat totaalisen kaukana työpaikkamme hektisestä ympäristöstä. Voiko olla onnellinen - voi!!!



Vinkki 5
Kun makaa lumihangessa tauon aikana selällään lumikenkäreissulla, saa uusia kuvakulmia. Sen lisäksi voi todistaa muille, että nimenomaan tällä pitkällään pötköttämisellä ei ole mitään tekemistä fyysisen kunnon kanssa, vaan nimenomaan taiteellinen minäni on herännyt loman aikana!

Potentiaalinen kohderyhmämme

Tulipa taas kerran todistettua, ihan vaan visuaalisesti, että olemme unohtaneet kokonaan markkinoida puhtausalan koulutuksiamme eräälle erittäin tärkeälle kohderyhmälle, nimittäin lomamökkien vuokranantajille. Olen vuosia katsastanut erilaisia, sekä yksityisten että yritysten, vuokraamia lomamökkejä sillä silmällä... Nyt uudelle lomamökille saapuessani huomasin jälleen kerran, että tiskiharja oli nähnyt varmaan parhaat päivänsä aikoja sitten ja moppi odotti saunan pesuhuoneessa homeisena viikon päässä olevaa koitosta. Pesuvadin pohjaväri loi tunteen tulevasta keväästä... Tästä se lähtee, riemuloma Rukalla!



Kun vuoraat mökin, siivoaminen kuuluu sopimuksessa nimenomaan vuokraajalle. Toki sen voi ostaa palvelunakin, mutta monesti siivouksen hinta on ylihinnoiteltu suhteessa siihen, että sen tekee paikallinen mökin isäntä tai emäntä itse. Suuri osa vuokralaisista päätyy valitsemaan oman siivouksen. Siinähän säästää ja "jokainenhan osaa siivota", kuten tässä on tullut todistettua jo useasti - hehheh!

No,missä me sitten astuisimme kuvaan? Järjestämällä lyhytkurseja mökkisiivouksen keskeisistä periaatteista perheenäideille, jotka ovat jo pakkaamassa kasseja ja sullomassa jälkikasvuaan ihan liian täyteen ahdettuihin autoihinsa? Ei suinkaan, meidän olisi saatava nämä lomamökkien vuoranantajat innostumaan koulutuksiin! Nimittäin, se välineistö, millä mökinvuokraaja joutuu lomaviikon jälkeen siivoamaan jälkensä, on ainakin minun kokemukseni mukaan jos nyt ei ihan alta arvostelun, niin vähintäänkin törkeä.

Usein on käynyt niin, että alkukatselmusta tehdessäni olen löytänyt homeisen pesumopin kuivumassa edellisen vuokralaisen jäljiltä ulkokuistilla. Varmaankin hän on toivonut, että haju ainakin vähän haihtuisi raikkaassa ulkoilmassa! Olen monesti arponut, että onkohan tämä yhdistetystä siivous- ja vaatekomerosta löytynyt pyyhe tarkoitetty vessan siivoukseen vai keittiöön tiskialtaan pyyhintään (tässä haluan tarkentaa, että pyyhkeet ovat yleensä hyvin kuluneita eikä pintojen vaihtamisella pitkälle pötkitä hygienian suhteen). Pesuaineet toisaalta sopisivat vaikka mökin suursiivoukseen (huomaa kotoinen termi!!!), koska ne ovat voimakkaasti happamia tai vahvoja emäksiä. Ehkäpä niillä onkin tarkoitus räjäyttää lika pois,ilman pyyhkeiden sun muiden moppien tuomaa mekaniikkaa...

