Remontissa ryytyneet

Ihan tähän kärkeen kannattaa tarkentaa, että tässä jutussa kaikki asiat on keksitty omasta päästä ja sellaisilla keksinnöillähän ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Eikä varsinkaan tällä. Eikä tämä juttu siis kerro meistä. Eikä ainakaan siitä, mitä meidän työpaikalla tapahtuu remontin keskellä. Ja vaikka kertoisikin, niin eihän sinun tarvitse tätä uskoa. Etenkään, kun tämä ei siis ollut edes totta.

Olemme eläneet remontin keskellä nyt reilusti yli 9 kuukautta. Siitä kun laskee loma-ajat pois, niin mitättömän pienen ajan. Jotenkin naisihmiselle tuttu luku tuo 9 kuukautta; sinä aika yhdelle jos toisellekin on saattanut sattua kaikenlaista elämän aikana. Ja jos niistä ajoista on selvinnyt, niin mitä nyt yksi pieni remontti siinä hetkauttaa. Nyt esimerkiksi kenelläkään ei ollut pahaa oloa aamuisin...

Itse asiassa meillä on ollut remppa-asiat melko hyvin, sillä kun toimistojamme remontoitiin, niin saimme aivan hulppeat tilat evakkotaipaleellemme. Meillä oli mielettömän lojakka maisemakonttori, kylläkin ilman maisemaa, mutta eipähän tuota olisi näkynyt muutenkaan, kun valot sammuivat toimistosta kesken työajan. Tai kesken ja kesken, mutta tuossa 17 jälkeen kuitenkin. Ne oli ohjelmoitu niin. Siinä vaiheessa viimeistään piintyneinkin työnarmomaani sai tarpeensa tyydytettyä ja älysi hilautua kotiin odottamaan seuraavaa aamua. Ei tietenkään aina. Kun sattui olemaan iltatunnit, niin kyllähän sitä aina käsikopelolla jo työpöydän nurkkansa löysi.

Lämpötila laski toimistossamme välillä alle sisätyötä tekevien suositusrajojen. Vastaavasti taas desibelitaso kohosi huomattavasti sallittua korkeammalle, joten näitten keskiarvoksi jäi plus miinus nolla. Tällä tavalla jos osaisimme ajatella positiivisesti kaikesta, niin eikös elämä olisi muutenkin suhteellisen balanssissa?

Tuli siinä samalla tutustuttua sitten muidenkin työntekijöidemme työhön, kun porukkaa lappasi mennen ja tullen toimistossamme. Osa etsi tusseja, osa auton avaimia. Osa oli muuten vaan eksynyt. Osa meistä oppi myös sen, että kun ovikello soi, niin kannattaa vähän aikaa pohtia, että soiko se siis OIKEESTI, vai kuullostiko vain siltä. Tätä pohdintaa kun vähän aikaa pyöritteli mielessään, niin jo joku superaktiivinen kollega olikin kiiruhtanut avaamaan ovea, sanoakseen vain, että "Ei, täällä ei todellakaan ole enää materiaalikeskus. Ei ole ollut itse asiassa enää viiteen kuukauteen, eikä tule ehkä koskaan olemaankaan."

Hei oikeesti, minä olisin avannut sen oven, jos joku muu ei olisi kerennyt...

Työpaikkaliikuntakin oli saatu kerralla kuntoon, sillä monistamo oli muuttanut myöskin väliaikaisiin tiloihin ja tulihan siinä kilometrejä juostua päivän aikana sitäkin väliä. Etenkin, kun laittoi itselle tärkeän paperin monistumaan, mutta monistuskone oli saikulla ja odotettiin sille huoltoa. Sitten pitikin kipaista laittamaan moniste tulemaan viereiselle koneelle, jolle joku oli juuri ohjelmoinut sillä aikaa omalta koneeltaan tulemaan 3000 kappaleen erän äärimmäisen tärkeitä ja kiireellisiä monisteita.

Pari kertaa koneella käytiin tiukkaa taistoa siitä, kenen monisteet ovat kiireellisimpiä; sisäisten vai ulkoisten asiakkaidemme! Ja aina voitti se, jolla oli vähemmän joustamis- ja sopeutumiskykyä.

Sekin oli ihan hyvä, että tuli testattua erilaisia kuulosuojaimia tuon evakkoretken aikana. Yksi malli oli todella hyvä; aamulla kun turautti nappulat korviin, niin eipä pahemmin kukaan häirinnyt puhelinsoitoillaan, vaan sai keskittyä ihan vaan konkreettiseen työntekoon...

No huoh! Kun lopulta päästiin omiin upeisiin tiloihin takaisin, niin olimme tosi iloisia. Tuli tyhjennettyä kaapeista kaikenlaista turhaa sälää, mitä sinne oli vuosien varrella kertynyt. Lisäksi saimme laitettua ensimmäistä kertaa koko työhistoriassa kansiot ja mapit lattialta ja kaappien päältä uusiin, tilaviin kaappeihin. Hienoa!!! Kyllä kannatti elää tämäkin jakso!!