Mielestäni on siis kohtuutonta, että siivouksen joutuu tekemään välineillä, millä pystyy korkeintaan levittämään likaa. Jos siivouspyyhkeistä ei oikein erota, että olivatko ne alunperin anopin juhlamekkona juhannustansseissa rippikoulun jälkeen, niin pieleen menee siivous. Ja silti pitäisi saada niin puhdasta, että seuraava vuokraaja ei pääse valittamaan, millaisen sottapytyn jäljille joutuikaan tulemaan. Mikä siinä mättää, että edellisen vuokralaisen jäljiltä edes tuotaisiin uudet ja pestyt pyyhkeet seuraavalle? Onhan siinä siirtymäaikaa varattuna peräti neljä tuntia! Kun vuokralainen on itse tyhjentänyt tuhkat, kantanut kaikkiin tulipesiin ja puulaatikoihin puut, tampannut matot, tuulettanut tilavaatteet, siivonnut saunan, imuroinut lattiat ja pyyhkinyt ne, pyyhkinyt pölyt, tiskannut astiat, puhdistanut jääkaapin ym. yms. yms. niin luulisi siinä vuokranantajalla olevan aikaa edes pyyhkeiden pyörittelemiseen. Tai rahaa vaikka uusien ostamiseen!

Eräs mökkienvuokraaja mainostaa, että heillä siivous maksaa mökin koosta riippuen 70 - 300 euroa ja jos päätetäänkin vasta lomareissun aikaan, että ei jaksa siivota, niin siitä veloitetaan "yllätyslisä", useita kymmeniä euroja vielä tuon hinnan päälle. Sepäs taitaakin olla aika harvinaista, että asiakasta "rangaistaa" ostopäätöksestä lisähinnalla?! Paljonkos se siivousliikkeiden tuntitaksa onkaan? Ja montako tuntia sillä saisi siivousta?! Kannattaa siis suhteuttaa! Kyllä siinä moni perhe myös nikottelee, jos vaakakupissa on 300 euroa tai oma työ!

Jotta ei olisi taas pallo jalassa, niin korostan, että puhun tässä lähinnä sellaisista yrityksistä ja lomarenkaiden vuokramökkipalveluista, missä siivous ensisijaiseti kuuluu vuokraajalle tai se on yleisin tapa! Tiedän sellaisiakin lomamökkiyrityksiä, missä siivous on sisällytetty mökin vuokraan ja joissa on siivousalan koulutuksen saaneita työntekijöitä tekemässä loppusiivoukset. He tekevät työnsä erittän laadukkaasti! Heille nostan hattua; on nimittäin tullut seurattua sitäkin työtä!

No,meikäläinen on oppinut vuosien saatossa ajattelemaan, että mennään sitten tarjonnan lakien mukaan. Jos minulle on osoitettu homeinen moppi, niin sutaisen sillä lattiat - parempaan standardiin sillä ei pysty. Jos käytettävissä on reikäinen ja likainen keittiöpyyhe, niin sipaisen sillä lähtiessäni pinnat ja jos vessansiivous on tarkoitettu tehtäväksi keittiön tiskipyyhkeellä, niin siitä vaan. Voiko olla totta?! Ei voi, minun sisääni on rakennettu jonkinasteien alan ammattilaisen ylpeys eikä se salli moista touhua! Typerää - mitä suuremmassa määrin!

Minulla on aina mukana omat suojakäsineet, tiskiharjan ja keittiöpyyhkeen ostan lähikaupasta tarpeen mukaan, niillä hoituu viikon aikana oman perheen normaali siivous. Ostamani välineet lahjoitan lomaviikon jälkeen mökin kalustoon, vähän niinkuin Fantomin merkiksi "Sweeper was here"...

Jos meillä joskus alkaa olla puute tunneista, niin pannaan tämä esimerkki mieleen...

Olipa kerran wc

eli kansankielellä vessa eli veski. Se onkin monelle puhtausalan ammattilaiselle oikea peitsentaiton keidas, pahin painajainen ja haaste aseptisessa työskentelyssä. Wc:n siivous innostaa kaikkia keskustelemaan, vertailemaan ja esittelemään omia näkemyksiään siitä, mitä se o-i-k-e-a aseptiikka sitten käytännössä tarkoittaa.

Yhden yksikön vessasta selviää helposti ilman sen kummempia eroavuuksia menetelmissä, mutta kun mennnään useamman yksikön wc-tilaan, niin johan alkaa löytyä eroja. Tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että ATP-laitteella olemme saaneet luvuiksi n. 60 wc-istuimen vetonupissa ja ovenkahvoissa, mutta yli 300 kahviautomaatin valintanäppäimissä...

Ja näinhan se menee, ehkä. Ensin kostutetaan tarvittavat pyyhkeet. Jos hyvin käy, voi varata omat pyyhkeet kaikille perinteisille kosketuspinnoiksi määriteltäville pinnoille, kuten ovenkahvoille, valokatkaisimille, annostimille ja sitten omansa wc-istuimille. Jos käy huonommin, niin myös usean yksikön wc-tilassa käytetään vain yhtä pyyhettä. Wc-istuimestakin käytetään montaa eri nimeä; wc-allas taitaa olla melko tunnettu. Kansankielessä nimike on pönttö, mutta tutkintotilaisuuksia varten ohjeistamme tutkinnon suorittajia, että pöntöistä ei kannata puhua ainakaan arvioijien kuuloetäisyydellä, ihan vaan väärinkäsitysten välttämiseksi :)

Mitä tarkoittavat värikoodit pyyhkeissä? Jos wc-istuimelle on punainen ja kosketuspinnoille sininen, mutta pyyhkeet pestään samassa koneessa (kuten esimerkiksi keskuspesuloissa), niin onko todella näin, että punaiset pyyhkeet jäävät likaisemmiksi kuin siniset? Vai ovatko pyyhkeet yhtä puhtaita? Jos ovat, niin onko värikoodilla merkitystä. Ja jos eivät ole, niin olisiko syytä vaihtaa pesukonetta? Tästä se lähtee, ensimmäinen ongelma.

Puhtauden tuottaja astuu siis wc-tilaan ja tarkistaa ensin puhtailla kätösillään paperit ja saippua-annostimet sekä tekee mahdolliset lisäykset. Sitten saatetaan vaihtaa jätepussit tyhjiin ja sen jälkeen päästään varsinaisiin hommiin, eli itse siivoukseen. Aloitetaan vaikka ovenkahvoista ja rohkeasti vaan pyyhkeen samalla pinnalla sekä oven ulkokahva, että sisäkahva. Sitten valokytkin, jos kyseessä ei ole wc-tila, mihin valot syttyvät itsestään tai viimeistään siinä vaiheessa, kun olet haahuillut puoleen väliin vessaa ja manannut, että miksi juuri tässä veskissä on lamppu palanut.

Kannattaako vaihtaa pintaa valokatkaisimen jälken vai uskotaanko, että sama pinta sitoo itseensä lian myös annostimista?! Joskus näyttäkuitenkin siltä, että kaikki eivät miellä saippua-annostimien kahvoja ollenkaan siivoukseen kuuluviksi pinnoiksi... Sitten tuleekin jo uusi pohdintaa vaativa vaihe, sillä on arvioitava, pyyhitäänkö peili ennen vai jälkeen altaanpesun. Taito, menetelmä ja peilin paikka määrittävät työjärjestyksen. Kuvitellaan, että peili pyyhitään ensin ja sitten aloitetaan altaan peseminen. Nythän meillä onkin jo käyttöliuos pullossa mukana, ollut jo koko ajan ellei pulloa ole hoksattu laittaa altaan reunalle kosketuspintojen pyyhinnän ajaksi. Käyttöliuoksen väri kertoo jo ammattilaiselle, onko uskottu annostusohjetta vai laitettu kerta kiellon päälle "mie kun niin tykkään vahvoista väreistä"!

Hups, tuossahan on bidee-suihku. Mitenkäs se, ennen vai jälkeen altaanpesun, jos se on tarkoitus harjata. Pesisinkö siis ensin altaan ja sittenhän olisikin kiva puhtaan altaan päällä harjata käsisuihkun hana, vai tekisinkö sen sittenkin toisin päin! Jos suljen silmäni, en näe käsisuihkua ollenkaan, eikä sille voi sitten tehdä mitään - tässä monelle oiva ratkaisu, joskaan ei sieltä suositeltavasta päästä!

Altaan pesussakin on monta vaihtoehtoa, eli milloinka riittää pelkkä pyyhintä ja milloinka on ehdottomasti harjattava?! Ja kastelenko altaan ensin pelkällä vedellä ja vasta sitten annostelen puhdistusaineliuosta pinnalle. Muttamutta, enhän minä ikkunalasiakaan kostuta ensin vedellä, vaan laitan käyttöliouksen suoraan pinnalle; eiköhän niin voi tehdä normaalisti likaantuneen altaankin kohdalla. No nyt jo joku ympäristöaktivisti alkoi huohottaaan niskaan, että vaikka Suomessa ei olekaan (toistaiseksi!) pula puhtaasta vedestä, niin ei sitä tarvitse turhaan loruuttaa harjaamisen aikana. Taitaa puhdistusainekin samalla laimentua? Valitsen nyt menetelmäksi siis pesun, jolloin käyttöliuosta on oltava altaan pinnalla riittävästi; nihkeäksi kostutettua pintaa kun ei kannata harjalla hangata. Mikäs työjärjestys tässä olisi viisasta valita, ihan sama, vaikka ylhäältä alas, mutta järjestelmällisesti. Hanan alapinta on yllättäen hyvin likainen, koska sen puhdistaminen on monella jäänyt tekemättä, ehkä siksi, että harjaosa liian ronskissa liikkeessä roiskuttaa ns. vedet silmille.

Harjauksen ja huuhtelun jälkeen tuleekin tenkkapoo, eli kuivataanko vai ei ja jos kuivataaan niin mitkä pinnat ja miksi. Että voi olla vaikeaa?! Siis osalla ei tod. ole aikaa kuivata hanoja, mutta kalkkisaostumien poistoon on aikaa sitten myöhemmin, tai sitten ei. Osa kuivaa tasaiset pinnat kertakäyttöpaperilla, osa pyyhkeellä. Mutta voih! Nythän se sopivaksi nihkeytetty pyyhe sitten kastuikin (oliko se oikeasti yllätys?!), eli tehdään sitten kosteapyyhintä, tai jos pyyhe oli jo valmiiksi kosteapyyhintään tarkoitettu, niin joustavasti mätkäpyyhintään - mutta pitikös semärkä aina kuivata? Onneksi sattui suojakäsineet käteen, niin ei tunne niin tarkasti noita erilaisia kosteusasteita.

Huh! Nyt sitten sen varsinaisen istuimen kimppuun ja suurin osa aloittaa pesun likaisimmasta osasta, eli sieltä istuimen sisäosasta, mutta miksi? Tämähän sotii vastoin kaikkia pyhiä siivouksen periaatteita. Kuitataan sillä, että välinettä ei käytetä muuhun. Tässä pitäisi muistaa huuhtoa harjaosa huolella ja kopauttaa vielä irtovesi istuimeen, eikä nostaa harjaa likaisena valumaan kuppiin. Sieltä löytyy pahimmassa tapauksessa sattumat poikineen...

Istuimen pyyhintä aloitetaan vetonupista, eikä tarvitse heti vaihtaa pyyhkeen pintaa. Vai tarvitseeko? Jos pyyhkeessä on todella vain 2 neliösenttiä puhdistava pintaa, niin silloin toki kannattaa vaihtaa :); mieti! Eli ei muuta kuin rohkeasti samalla pinnalla vesisäiliön kylkiä pitkin edeten. Huh, tämä taisikin olla miesten wc, sillä vesisäiliön ja istuinosan väli on likainen. Missäs vaiheessa tämä kannattaa pyyhkiä? No vaikka nyt ja sitten voi kääntää pintaa pyyhkeestä. Jos näkyvää likaa ei ole, niin jatketaan vaan samalla pinnalla kansiosalle. Mutta nyt tulee tiukka paikka, moni ottaa kiinni kansiosasta, sehän on siis kosketuspinta! Pitääkö sille vaihtaa puhdas pinta? Nyt suojakäsine aseptiselle omatunnolle ja edetään sitten sen mukaan. Joka tapauksessa, se pinta mille reidet koskettavat, kannattaa pyyhkiä puhtaalla pinnalla. Minä ainakin pyyhkisin. Sitten voidaan iloisesti lasketella vaikka istuimen alareunaan saakka samalla pinnalla.

Nyt tulee järkytys, sillä jos olet vaikka 10 yksikön wc-tilassa, niin ei muuta kuin pyyhkeestä puhdas pinta esille (niitähän löytyy joka tyypiltä 16!) ja seuraavan wc-istuimen kimppuun. VOIKO NÄIN TEHDÄ?! Onko sinulla kymmentä pyyhettä mukana eli jokaiselle wc-istuimelle oma pyyhe? Jos on, niin hommiin sitten, mutta jos ei ole, niin siinäpä sinulle pohtimista; miten hyväkuntoinen pyyhe sinulla on, oletko selvillä millä pinnalla olet menossa ja sitten arvioi sekä naisen logiikalla että maalaisjärjellä, pystytkö tosiaan poistamaan likaa vai aiotko levittää sitä. Näin se menee! Kun pyyhe on kunnollinen ja taittelu sujuu, niin siitä vaan jatketaan samalla pyyhkeellä. Vai uskalletaanko?

Miten voi kestää näin kauan, vaikka todellisuudessa aikaa on kulunut korkeintaa 2 minuuttia. Sitten päästään vaiheeseen, että lattiapinta pyyhitään. Mahdollisuuksia on kuivain ja pyyhe tai levykehys ja siihen lankaosa. Pyyhe voi olla mikrokuitua tai sitten ei. Tässä oiva taistelukenttä, kumpi parempi vaihtoehto. Pyyhkeestä löytyy ammatti-ihmiseltä monta monituista pintaa ja sen voi kääntää vielä toisinpäinkin, mutta lankaosasta pintoja löytynee kolme.

Kostuttamisessa on tämänkin homman juju. Karu totuus on se, että kaikki eivät kostuta pyyhkeitä saatikka lankaosia ohjeiden mukaan, jolloin kosteasta tulee märkä. Märässä sinänsä ei ole mitään vikaa, esimerkiksi silloin, jos janottaa kovasti. No, tästä ei jaksa vääntää enempää... Aloitetaan ovelta ja edetään kohti wc-istuinta. Mutta APUA, täältä löytyi näkyvää pissaa!!! Onko tämä eritetahra? Missä minä yleensä olen, sairaalassa vai koulun vessassa? Onko minun haettava klooria? Ei kai sentäs, jos pyyhe on hyväkuntoinen ja osaan taittaa siitä puhtaan pinnan. Entä jos minulla olisikin ollut sen lankaosa?

Ongelmat eivät lopu tähän; osa nimittäin on sitä mieltä, että välinettä ei tuoda muutoin kuin kantamalla wc-istuimen luota siivousvaunuille, osa uskoo taittelun merkitykseen ja etenee järjestelmällisesti puhtaasta likaisen kautta takaisin puhtaaseen, nimenomaan pintoja taitellen. Mietittäänpä sama tilanne vaikka potilassänkyjen kohdalla; taidetaan iloisesti jatkaa sängyltä toiselle ja välillä vaan taitetaan puhdas pinta pyyhkeestä esille. Miksi tämä ei toimisi wc:n lattialla?! Mietipä sitä!

Kuka vielä väittää, että kuka tahansa osaa siivota!